Neuvoja vaikeaan äiti-tytär-suhteeseen

Haluaisin vain lyhyesti sanoa, että Sinä et ole ongelma, vaan haluaisit asioiden läpikäynnillä selvittää (mitä selvitettävissä on) mielessäsi pyörivät huonot muistot. Asioiden läpikäynti helpottaisi kovasti "paranemisprosessia", mutta äiti ei ymmärrä, vaan kokee että häntä syytetään kaikesta huonosta olosta. Marttyyrihän hän omasta mielestään on, kun on lapsistaan huolta pitänyt.

Olen itse samankaltaisessa tilanteessa ollut jo vuosikymmenet ja valitettavasti on niin ettei äitini halua asioita myöskään läpikäydä. Unohtaa kuulemma vain pitäisi, eikä vatvoa vanhoja asioita. Näppärää hänen kannaltaan, mutta ei onnistu oman pääni kanssa ihan noin helposti. Hän (he) ei ymmärrä, että en (emme) voi luottaa koskaan häneen enää, jos ei ole tietoinen ongelmistaan tai halua niistä keskustella. Olenkin vuosien saatossa kyllä antanut äidilleni anteeksi, mutta en voi tässä tilanteessa unohtaa koskaan. Muutenkin kaikesta syvällisestä on vaikea hänen kanssaan keskustella, eikä meidän perheessä koskaan sellaisia ole harrastettukkaan. Ihmettelin pitkään nuorena aikuisena, kun ystävät sanoivat minua pinnalliseksi, kunnes huomasin, että en ole koskaan käynyt syvällisiä keskusteluja esim. perheessä. Siinä sitä olikin opeteltavaa ja siinä syvällisyyksiä etsiessäni huomasin myös perheeni käyttäytymisen ja ne erikoisuudet mitä lapsuudessani tapahtui.

Nyt varmastikin nämä asiat ovat sinulla tosi "pinnassa", kun olet pienen lapsen äiti itsekin. Mietit kovasti äitiyttä ja sen tuomia velvollisuuksia. Jopa kaipailet "äitimallia" itsellesi.

Minäkin narsistiperheen nuorimpana lapsena sain kokea erittäin vaikean lapsuuden ja olemattoman äiti-lapsisuhteen. Eikä siihen tullut korjausta kovista yrityksistä huolimatta. Jos kyselin joskus ikävistä asioita jotain. Yleinen vastaus oli, että minulla on liian vilkas mielikuvitus. Tai, että olen keksinyt kyseiset asiat itse??! Ja sen jälkeen minut leimattiin "mielisairaaksi valehtelijaksi", jonka kanssa ei voi olla tekemisissä.

Mietin tilannettasi ja tulin siihen lopputulokseen, että anna äitisi elää omaa elämää. Älä yritä mielyttää, tai painostaa häntä mitenkään. Se nimittäin ei johda mihinkään hyvään. Elä omaa elämää lapsesi kanssa ja nauti jokaisesta hetkestä. Tee lapsesi lapsuus sellaiseksi, kun aina kuvittelit oman "onnellisen" lapsuutesi voivan olla.

Minun narsistivanhempani eivät koskaan erikoisemmin osoittaneet isovanhemmuutta minun lapsilleni. Pikemminkin vierailuja odotettiin hieman pelonsekaisin tunnelmin. Koska koskaan ei voinut tietää etukäteen, mitä tällä kerralla on odotettavissa. Voi sitä kasvattaa lapset ilman vanhempiakin, jos on pakko. Ja ihan hyvä lapsia niistä on tullut.

