Täällä eräät jatkuvasti palaavat 86-87 vuoden takaisiin aikoihin syyllistääkseen sosialidemokraatteja "punakapinasta" ja siitä, että he muka eivät olisi halunneet itsenäistä Suomea. Historiaa tuntevilta kepulaisilta sellainen on vain harhautusyritys, millä yritetään kääntää katseet ja ajatukset pois paljon myöhemmistä maallemme vahingollisista, jopa maanpetokselliseksi luokiteltavista pyrkimyksistä, joissa asianomaisten puolue oli pääpukarina. Historiaa ja muitakin asioita tuntemattomilta kuten CITY-Keskustalta se saattaa olla ihan aitoa tietämättömyyttä siitä, mitä noina kaukaisina aikoina tapahtui todella.
Molempien ryhmien mieleen on syytä palauttaa hieman totuutta. Jäljempänä on kappale tekeillään olevasta Väinö Tanneria koskevasta tutkielmastani, sen sivut 58-65, eli seitsemän sivua. Tutkielmani perustuu pääasiassa Jaakko Paavolaisen neliosaiseen, yli 2500 sivun mittaiseen Tannerin elämäkertaan. Tutkielmani kokonaispituuskin tulee pakosta ylittämään 100 sivua, sillä Tannerin elämää ei voida millään tiivistää 50-60 sivuun, minkä pystyin tekemään Urho Kekkosen kyseessä ollen.
Siis tässä noista 1917-18 vuoden tapahtumista ja sosialidemokraattien ja erityisesti Väinö Tannerin osuudesta niihin:
- - - - - - - - - - - - - - - - - -
Alkusoittoa
Venäjällä heinäkuussa 1917 tapahtuneen vallankaappausyrityksen aikana sosialidemokraatit toivat eduskunnan istunnon esityslistalle ns. valtalain. Sen mukaan eduskunta julistautuisi korkeimman vallan haltijaksi; ulkopolitiikka ja sotilaskysymykset jäivät Venäjän hallintoon. Otto Ville Kuusinen ehdotti SDP:n eduskuntaryhmän kokouksessa vallankumouksellisen hallituksen perustamista ellei valtalaki mene läpi eduskunnassa.
Valtalaki kuitenkin hyväksyttiin Suomen eduskunnassa SDP:n sekä porvarillisten puolueiden (nuorsuomalaiset, suomalaiset ja RKP) ja maalaisliiton itsenäisyysmiesten ajama ns. valtalaki. Laki hyväksyttiin eduskunnassa 18.7.1917 äänin 135-55. Ennen lain hyväksymistä se piti julistaa kiireelliseksi, ja vaikka porvaripuolueet olivat lakia vastaan, niin arveltiin avoimen vastustuksen suosivan sosiaalidemokraatteja seuraavissa vaaleissa. Näin valtalaki julistettiin kiireelliseksi.
Valtalakia ei haluttu lähettää Venäjän väliaikaisen hallituksen vahvistettavaksi, koska Suomessa luultiin siellä heinäkuisen vallankaappausyrityksen onnistuvan. Erityisesti sosiaalidemokraatit olivat lähettämistä vastaan. Mutta kun väliaikainen hallitus sai tilanteen rauhoitetuksi Venäjällä, niin valtalaki päätettiin kuitenkin lähettää vahvistettavaksi. Väliaikainen hallitus ei hyväksynyt valtalakia ja hajotti Suomen eduskunnan.
Seuranneissa vaaleissa sosiaalidemokraatit menettivät enemmistönsä porvareille. Senaattori Tanner ei ollut ehdokkaanakaan, joten luonnollisesti hän ei kuulunut uuteen eduskuntaan.
Porvarit alkoivat valmistella omaa valtalakiaan, mutta sen jälkeen kun bolsevikit olivat päässeet valtaan Venäjällä, eduskunta päätti ottaa korkeimman vallan kokonaan itselleen marraskuun 15. päivänä 1917. Eripurainen Tokoin senaatti oli menettänyt viimeisetkin yhteistyön edellytykset valtalaista käydyn kiistan aikana, joten se jätti eronpyyntönsä. Senaatin erotessa Väinö Tannerkin menetti senaattorin asemansa. Varmaan se kolhaisi miestä melkoisesti, vaikka ei hän tyhjän päälle pudonnut.
Tanner oli edelleen pohjoismaiden suurimman osuustoimintaliikkeen johtaja ja henkilökohtaisesti varsin varakas mies. Myös puolueessaan hän pysyi edelleen yhtenä merkittävimmistä ja arvostetuimmista. Nuorella iällään hän oli tullut myös kansainvälisesti tunnetuksi sekä osuustoimintamiehenä että valtiomiehenä. Tanner oli päässyt asemiin, joiden ilman senaattorin tointakin täytyi tyydyttää hänen taustansa omaavan miehen suurimmatkin toiveet.
Jouduttuaan sulkemaan senaatin ovet takanaan Tanner vetäytyi maatilalleen maaseudun rauhaan. Tannerit olivat myyneet Bisan tilan Kirkkonummella ja ostaneet sen tilalle Lill-Hemtasin tilan Kauniaisissa, lähempänä Helsinkiä. Tilalla oli n. 20 hehtaaria viljeltyä ja n. 30 hehtaaria metsää ja pidettiin myös n. 10 lehmän karjaa.
Tilalla oli päärakennus, navetta ja muut tarvittavat ulkorakennukset ja myös rakennus työväen asuntoja varten. Päärakennuksessa oli seitsemän huonetta alakerrassa ja eräitä lisäksi ullakkokerroksessa, mutta tilat eivät oikein tyydyttäneet Tannereita, ja jo kesällä 1917 he käynnistivät melkoiset remontit tilan kaikissa rakennuksissa. Tanner lueskeli paljon maatalous- ja puutarha-alan kirjallisuutta, sillä hänen aikomuksensa oli kehittää tilasta vireä maatalous- ja puutarhatila.
Mutta Tannerin rauha häiriintyi pian pahoin. Edessä olivat kuukaudet, jotka suomalaisen yhteiskunnan vaiheissa olivat käänteentekevät, mullistavat ja historialliset jokaisen edellä sanotun sanan aidoimmassa mielessä.
Myrsky lähestyy
Tanner oli todella melko myrtynyt politiikkaan, mutta ei hän pystynyt siitä täysin erossa pysymään, hänelle ei annettu mahdollisuuttakaan siihen. Tannerin käydessä eduskunnassa Yrjö Sirola tuli kertomaan hänelle tapaamisestaan Leninin kanssa kuinka Lenin oli sanonut hänelle: ”Jos te tarvitsette (vallankumoukseenne)Venäjän laivastoa, se on vapaasti käytettävissänne”. Sirola oli tästä lapsellisen iloinen, mutta ajatus kauhistutti Tanneria.
Vuoden 1917 syksy oli Suomessa levotonta aikaa. Elintarvikkeista oli pulaa, työttömyys korkea ja poliittinen tilanne kireä. Sosiaalidemokraatit olivat menettäneet enemmistönsä eduskunnassa, jonka oli ratkaistava korkeimman vallan kysymys.
SDP lähti uuteen eduskuntaan julkaisemalla "Me vaadimme" -ohjelman, jossa esitettiin työväestön tavoitteet. Painostaakseen eduskuntaa hyväksymään sosiaalidemokraattien esityksen, määräsi Suomen ammattijärjestö SAJ yleislakon.
Suurlakosta päätti vallankumouksellinen keskusneuvosto marraskuun 13.-14. päivien välisenä yönä ja se astui voimaan heti.
Keskusneuvosto ei ollut päätöksessään yksimielinen ja lakon pelättiin johtavan levottomuuksiin ja pahentavan jo ennestään huonoa elintarviketilannetta. Lakkoon ryhtymiseen vaikutti erityisesti Turun SAJ:n voimakas painostus ja Venäjän bolshevikkien lakkokehotus.
Suurlakkoon ryhtyminen oli työväenliikkeen johdon epätoivoinen yritys saada joukot järjestykseen ja rivit kuntoon, sillä toisena vaihtoehtona olisi ollut vallankumous, jonka onnistumista pidettiin epätodennäköisenä.
Lakko kehittyi erilailla eri paikkakunnilla, mutta missään se ei alussa ollut täydellinen ja osa paikkakunnista, kuten Kuopio säästyi yleislakolta kokonaan.
Pitäväksi lakko alkoi muodostua vasta kun työväestön järjestyskaartit ryhtyivät valvomaan lakkoa. Järjestyskaartit miehittivät strategiset kohteet ja pysäyttivät liikenteen ja viestimet. Lisäksi järjestyskaartit valvoivat lakkolaisten turvallisuutta suojeluskuntia vastaan.
Järjestyskaartit pyrkivät riisumaan suojeluskuntalaiset aseista ja myös pidättivät suojeluskuntalaisia ja muita työväenliikkeen vastustajia. Kaikenkaikkiaan 34 ihmistä kuoli suurlakon aikaisissa levottomuuksissa.
Lakon aikana työväenkaarti eriytyi järjestyskaarteihin ja punakaarteihin.
Punakaartit eivät olleet keskusneuvoston komennossa ja aiheuttivat sille paljon vaivaa. Punakaartit syyllistyivät lakon aikana moniin laittomuuksiin, mm. murhiin.
Vaatimukset lakon lopettamisesta voimistuivat 17. päivään mennessä. Syynä tähän oli erityisesti kaartien karkaaminen johdon kontrollista. Vallankumouksellinen keskusneuvosto päätti 18.11. lakon lopettamisesta ja siirtymisestä "luokkataisteluun ilman suurlakkoa", mikä tarkoitti pyrkimystä muodostaa punainen hallitus.
Lakkoliikkeen johto ei kuitenkaan uskaltanut julkistaa lopettamispäätöstä peläten lakkolaisten, erityisesti kaartien reaktioita. Kaartit halusivat jatkaa lakkoa, sillä pelättiin lakon jälkeisiä oikeudenkäyntejä ja porvareiden kostoa. Lakkoa jatkettiinkin Viipurissa, Kotkassa ja Helsingissä kun muualla se oli jo loppunut. Lakko saatiin loppumaan vasta 19.11. kun alettiin levittää huhua punaisen hallituksen muodostamisesta.
Lakon seuraukset olivat moninaiset. Se onnistui painostamaan hallituksen hyväksymään osan "Me vaadimme" -ohjelman kohdista, kuten kahdeksan tunnin työaikalain ja kunnallislait. Muuten lakon seuraukset olivat lähinnä negatiivisia.
Työväenliikkeessä oli tapahtunut selkeä kahtiajako, kun SAJ katkeroitui SDP:n johdolle ja eduskuntaryhmälle. Samalla työväenliikkeen johto menetti otteensa niistä kaarteista, jotka kannattivat radikaalimpia toimia. Porvarit ja suojeluskuntalaiset olivat myös katkeria lakon aikana tapahtuneista laittomuuksista ja kostomentaliteetti kyti pinnan alla.
Eduskunnan ulkopuolella olevana Tanner oli voinut pysytellä melko hyvin erossa tuosta kaikesta edellä sanotusta. Mutta marraskuun 1917 ylimääräiseen puoluekokoukseen hän kuitenkin osallistui. Kokouksessa käytti alustuspuheenvuoron O.V.Kuusinen, joka oli vallankumoukselle myötämielinen, vaikka ei vielä tuolloin tarkoittanut työväen diktatuuria vaan kansalliskokouksen koollekutsumista. Kuusista selkeästi vallankumouksellisempia tuossa vaiheessa olivat mm. Yrjö Sirola, Kullervo Manner, Ali Aatonen, Eero Haapalainen ja Oskari Tokoi.
Parlamentaarista ratkaisua oli siirtynyt kannattamaan Eetu Salin, ja samalla kannalla olivat mm. Taavi Tainio, Jussi Raitio, K.H.Wiik ja Edvard Gylling. Tanner oli tietysti heidän kannallaan, mutta hänet oli suljettu pois virallisten kokousedustajien joukosta, koska uusia kokousedustajavaaleja ei ollut suoritettu ja kokousedustajina toimivat kesäkuun puoluekokousta varten valitut.
Puheenvuoroja Tanner kuitenkin sai käyttää kokouksessa. Kuuluisaksi on tullut repliikki, jossa hän varoitteli sosialidemokraatteja lähtemästä vallankumouksen tielle sanoen mm. ”siinä te häpäisisitte Suomen työväenluokan ja taittaisitte niskanne”.
Kokouksen kulisseissa Tanner toimi voimakkaasti parlamentaarisen ratkaisun puolesta. On kiistatonta näyttöä siitä, että itse asiassa juuri Väinö Tanner laati Seth Heikkilän puoluekokoukselle esittämän ohjelman, jossa vaadittiin puoluetta hylkäämään anarkistiset taistelutavat ja vallankumoukseen tähtäävät tavoitteet, saattamaan järjestyskaartit (punakaartit) puolueen valvontaan ja hyväksymään kokoomushallitus, jossa olisi sos.dem. enemmistö, kun sos.dem. puolue oli edelleen selvästi Suomen suurin.
Uutta senaattia ei tullut, kun porvarit lyhytnäköisesti estivät sellaisen syntymisen. Porvareista muodostunutta tynkäsenaattia johti E.N.Setälä. Tuokin senaatti hajosi suurlakon välittömänä seurauksena ja maassa oli hallituspula. Sosialidemokraattien monet ehdotukset hallituksen muodostamiseksi ja sen kokoonpanoksi torjuttiin eri syillä, vaikka ne saivat kannatusta myös porvarillisella puolella. Tannerin nimi tuli siellä esille jopa hallituksen muodostajana eli pääministerinä.
