Ero ja fyysiset oireet - kuin kauan?

4kk erosta, ja aina vaan menee jalat alta, kun näen hänet. Jos on ollut tosi raju rakkaus, en tiedä pääseekö siitä koskaan kokonaan eroon. Varsinkaan jos joutuu aina välillä näkemään, mitä en haluaisi.

Vuosi mennyt. Kamala kamala vuosi. Tulee vieläkin vihan ja raivon puuskia, epäoikeudenmukaisuuden tunneta, itkukin kurkussa, mutta ei enää päivittäin. Entisen kodin ohi en pysty menemään, kerran oli pakko ja silloin kädet tärisi ratissa ja oksetti. Uuden naisen auto pihassa teki mut pahoinvoivaksi.

Oon laihtunut reilut 10kiloa, en oo ainakaan enää ylipainoinen. Kyttään vastaantulevia autoja vielä, kun ahdistaa jos nään heidät yhdessä. Tai exäni yksinkin. Ehkä maisemanvaihdos auttaa, muutan pois näiltä kulmilta. En halua käydä samoissa ruokakaupoissa, kuin ennen. Hävettää jotenkin, vaikka oikeasti järki sanookin, että exänihän se mokasi todella "lahjakkaasti". Ottaen huomioon, minkä tempun teki meille lasten kanssa. Mutta jospa tää tästä, joka päivä eteenpäin ja aikaa kuluu enempi. Anteeksi en pysty antamaan, se olisi liikaa. Mutta eteenpäin haluan mennä, kunhan pääsen jokapäiväisestä angstista. Pikku askelin. Voimia.

Voimia teille. Ei ole ollenkaan epänormaalia, että on fyysisiä tuntemuksia johtuen erosta tai eksän näkemisestä varsinkaan jonkun toisen kanssa. Minulle pelkkä ajatus hänen näkemisestään, yksin tai naisensa kanssa, aiheutti pahoinvointia. Jouduin viime kesänä perumaan pari menoiltaa ystävien kanssa, koska pelkäsin, että näen hänet/heidät. Kaupungilla kävelin arkana katse kohti maata.Pitkään kesti sekin, että pystyin menemään paikkaan jossa tapasimme, tunsin ahdistusta ja pahaa oloa.

Nyt on jo paljon parempi olo, mutta vieläkään en halua häntä nähdä. Nautin kuitenkin elämästäni.

Eienääpetturinvaimo. Maisemanvaihdos voi todellakin auttaa.

Mulla erosta puolitoista vuotta ja vieläkin saan fyysisiä oireita jos exään törmään. En pysty edes kuvittelemaan miltä tuntuisi nähdä hänet yhdessä uuden naisystävänsä kanssa... Ajan kanssa tämä varmaan helpottaa, mutta vielä tuntuu pirun pahalta.

Minä tulin petetyksi ja jätetyksi. Erottiin, yritettiin uudelleen ja sama temppu.... itse rakastin täysillä ja mies pelleili kanssani. Kävin terapiassa viime syksynä ja se kyllä auttoi...mutta ei näköjään tarpeeksi koska edelleenkään en pysty luontevasti kohtaamaan exääni. Kai niitä tunteita on vieläkin, vaikkakin pettymyksen ja katkeruuden tunteita enimmäkseen.

Tsemppiä kaikille, kyllä vielä tulee se päivä kun exän näkeminen ei enää tunnu missään...

Onko niitä tavaroita paljon ja olisiko mahdollista laittaa ne postiin?

Toipumisesta vielä..Jos on itse ollut petetty ja jätetty ja toinen on uudessa suhteessa, niin valitettavasti ne katkeruuden tunteet kyllä ovat riesana pitkään..Itsekin nyt odottelen, että pääsisin niistä eroon. Muuten en enää haikaile tuon miehen perään, rakkaus on hiipunut ja näen, että onnelliseksi en olisi hänen kanssaan lopulta tullut.