Jaksamista sinulle :)

Tuttua. Itse olen yrittänyt luoda suhdettani äitiini yli 50 vuoden ajan. Lapsuuteni oli kurjaa, pahoinpitelyä (äiti), alkoholismia (isä), äidin mielenterveysongelmat ja syntipukki olin minä koska olin olemassa ( ns. pakkoavioliitto). Mitä enemmän yritän puhua äidin kanssa meistä, sitä ilkeämmäksi hän muuttuu. Hän ajoi minut kotoa pois kun olin alle 17 v. Isä ei tiennyt totuutta ja tuskin olisi kyennyt vastaamaan äidin manipuloivaan, katkeraan käytökseen, joten hän ei puolustanut minua missään. Veljeni taas oli äidin lemmikki, lähes lemmitty. Voin tämän kokemuksen perusteella sanoa: Äitisi ei koskaan muutu. Sairauksien olisi voinut olettaa "pehmentävän" hänen mielensä. Joillekin lapset ovat seksin sivutuotteita. Yllätyksiä ja eläviä olioita sieltä jostain. Jos äiti/lapsisuhdetta ei synny ensimmäisten elinvuosien aikana, ei sitten koskaan. Äiti-/tytärsuhde on kaikkein vaikein, varsinkin jos äidin nuoruus- avioliitto on ollut pelkkää vahinkoa. Monesti äidit ovat kateellisia tyttärilleen heidän mahdollisesta onnellisuudestaan tai paremmista mahdollisuuksista. Tasapainoinen nainen kasvaa vain tasapainoisen äidin huomassa. Oli oma elämä sitten mitä hyvänsä. Rakkaus on niin laaja käsite että harmittaa kun joskus se korvien välistä on todellisuudessa siirtynyt isovarpaiden väliin tai materialisoitunut naisillakin. Maassamme on hyvin paljon onnettomia, sairastuneita nuoria naisia --- Äitiys on vastuuta, rakkautta - äiti on myytti monelle. Itsekkäille äideille taakka tai rangaistus. Miksi puhua asioista jotka eivät naista kiinnosta? Minun synnyttäjäni vihaa minua, koska olen elävä todiste siitä kuinka hän hairahtui sen ensimmäisen kerran. Kuka nyt haluaa puhua omien pirujensa lihallistuman kanssa? En todella ole katkera vaan määrätietoinen äiti itse. Saan rakkautta lapsiltani, mieheltäni ja voin vapaasti olla onnellinen, ilman että minun synnyttäjäni pitäisi minusta. Jos minulla olisi ollut tämä kaikki tieto äidistäni aikaisemmin, en koskaan olisi kuluttanut itseäni suremalla suhdettamme, saati yrittänyt yksipuoleisesti saada sen toimimaan. Mielenterveys jos menee, se ei koskaan palaa, vaikka lääketiede sen parantuneeksi toteaisi. Sairaus pahenee, muuttaa muotoaan, laajentaa saastaa ihmisessä. Jos ihminen ei halua parantua, ei kukaan häntä paranna ja tee paremmaksi äidiksi/vanhemmaksi.

Tiedän vähän miltä susta tuntuu. Mulla oli rankka ja pelottava lapsuus tai sitä lapsuutta nyt ei ollu kun piti pitää äidistä huolta. Äiti joi ja paljon. Ne traumat ei mene koskaa ja olen ruvennut ajattelee että pitäis munkin mennä ammattiauttajalle juttelee. Sitä koko ikänsä etsii sitä mitä lapsena jäi paitsi vaikka mahdotonta on saada. Sitä paikkaa ei täytä mikään. On turha sanoa että 'get over it' ja unohda. Minä olen yrittänyt ja kukaan ei tiedä mitä kävin läpi kun en siitä kerro se tulee ulos masennuksena ja ahdistuksena. Mun mielestä sun pitäis lopettaa yrittäminen sekin auttaa jo vähän ja mennä juttelee asiat ehkä terapeutin kans läpi. Äitis on tehny selväks ettei pysty eikä halua käsitellä tai tehdä sun oloas paremmaks niin vois olla vapauttavaa sullekkin yrittää selvittää sun pää muitten kanssa ja korvata sitä mitä et saanu jollain muulla.