Yhteiskunnan ollessa jo lähes myrskyn silmässä Tanner toimi edelleen hyvin aktiivisesti osuustoimintaliikkeessä, joka kehittyi koko ajan voimakkaammaksi tekijäksi yhteiskunnassamme. Varsinkin Elanto vahvisti asemiaan entisestäänkin. Paavolainen kertoo noistakin vaiheesta mielenkiintoisesti kymmenillä sivuilla, jotka minä joudun nyt kokonaan ohittamaan.
Kohtalon lopulliset käänteet
Tanner itse sanoo, ettei hän kansalaissodan aattona tiennyt siihen johtaneista päätöksistä, vaan hänet oli pidetty syrjässä sisäpiirin suunnitelmista. Tämä saattaa olla ihan totta, sillä esim. K.H.Wiikin päiväkirja mainitsee vain kerran Tannerin ja silloinkin yhteydessä, jonka merkitystä on vaikea arvioida.
Kuuluisan tammisunnuntain 27.1.1918 (jolloin alkoi vapaussota, kun vierasta asevoimaa ruvettiin riisumaan aseista eri puolilla Suomea) Tanner vietti hiihdellen tilansa Lill-Hemtasin metsissä Väinö Huplin kanssa, joka oli tullut Tannereille viikonloppua viettämään ja keskustelemaan liikeasioista OTK:n toimitusjohtajaksi lupautuneen Tannerin kanssa.
Elannon ja punakaartien suhteet käytännön tasolla alkoivat samana päivänä, kun Eero Haapalainen lähetti Toimeenpanevan Komitean puolesta Elannolle kirjeen, jossa vain ilmoitettiin, että ”toveri Ilmari Kotijärvi on valtuutettu ottamaan teidän varastoistanne kaikkia tarvittavia elintarvikkeita”. Tuollainen röyhkeys ei tietenkään ollut Tannerin mieleen.
Aluksi punakaartit maksoivat kyllä ottamansa tavaran, mutta kun elintarvikkeista oli pulaa, niin monet jäivät niitä ilman, ja melko pian myös punakaartien rahavarat ehtyivät ja ne rupesivat vaatimaan tavaraa ilmaiseksi. Myös Elannon kassa alkoi kuivua, ja Tanner joutui hakaukseen Haapalaisen kanssa, joka uhkailikin Tanneria tavoitteisiinsa pääsemiseksi.
Sodan pitkittyessä Tanner kuten muutkin revisionistit joutuivat vakavaan vaaraan punakaartien taholta, ja hänestä oli annettu jo vangitsemismääräys ja vangitsemisen oli tarkoitus tapahtua seuraavana yönä Tannerien kaupunkiasunnossa Siltasaarenkadulla, mutta eräs asiasta tietävä varotti siitä Tanneria, joka piiloutui lapsuudenystävänsä Aku Marsion luo Sörnäisten sähkölaitokselle, ja niin häntä ei saatu kiinni.
Myös Tannerin maatilalle tuli uhkaussoittoja ja sieltä otettiin viljaa, eläinten rehuja ja muutakin tavaraa pakkoluovutuksena. Kerran sinne tuli myös kolme punakaartilaista, jotka vaativat Tannerien lehmiä teurastettaviksi, mutta Linda Tanner sai estetyksi aikeen. Tilalle tuli myös varoitussoitto, ja soittaja oli ilmeisesti Espoon vallankumoushallintoon kuulunut tri Ivar Lassy, Linda Tannerin ja hänen miehensäkin harras ihailija.
Tannerin suureksi rooliksi sodan päätyttä tuli valkoisten vainoamien punaisten auttaminen. Sodan kestäessä hän auttoi myös valkoisia. Maaliskuun alussa pidätettiin päätoimittaja Eero Erkko vastavallankumouksellisuudesta epäiltynä. Tanner koetti puhua Erkon puolesta, mutta ei saanut tätä pois vankilasta. Sen sijaan hän lähetti sikaarejaan kovasti kaipaavalle Erkolle laatikollisen sikaareja omista vähistä varastoistaan.
Sodan loppuvaiheissa punaisen terrorin uhriksi joutui myös Linda Tannerin isä, Kaarle Anttila. Hänet surmattiin Vesunnan kankaalla lähellä Hattulaa.
Tanner sanoo muistelmissaan sota-aikaa ”masentavaksi ajaksi, jota ei mielellään muistele”. Sotakuukaudet masensivat Tanneria siitäkin syystä, että energinen ja aktiivinen mies joutui viettämään paljon yksinäisiä iltoja kaupunkiasunnossaan perheen ollessa maalla, ja monet päivätkin kuluivat lähes joutilaisuudessa, kun normaali liiketoimintakin oli jumissa. Hänen toimelias henkensä ei kuitenkaan missään vaiheessa voinut lakata harkitsemasta toiminnan ja vaikuttamisen mahdollisuuksia.
Tanner oli hyvin tietoinen operaatiosta, johon hänen myös revisionistinen puoluetoverinsa Wäinö Wuolijoki oli ryhtynyt. Tämä oli matkustanut Saksaan mm. vaikuttamaan Suomen itsenäisyyden tunnustamisen hyväksi ja käynnistämään elintarvikehankintoja, mutta päätarkoituksenaan sittenkin oli yhteydenotto ulkomaisiin sosialidemokraattisiin puolueisiin ja pyyntö niiden vaikuttamisesta bolshevikkeja ja siten myös Suomen vallankumouksellisia vastaan.
Sodan alusta alkaen kokoontui säännöllisesti sotaa vastustavien sosialidemokraattien keskusteluryhmä, johon kuuluivat näkyvimpinä K-H.Wiik, Edvard Gylling, Edvard Valpas ja Väinö Tanner. Valpas esiintyi julkisuudessa ensimmäisenä rauhan ehdottajana jo 8.4.1918 kirjoituksellaan Työmies-lehdessä.
Paljon huomiota herättävämpi ja merkityksellisempi oli samassa lehdessä 10.4.1918 ollut sovintoehdotus, jonka allekirjoittajina oli 21 henkilöä, mm. Wäinö Vuolijoki, Hannes Ryömä, Väinö Hakkila, Lauri af Heurlin, Matti Paasivuori, Julius Ailio, Väinö Hupli, J.V.Keto, O.Suuntala, Miina Sillanpää, Toivo Salmio, Paavo Raittinen ja Väinö Tanner, siis joukkoa, jota yhdistivät monet siteet jo aikaisemmilta vuosilta.
Tuo sosialidemokraattisen puolueen tulevan johdon allekirjoittama sovintoehdotus oli nykyhetkestä käsin katsottuna yliampuva mm. siksi, että siinä ehdotettiin rauhan tultua solmituksi molempien armeijoiden – valkoisen ja punaisen – hajottamista, ja ehdotus rakentui pohjalle, jonka mukaan sodassa ei olisi ollut voittajaa. Ehdotus sai kuitenkin kannatusta myös porvarillisella puolella ja vapautti ainakin sen allekirjoittaneet syyllisyydestä sodan jatkamiseen, mikä oli tärkeää paitsi heidän itsensä poliittisen tulevaisuuden myös koko maan kannalta.
Kuten tiedetään, ehdotus ei saanut kaikkia sosialidemokraatteja taakseen, vaan sota jatkui katkeraan loppuun asti, ja sodan jatkamisen kannalla olleet johtajat sitten emigroituivat Neuvostoliittoon. Sinne menivät mm. Kullervo Manner, Yrjö Sirola, Eero Haapalainen, O.V.Kuusinen ja monet muut, myös pitkään sodan vastaisella kannalla ollut Edvard Gylling.
O.V.Kuusinen oli heistä ainoa, joka sai elää 1964 tapahtuneeseen luonnolliseen kuolemaansa saakka, muut tuhansien vähäisempien suomalaisemigranttien lailla tulivat tuhotuiksi Stalinin vainoissa 1936-38.
Kun saksalaiset tulivat Helsinkiin 12.4.1918 myös SDP:n laillisuusmiehet joutuivat vetäytymään ”katakombeihin”, sillä porvarien viha sosialidemokraatteja kohtaan oli niin silmitön, että se ei erotellut syyllisiä ja syyttömiä. Väinö Tanner tuli kuitenkin julkisuuteen jo 14.4. ja kutsui Heimolaan (silloiseen eduskuntataloon) koolle pienen sosialidemokraattisen ryhmän. Valkoisten usuttama poliisi tuli pian hajottamaan tuota kokousta, mutta Tannerin voimakas ja lakiin vetoava esiintyminen teki poliisiin vaikutuksen ja ryhmä sai jatkaa kokoustaan.
Tanner sai pian kutsun Helsinkiin tulleiden saksalaisten johtajan, kenraali ja kreivi von der Goltzin luo, jonne hän meni yhdessä Wäinö Wuolijoen kanssa. Siellä kohtelias von der Goltz esitti miehille vetoomuksen, jotta he vaikuttaisivat verenvuodatuksen lopettamiseksi.
Tanner itse sanoo, että ”lupasimme harkita asiaa”, mutta von der Goltz saattoi julkisuuteen tiedotteen, jossa hän ilmoitti, että ”sosialidemokraattien revisionistinen siipi hylkää yhteistoiminnan punaisen puolueen kanssa”. Itse asiassa tuo yhteistoiminta oli loppunut jo aikoja sitten, jos sitä koskaan oli von der Goltzin tarkoittamassa mielessä ollutkaan.
Sosialidemokraattien laillisuusmiehet antoivat 18.4.1918 levitykseen Helsingissä julkilausuman, mikä lienee ollut Hannes Ryömän käsialaa, mutta ilman muuta myös Tanner ja muut revisionistit olivat sen takana. Tuo julkilausuma on niin merkittävä. että otan siitä tähän varsin pitkän sitaatin (Paavolaisen kirjassa se on kokonaan):
”Nyt alkaa tilinpäätös suomalaisten bolshevikkien toiminnasta kaikessa karmeudessaan olla selvillä. Sen sijaan että työväenluokka vuosi sitten oli tilaisuudessa eduskunnallisuuden kautta sanomaan painavan sanansa kaikissa asioissa, että sillä oli mahtavat sosialidemokraattiset järjestöt, että sillä oli enemmistö eduskunnassa ja hallituksessa ja omat miehensä usealla muullakin tärkeällä yhteiskunnallisella vartiopaikalla, on sen voima tällä hetkellä niin maahan lyöty, että sitä tuskin olisi uskottu mahdolliseksi. - - - Tuhannet työläiset ovat kaatuneet tai menettäneet vapautensa, heidän vaimonsa ja lapsensa on syösty epätoivon ja turvattomuuden tilaan. - - - Työväen kalleinta omaisuutta, kaikkia kansalaisoikeuksia ja saavutettuja yhteiskunnallisia uudistuksia uhkaa tuho niiden kiihkoilijoiden taholta, joita porvariston voitonhuumassa nousee. Edessä on kamala työttömyys ja nälänhätä. Suomen työväen raskain koettelemuksen hetki on lyönyt.”
On selvää, että julistuksessa raskaasti syytettiin kaikesta kapinan johtoa, joka nyt on livistänyt tiehensä mukanaan ryöstettyjä varoja ja elintarvikkeita. Julistus päättyi kehotukseen: ”Siis alas aseet kaikkialla ja palatkaamme länsimaisen demokratian taistelutapoihin, palatkaamme rakentavaan eduskunnalliseen työhön ja aseettomaan järjestötoimintaan”.
Vaikka sosialidemokraattien revisionisteissa oli monia Väinö Tanneria pitempiaikaisempia, näkyvämpiä ja siihen asti vaikutusvaltaisempiakin miehiä, juuri sodan loppuvaiheessa Tanner kohosi kuitenkin kiistattomasti heidän johtoonsa. Varmaan tähän vaikutti Tannerin saavutukset osuustoiminnassa ja yritysjohtajana ja myös jo aikaisempi rakentavaksi koettu toiminta puolueessa, mutta eniten varmaan painoi hänen voimakas ja luottamusta herättävä persoonallisuutensa, jonka siis valkoisetkin olivat panneet merkille ja se oli tullut myös von der Goltzin tietoon.
Tästä alkaen Väinö Tanner oli sosialidemokraattisen puolueen ja Suomen työväen kiistattomasti tunnustettu ja kunnioitettu johtaja, jonka arvovalta pian ylitti puoluerajat.
Tannerin myöhempi vihollinen, Tannerin itsensä mielestä hänen kuten Suomenkin kavaltaja, Urho Kekkonen sanoi kansanedustajana Tannerin 60-vuotispäivänä 12.3.1941 puhuessaan mm. näin: ”Väinö Tannerissa on paljon sellaista, joka on suomalaisinta, mitä miehessä voi olla: hän on varma mielipiteissään, joskus itsepäisyyteen saakka, hän on rehellinen ja luotettava kannanotoissaan, hän on uskollinen asialleen ja tovereilleen, hän on realiteettien mies, kylmä ja kovakin asioissaan, mutta lämmin hmisenä, hän on humoristinen omalla jäyhällä tavallaan. Hän on rohkea mies, niin rohkea, että hän puolustaa omaa oikeuttaan, työväenluokan oikeuksia ja meidän yhteisiä oikeuksiamme, olivatpa vastassa mitkä voimat tahansa.”
- - - - - - - - - - - - - - - - -
Tannerin myöhempi vihollinen, Tannerin itsensä mielestä hänen kuten Suomenkin kavaltaja, Urho Kekkonen sanoi kansanedustajana Tannerin 60-vuotispäivänä 12.3.1941 puhuessaan mm. näin: ”Väinö Tannerissa on paljon sellaista, joka on suomalaisinta, mitä miehessä voi olla: hän on varma mielipiteissään, joskus itsepäisyyteen saakka, hän on rehellinen ja luotettava kannanotoissaan, hän on uskollinen asialleen ja tovereilleen, hän on realiteettien mies, kylmä ja kovakin asioissaan, mutta lämmin ihmisenä, hän on humoristinen omalla jäyhällä tavallaan. Hän on rohkea mies, niin rohkea, että hän puolustaa omaa oikeuttaan, työväenluokan oikeuksia ja meidän yhteisiä oikeuksiamme, olivatpa vastassa mitkä voimat tahansa.”
