en osannut surra

Minulla on ihan sama kokemus. Toisen tuskien katsominen on niin kamalaa, että kun se loppuu niin suurin tunne on helpotus.

Vakavasti sairaan omaisena varmasti on hyvin väsynyt, kun kantaa huolta ja tuntee tuskaa sairaan läheisen puolesta.
Omaishoitajana hoidettuani vakavasti sairasta omaistani hänen poisnukkumiseen saakka tiedän, kuinka väsyneeksi voi tulla, kun vaan haluaa hoitaa rakasta läheistään väsymyksestä välittämättä.
Itse olin lopussa niin väsynyt, etten jaksanut surra siinä tilanteessa heti ja jouduin alkaa järjestämään hautajaisia melko pian.

Vaikka olin hyvin väsynyt, niin en kuitenkaan pysynyt nukkumaan väsymystä pois, vaan heräsin yöllä vähintään 5 kertaa, kun omaishoitajana heräsin yössä usein, etten nukkunut paljoa yli 1 tuntia kerrallaan.
Varsinkin viimeiset viikot omaishoitajana en nukkunut juuri lainkaan.

Suru tuli kuitenkin melko pian, jo muutaman päivän kuluttua.
Ensi kuussa tulee 5kk läheiseni poisnukkumisesta, kaipaus edelleen ja suru myöskin.
Välillä tuntuu että itkettäisi, mutta itku ei aina tule, mutta kun itku patoutuu ja viimein jokin muisto, asia tai tunne laukaisee, niin itku tulee vuolaasti ja helpottaa surua ja kaipausta.

Suru tulee jokaiselle omalla tavallaan.
Ei ole väärin, vaikka et tuntisi suurta surua, kuten jotkut toiset.
Jos joku voi antaa lohdutusta surun keskellä, niin ainakin se, että läheisellä ei ole enää niitä kipuja ja kärsimyksiä, joita hän sairauden aikana joutui kokemaan ja että rakas läheinen on nyt päässyt parempaan paikkaan, jossa hänen on hyvä olla.
Omaisillekin on hyvin raskasta ja tuskallista seurata sairaan läheisensä kamppailua sairauden kanssa, varsinkin kun sairaus on sellainen, josta ei enää parane ja sairaus vie kuolemaan.

Raskainta tässä on, ettei rakasta läheistä enää näe tässä elämän ajassa, eikä kuule hänen ääntään, eikä voi puhua hänen kanssaan.
Hänen läsnäoloaan kaipaa eniten.

Sattumalta oli tämä"en osannut surra" aloitukseni. Aikaa on nyt yli 8vuotta mieheni kuolemasta. Minulla on vain muistot ja nekään eivät ole muuttuneet, tunnen vain helpotusta. Olimme avioliitossa kahdeksan vuotta josta puolet hän sairasti, tilanne oli hyvin vaikea kun minä paloin loppuun ja hän muutti omaan asuntoon, viimeiset viikot asui minun luona josta lähti viimeiselle matkalle. Itse jäin kokonaan ilman tukea. Sukulaiset olivat vihaisia minulle kun hoidin niin huonosti, hän sepitti kaikenlaisia tarinoita heille. Todella olin helpottunut kun kaikki päättyi ja olen vieläkin, surua en tunne vieläkään.

Minulla ei ole kuollut puolisoa, ei lapsia, mutta menetin isän ja äidin ollessani nuori aikuinen ja äidin lähteissä keski-iässä. Ei ollut vanhempiin erikoista kiintymyssuhdetta, vaikka ei nyt mitään vihaakaan. Oikeastaan en kokenut voimakasta surua: vain elämän orpoutta, jonkinlaista kaihoa ja ikävää lapsuusvuosiin ja siihen kotiin ja miljööseen. Oli tunne että tuo ihana lapsuus, kuumat illaksi viilenevät heinäkuun kesäillat niityllä, nuotiokahvin tuoksu, iltauringossa parveilevat sudenkorennot, ym. ajat eivät enää koskaan palaa. Myös mieheni oli jättämässä ja lapsettomana tiesin, että nyt minun on pärjättävä elämässä ilman sukuni tukea. Olen sen kokenut että ihmisiin ei täällä voi pysyvästi kiintyä. Puolisot, lapset, sisarukset omaiset ovat vain määrätyn ajan rinnalla ja sitten he lähtevät pois, omille tahoilleen joko kuoleman tai olosuhteiden muuttuessa.
Lieneekö minullakin se musertava suru sitten alitajunnassa, mutta mitenkään se ei enää elämääni haittaa ja koen olevani jopa onnellinen.
Minua on auttanut paljon usko ja luottamus Jumalaan.
Kokemattomasta surusta ei mielestäni kannata kokea turhaa syyllisyyttä.