Et todellakaan ole sairas, eikä äitisi kateus isääsi kohtaan olisi yhtään vähäisempää, jos asia olisi ollut toisinpäin. Oma äitini hylkäsi minut ja isä oli se, joka piti minusta huolen. Olen pärjännyt ihan hyvin elämässä ja omat lapseni ovat tasapainoisia, nyt jo nuoria aikuisia. Äitini, jonka luulisi olevan ylpeä, että lapsesta on tullut tasapainoinen nainen ja äiti, ei todellakaan sitä ole, päinvastoin hän on kateellinen mulle kaikesta ja "keskustelumme" ovat sitä, että äiti yrittää ärsyttää minua kaikin keinoin. Siihen en alennu lähtemään mukaan vaan en enää ota häneen yhteyttä ollenkaan.
Taustat ovat sellaiset, että vanhempani erosivat kun olin viisi vuotias, siitä lähes 20 vuotiaaksi en ollut äitini kanssa oikeastaan missään tekemisissä. Äitienpäivänä isäni vei minut viemään hänelle kukan, jos tiesimme missä äiti asuu (harvoin) tai kun olin mummon luona, äiti saattoi tulla hakemaan apua omalta äidiltään ja silloin törmäsimme ikään kuin vahingossa. Minun syntymäpäiviäni hän ei koskaan muistanut, en myöskään muista yhtään joululahjaa, jonka olisin saanut äidiltäni. Mulla oli kuitenkin kaikki asiat ihan ok, enkä voi sanoa, että olisin äitiäni koskaan erityisen paljon kaivannut, totta kai tyttö äitiäkin tarvitsisi, mutta mikään suurempi ongelma se ei kuitenkaan koskaan mulle ollut.
Vähän ennen kuin menin naimisiin ja sain ensimmäisen oman lapseni myös äiti perusti taas uuden perheen ja tällä kertaa yllättävän "normaalin" sellaisen ja he myös muuttivat aika lähelle missä itse asuin. Tästä jostain sitten alkoi ikään kuin uusi aikakausi, jossa äiti ja tytär pitivät yhteyttä tiivimmin kuin koskaan ennen. Ei sitä miksikään ihan kunnon äiti-tytär -suhteeksi voi sanoa, mutta tulimme kuitenkin toimeen ja juttuun kunhan en liikoja kysellyt tmv. (Tämä mies ja heidän lapset eivät koskaan ole saaneet tietää, että en ole lapsenakaan asunut äitini kanssa.)
Tätä jatkui muutamia vuosia kunnes äiti taas erosi ja muuttui samanlaiseksi viinaan meneväksi narsistiksi, joka taas muuttui marttyyriksi, jos kaikki ei mennyt hänen tahtonsa mukaan. Olen nyt kestänyt tätä paremmin ja huonommin muutaman vuoden, mutta hänen viimeinen vierailunsa luonani sai minut ymmärtämään, että me olemme vain kaksi naispuolista ihmistä, mitään muuta yhteistä meillä ei ole ja minun ei tarvitse kuunnella hänen ilkeämielisiä, keksittyjä, katkeroituneita ja sairaallosia tarinoita, siitä kuinka hänen lapsensa (minua hän ei jutuissaan edes laske lapsekseen) ovat parempia kuin minun lapseni (jotka siis ovat hänen lapsenlapsiaan) ja vaikka kuinka yrittäisin myönnytellä ja vaihtaa puheenaihetta tai mitä tanhansa, niin ei onnistu, koko ajan tulee uutta ja ihmeellistä tarinaa, milloin isästäni, mummoistani, tädeistäni ym. ym. Tarinat myös vaihtelevat, viimeeksi sama juttu meni näin ja tällä kertaa toisin päin tai jotenkin ihan muuten, joskus kun kysyn, että eikö se ollut niin, hän voi vastata, että mistä olen moisen jutun keksinyt, hän ei ole koskaan kuullutkaan asiasta....
Valitettavasti kaikki äiti-tytär suhteet eivät koskaan toimi ja kaikki eivät koskaan kykene olemaan äitejä lapsilleen. Siitä huolimatta jokaisesta, myös ilman äidin rakkautta jääneistä voi itse kasvaa hyviä äitejä - miksi ottaa mallia sellaisesta, joka ei ole koskaan ollut elämässi läsnä. Itse olen aina ajatellut, että kun teen kaiken toisin kuin oma äitini, niin hyvin menee ja hyvin on mennyt:)

Olen 38 vuotias nainen. Olen 12 lapsisesta perheestä siinä keskimmäisiä lapsia. Lapsuuteni oli erittäin rakkaudeton. En muista olleeni koskaan kummankaan vanhemman sylissä, en saanut huomiota, tukea, kannustusta.. voin sanoa, että jäin paitsi lähes kaikesta mitä olisin lapsena tarvinnut. Vanhempien eduksi luen, että ruoka ja vaatteet olivat.