Totuutta 1917-18 tapahtumista:
65
2439
Vastaukset
- Jaba_43
Suomen itsenäisyyden vaiheet eivät minusta ole kovin yksiselitteisesti tulkittavissa, koska tuolloin veti hyvin monta asiaa aivan eri suuntiin, eri kansalaisryhmillä oli hyvin pahoja ennakkoluuloja toisiaan kohtaan ja mielipiteet jakautuivat puolueiden sisällä erittäin paljon, eli saman puolueen sisällä olivat mielipiteiden ääripäät hyvin kaukana toisistaan.
Näin oli käsittäkesni kaikissa puolueissa, jos katsotaan suhtautumista niihin keinoihin, joilla itsenäisyyteen piti pyrkiä.
On tietysti mielenkiintoista lukea yksityiskohtia Tannerin kannalta, varsinkin kun mukana oli paljon yksityiskohtaista tietoa tapahtumien eri vaiheista, mutta selkiyttääkö tuollainen tarkastelu kuvaa 1917-18 tapahtumista vai hämärtääkö se asiaa, en osaa sanoa.
Itse en ole aiheesta Väinö Linnan Pohjantähden lisäksi juurikaan lukenut, joitain neutraaleja historiakuvauksia tosin ja pari tutkimusta punaisesta ja valkoisesta terrorista, joten myönnän, että subjektiivisille johtopäätöksilleni voisi olla vankempikin pohja asiatietojen tasolla.
Joka tapauksessa olen jo vuosia lähtenyt siitä, ettei meillä ole mitään asiallista aihetta politiikan vasemmalla eikä oikealla laidalla syytellä toista osapuolta juurikaan mistään.
Minun mielestäni kyseessä oli vapaussota, jonka tavoite oli tehdä Suomesta itsenäinen. Se, että osa punaisista uskoi meille koituvan paremman itsenäisyyden Venäjän yhteydessä, kun "kansa oli siellä ottanut vallan" ja osa valkoisista katsoi että Venäjästä piti irtautua ja etenkin siksi, koska Venäjä oli bolshevistinen, ei anna aihetta kutsua sotaa muuksi kuin vapaussodaksi.
Itse katson, että sisällissotaan, veljessotaan, kansalaissotaan, tms. jouduttiin paljolti siitä syystä, että Suomen sisäpolitiikassa oli päästy ajautumaan hyvin kauaksi toisistaan sekä valkoisen ääripään että punaisen ääripään suunnalla.
Niinpä en osaa juurikaan kallistaa korvaani sille, että punaiset halusivat estää Suomen itsenäistymisen. Pikemminkin he tekivät valintaa jahden huonon vaihtoehdon välillä, joista toinen oli "herrojen" valkoinen valta ja toinen oli autonomisen Suomen itsenäinen asema "kansanvaltaisen" Venäjän yhteydessä.
Jälkikäteen tapahtunut historiankirjoitus on korostanut kommunismin osuutta vapaustaistelun ja Suomen itsenäisyyden "vastustamisessa", millä perusteilla koko vasemmistosta on aika-ajoin tehty epäisänmaallisia - viimeksi Esko Ahon valikampanjan räikeimpien ylilyöntien yhteydessä.
Tämä ei munusta kuitenkaan tee tarpeelliseksi ryhtyä erittelemään tannerin ja muiden sosialidemokraattien toimia niin, että joku heistö olisi ollut kovinkaan merkittävä sen suhteen, että "Suomi estettiin muuttumasta komministiseksi".
Tanner taisteli kommunisteja vastaan tarmokkaasti. Sitä ei pidä kieltää. Minusta se oli Suomen itsenäistyttyä kuitenkin taistelua tytöväenliikkeen sisäisestä vallasta.
Samoin oli Kekkosen toiminta NL:on kanssa hyvin käytännöllistä myötäilyä konfliktien välttämiseksi. Niinpä en osaa oikein yhtyä kaikkiin johtopäätöksiisi Kekkosestakaan, koska pidän asennettasi häntäkin kohtaan yksipuolisena.- mvv
Uskotko että jossain päin maailmaa on joskus Liikenneministeri vihkinyt junankaatajien patsaan,ja jos uskot mikä oli tämä Ministeri ja missä maassa.
- Jukka Tuominen
Olen ehkä kerran tai kolme kirjoittanut tämän.
En voi muuta kuin ihmetellä, miten osaat pukea kirjamiksi ne samat aatokset kuin minulla on - juuri näin... ihan juuri näin kuin kirjoitat.
jk
Hukkaat aikaasi kirjoittlemalla tänne - bitit katoavat "bittien taivaaseen" kirjoja voi löytyä tuhansien vuosien takaa. - Mielipidepankki
Kyse ei ollut mistään vapaussodasta. Kyse oli hyvin selkeästi sisällissodasta. Venäläiset joukot saatiin nopeasti riisuttua aseista. Tämä luonnistui sen vuoksi niin nopeasti, koska venäläisillä ei ollut halua puuttua Suomen tpahtumiin. Lopulta vain noin 2000 venäläistä jäi punaisten puolelle ja heistä puolen on arvioitu osallistuneen aktiivisesti taisteluihin. Valkoisten puolella oli yhtä paljon ulkomaalaisia vapaaehtoisia kuin punaisten puolella venäläisiä. Saksalaisten tulon jälkeen valkoisten puolella oli moninkertainen määrä ulkomaalaisia verrattuna punaisiin.
Sodan syttyminen johtui sisäpoliittisista syistä, tyytymättömyydestä, olojen kurjistumisesta, jyrkistä luokkavastakohtaisuuksista eteläisessä Suomessa sekä järjestysvallan puutteen luomasta tyhjiöstä. Mistään sosialistisesta vallankumouksesta ei merkittävässä määrin ollut kysymys. Valtaosa taisteluihin osallistuneista punaisista ei mistään sosialismista mitään tiennytkään. Tarkoituksena oli vain ja ainoastaan kumota se valta, joka ylläpiti työväestön ja maattoman maatalousväestön kurjuutta. Tämä kurjuus kärjistyi elintarvikepulaan, mikä johtui siitä, että tuonti Venäjältä tyrehtyi.
Työväestö oli tyytymätön sen vuoksi, että parlamentin lainsäädäntötyötä sabotoitiin jatkuvasti. Oloja ei haluttu parantaa eikä tasa-arvoa lisätä laillisin uudistuksin. Pahimmillaan oikeisto liittoutui venäläisten kanssa, jotta työväenliikkeen vaatimukset voitiin tukahduttaa.
Jääkäreille ja asevelvollisille syötettiin suoranaisia valheita siitä, mistä sodassa oli kysymys. Heille kerrottiin, että kyse oli taistelusta venäläisiä vastaan ja että näiden venäläisten puolelle oli asettunut pieni joukko suomalaisia luopioita. Totuus siitä, keitä vastapuolella todellisuudessa oli, valkeni västä vähitellen Pohjanmaan pojille. Tämä professori Heikki Ylikankaan osoittama asia on herättynyt paljon vastalauseita Pohjanmaan keskustalaisissa piireissä - mutta ei muualla.
Sodan luonnetta kuvaa parhaiten sana sisällisota. Sitä onkin alettu johdonmukaisesti käyttää historian tutkijayhteisössä sen jälkeen, kun tutkimus on kyennyt osoittamaan sodan päällimmäisen luonteen. Täytyy muistaa, että Venäjä oli tuolloin hyvin sekasortoisessa tilassa. Vallankumouksia oli ollut parikin eikä ollut varmuutta siitä, etteikö uusi vallankumous odottaisi jo oven takana. Ei punaisilla ollut mitään hinkua liittyä NL:oon, kun sellaista ei tuossa vaiheessa oikeastaan ollut vakiintuneesti olemassakaan.
Todellisuudessa vasemisto tavoitteli meillä Suomessa fennomaanien ohella itsenäisyttä kaikkein vahvimmin. Tämä johtui siitä yksinkertaisesta syystä, että vasemmiston suosio oli laaja ja se uskoi tätä kautta revisionistisiin uudistuksiin. Venäjän valta hyödytti teollisuuspatruunoita ja kartanonherroja sekä virkamiehistöä. Nämä olivat suomalaista ruotsinkielistä yläluokkaa. He vastustivat kaikkia muutoksia itsenäisyyden suuntaan niin kauan, kun se oli heille epäedullista.
Punaisilla oli aluksi hallussaan Etelä-Suomi. Koko kapina koskikin vain eteläistä Suomea. Tampereen pohjoispuolella ja Savossa oli vähän teollisuutta ja maanomistusolot olivat täysin toisenlaisia. Pohjanmaalla ei ollut mitään syytä kapinoida eikä siellä ymmärretty laisinkaan eteläisen Suomen erilaista tilannetta.
Kannattaa tutustua Tieto-Finlandialla palkittuun professori Heikki Ylikankaan hienoon historiteokseen "Tie Tampereelle", jossa kuvataan sotaan johtaneita syitä ja käydään yksityiskohtaisesti päivä päivältä läpi Tampereen valtausta edeltävä aika ja itse Tampereen valtaus, joka oli mittava taistelu sen aikaisissa oloissa. Kirjan luettua ymmärtää paremmin myös sen, miten julmaa tuo sota oli. Kirja sai vastaansa valtaisen Ilkka-lehden johtaman polemiikin, jota kesti 5 vuotta, myös sen takia, että julmuuksien yksityiskohtainen kertominen teki joillekin kipeää, koska niihin syylliset olivat tunnistettavia henkilöitä, nykyisten pohjalaisten sukulaisia. - mvv
Mielipidepankki kirjoitti:
Kyse ei ollut mistään vapaussodasta. Kyse oli hyvin selkeästi sisällissodasta. Venäläiset joukot saatiin nopeasti riisuttua aseista. Tämä luonnistui sen vuoksi niin nopeasti, koska venäläisillä ei ollut halua puuttua Suomen tpahtumiin. Lopulta vain noin 2000 venäläistä jäi punaisten puolelle ja heistä puolen on arvioitu osallistuneen aktiivisesti taisteluihin. Valkoisten puolella oli yhtä paljon ulkomaalaisia vapaaehtoisia kuin punaisten puolella venäläisiä. Saksalaisten tulon jälkeen valkoisten puolella oli moninkertainen määrä ulkomaalaisia verrattuna punaisiin.
Sodan syttyminen johtui sisäpoliittisista syistä, tyytymättömyydestä, olojen kurjistumisesta, jyrkistä luokkavastakohtaisuuksista eteläisessä Suomessa sekä järjestysvallan puutteen luomasta tyhjiöstä. Mistään sosialistisesta vallankumouksesta ei merkittävässä määrin ollut kysymys. Valtaosa taisteluihin osallistuneista punaisista ei mistään sosialismista mitään tiennytkään. Tarkoituksena oli vain ja ainoastaan kumota se valta, joka ylläpiti työväestön ja maattoman maatalousväestön kurjuutta. Tämä kurjuus kärjistyi elintarvikepulaan, mikä johtui siitä, että tuonti Venäjältä tyrehtyi.
Työväestö oli tyytymätön sen vuoksi, että parlamentin lainsäädäntötyötä sabotoitiin jatkuvasti. Oloja ei haluttu parantaa eikä tasa-arvoa lisätä laillisin uudistuksin. Pahimmillaan oikeisto liittoutui venäläisten kanssa, jotta työväenliikkeen vaatimukset voitiin tukahduttaa.
Jääkäreille ja asevelvollisille syötettiin suoranaisia valheita siitä, mistä sodassa oli kysymys. Heille kerrottiin, että kyse oli taistelusta venäläisiä vastaan ja että näiden venäläisten puolelle oli asettunut pieni joukko suomalaisia luopioita. Totuus siitä, keitä vastapuolella todellisuudessa oli, valkeni västä vähitellen Pohjanmaan pojille. Tämä professori Heikki Ylikankaan osoittama asia on herättynyt paljon vastalauseita Pohjanmaan keskustalaisissa piireissä - mutta ei muualla.
Sodan luonnetta kuvaa parhaiten sana sisällisota. Sitä onkin alettu johdonmukaisesti käyttää historian tutkijayhteisössä sen jälkeen, kun tutkimus on kyennyt osoittamaan sodan päällimmäisen luonteen. Täytyy muistaa, että Venäjä oli tuolloin hyvin sekasortoisessa tilassa. Vallankumouksia oli ollut parikin eikä ollut varmuutta siitä, etteikö uusi vallankumous odottaisi jo oven takana. Ei punaisilla ollut mitään hinkua liittyä NL:oon, kun sellaista ei tuossa vaiheessa oikeastaan ollut vakiintuneesti olemassakaan.
Todellisuudessa vasemisto tavoitteli meillä Suomessa fennomaanien ohella itsenäisyttä kaikkein vahvimmin. Tämä johtui siitä yksinkertaisesta syystä, että vasemmiston suosio oli laaja ja se uskoi tätä kautta revisionistisiin uudistuksiin. Venäjän valta hyödytti teollisuuspatruunoita ja kartanonherroja sekä virkamiehistöä. Nämä olivat suomalaista ruotsinkielistä yläluokkaa. He vastustivat kaikkia muutoksia itsenäisyyden suuntaan niin kauan, kun se oli heille epäedullista.
Punaisilla oli aluksi hallussaan Etelä-Suomi. Koko kapina koskikin vain eteläistä Suomea. Tampereen pohjoispuolella ja Savossa oli vähän teollisuutta ja maanomistusolot olivat täysin toisenlaisia. Pohjanmaalla ei ollut mitään syytä kapinoida eikä siellä ymmärretty laisinkaan eteläisen Suomen erilaista tilannetta.