Mulla kans pitäs yrittää yks tavara saada ex mieheltä pois, mut mies on estäny kaikkialla ihan kiusallansa joten häneen ei saa mitään yhteyttä oikeen. Tuntuu et ihan kiusallaan tuonkin tekee vaikka ei todella iso vaiva ois että kävis palauttamassa, tai pistäs ovenkahvasta roikkuu ja saattas ehkä jopa postiluukusta mennä alas. Ehkä vaan parempi et annan koko tavaran olla kun niin hankalaks menee, pitäköön hyvänään jos noin hankalaa oon.. Itse oon kans yrittäny saada välejä kuntoon ees jollain tavalla mut toinen ei tuu vastaan yhtään niin minkäs teet

Nii ärsyttää vaan et miten mies voi oikeesti olla noin lapsellinen, mitään hänelle en oo tehny ja tuo tahallaan tekee ärsyttääkseen ja kääntääkseen lisää veistä haavassa. Välil tuntuu et vihaan sitä ihmistä ja sit iskee taas hirvee kaipuu et sama juttu, tunteet heittelee tosi paljon. Ärsyttää vaan suunnattomasti ku tuntuu et ihan kiusallaan tekee, vaikka tuossakaan ei todella mikään iso vaiva ei ois mut ei niin ei..

Jaksamista kaikille asian kanssa kamppaileville!
Itsellä on aivan hirveän paha olla ja rakastan miestä vieläkin mutta mitään toivoa ei ole. Hänellä on uusi eikä hän välitä minusta enää.

Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin voida pahoin, kärsiä ja yrittää hoitaa itseään parhaansa mukaan. Minun ainakin on pakko hakea ulkopuolista apua.

En jaksa enää uskoa että tällä olisi joku tarkoitus. Miksi ihmeessä pitää olla niin hirveän paha olla?

Aika, aika parantaa. Kun vaan jaksaisi tämän tuskan läpi.

Kyllä aika lopulta tehtävänsä tekee. Itse erosin muutama vuos sitten yli 6v suhteesta ja sillon kyl tuntu et tästä ei selviä ikinä ja kauan siihen menikin mut selvisin.. Nyt kun taas menin ja rakastuin oikeen kunnolla niin mites kävikään, välil kyl tulee oloo et miten enää uskaltaa rakastua kun tää tuska on niin hirvee, lyhyt suhde tämä edellinen mut ei se rakkaus ja tunteet sitä katso..

Nii itsellä mies oli sentään käyny tuomassa tavaran kun olin poissa kotoo oli laittanu postilaatikosta. Et nyt ainakaan ei tuossa mielessä siihen ihmiseen yhteydessö olla tai mitään.. Tuntuu vaan niin pahalle, monesti tuntuu et millon tää tuska helpottaa.. Välil tuntuu et parempi olla sit taas iskee hirvee ikävä ja tuska.. Se ees helpottas jos voitas jossain väleissä, et tuo asia tekee entistä pahemman ja päässä pyörii vaan kysymys miksi..

Nii en miekään ois kasvoikkain kestäny sitä miestä nähä.. Eikö niitä sun tavaroita vois mies esim postittaa sulle? Jos ei kovin isoo oo.

Ohoh ohan miehellä kanta vaihtunu sit, pitäskö tuosta nyt sit aatella et se haluu sut takas..?

En muista kuinka kauan mutta vielä yli vuosi erosta muistan että olin lenkillä ja itkin polvillani. Jalat meni alta. On se rajua kun rakastaa. Nyt reilu 2v jälkeen ei enää sellaista.

nyt enään näitä itku kohtauksia.. väillä huomaan "juttelevani" hänelle.. ikävintä oli että puolen vuoden jälkeen tuli ns. takapakkia.. helpotti kun sain tunnustettua että kusipää oli eli suutuin, vihastuin - hän aiheutti mulle tämän, mitään pahaa en hänelle ikinä tehnyt...

tsemppiä sulle. mä aloin lukemaan kirjoja, parisuhde sellaisia, selvityksiä omaan käytökseeni, muiden tarinoita, mahdollsia selvityksiä hänen käytökseensä..

Mies otti yhteyttä n vuoden jälkeen, ja uskoin että olin päästänyt irti ja jatkanut elämäni. Olin väärässä, koska hänen yhteydenotto ajoi mua niin ahdinkoon kun kaikki vanhas nousi muistiin että sain jonkinlaisen paniikki tai ahdistuskohtauksen töissä. Luin hänen spostin töissä. En saanut henkeä ja lopuksi jouduin ottaa 3pv sairaslomaa kun olin niin pois tolalta, jaksoin vain itkeä. Olen edelleen loukkantunut ja vihainen, en pysty antaa anteeksi, se syö sisältä kun ihmiseen tyrmää, vaikka sitä miestä en itselleni edes kuoleman ehdoin ottaisin enää.