Kun isäni kuoli 20 vuotta sitten, ryhdyin äidin terapeutiksi. Alitajuinen tarpeeni oli parantaa äiti, jotta voisin saada sen mistä olin paitsi jäänyt. Minusta tuli äidin aurinko, tuki ja turva. Kannustin äitiä, kerroin että häntä rakastetaan, hän on hyvä ja riittävä ja etten koskaan hylkää häntä. Hoivasin äidin rikkinäistä sisäistä lasta kuvitellen, että voisin hänet parantaa. Tuhansia tunteja käytin terapoidessa äitiäni. Otin vastaan kaikki hänen tunnekuormat ja laitoin aina hänen elämänsä järjestykseen. Minun tunteillani ja tarpeillani ei ollut koskaan merkitystä, vain äitiä piti ymmärtää, koska hänellä oli ollut kova elämä.

Eilen tein syvänlaatuisen oivalluksen.. En tule koskaan saamaan kaipaamaani äidin rakkautta. Äiti ei rakasta minua, koska hän ei rakasta edes itseään En voi antaa äidilleni sitä mitä hän jäi lapsuudessa paitsi. Vaikka kuinka terapoisin, en voi häntä parantaa. Jos hän eheytyy, niin hänen täytyy itse tehdä se.

Kun tämän asian syvällisesti oivalsin, sain yhteyden sisäiseen lapseen, jota olin laiminlyönyt niin kauan. Itkin tunnin niin syvää tuskaa. Koin valtavaa pettymystä äitiini. Koin vihaa ja lopulta pohjaton suru siitä, että en saanut kokea äidin rakkautta. Tuntui kuin tunteet sattuivat kehooni. Itku tuli koko kehostani. Pieni tyttö sisälläni itki.. Miksi kukaan ei kuuntele? MIksi kukaan ei ota syliin? Miksi kukaan ei suojele pahoilta asioilta (joita tapahtui perheessäni)?

Suru on suuri sisälläni. Tunnen kuin jokin olisi kuollut elämässäni. En halua olla terapeutti ja äidin tunteiden kaatoallas. En halua olla äidin kateuden ja katkeruuden kohde. Hän ei osannut lapsena, eikä osaa nytkään iloita mistään mitä elämässäni tapahtuu. Hän ei kestä minun onnellisuuttani. Minä olen ollut vain hänen terapeutti, jota hän tarvitsee hoitaakseen omaa sisäistä lastaan. Äiti ei rakasta minua. Hän ei vain pysty. Se lohduton totuus ja se sattuu todella paljon.

Sanon sinullekin sen, että on hyvin todennäköistä, että et tule koskaan saamaan sitä rakkautta äidiltäsi, jota niin tuskaisesti kaipaat. Äitisi on ehkä liian rikkinäinen antaakseen sitä. Joku päivä olet ehkä valmis käymään läpi sen tuskan perin pohjin ja tulet vapautua tarpeesta saada äidiltäsi mitään.

Kirjoitin tänään rakkaudellisen kirjeen äidilleni, jossa kerron samoja asioita kuin mailissani. Olen päästämässä täydellisesti irti äidistäni ja tarpeestani saada äitini rakkautta. Äitini ei tule sitä koskaan minulle antamaan, koska ei ole itsekään sitä saanut. Äitini lapsuus oli hyvin rakkaudeton, jonka vuoksi hän ei ole osannut rakastaa meitäkään. Äitini on nyt periaatteessa saman prosessin äärellä kuin minäkin.. eli hänkään ei tule koskaan saamaan oman äitinsä rakkautta ja minun terapointini ei häntä voi parantaa. En voi antaa hänelle sitä, mikä hänen oman äitinsä olisi kuulunut hänelle antaa.