Kannattaa tutustua Tieto-Finlandialla palkittuun professori Heikki Ylikankaan hienoon historiteokseen "Tie Tampereelle", jossa kuvataan sotaan johtaneita syitä ja käydään yksityiskohtaisesti päivä päivältä läpi Tampereen valtausta edeltävä aika ja itse Tampereen valtaus, joka oli mittava taistelu sen aikaisissa oloissa. Kirjan luettua ymmärtää paremmin myös sen, miten julmaa tuo sota oli. Kirja sai vastaansa valtaisen Ilkka-lehden johtaman polemiikin, jota kesti 5 vuotta, myös sen takia, että julmuuksien yksityiskohtainen kertominen teki joillekin kipeää, koska niihin syylliset olivat tunnistettavia henkilöitä, nykyisten pohjalaisten sukulaisia.käynyt jos Vapaussodan olisi Punainen puoli voittanut.Minua et ainakaan saa uskomaan että Suomi olisi siinä tilanteessa pystynyt olemaan pitkään itsenäinen.Kyllähän Punaiset olisivat yhteiskuntajärjästyksen muuttaneet samaksi kun miksi se N-Liitossa muodostui.
Se on totta että täältä Pohjanmaalta lähdettiin ajamaan Venäläisiä pois,vastassa olikin sitten Suomalaisia jotka olivat tekemässä omaa vallankumoustaan.Julmuuksia tehtiin kummallakin puolella,niissä ei ole mitään puolustamista.Itse olen niin vanhan isän poika että hän oli tässä sodassa Valkoisella puolella,muistan hänen kertoneen Tampereen taisteluista kuinka siellä oltiin hautausmaallakin kivien takana suojassa.
Pahimpana hän piti aikaa Vapaussodan jälkeen kun oli vankileirillä vartiomiehenä,siellä ei ollut riittävästi ruokaa vartioillakaan,vangit olivat todella nälkäisiä,laukauksia kuului toisinaan,niistä voi päätellä mitä siellä tehtiin.
Surullinen oli myös niiden Punaisten kohtalo jotka menivät N-Liittoon pakoon,heidäthän on siellä tapettu lähes kaikki. - Mielipidepankki
mvv kirjoitti:
käynyt jos Vapaussodan olisi Punainen puoli voittanut.Minua et ainakaan saa uskomaan että Suomi olisi siinä tilanteessa pystynyt olemaan pitkään itsenäinen.Kyllähän Punaiset olisivat yhteiskuntajärjästyksen muuttaneet samaksi kun miksi se N-Liitossa muodostui.
Se on totta että täältä Pohjanmaalta lähdettiin ajamaan Venäläisiä pois,vastassa olikin sitten Suomalaisia jotka olivat tekemässä omaa vallankumoustaan.Julmuuksia tehtiin kummallakin puolella,niissä ei ole mitään puolustamista.Itse olen niin vanhan isän poika että hän oli tässä sodassa Valkoisella puolella,muistan hänen kertoneen Tampereen taisteluista kuinka siellä oltiin hautausmaallakin kivien takana suojassa.
Pahimpana hän piti aikaa Vapaussodan jälkeen kun oli vankileirillä vartiomiehenä,siellä ei ollut riittävästi ruokaa vartioillakaan,vangit olivat todella nälkäisiä,laukauksia kuului toisinaan,niistä voi päätellä mitä siellä tehtiin.
Surullinen oli myös niiden Punaisten kohtalo jotka menivät N-Liittoon pakoon,heidäthän on siellä tapettu lähes kaikki.Olen vastannut tähän kysymykseesi pääosin tuolla vähän alempana, kun vastasin Korhosen kirjoitukseen siitä, olivatko demarit punaisten joukossa vai eivät.
Emme voi tietenkään tietää sitä, miten olisi käynyt, jos punaiset olisivat voittaneet. Missään tapauksessa kapinalla ei ollut sellaista tavoitetta, jolla itsenäisyydestä luovuttaisiin. Vasemmistohan oli jo pitemmän aikaa tavoitellut itsenäisyyttä, joten olisi ollut kovin epäloogista siistä hetimiten luopua. Itse asiassa vasemmiston voimin Suomi julistautui käytännössä jo kesällä 1917 itsenäiseksi, mutta asia kaatui sillä kertaa porvariston ja venäläisten yhteispeliin.
Punaisilla ei varmasti ollut kommunisteja lukuunottamatta mitään erityistä suunnitelmaa Suomen yhteiskuntamuodosta. Lähinnä puhuttiin Sveitsin lähidemokratiamallista. Tietysti jos valta olisi punaisten keskuudessa luisunut täysin ääriaineksille, olisi voinut tapahtua sosialistinenkin vallankumous. Tätä ei kuitenkaan tavoiteltu. Ei meille myöskään tullut äärioikeistolaista diktatuuria, vaikka sellaisia alkoi muualle Eurooppaan muodostua. - Jaba_43
Jukka Tuominen kirjoitti:
Olen ehkä kerran tai kolme kirjoittanut tämän.
En voi muuta kuin ihmetellä, miten osaat pukea kirjamiksi ne samat aatokset kuin minulla on - juuri näin... ihan juuri näin kuin kirjoitat.
jk
Hukkaat aikaasi kirjoittlemalla tänne - bitit katoavat "bittien taivaaseen" kirjoja voi löytyä tuhansien vuosien takaa.Mutta lämmittää, kun kehutaan. ;-)
- Jaba_43
Mielipidepankki kirjoitti:
Kyse ei ollut mistään vapaussodasta. Kyse oli hyvin selkeästi sisällissodasta. Venäläiset joukot saatiin nopeasti riisuttua aseista. Tämä luonnistui sen vuoksi niin nopeasti, koska venäläisillä ei ollut halua puuttua Suomen tpahtumiin. Lopulta vain noin 2000 venäläistä jäi punaisten puolelle ja heistä puolen on arvioitu osallistuneen aktiivisesti taisteluihin. Valkoisten puolella oli yhtä paljon ulkomaalaisia vapaaehtoisia kuin punaisten puolella venäläisiä. Saksalaisten tulon jälkeen valkoisten puolella oli moninkertainen määrä ulkomaalaisia verrattuna punaisiin.
Sodan syttyminen johtui sisäpoliittisista syistä, tyytymättömyydestä, olojen kurjistumisesta, jyrkistä luokkavastakohtaisuuksista eteläisessä Suomessa sekä järjestysvallan puutteen luomasta tyhjiöstä. Mistään sosialistisesta vallankumouksesta ei merkittävässä määrin ollut kysymys. Valtaosa taisteluihin osallistuneista punaisista ei mistään sosialismista mitään tiennytkään. Tarkoituksena oli vain ja ainoastaan kumota se valta, joka ylläpiti työväestön ja maattoman maatalousväestön kurjuutta. Tämä kurjuus kärjistyi elintarvikepulaan, mikä johtui siitä, että tuonti Venäjältä tyrehtyi.
Työväestö oli tyytymätön sen vuoksi, että parlamentin lainsäädäntötyötä sabotoitiin jatkuvasti. Oloja ei haluttu parantaa eikä tasa-arvoa lisätä laillisin uudistuksin. Pahimmillaan oikeisto liittoutui venäläisten kanssa, jotta työväenliikkeen vaatimukset voitiin tukahduttaa.
Jääkäreille ja asevelvollisille syötettiin suoranaisia valheita siitä, mistä sodassa oli kysymys. Heille kerrottiin, että kyse oli taistelusta venäläisiä vastaan ja että näiden venäläisten puolelle oli asettunut pieni joukko suomalaisia luopioita. Totuus siitä, keitä vastapuolella todellisuudessa oli, valkeni västä vähitellen Pohjanmaan pojille. Tämä professori Heikki Ylikankaan osoittama asia on herättynyt paljon vastalauseita Pohjanmaan keskustalaisissa piireissä - mutta ei muualla.
Sodan luonnetta kuvaa parhaiten sana sisällisota. Sitä onkin alettu johdonmukaisesti käyttää historian tutkijayhteisössä sen jälkeen, kun tutkimus on kyennyt osoittamaan sodan päällimmäisen luonteen. Täytyy muistaa, että Venäjä oli tuolloin hyvin sekasortoisessa tilassa. Vallankumouksia oli ollut parikin eikä ollut varmuutta siitä, etteikö uusi vallankumous odottaisi jo oven takana. Ei punaisilla ollut mitään hinkua liittyä NL:oon, kun sellaista ei tuossa vaiheessa oikeastaan ollut vakiintuneesti olemassakaan.
Todellisuudessa vasemisto tavoitteli meillä Suomessa fennomaanien ohella itsenäisyttä kaikkein vahvimmin. Tämä johtui siitä yksinkertaisesta syystä, että vasemmiston suosio oli laaja ja se uskoi tätä kautta revisionistisiin uudistuksiin. Venäjän valta hyödytti teollisuuspatruunoita ja kartanonherroja sekä virkamiehistöä. Nämä olivat suomalaista ruotsinkielistä yläluokkaa. He vastustivat kaikkia muutoksia itsenäisyyden suuntaan niin kauan, kun se oli heille epäedullista.
Punaisilla oli aluksi hallussaan Etelä-Suomi. Koko kapina koskikin vain eteläistä Suomea. Tampereen pohjoispuolella ja Savossa oli vähän teollisuutta ja maanomistusolot olivat täysin toisenlaisia. Pohjanmaalla ei ollut mitään syytä kapinoida eikä siellä ymmärretty laisinkaan eteläisen Suomen erilaista tilannetta.
Kannattaa tutustua Tieto-Finlandialla palkittuun professori Heikki Ylikankaan hienoon historiteokseen "Tie Tampereelle", jossa kuvataan sotaan johtaneita syitä ja käydään yksityiskohtaisesti päivä päivältä läpi Tampereen valtausta edeltävä aika ja itse Tampereen valtaus, joka oli mittava taistelu sen aikaisissa oloissa. Kirjan luettua ymmärtää paremmin myös sen, miten julmaa tuo sota oli. Kirja sai vastaansa valtaisen Ilkka-lehden johtaman polemiikin, jota kesti 5 vuotta, myös sen takia, että julmuuksien yksityiskohtainen kertominen teki joillekin kipeää, koska niihin syylliset olivat tunnistettavia henkilöitä, nykyisten pohjalaisten sukulaisia.Paljastit vastaansanomattomalla tavalla, miten heikoille tiedoille omat käsitykseni perustuvat.
Mukava kuitenkin oli saada vahvistus sille subjektiiviselle päätelmälle, että sellainen johtopäätös vapaussodasta, jossa punaiset olisivat taistelleet Suomen itsenäistymistä vastaan on sinunkin mielestäsi väärä.
Kirjoituksesi perustelee minusta aika aukottomasti, että noin tarkasteltuna oli kyse sisällissodasta, jonka tuloksena Suomi itsenäistyi. - K.K.Korhonen
Mielipidepankki kirjoitti:
Kyse ei ollut mistään vapaussodasta. Kyse oli hyvin selkeästi sisällissodasta. Venäläiset joukot saatiin nopeasti riisuttua aseista. Tämä luonnistui sen vuoksi niin nopeasti, koska venäläisillä ei ollut halua puuttua Suomen tpahtumiin. Lopulta vain noin 2000 venäläistä jäi punaisten puolelle ja heistä puolen on arvioitu osallistuneen aktiivisesti taisteluihin. Valkoisten puolella oli yhtä paljon ulkomaalaisia vapaaehtoisia kuin punaisten puolella venäläisiä. Saksalaisten tulon jälkeen valkoisten puolella oli moninkertainen määrä ulkomaalaisia verrattuna punaisiin.
Sodan syttyminen johtui sisäpoliittisista syistä, tyytymättömyydestä, olojen kurjistumisesta, jyrkistä luokkavastakohtaisuuksista eteläisessä Suomessa sekä järjestysvallan puutteen luomasta tyhjiöstä. Mistään sosialistisesta vallankumouksesta ei merkittävässä määrin ollut kysymys. Valtaosa taisteluihin osallistuneista punaisista ei mistään sosialismista mitään tiennytkään. Tarkoituksena oli vain ja ainoastaan kumota se valta, joka ylläpiti työväestön ja maattoman maatalousväestön kurjuutta. Tämä kurjuus kärjistyi elintarvikepulaan, mikä johtui siitä, että tuonti Venäjältä tyrehtyi.
Työväestö oli tyytymätön sen vuoksi, että parlamentin lainsäädäntötyötä sabotoitiin jatkuvasti. Oloja ei haluttu parantaa eikä tasa-arvoa lisätä laillisin uudistuksin. Pahimmillaan oikeisto liittoutui venäläisten kanssa, jotta työväenliikkeen vaatimukset voitiin tukahduttaa.
Jääkäreille ja asevelvollisille syötettiin suoranaisia valheita siitä, mistä sodassa oli kysymys. Heille kerrottiin, että kyse oli taistelusta venäläisiä vastaan ja että näiden venäläisten puolelle oli asettunut pieni joukko suomalaisia luopioita. Totuus siitä, keitä vastapuolella todellisuudessa oli, valkeni västä vähitellen Pohjanmaan pojille. Tämä professori Heikki Ylikankaan osoittama asia on herättynyt paljon vastalauseita Pohjanmaan keskustalaisissa piireissä - mutta ei muualla.
Sodan luonnetta kuvaa parhaiten sana sisällisota. Sitä onkin alettu johdonmukaisesti käyttää historian tutkijayhteisössä sen jälkeen, kun tutkimus on kyennyt osoittamaan sodan päällimmäisen luonteen. Täytyy muistaa, että Venäjä oli tuolloin hyvin sekasortoisessa tilassa. Vallankumouksia oli ollut parikin eikä ollut varmuutta siitä, etteikö uusi vallankumous odottaisi jo oven takana. Ei punaisilla ollut mitään hinkua liittyä NL:oon, kun sellaista ei tuossa vaiheessa oikeastaan ollut vakiintuneesti olemassakaan.