Ihmiskeho on kummallinen. Tuntee tuskaa vaikka järki sanoo että se kaikki on jo ohi, ei tarvitse enää kipuilla, kaikkihan on jo hyvin. On se tuska henkistäkin, tietty, mutta tuntuu myös fyysisinä kipuina, sellaisena ahdistuksena joka puolestaan lisää sydämen särkyä.

Pitäisi luovuttaa tästä ja tietoisesti pyrkiä siitä pois ja suunnata ajatuksiaan muuhun, johonkin parempaan. On sen velkaa itselleen. Pitäisi itsestään välittää enemmän ja hoitaa itseään.

Jonkin aikaa sen muistaa mutta yhtäkkiä, vaikka keskellä yötä, se tuska iskee jälleen ja alkaa kurittaa niin ruumista kuin sielua.

Miksi vain rakastan ihmistä joka ei välitä minusta. Vahingoitan itseäni aina vaan.

Poistin puhelimesta hänen numeron, poistin hänet facebookista kavereistani, jotten näkisi hänestä mitään. Yritän hävittää häntä täysin mun elämästä, mutta mitä enemmän yritän häntä unohtaa, sitä pahemmin minuun sattuu. Sitä enemmän hän on mun mielessä. Pitäisi olla koko ajan vauhti päällä kavereiden kanssa jossain menossa ja nollaamassa tilannetta, jotta pystyis olemaan ajattelematta häntä, mutta kun se vauhti loppuu, palaa exäkin mieleen. Eikö sitä edes pysty nykysin enää koko aikaa pitään sitä vauhtia päällä. Välillä pitäisi tehdä töitäkin ja huolehtia niistä arjen asioista. Viikonlopun rankat urheilut autto paljon, mutta vain hetkeksi. Nukkumaan mennessä tuli mitä kauheimmat ja kauneimmat mielikuvat hänestä. Aamulla heräsin kylmänhikeen ja huimaukseen. Suuta kuivas ja väsytti, kun eihän siitä nukkumisesta tullut oikein mitään. Kuukausi siitä, kun täällä edellisen kerran avauduin. Mahtu tuohon väliin pari viikkoa, jollon tuntui, että elämä voittaa, mutta taas oon tässä samassa veneessä. Mä en ymmärrä ihmisiä, joille erot on helppoja. Miten ne voi vaan järkeillä omat tunteensa pois ja olla kärsimättä? Tekisin mitä tahansa, että voisin olla sellasessa tilassa nyt. Oon yrittäny selittää itelle tätä tilannetta ja järkeillä et miks kävi näin ja miksei siitä tuu mitään, mutta silti mää en pysty unohtaan sitä muijaa ja päästään oikeasti irti.

Voi teitä katkerat ämmät.aina miehes vika. kattokaa välillä joskus peilistäki itteenne.

Jos yrittää väkisin unohtaa ja juosta karkuun vaikeita asioita, niin eihän se tietenkään onnistu, eihän varjoaan voi paeta. Olisi vain kyettävä kohtaamaan tilanne, menetys, suru ja se, että ei pysty kontrolloimaan tunteitaan ja ajatuksiaan. Niistä tunteista ja ajatuksista ei pääse eroon yrittämällä tukahduttaa niitä, ne on päästettävä vapaaksi.

Toinen ajatus. Haluatteko todella unohtaa, vai pitääkö joku osa vielä kiinni? Kun tuntee vaikka tuskaa toisen vuoksi, hän on edelleen merkityksellinen itselle ja sillä tavalla pysyy osana elämää. Niin eron kuin kuoleman kohdalla voi olla vaikeaa hyväksyä se, että toinen on lopullisesti mennyt ja elämä todella jatkuu ilman toista, joskaan ei samanlaisena.

Hei, toiminnallisten/funktionaalisten neurologisten häiröiden kanssa kamppailevat. Ne kenellä on neurologisia häiriöitä, mutta ei ole löydetty diagnoosia tai on epäselvyyksiä niin suosittelen, että tulisitte ryhmäämme jota olemme perustamassa. Siellä voisimme jakaa näitä ajatuksia ja ideoita lisää. Tarkoituksena olisi perustaa järjestö, mikäli on paljon sellaisia tarvitseville. Pohjoismaiden ryhmämme on Funktionella neurologiska symptom ja löytyy Facesta.

Kannattaa mennä terapiaan tai etsiä joku henkilö jolle voi purkaa näitä asioita. Ja aika parantaa haavat..muutaman vuoden jälkeen helpottaa. muista liikkua ja lenkkeillä ja harrastaa..älä jää yksin kotiin...