Pyysin kirjeessä äitiäni antamaan minulle rauha käydä prosessini läpi. En tiedä koska voin olla hänen kanssaan tekemisissä ja millainen suhteemme tulee olemaan. Asetan nyt itseni etusijalle ja kohtaan kaiken sen kipeän mitä sisältäni tulee. Nyt jo kun pahin tuska on purettu, koen ihan uudenlaista voimaantumista ja vapautta :)) Sisäinen lapseni on niin onnellinen tullessaan vihdoinkin huomatuksi. Minulla on tunne, että tämän prosessin jälkeen minulla alkaa ihan uusi elämä.

Olen lukenut kaikkia täällä olevia viestejä. Kuulostaa tutulta tuo kova yritys muuttaa äitiä mieleisekseen. Se ei onnistu, oli äiti hyvä taikka huono - täydellistä äitiähän ei ole nimittäin olemassakaan!
Olen itse 51-vuotias 24-vuotiaan tyttären äiti. Olen ollut nyt erossa äidistäni kaksi vuotta, sillä muutin ulkomaille. Lähetän syntymäpäiväkukat ja joulukortit yms. kunnioituksesta häntä kohtaan. Suhteemme on ollut hyvin vaikea siitä lähtien kun täytin 10-vuotta. Kotini oli ehjä, oli isä ja siskokin. Rahaa ja harrastuksia riitti. Vaikeudet ja mielenvikaisuudet ilmenivätkin sitten kun aloin tulla isoksi tytöksi! (Tämän noteerasi muuten oma tyttäreni tietämättä minun havannoistani: että mummo oli kiva siihen asti, kun tyttäreni täytti 10-v. Sen jälkeen hänestä tuli piinallinen ilkimys!) Vanhempani ja mielestäni erityisesti äitini ei osannut suhtautua siihen, että kas: hänellä onkin nyt aikuiset tyttäret! Hän oli sanomattoman ilkeä poikaystävälleni, joka oli ihan kunnollinen, ja ilkeä siskoni kunnolliselle miehelle. Olimme kaikki (minä ja sisko) aina rättipoikki vanhempieni luona vierailun jälkeen.
Minä jäin yksinhuoltajaksi. Opiskelin nihkeäsi korkeakoulussa, kävin töissä ja sain jopa lopputyönikin tehtyä. Tyttäreni on ollut minulle aina tärkeä, rakastan häntä kovasti. Halusin kohdella häntä toisin kuin kalsea äitini minua (jossa nyt asioita tutkittuani olen huomannut aika monia narsistisia piirteitä) - nimittäin kenenkään muun kuin äidin tunteet eivät perheessä olleet sallittuja. Minä halusin kuunnella tytärtäni, suojella häntä tarpeen tullen, kunnioittaa hänen rajojaan, kuunnelka häntä, ihan vaan kaikkea mistä itse koin jääneeni paitsi. Vanhempani tunkivat elämässämme ihan joka väliin ja kuten myöhemmin olen tajunnut, ollessaan hoidossa äitini luona äitini haukkui minua tyttärelkeni ja sanoi mm.: "Tule asumaan meidän luokse... Mitä sinä siellä Helsingissä..." Raha oli myös kovan luokan väline ostaa tyttäreni rakkautta - aivan kuten minun aikoinaan. Tuo hoitoapu oli siis etityäin jaksiteräinen miekka, jolla osattiin sivaltaa mitä ovelammin! Mitä valittamista minulla oli? Vanhempanihan olivat pyhimyksiä!