Todellisuudessa vasemisto tavoitteli meillä Suomessa fennomaanien ohella itsenäisyttä kaikkein vahvimmin. Tämä johtui siitä yksinkertaisesta syystä, että vasemmiston suosio oli laaja ja se uskoi tätä kautta revisionistisiin uudistuksiin. Venäjän valta hyödytti teollisuuspatruunoita ja kartanonherroja sekä virkamiehistöä. Nämä olivat suomalaista ruotsinkielistä yläluokkaa. He vastustivat kaikkia muutoksia itsenäisyyden suuntaan niin kauan, kun se oli heille epäedullista.
Punaisilla oli aluksi hallussaan Etelä-Suomi. Koko kapina koskikin vain eteläistä Suomea. Tampereen pohjoispuolella ja Savossa oli vähän teollisuutta ja maanomistusolot olivat täysin toisenlaisia. Pohjanmaalla ei ollut mitään syytä kapinoida eikä siellä ymmärretty laisinkaan eteläisen Suomen erilaista tilannetta.
Kannattaa tutustua Tieto-Finlandialla palkittuun professori Heikki Ylikankaan hienoon historiteokseen "Tie Tampereelle", jossa kuvataan sotaan johtaneita syitä ja käydään yksityiskohtaisesti päivä päivältä läpi Tampereen valtausta edeltävä aika ja itse Tampereen valtaus, joka oli mittava taistelu sen aikaisissa oloissa. Kirjan luettua ymmärtää paremmin myös sen, miten julmaa tuo sota oli. Kirja sai vastaansa valtaisen Ilkka-lehden johtaman polemiikin, jota kesti 5 vuotta, myös sen takia, että julmuuksien yksityiskohtainen kertominen teki joillekin kipeää, koska niihin syylliset olivat tunnistettavia henkilöitä, nykyisten pohjalaisten sukulaisia.Kävin vielä tarkistamassa avaukseni tuottamaa satoa, ja vasta nyt huomasin tuon kirjoituksesi sodan luonteesta ja syistä. Hyvin olet asian esittänyt. Aivan samoin minäkin ymmärrän asian olevan, vaikka olenkin jonkin verran eri mieltä sosialidemokraattien osallisuudesta.
Mielestäni ja lukemanikin perusteella saamani kuvan mukaan se ei ollut ollenkaan niin "kapinamyönteinen", millainen käsitys Sinulla näkyy olevan. Näin huolimatta siitä, että työväestön tyytymättömyys asemaansa oli ymmärrettävästi suuri, ja että demaripoliitikot syyllistivät porvareita ylimääräisistä vaaleista, joissa puolue menetti ehdottoman enemmistön ja monet heistä olivat siitäkin syystä kapinan kannnalla. Mutta eivät kaikki, ei Tanner eikä monet muutkaan. Oikeastaan ei kukaan niistä, joista tuli uuden SDP:n johto.
Ja tuo sota oli toki sisällissota ja veljessodaksikin sitä voidaan kutsua, mutta juridisesti ottaen se tietenkin oli kapina laillista hallitusvaltaa vastaan - olkoonkin, että tuo laillisuus voitiin niissä oloissa myös perustellusti kyseenalaistaa. Ja perusteilla, jotka olen toisaalla ilmoittanut, minä kutsun sitä edelleen vapaussodaksi.
Minä en tullut aikanaan seuranneeksi tuota Ylikankaan mainion kirjan "Tie Tampereelle" Pohjanmaalla saamaa vastaanottoa. Aiheuttiko tuo kirja tosiaan sellaista kuohuntaa? Vaikea ymmärtää, sillä minun mielestäni se käsitteli varsin hyvällä ymmärtämyksellä pohjalaisia. Tuon pätkäsi innoittamana silmäilin nyt uudestaan jo vuosia sitten lukemaani ja hyllyssäni edelleen olevaa kirjaa, mutta en minä nytkään sieltä mielestäni sellaista löytänyt, josta pohjalaisilla olisi syytä suuresti tuohtua.
(Minä muuten olen pitänyt Heikki Ylikangasta lähinnä keskustalaisena, mutta ilmeisesti hän ainakaan keskustalaisten mielestä ei ole sellainen. "Kuka kukin on"-kirjassa hän ei ilmoita puoluekantaansa - lienee siis sitoutumaton). - Notta
K.K.Korhonen kirjoitti:
Kävin vielä tarkistamassa avaukseni tuottamaa satoa, ja vasta nyt huomasin tuon kirjoituksesi sodan luonteesta ja syistä. Hyvin olet asian esittänyt. Aivan samoin minäkin ymmärrän asian olevan, vaikka olenkin jonkin verran eri mieltä sosialidemokraattien osallisuudesta.
Mielestäni ja lukemanikin perusteella saamani kuvan mukaan se ei ollut ollenkaan niin "kapinamyönteinen", millainen käsitys Sinulla näkyy olevan. Näin huolimatta siitä, että työväestön tyytymättömyys asemaansa oli ymmärrettävästi suuri, ja että demaripoliitikot syyllistivät porvareita ylimääräisistä vaaleista, joissa puolue menetti ehdottoman enemmistön ja monet heistä olivat siitäkin syystä kapinan kannnalla. Mutta eivät kaikki, ei Tanner eikä monet muutkaan. Oikeastaan ei kukaan niistä, joista tuli uuden SDP:n johto.
Ja tuo sota oli toki sisällissota ja veljessodaksikin sitä voidaan kutsua, mutta juridisesti ottaen se tietenkin oli kapina laillista hallitusvaltaa vastaan - olkoonkin, että tuo laillisuus voitiin niissä oloissa myös perustellusti kyseenalaistaa. Ja perusteilla, jotka olen toisaalla ilmoittanut, minä kutsun sitä edelleen vapaussodaksi.
Minä en tullut aikanaan seuranneeksi tuota Ylikankaan mainion kirjan "Tie Tampereelle" Pohjanmaalla saamaa vastaanottoa. Aiheuttiko tuo kirja tosiaan sellaista kuohuntaa? Vaikea ymmärtää, sillä minun mielestäni se käsitteli varsin hyvällä ymmärtämyksellä pohjalaisia. Tuon pätkäsi innoittamana silmäilin nyt uudestaan jo vuosia sitten lukemaani ja hyllyssäni edelleen olevaa kirjaa, mutta en minä nytkään sieltä mielestäni sellaista löytänyt, josta pohjalaisilla olisi syytä suuresti tuohtua.
(Minä muuten olen pitänyt Heikki Ylikangasta lähinnä keskustalaisena, mutta ilmeisesti hän ainakaan keskustalaisten mielestä ei ole sellainen. "Kuka kukin on"-kirjassa hän ei ilmoita puoluekantaansa - lienee siis sitoutumaton).Muistan, kuinka eräässä TV-dokumentissa Heikki Ylikangas kuljeskeli lapsuutensa kotimaisemissa Ylihärmässä ja totesi, että eihän tässä paikassa muuta vikaa ole, mutta aina jos sattuu olemaan eri mieltä niin pidetään kommunistina...
- mvv
Notta kirjoitti:
Muistan, kuinka eräässä TV-dokumentissa Heikki Ylikangas kuljeskeli lapsuutensa kotimaisemissa Ylihärmässä ja totesi, että eihän tässä paikassa muuta vikaa ole, mutta aina jos sattuu olemaan eri mieltä niin pidetään kommunistina...
syynsä,lähinnä sukunsa välisiä vanhoja erimielisyyksiä.Olen Ylihärmässä kuullut juttuja joilla on ilmeisesti jotain vaikutusta Ylikankaan mielipiteisiin,niin oppinut mies kun onkin.
Aikanaan Ilkka-lehdessä käytiin kovaa keskustelua Vapaussodan ajoista,vastapelurina oli Ylikankaalla Hokkanen ja eräs Pauli Kivimäki joka on Ylikankaan sukulainen.Ylikangashan ei anna nykyisin mitään haastattelua Ilkkaan eikä ole muutenkaan sen kanssa yhteistoiminnassa.
Pohjanmaalta on lähdetty ajamaan pois Venäläisiä joukkoja joita oli täällä,en ole koskaan kuullut vanhojen Vapaussoturien katuneen tekojaan kun olivat eturintamassa olleet Kommunistia vastassa.
Kyllähän täälläkin on kuollut ihmisiä myös Punaisten puolella. - Mielipidepankki
K.K.Korhonen kirjoitti:
Kävin vielä tarkistamassa avaukseni tuottamaa satoa, ja vasta nyt huomasin tuon kirjoituksesi sodan luonteesta ja syistä. Hyvin olet asian esittänyt. Aivan samoin minäkin ymmärrän asian olevan, vaikka olenkin jonkin verran eri mieltä sosialidemokraattien osallisuudesta.
Mielestäni ja lukemanikin perusteella saamani kuvan mukaan se ei ollut ollenkaan niin "kapinamyönteinen", millainen käsitys Sinulla näkyy olevan. Näin huolimatta siitä, että työväestön tyytymättömyys asemaansa oli ymmärrettävästi suuri, ja että demaripoliitikot syyllistivät porvareita ylimääräisistä vaaleista, joissa puolue menetti ehdottoman enemmistön ja monet heistä olivat siitäkin syystä kapinan kannnalla. Mutta eivät kaikki, ei Tanner eikä monet muutkaan. Oikeastaan ei kukaan niistä, joista tuli uuden SDP:n johto.
Ja tuo sota oli toki sisällissota ja veljessodaksikin sitä voidaan kutsua, mutta juridisesti ottaen se tietenkin oli kapina laillista hallitusvaltaa vastaan - olkoonkin, että tuo laillisuus voitiin niissä oloissa myös perustellusti kyseenalaistaa. Ja perusteilla, jotka olen toisaalla ilmoittanut, minä kutsun sitä edelleen vapaussodaksi.
Minä en tullut aikanaan seuranneeksi tuota Ylikankaan mainion kirjan "Tie Tampereelle" Pohjanmaalla saamaa vastaanottoa. Aiheuttiko tuo kirja tosiaan sellaista kuohuntaa? Vaikea ymmärtää, sillä minun mielestäni se käsitteli varsin hyvällä ymmärtämyksellä pohjalaisia. Tuon pätkäsi innoittamana silmäilin nyt uudestaan jo vuosia sitten lukemaani ja hyllyssäni edelleen olevaa kirjaa, mutta en minä nytkään sieltä mielestäni sellaista löytänyt, josta pohjalaisilla olisi syytä suuresti tuohtua.
(Minä muuten olen pitänyt Heikki Ylikangasta lähinnä keskustalaisena, mutta ilmeisesti hän ainakaan keskustalaisten mielestä ei ole sellainen. "Kuka kukin on"-kirjassa hän ei ilmoita puoluekantaansa - lienee siis sitoutumaton).Ilkka-lehden hyökkäys Ylikangasta kohtaan oli pitkäaikainen. Tätä hyökkäystä johti Kari Hokkanen. Lopulta lehti veti asiaan Ylikankaan sodan aikaisen sukulaisen, jota epäiltiin punikiksi. Tarkoituksena oli osoittaa, että Ylikangas kirjoittaa tämän motivoimana jotain puppua. Lehti valikoi yksipuolisesti asiassa julkaistavaksi vain sellaisia kirjoituksia, jotka olivat Ylikankaan esitystä kritisoivia. Pääosa näistä oli historian tutkimuksessa täysin meritoitumattomia henkilöitä. Ylikangas itse on vienyt asian julkisen sanan neuvostoon ym.
Heikki Ylikangas on kuvannut tätä yhden historiateoksen poikkeuksellista vastaanottoa kirjassaan "Väkivallasta sananvaltaan".
Pohjalaisia kismitti asiassa erityisesti kaksi seikkaa. Toinen oli Ylikankaan innovaatio siitä, että pohjalaiset ja jääkärit saatiin sotaan viekkaudella. Heille kerrottiin, että sota käytiin venäläisiä vastaan ja että kyse oli todella siinä tilanteessa vapaussodasta. Sodan todellinen luonne paljastu näille vasta sotatilanteessa, kun vastustajien joukoista löytyi enimmäkseen vain suomalaisia.
Toinen epämiellyttävä asia, oli pohjalaisten suorittamat laajat ja järjestelmälliset sotarikokset. Ylikangas ei peittele tätä asiaa yhtään, vain nostaa sen hyvin selkeästi esiin. Laillista järjeestysvaltaa ylläpitämään kutsuttu taho siis itse syyllistyy laajamittaisiin laittomuuksiin eli mm. vangien järjestelmälliseen ampumiseen ilman tutkintaa ja hyökkäyksiin siviiliväestöä ja sotasairailaa vastaan. Tampereen puolustushan piti niinkin kauan juuri sen vuoksi, että valkoisten tiedettiin tappavan joka tapauksessa. Tämä motivoi punaisia taistelemaan viimeiseen mieheen. Asiaa ei auttanut edes Mannerheimin ilmoitus, että antautuneita ei tapettaisi. Punaiset eivät uskoneet siihen, kun koko ajan antautuneita oli tapettu. Kysymys oli melko selvästi etniseen puhdistukseen rinnastettavasta operaatiosta poliittisen mielipiteen vuoksi. Tämä oli niin laajamittaista toimintaa, että vastuussa ovat ilman muuta myös valkoisten sodanjohto eli viime kädessä Mannerheim.
Minusta tässä asiassa ei muutoin voida eriyttää demareita joksikin kapinaa vastustavaksi ryhmäksi. Tapahtuvat vyöryivät omalla painollaan kohti sotaa. Järjestysvallan puuttuminen loi kummallekin puolen väkivaltakoneistot tätä konfliktia varten. Tavallisella ihmisellä ei ollut mitään hahmotelmaa siitä, mihin tällainen alkujaan pienimuotoinen väkivalta lopulta johtaisi. Vallankumousyritys ei minusta ollut erityisen suunnitelmallinen, vaan konflikti tuli sen myötä, että näköpiirissä ei ollut rauhanomaista ratkaisua yhteiskunnallisten ongelmien poistamiseksi. Kyseessä ei päällimmäisenä ollut yhteiskuntajärjestyksen muuttamiseen tähdännyt kapina, vaan suunnittelematon vallanvaihtoyritys. - K.K.Korhonen
Mielipidepankki kirjoitti:
Ilkka-lehden hyökkäys Ylikangasta kohtaan oli pitkäaikainen. Tätä hyökkäystä johti Kari Hokkanen. Lopulta lehti veti asiaan Ylikankaan sodan aikaisen sukulaisen, jota epäiltiin punikiksi. Tarkoituksena oli osoittaa, että Ylikangas kirjoittaa tämän motivoimana jotain puppua. Lehti valikoi yksipuolisesti asiassa julkaistavaksi vain sellaisia kirjoituksia, jotka olivat Ylikankaan esitystä kritisoivia. Pääosa näistä oli historian tutkimuksessa täysin meritoitumattomia henkilöitä. Ylikangas itse on vienyt asian julkisen sanan neuvostoon ym.
Heikki Ylikangas on kuvannut tätä yhden historiateoksen poikkeuksellista vastaanottoa kirjassaan "Väkivallasta sananvaltaan".
Pohjalaisia kismitti asiassa erityisesti kaksi seikkaa. Toinen oli Ylikankaan innovaatio siitä, että pohjalaiset ja jääkärit saatiin sotaan viekkaudella. Heille kerrottiin, että sota käytiin venäläisiä vastaan ja että kyse oli todella siinä tilanteessa vapaussodasta. Sodan todellinen luonne paljastu näille vasta sotatilanteessa, kun vastustajien joukoista löytyi enimmäkseen vain suomalaisia.
Toinen epämiellyttävä asia, oli pohjalaisten suorittamat laajat ja järjestelmälliset sotarikokset. Ylikangas ei peittele tätä asiaa yhtään, vain nostaa sen hyvin selkeästi esiin. Laillista järjeestysvaltaa ylläpitämään kutsuttu taho siis itse syyllistyy laajamittaisiin laittomuuksiin eli mm. vangien järjestelmälliseen ampumiseen ilman tutkintaa ja hyökkäyksiin siviiliväestöä ja sotasairailaa vastaan. Tampereen puolustushan piti niinkin kauan juuri sen vuoksi, että valkoisten tiedettiin tappavan joka tapauksessa. Tämä motivoi punaisia taistelemaan viimeiseen mieheen. Asiaa ei auttanut edes Mannerheimin ilmoitus, että antautuneita ei tapettaisi. Punaiset eivät uskoneet siihen, kun koko ajan antautuneita oli tapettu. Kysymys oli melko selvästi etniseen puhdistukseen rinnastettavasta operaatiosta poliittisen mielipiteen vuoksi. Tämä oli niin laajamittaista toimintaa, että vastuussa ovat ilman muuta myös valkoisten sodanjohto eli viime kädessä Mannerheim.
Minusta tässä asiassa ei muutoin voida eriyttää demareita joksikin kapinaa vastustavaksi ryhmäksi. Tapahtuvat vyöryivät omalla painollaan kohti sotaa. Järjestysvallan puuttuminen loi kummallekin puolen väkivaltakoneistot tätä konfliktia varten. Tavallisella ihmisellä ei ollut mitään hahmotelmaa siitä, mihin tällainen alkujaan pienimuotoinen väkivalta lopulta johtaisi. Vallankumousyritys ei minusta ollut erityisen suunnitelmallinen, vaan konflikti tuli sen myötä, että näköpiirissä ei ollut rauhanomaista ratkaisua yhteiskunnallisten ongelmien poistamiseksi. Kyseessä ei päällimmäisenä ollut yhteiskuntajärjestyksen muuttamiseen tähdännyt kapina, vaan suunnittelematon vallanvaihtoyritys.Kiitos infosta! Kuinkahan lieneekään tuo jäänyt aikanaan minulta huomaamatta, vai olisiko pyyhkiytynyt pois muististani muun tieltä.
Käsitelläänhän noita asioita tosiaankin tuossa Ylikankaan kirjassa "Tie Tampereelle", mutta en vain ymmärtänyt, että ne olisivat edelleen niin kipeitä joillekin. Jäyhät pohojalaaset taitavat ollakin melko hienohipiäisiä, tai sitten niillä on vielä sitä puukkojunkkariajan asennetta hieman vääristyneine kunniantuntoineen.
Selvityksesi oli minulle tarpeellinen, ja se taitaa antaa lisävaloa eräisiin muihinkin Ilkan ja Hokkasen taholta esitettyihin asioihin. - mvv
Mielipidepankki kirjoitti:
Ilkka-lehden hyökkäys Ylikangasta kohtaan oli pitkäaikainen. Tätä hyökkäystä johti Kari Hokkanen. Lopulta lehti veti asiaan Ylikankaan sodan aikaisen sukulaisen, jota epäiltiin punikiksi. Tarkoituksena oli osoittaa, että Ylikangas kirjoittaa tämän motivoimana jotain puppua. Lehti valikoi yksipuolisesti asiassa julkaistavaksi vain sellaisia kirjoituksia, jotka olivat Ylikankaan esitystä kritisoivia. Pääosa näistä oli historian tutkimuksessa täysin meritoitumattomia henkilöitä. Ylikangas itse on vienyt asian julkisen sanan neuvostoon ym.
Heikki Ylikangas on kuvannut tätä yhden historiateoksen poikkeuksellista vastaanottoa kirjassaan "Väkivallasta sananvaltaan".
Pohjalaisia kismitti asiassa erityisesti kaksi seikkaa. Toinen oli Ylikankaan innovaatio siitä, että pohjalaiset ja jääkärit saatiin sotaan viekkaudella. Heille kerrottiin, että sota käytiin venäläisiä vastaan ja että kyse oli todella siinä tilanteessa vapaussodasta. Sodan todellinen luonne paljastu näille vasta sotatilanteessa, kun vastustajien joukoista löytyi enimmäkseen vain suomalaisia.
Toinen epämiellyttävä asia, oli pohjalaisten suorittamat laajat ja järjestelmälliset sotarikokset. Ylikangas ei peittele tätä asiaa yhtään, vain nostaa sen hyvin selkeästi esiin. Laillista järjeestysvaltaa ylläpitämään kutsuttu taho siis itse syyllistyy laajamittaisiin laittomuuksiin eli mm. vangien järjestelmälliseen ampumiseen ilman tutkintaa ja hyökkäyksiin siviiliväestöä ja sotasairailaa vastaan. Tampereen puolustushan piti niinkin kauan juuri sen vuoksi, että valkoisten tiedettiin tappavan joka tapauksessa. Tämä motivoi punaisia taistelemaan viimeiseen mieheen. Asiaa ei auttanut edes Mannerheimin ilmoitus, että antautuneita ei tapettaisi. Punaiset eivät uskoneet siihen, kun koko ajan antautuneita oli tapettu. Kysymys oli melko selvästi etniseen puhdistukseen rinnastettavasta operaatiosta poliittisen mielipiteen vuoksi. Tämä oli niin laajamittaista toimintaa, että vastuussa ovat ilman muuta myös valkoisten sodanjohto eli viime kädessä Mannerheim.
Minusta tässä asiassa ei muutoin voida eriyttää demareita joksikin kapinaa vastustavaksi ryhmäksi. Tapahtuvat vyöryivät omalla painollaan kohti sotaa. Järjestysvallan puuttuminen loi kummallekin puolen väkivaltakoneistot tätä konfliktia varten. Tavallisella ihmisellä ei ollut mitään hahmotelmaa siitä, mihin tällainen alkujaan pienimuotoinen väkivalta lopulta johtaisi. Vallankumousyritys ei minusta ollut erityisen suunnitelmallinen, vaan konflikti tuli sen myötä, että näköpiirissä ei ollut rauhanomaista ratkaisua yhteiskunnallisten ongelmien poistamiseksi. Kyseessä ei päällimmäisenä ollut yhteiskuntajärjestyksen muuttamiseen tähdännyt kapina, vaan suunnittelematon vallanvaihtoyritys.puolusta,mutta nyt on pakko.Alunperin oli kysymys normaalista keskustelusta,Hokkanen vain tuli arvostelleeksi tuota Ylikankaan kirjaa,sitä ei Ylikankaan mielestä olisi saanut tehdä.
Väittelyä käytiin jonkin aikaa,Ylikangas joutui altavastaajaksi,hän veti herneen nenäänsä,sanoi yhteydet Ilkkaan poikki ja teki niitä valituksiaan.Minulle jäi kyllä Ylikankaasta vähän heikkonahkaisen miehen kuva,ei tuollaisesta arvostelusta saisi loukkaantua.
Ei Pohjalaisia ole mihinkään narrattu,kyllä ne omasta halustaan lähtivät Vapaussotaan,täällä oli ja on asialla myös voimakkaita uskonnollisia perinteitä.Punainen väri katsottiin olevan myös uhkana sekä uskonnolle että isänmaalle.
Myöhemmät tapahtumat N-Liitossa kyllä on todistaneet tämän täysin oikeaksi.
Kyllä Ylikankaan mielipiteet ovat monia tämän paikan ihmisiä aidosti loukanneet. - Mielipidepankki
mvv kirjoitti:
puolusta,mutta nyt on pakko.Alunperin oli kysymys normaalista keskustelusta,Hokkanen vain tuli arvostelleeksi tuota Ylikankaan kirjaa,sitä ei Ylikankaan mielestä olisi saanut tehdä.
Väittelyä käytiin jonkin aikaa,Ylikangas joutui altavastaajaksi,hän veti herneen nenäänsä,sanoi yhteydet Ilkkaan poikki ja teki niitä valituksiaan.Minulle jäi kyllä Ylikankaasta vähän heikkonahkaisen miehen kuva,ei tuollaisesta arvostelusta saisi loukkaantua.
Ei Pohjalaisia ole mihinkään narrattu,kyllä ne omasta halustaan lähtivät Vapaussotaan,täällä oli ja on asialla myös voimakkaita uskonnollisia perinteitä.Punainen väri katsottiin olevan myös uhkana sekä uskonnolle että isänmaalle.
Myöhemmät tapahtumat N-Liitossa kyllä on todistaneet tämän täysin oikeaksi.
Kyllä Ylikankaan mielipiteet ovat monia tämän paikan ihmisiä aidosti loukanneet.Jos olet asiasta kiinnostunut, kannattaa lukea Ylikankaan versio asiasta hänen kirjastaan "Väkivallasta sananvaltaan". Siinä jupakan eri vaiheet on esitetty yksityiskohtaisesti eikä ainakaan sen perusteella voi sanoa, että Ylikangas olisi vetänyt hernettä nenäänsä ihan aiheetta. Itse olen sen verran paljon ollut tekemisissä Heikki Ylikankaan kanssa, että uskaltaisin väittää, ettei hän ihan herkästi pohjalaisena vedä hernetää nenäänsä mistään.
Ei Ylikangas eikä kukaan muukaan ole väittänyt, etteivätkö pohjalaiset olisi lähteneet omasta tahdostaan vapaussotaan. Juuri siihen he mieluusti lähtivätkin. Heille ei vain kerrottu sitä, että tässä ei ole kyse mistään vapaussodasta, vaan sisällisodasta. Vastaan ei tulisikaan heidän odottamiaan venäläisjoukkoja, vaan suomalaisia ryysäläisjoukkoja.
Pohjalaisten julmuuden selityksenä on juuri se, että he kuvittelivat kyseessä olevan epäisänmaallinen venäläisten tukena oleminen. Näitä suomalaisia pidettiin luopioina ja pettureina, jotka ansaitsivat kohtalonsa. Esim. valkoisten keski-suomalaiset joukot suhtautuivat punaisiin armeliaammin, koska he tiesivät, minkä vuoksi nämä kapinoivat ja heiltä liikeni näin jonkinlaista ymmärrystä vastapuolta kohtaan.
Pohjanmaalla ei esiintynyt niitä tekijöitä, jotka johtivat sisällissotaan. Pohjanmaalla ei ollut teollisuusväestöä eikä torppareita. Tai torppareita oli, mutta nämä olivat ns. sukulaistorppia, joita kohdeltiin hyvin. Pohjalaisen tietoisuus sisällisodan syistä oli siis omakohtaisen kosketuksen puutteesta johtuen huono. He olivat Vaasasta johdetun valkoisen Suomen propagandan varassa.
Tuosta Ilkka-lehden polemiikista vielä se, etten itse kyllä pitäisi missään suhteessa normaalina sitä, että keskustelussa Ylikangasta vastaan lopulta vedetään hänen sen aikainen sukulaisensa selittämään historiankirjoituksen sisältöä. On aika alhaista epäillä ammattituskijan ammattitaitoa tällaisilla argumenteilla. Kyse on suunnilleen samasta, mitä täällä tämä City-Keskusta tekee ottaessaan yhden kirjoittajan isoisän tekemiset esille pyrkien mitätöimään keskustelijan puheenvuorot sillä. - mvv
Mielipidepankki kirjoitti:
Jos olet asiasta kiinnostunut, kannattaa lukea Ylikankaan versio asiasta hänen kirjastaan "Väkivallasta sananvaltaan". Siinä jupakan eri vaiheet on esitetty yksityiskohtaisesti eikä ainakaan sen perusteella voi sanoa, että Ylikangas olisi vetänyt hernettä nenäänsä ihan aiheetta. Itse olen sen verran paljon ollut tekemisissä Heikki Ylikankaan kanssa, että uskaltaisin väittää, ettei hän ihan herkästi pohjalaisena vedä hernetää nenäänsä mistään.