No, olen vain todennut, että kaikki nuoruuteni vuodet hakkasin päätäni seinään olettaessani, toivoessani ja kerta kerran jälkeen pettyessäni siihen, ettei minua, siis tunteitani ja sitä, miten minä halusin lapseni kasvattaa, kuunneltu lainkaan eikä mikään muuttunut ikinä. Kaikki meni vanhempieni luona hyvin, kun istuin kuin tikku paskassa enkä puhunut mitään, kuuntelin vain heitä ja nyökytin päätäni. Kerran pääsiäislomalla erehdyin menemään ystäväni luokse kylään tyttäreni kanssa (olin 33-vuotias). Viivyimme niillä teekutsuilla n. 3 tuntia, palasimme autolla n. Klo 23, iloisina ja terveinä. Äitini oli ulko-ovella ja huusi, että olen helvetin huono äiti ynnä muita solvauksia. Ei ollut eka kerta kun minulle sellaista sanoi. Jäi vain ikuisesti tuo mieleeni, etenkin kun hän tuli aamulla sanomaan minulle:"Eihän enää riidellä?" Siinä silmät itkusta punaisena tuumin, että en ollut tiennyt riiteleväni. Päälleni hyökättiin, kun tulin vierailulta ystäväni luota.

Ei, äidin - eikä isän - muutosyritykset eivät onnistu. Vuosia siis hoidin tilanteen istumalla kuin tilku paskassa heidän lunaan käydessäni ja rajoitin vierailut korkeintaan 3, myöhemmin 2:een, yöhön.

Kun 50-vuotta täytettyäni lähdin ulkomaille elämänmuutos mielessä, ajattelin että kun saan asiani kuntoon ja tienattua miljoonan pankkitilille, sitten voin tavata taas vanhempani. Nyt täytyy sanoa, että kun pari vuotta on ollut niin rauhallsta ja mukavaa, ei ole tarvinnut pahoittaa mieltään kertaakaan äidin ilkeilyn takia, ei tee kamalasti mieli nähdä vaivaa hypätä lentokoneeseen ja mennä sinne haukuttavaksi. Eikä ole vielä miljoonaa pankkitililläkään.

Mutta eipä suhde omaan tyttäreeni ole helppo sekään! Hän yrittää niin kovasti muuttaa minua, suuttuu mielettömästi joistakin sanomisistani - jotka koen, että minun on oikeus sanoa, kuten että pistää roskat roskiin kotonani. Välillä hän katkaisee yhteydet kokonaan rangaistukseksi tuollaisesta. Toisinaan hän on piinannut sietokykyäni niin, että todella on huudoksi ja taisteluksi mennyt - ja niin unelmani ihanasta, auvoisesta äiti-tytärsuhteesta ei ole aivan pilkulleen toteutunut. Mutta täytyy sanoa, että tyttäreni kanssa on suurimmaksi osaksi ihanaa! Onen viettänyt hänen janssaan hetkiä, jollaisia en ole oman äitini kanssa jakanut. Tyttäreni myös kertoo minulle ajatuksistaan ja elämästään. Se on ihanaa! Mutta niin, muutaman kuukauden välein pinnamme toisiamme kohtaan palaa, koska olemne kai vähän liian usein yhteydessä (rauhan aikana päivittäin). Joo, sitä voisi moni äiti (ja tytärkin) kadehtia, niitä ihania filosofisia keskustelujamme elämästä!

Oli miten oli, äiti ei muuksi muutu kuin hän on - eikä muutu tytärkään! Olen oivaltanut että suurimnat ristiriitamme laukenevat silloin kun haluaisimne toisen tanssivan oman pillimme mukaan ja jos ei toimi, niin voi voi mikä parku!

Voi voi,
En näe mitä järkeä on vuosikymmeniä jauhaa siitä miten isä tai äiti tekivät lapsena niin tai näin. Jos tekivät väärin, niin tekivät, sitä ei pysty mitkään puheet muuksi muuttamaan. Joten eiköhän se olisi parempi hyväksyä itsekunkin se paska lapsuus, jättää se taakse ja elää oma elämä just niin hyvin kuin pystyy.

Minä olen sitä mieltä, että ainakin minun elämäni on minulle itselleni sen verran arvokas, että minä en tuhlaa siitä yhtään sekuntia katkeruuteen enkä kenenkään syyttelemiseen. Se mitä on tapahtunut on tapahtunut, minä olen aikuinen ja vastaan elämäni laadusta ja sisällöstä itse.
Elän ja olen niiden ihmisten kanssa joihin luotan ja joita rakastan.