Ei Ylikangas eikä kukaan muukaan ole väittänyt, etteivätkö pohjalaiset olisi lähteneet omasta tahdostaan vapaussotaan. Juuri siihen he mieluusti lähtivätkin. Heille ei vain kerrottu sitä, että tässä ei ole kyse mistään vapaussodasta, vaan sisällisodasta. Vastaan ei tulisikaan heidän odottamiaan venäläisjoukkoja, vaan suomalaisia ryysäläisjoukkoja.
Pohjalaisten julmuuden selityksenä on juuri se, että he kuvittelivat kyseessä olevan epäisänmaallinen venäläisten tukena oleminen. Näitä suomalaisia pidettiin luopioina ja pettureina, jotka ansaitsivat kohtalonsa. Esim. valkoisten keski-suomalaiset joukot suhtautuivat punaisiin armeliaammin, koska he tiesivät, minkä vuoksi nämä kapinoivat ja heiltä liikeni näin jonkinlaista ymmärrystä vastapuolta kohtaan.
Pohjanmaalla ei esiintynyt niitä tekijöitä, jotka johtivat sisällissotaan. Pohjanmaalla ei ollut teollisuusväestöä eikä torppareita. Tai torppareita oli, mutta nämä olivat ns. sukulaistorppia, joita kohdeltiin hyvin. Pohjalaisen tietoisuus sisällisodan syistä oli siis omakohtaisen kosketuksen puutteesta johtuen huono. He olivat Vaasasta johdetun valkoisen Suomen propagandan varassa.
Tuosta Ilkka-lehden polemiikista vielä se, etten itse kyllä pitäisi missään suhteessa normaalina sitä, että keskustelussa Ylikangasta vastaan lopulta vedetään hänen sen aikainen sukulaisensa selittämään historiankirjoituksen sisältöä. On aika alhaista epäillä ammattituskijan ammattitaitoa tällaisilla argumenteilla. Kyse on suunnilleen samasta, mitä täällä tämä City-Keskusta tekee ottaessaan yhden kirjoittajan isoisän tekemiset esille pyrkien mitätöimään keskustelijan puheenvuorot sillä.Sotahan on raakaa,viholliselle ei oltu silloin armeliaita,eikä näytetä nytkään oltavan.Ei Ylikangaskaan ole oman maakuntansa miehille kovin armelias.
Ylikankaan ajatuskannan kyllä aistii jokaisesta hänestä tehdystä haastattelusta,niistäkin jotka ei koske vapaussotaa.
Kyllä minä silloin aikoinaan sitä väittelyä seurasin ihan realiajassa.Silloin minulle jäi tunnelma ettei Ylikangas enää siinä eipäs juupas keskustelussa tahtonut satraapille pärjätä.
Kyllähän pohjalaisten huolen voi ymmärtää,silloinhan oli täälläkin Venäläisiä joukkoja vielä paljon ja aseita vaikka millä mitalla,samalla oli Eteläsuomessa levotonta,vieras uusi oppi oli tekemässä tuloaan.
Minä olen ainakin siinä uskossa että Vapaussodassa luotiin pohja tälle läntiselle elämänmenolle,eikä vaivuttu Kommunismin sukupolvien päähän ulottuvaan kurjuuteen ja rikolliskierteeseen.
Vielä on muistettava sekin ettei yksin voi sotia,jos ne Punaiset olivat niin hyviä ja halusivat itsenäistyä,miksi he rupesivat sotimaan oman maansa miehiä vastaan. - Mielipidepankki
mvv kirjoitti:
Sotahan on raakaa,viholliselle ei oltu silloin armeliaita,eikä näytetä nytkään oltavan.Ei Ylikangaskaan ole oman maakuntansa miehille kovin armelias.
Ylikankaan ajatuskannan kyllä aistii jokaisesta hänestä tehdystä haastattelusta,niistäkin jotka ei koske vapaussotaa.
Kyllä minä silloin aikoinaan sitä väittelyä seurasin ihan realiajassa.Silloin minulle jäi tunnelma ettei Ylikangas enää siinä eipäs juupas keskustelussa tahtonut satraapille pärjätä.
Kyllähän pohjalaisten huolen voi ymmärtää,silloinhan oli täälläkin Venäläisiä joukkoja vielä paljon ja aseita vaikka millä mitalla,samalla oli Eteläsuomessa levotonta,vieras uusi oppi oli tekemässä tuloaan.
Minä olen ainakin siinä uskossa että Vapaussodassa luotiin pohja tälle läntiselle elämänmenolle,eikä vaivuttu Kommunismin sukupolvien päähän ulottuvaan kurjuuteen ja rikolliskierteeseen.
Vielä on muistettava sekin ettei yksin voi sotia,jos ne Punaiset olivat niin hyviä ja halusivat itsenäistyä,miksi he rupesivat sotimaan oman maansa miehiä vastaan.Kysymyksessäsi pelkistyy juuri tietämättömyys sodan syttymisen syistä. Pohjanmaalla ei ymmärretty sitä, miksi Eteä-Suomessa tartuttiin aseiisiin, koska Pohjanmaalla ei ollut niitä epäkohtia, mitkä etelässä olivat arkipäivää. Kysymys olisi samasta kuin nyt ykskaks päätettäisiin, että maatalous- ja aluetuet lopetaan heti ensi vuoden alusta ja sanottaisiin, että tulkoot toimeen omillaan. Luulen, että pohjalaisenkin mieli voisi sen jälkeen kapinoida. Itse asiassa historian saatossa Pohjanmaalta on tällainen kapina alkanutkin, nimittäin Nuijasota, jota Heikki Ylikangas on myös tutkinut.
Ei sellaista ole väitetty, että hyväkään syy olisi tehnyt väkivaltaisesta kapinasta oikeutetun. Kapinaan johtaneita syitä voi ymmärtää, mutta aseelliseen väkivaltaan ryhtyminen oli silti suuri virhe ja häpeällinen teko myös punaisilta. Olisi pitänyt olla maltti mukana. Ehkäpä punaiset olivat alkuvaiheessa varmoja vallankumouksen onnistumisesta ja sitä myötä mentiin sitten liian pitkälle. Olennaista on kuitenkin se, ettei kapina tähdännyt yhteiskuntajärjestyksen muuttamiseen eli ei ollut mikään bolshevikkikapina, vaan vallan vaihtamiseen kurjuuden poistamiseksi. Se että tilanne olisi saattanut johtaa bolshevismiin, on sitten asia erikseen. Sitä emme voi tietää. - mvv
Mielipidepankki kirjoitti:
Kysymyksessäsi pelkistyy juuri tietämättömyys sodan syttymisen syistä. Pohjanmaalla ei ymmärretty sitä, miksi Eteä-Suomessa tartuttiin aseiisiin, koska Pohjanmaalla ei ollut niitä epäkohtia, mitkä etelässä olivat arkipäivää. Kysymys olisi samasta kuin nyt ykskaks päätettäisiin, että maatalous- ja aluetuet lopetaan heti ensi vuoden alusta ja sanottaisiin, että tulkoot toimeen omillaan. Luulen, että pohjalaisenkin mieli voisi sen jälkeen kapinoida. Itse asiassa historian saatossa Pohjanmaalta on tällainen kapina alkanutkin, nimittäin Nuijasota, jota Heikki Ylikangas on myös tutkinut.
Ei sellaista ole väitetty, että hyväkään syy olisi tehnyt väkivaltaisesta kapinasta oikeutetun. Kapinaan johtaneita syitä voi ymmärtää, mutta aseelliseen väkivaltaan ryhtyminen oli silti suuri virhe ja häpeällinen teko myös punaisilta. Olisi pitänyt olla maltti mukana. Ehkäpä punaiset olivat alkuvaiheessa varmoja vallankumouksen onnistumisesta ja sitä myötä mentiin sitten liian pitkälle. Olennaista on kuitenkin se, ettei kapina tähdännyt yhteiskuntajärjestyksen muuttamiseen eli ei ollut mikään bolshevikkikapina, vaan vallan vaihtamiseen kurjuuden poistamiseksi. Se että tilanne olisi saattanut johtaa bolshevismiin, on sitten asia erikseen. Sitä emme voi tietää.vaikeus johtuu nähdäkseni siitä,että nyt on nähtävissä se mihin Kommunistien valta johti.Ylikangas on yrittänyt perustella Punaisten päämääriä juuri sen hetkisestä tilanteesta.Niinhän tietysti tiedeihmisen pitääkin,mutta ei se nyt vain kertakaikkiaan mene perille kaiken sen nähdyn ja koetun jälkeen.
Minä en ainakaan ole siitä tietämätön mihinkä Kommunistien voitto olisi johtanut,liittämiseen N-Liittoon tai uuteen sotaan heti edellisen jälkeen.
Tämä Pohjanmaahan nyt on paratiisi ollut kun ei ole ollut edes epäkohtia,missä vaiheessa ne sitten on tänne tullut kun niitä täällä nyt ainakin tuntuu olevan.
Kyllähän täälläkin on piikoja ja renkiä ollut niin kuin muuallakin.
Amerikkaan muutti väkeä valtavasti vuosisadan alussa,kai ne epäkohtia pakoon lähtivät.
Esim.Ylistarossa on ollut vuosisadan alussa kirjoilla lähes 10000 ihmistä,kyllä siihen on epäkohtia täytynyt sopia,maata ei ainakaan ole kaikille riittänyt. - Mielipidepankki
mvv kirjoitti:
vaikeus johtuu nähdäkseni siitä,että nyt on nähtävissä se mihin Kommunistien valta johti.Ylikangas on yrittänyt perustella Punaisten päämääriä juuri sen hetkisestä tilanteesta.Niinhän tietysti tiedeihmisen pitääkin,mutta ei se nyt vain kertakaikkiaan mene perille kaiken sen nähdyn ja koetun jälkeen.
Minä en ainakaan ole siitä tietämätön mihinkä Kommunistien voitto olisi johtanut,liittämiseen N-Liittoon tai uuteen sotaan heti edellisen jälkeen.
Tämä Pohjanmaahan nyt on paratiisi ollut kun ei ole ollut edes epäkohtia,missä vaiheessa ne sitten on tänne tullut kun niitä täällä nyt ainakin tuntuu olevan.
Kyllähän täälläkin on piikoja ja renkiä ollut niin kuin muuallakin.
Amerikkaan muutti väkeä valtavasti vuosisadan alussa,kai ne epäkohtia pakoon lähtivät.
Esim.Ylistarossa on ollut vuosisadan alussa kirjoilla lähes 10000 ihmistä,kyllä siihen on epäkohtia täytynyt sopia,maata ei ainakaan ole kaikille riittänyt.Olet oikeassa siinä, että myös Pohjanmaalla on ollut ongelmia. Ongelmat ovat johtuneet siitä, että taloudelliset menestymismahdollisuudet ovat heikentyneet ja alueelle on syntynyt ns. suhteellisen liikaväestön ongelma. Joskus tämä on purkautunut väkivalta-aaltona (puukkojunkkarikausi), toisinaan taas muuttoaaltona, mihin itsekin viittaat. Pohjanmaan tilanne on tänäkin päivänä hyvä, koska sieltä tätä liikaväestöä poistui viimeksi suuressa määrin 60- ja 70-luvuilla Ruotsiin. Varsinkin ruotsinkielinen Pohjanmaa on monessa suhteessa ongelmattominta Suomea.
1910-luvulla Pohjanmaa erosi kahdessa merkittävässä suhteessa Etelä-Suomesta. Ne olivat merkittäviä asioita siksi, että juuri nämä tekijät johtivat sisällisotaan. Ensinnäkin Pohjanmaalla ei ollut paljonkaan teollisuutta eikä teollisuustyöväestöä kuten etelässä. Yhtenä konfliktin pesääkkeenä oli vastakkainastelma tehdastyöväestön ja teollisuuspatruunojen välillä. Toinen tärkeä seikka oli torppareiden ja maatttoman maatalousväestön puute tai vähäisyys verrattuna etelään. Etelä oli ns. kartano-Suomea, jossa kartanot omistivat maat ja määräsivät muun maaseutuväestön elinehdot. Tätä osa-aluetta Linnan "Täällä Pohjantähden alla" kuvaa juuri osuvasti. Pohjanmaan tilat olivat suurinpiirtein samankokoisia omistustiloja ja torpat ns. sukulaistorppia. Liikaväestöongelmaa ei ollut, vaan kaikkien elintaso oli kohtalainen. Pohjanmaa oli siis huomattavan paljon sisäisesti tasa-arvoisempaa aluetta etelään verrattuna.
- kummaa
On se kumma miten nykyajan punikit yrittää maalata punaista valkoiseksi.
Miksi näin???????- Jaba_43
...ole mustavalkoisia eikä punavalkoisiakaan.
- kysästä
Mistä tuo sossuaate kumpuaa päässäsi.
Siis miten olet päätynyt sossuaatteen paremmuuteen??- K.K.Korhonen
Minä en ole "päätynyt" minkään puolueen paremmuuteen siten, kuin sinä ilmeisesti tarkoitat. Puoluepoliittisessa mielessä olen ihan epäpoliittinen ihminen, kuten evp-sotilaalle on luonnollista. Olen vuosikymmenten saatossa äänestellytkin eri puolueita, kuten aikanaan kansanpuoluetta/liberaaleja, kokoomusta ja sosialidemokraatteja, ainakin kerran myös perustuslaillisia presidentinvaaleissa.
Minun kiinnostukseni politiikkaan ja eri aatesuuntien ja puolueiden rooliin kumpuaa sekä historian harrastuksestani että paljolti kokemusperäistä tietä syntyneestä länsimaisen demokratian arvostuksesta, länsimaisesta maailmankatsomuksesta. Näistä lähtökohdista minä arvostan sosialidemokratiaa ehkä enemmän kuin muita "aatteitamme".
Tärkeimpiä näkökohtia sosialidemokraattien historialliseen merkitykseen:
1. Kapinan tielle lähteneistä erkaantuneet "revisionistit" (joita Väinö Tannerkin edusti) vaikuttivat ratkaisevasti siihen, että valkoiset voittivat vapaussodan ja Suomi ei tullut Neuvostoliittoon liitetyksi. Tätä tekoahan esim. Stalin ei antanut koskaan anteeksi Tannerille eikä sosialidemokraateille.
2. Sosialidemokraatit ennen muuta juuri Tannerin johdolla rakensivat 1920-30 luvuilla sillan vapaussodassa revenneen kuilun yli, ja niinpä Suomi yksimielisenä vastaanotti vihollisen hyökkäyksen 1939. Ehkä merkittävin sillanrakentaja toiselta rannalta oli maalaisliiton Kyösti Kallio.
3. Sodan jälkeisinä "vaaran vuosina" 1947-48 sosialidemokraatit ns. asevelisosialistien (Unto Varjonen, Väinö Leskinen, Aarre Simonen, Penna Tervo ja muut) toimesta torjuivat "jo riittää"-kampanjallaan ja monin muin keinoin kommunistien valtapyrkimykset ja Suomen luisumisen "kansandemokratiaksi" suistamalla SKDL:n pois suurimman puolueen asemasta aikana, jolloin Hertta Kuusinen julisti, että "Tsekkoslovakian tie on oleva myös meidän tiemme", ja kun porvarit olivat aseettomia kommunistien vyörytyksen torjunnassa; se piti tehdä työväenliikkeen sisältä käsin.
4. Sosialidemokraattinen aate ja sosialidemokraattisten poliitikkojen ja ammattiyhdistysmiesten ym. sosialidemokraattien työ on eniten vaikuttanut siihen, että Suomi on tänään sellainen kuin se on; ts. varsin hyvä maa, eräs maailman parhaista millä tahansa mittarilla mitaten. "Maa, jota kannattaa puolustaa" Adolf Ehrnroothin sanoin. Itse asiassa meillä on jo aikapäiviä sitten toteutunut se "sosialismi", jota revisionistit lähtivät vuonna 1918 tavoittelemaan laillista tietä. Kalevi Sorsa totesi tämän asian hyvin muotoillen jo joskus 1980-luvulla vappupuheessaan.
Tässä asioita, joiden vuoksi arvostan sosialidemokratiaa ja SDP:tta olematta kuitenkaan mitenkään puolueeseen tai edes sen äänestämiseen sitoutunut.
Minä olen ollut siis ammattisotilas, olen toimiupseerikapteeni evp, ja vaikka olen ollut monessa muussakin roolissa elämässäni, ennen muuta olen aina ollut isänmaallinen suomalainen ja rehellisyyteen pyrkivä kunnon kansalainen. Siksi minä koetan aina puhua täälläkin rehellisesti niin kuin parhaan kykyni mukaan arvioiden näen asioiden olevan. Missään tapauksessa en puhuisi koskaan mitään sellaista, jonka uskoisin olevan ristiriidassa isänmaan edun kanssa. - Vapaa Suomi
K.K.Korhonen kirjoitti:
Minä en ole "päätynyt" minkään puolueen paremmuuteen siten, kuin sinä ilmeisesti tarkoitat. Puoluepoliittisessa mielessä olen ihan epäpoliittinen ihminen, kuten evp-sotilaalle on luonnollista. Olen vuosikymmenten saatossa äänestellytkin eri puolueita, kuten aikanaan kansanpuoluetta/liberaaleja, kokoomusta ja sosialidemokraatteja, ainakin kerran myös perustuslaillisia presidentinvaaleissa.
Minun kiinnostukseni politiikkaan ja eri aatesuuntien ja puolueiden rooliin kumpuaa sekä historian harrastuksestani että paljolti kokemusperäistä tietä syntyneestä länsimaisen demokratian arvostuksesta, länsimaisesta maailmankatsomuksesta. Näistä lähtökohdista minä arvostan sosialidemokratiaa ehkä enemmän kuin muita "aatteitamme".
Tärkeimpiä näkökohtia sosialidemokraattien historialliseen merkitykseen:
1. Kapinan tielle lähteneistä erkaantuneet "revisionistit" (joita Väinö Tannerkin edusti) vaikuttivat ratkaisevasti siihen, että valkoiset voittivat vapaussodan ja Suomi ei tullut Neuvostoliittoon liitetyksi. Tätä tekoahan esim. Stalin ei antanut koskaan anteeksi Tannerille eikä sosialidemokraateille.
2. Sosialidemokraatit ennen muuta juuri Tannerin johdolla rakensivat 1920-30 luvuilla sillan vapaussodassa revenneen kuilun yli, ja niinpä Suomi yksimielisenä vastaanotti vihollisen hyökkäyksen 1939. Ehkä merkittävin sillanrakentaja toiselta rannalta oli maalaisliiton Kyösti Kallio.
3. Sodan jälkeisinä "vaaran vuosina" 1947-48 sosialidemokraatit ns. asevelisosialistien (Unto Varjonen, Väinö Leskinen, Aarre Simonen, Penna Tervo ja muut) toimesta torjuivat "jo riittää"-kampanjallaan ja monin muin keinoin kommunistien valtapyrkimykset ja Suomen luisumisen "kansandemokratiaksi" suistamalla SKDL:n pois suurimman puolueen asemasta aikana, jolloin Hertta Kuusinen julisti, että "Tsekkoslovakian tie on oleva myös meidän tiemme", ja kun porvarit olivat aseettomia kommunistien vyörytyksen torjunnassa; se piti tehdä työväenliikkeen sisältä käsin.
4. Sosialidemokraattinen aate ja sosialidemokraattisten poliitikkojen ja ammattiyhdistysmiesten ym. sosialidemokraattien työ on eniten vaikuttanut siihen, että Suomi on tänään sellainen kuin se on; ts. varsin hyvä maa, eräs maailman parhaista millä tahansa mittarilla mitaten. "Maa, jota kannattaa puolustaa" Adolf Ehrnroothin sanoin. Itse asiassa meillä on jo aikapäiviä sitten toteutunut se "sosialismi", jota revisionistit lähtivät vuonna 1918 tavoittelemaan laillista tietä. Kalevi Sorsa totesi tämän asian hyvin muotoillen jo joskus 1980-luvulla vappupuheessaan.
Tässä asioita, joiden vuoksi arvostan sosialidemokratiaa ja SDP:tta olematta kuitenkaan mitenkään puolueeseen tai edes sen äänestämiseen sitoutunut.
Minä olen ollut siis ammattisotilas, olen toimiupseerikapteeni evp, ja vaikka olen ollut monessa muussakin roolissa elämässäni, ennen muuta olen aina ollut isänmaallinen suomalainen ja rehellisyyteen pyrkivä kunnon kansalainen. Siksi minä koetan aina puhua täälläkin rehellisesti niin kuin parhaan kykyni mukaan arvioiden näen asioiden olevan. Missään tapauksessa en puhuisi koskaan mitään sellaista, jonka uskoisin olevan ristiriidassa isänmaan edun kanssa.Niin onko totta että olet ollut vapaan Suomen upseeri ?
Jos todella on asianlaita näin niin en voi kuin siteerata kotipaikkakuntani sotamies Hietasta."kyl mää sit niinpali kauhiast ihmettele". - K.K.Korhonen
Vapaa Suomi kirjoitti:
Niin onko totta että olet ollut vapaan Suomen upseeri ?
Jos todella on asianlaita näin niin en voi kuin siteerata kotipaikkakuntani sotamies Hietasta."kyl mää sit niinpali kauhiast ihmettele".Olen vapaan Suomen kunniakkaan armeijan toimiupseeri evp, yhtenä neljästä ensimmäisestä yli 5000 jäsenen ammattikunnasta kapteeniksi ylennetty, toimiupseeriksi poikkeuksellisen merkittävissä tehtävissä virkaurallani palvellut ja korkein kunniamerkein palkittu, lähes kaikkien kurssieni priimus (RUK:nkin kiväärilinjan priimus) e.c.t.
Ihailemani kenraali Ehrnroothin sanoin "ei koskaan rangaistu, aina vain palkittu".
Sotilasurani sivujuonteena myös 3,5 vuotta YK:n rauhanturvatehtävissä toiminut ja sotilasurani jälkeen vielä lähes 20 vuotta ihan merkittävällä paikalla suomalaista elinkeinoelämää ja suomalaista talonpoikaakin palvellut pian seitsenkymppinen mies, mutta mielestäni vielä hyvin kelvollinen isänmaan palvelukseen. Sitä yritän tehdä jopa täälläkin!
Edellä sanotussa ei todellakaan ole yhtään epätotuutta, ei edes liioittelua. - Vapaa Suomi
K.K.Korhonen kirjoitti:
Olen vapaan Suomen kunniakkaan armeijan toimiupseeri evp, yhtenä neljästä ensimmäisestä yli 5000 jäsenen ammattikunnasta kapteeniksi ylennetty, toimiupseeriksi poikkeuksellisen merkittävissä tehtävissä virkaurallani palvellut ja korkein kunniamerkein palkittu, lähes kaikkien kurssieni priimus (RUK:nkin kiväärilinjan priimus) e.c.t.
Ihailemani kenraali Ehrnroothin sanoin "ei koskaan rangaistu, aina vain palkittu".
Sotilasurani sivujuonteena myös 3,5 vuotta YK:n rauhanturvatehtävissä toiminut ja sotilasurani jälkeen vielä lähes 20 vuotta ihan merkittävällä paikalla suomalaista elinkeinoelämää ja suomalaista talonpoikaakin palvellut pian seitsenkymppinen mies, mutta mielestäni vielä hyvin kelvollinen isänmaan palvelukseen. Sitä yritän tehdä jopa täälläkin!
Edellä sanotussa ei todellakaan ole yhtään epätotuutta, ei edes liioittelua.Kertomustasi en epäile enkä saata kyseenalaiseksi.
Kunniamerkeistä olen henkiläkohtaisesti sitä mieltä että niitä ei rauhanaikana pitäisi jakaa laisinkaan.En voi hyväksyä esim.Lipposelle annettuja kunniamerkkejä.
Oman henkiölökohtaisen käsitykseni mukaan Suomen upseerin tulee olla valkoinen eikä punainen.
Tuolla toisaalla kerroin että jatkoa seuraa,no valitettavasti tuli aivan muita toimia niin se on jätettävä.
Siinä oli tarkoitus käsitellä niin Tanneria,Kuusista,Anttilaa ja monia muita.
Hyviä eläkepäiviä sinulle kuitenkin toivon ja sanoisin että nyt riitelee asiat eikä niinkään miehet.
Vapaa Suomi
J.K Rantanen - J.R.??!
Vapaa Suomi kirjoitti:
Kertomustasi en epäile enkä saata kyseenalaiseksi.
Kunniamerkeistä olen henkiläkohtaisesti sitä mieltä että niitä ei rauhanaikana pitäisi jakaa laisinkaan.En voi hyväksyä esim.Lipposelle annettuja kunniamerkkejä.
Oman henkiölökohtaisen käsitykseni mukaan Suomen upseerin tulee olla valkoinen eikä punainen.
Tuolla toisaalla kerroin että jatkoa seuraa,no valitettavasti tuli aivan muita toimia niin se on jätettävä.
Siinä oli tarkoitus käsitellä niin Tanneria,Kuusista,Anttilaa ja monia muita.
Hyviä eläkepäiviä sinulle kuitenkin toivon ja sanoisin että nyt riitelee asiat eikä niinkään miehet.
Vapaa Suomi
J.K RantanenEi kai J-kirjain tarkoita vain Jukkaa?
- J.K Rantanen
J.R.??! kirjoitti:
Ei kai J-kirjain tarkoita vain Jukkaa?
Jukka ei ole etunimeni.
- nostaa,
J.R.??! kirjoitti:
Ei kai J-kirjain tarkoita vain Jukkaa?
jollei kissa itse!
Kapi-ukko on taasen "rietautunut" vastailemaan itse itselleen! - K.K.Korhonen
nostaa, kirjoitti:
jollei kissa itse!
Kapi-ukko on taasen "rietautunut" vastailemaan itse itselleen!Ei, minä en ole sellainen kuin te keppulit´. Minun ei tarvitse kehua itseäni, kun totuuskin on kylliksi hyvä. Eikä tarvitse vastailla itselleni, kun näyn aina saavan vastauksia enemmän kuin ehdin niihin vastailla. Sitä paitsi en ole edes samaa mieltä tuon Vapaan Suomen kanssa.
Mutta kun tiedän, että sivistynyt järkipuhe ei mene Sinulle perille, niin sanon täältä oppimaani kepulaisempaa kieltä käyttäen: Haista sinä kepuluuseri pitkä paska - KMa
K.K.Korhonen kirjoitti:
Ei, minä en ole sellainen kuin te keppulit´. Minun ei tarvitse kehua itseäni, kun totuuskin on kylliksi hyvä. Eikä tarvitse vastailla itselleni, kun näyn aina saavan vastauksia enemmän kuin ehdin niihin vastailla. Sitä paitsi en ole edes samaa mieltä tuon Vapaan Suomen kanssa.
Mutta kun tiedän, että sivistynyt järkipuhe ei mene Sinulle perille, niin sanon täältä oppimaani kepulaisempaa kieltä käyttäen: Haista sinä kepuluuseri pitkä paskanuo kepulaiset sananparret?
- siellä..
K.K.Korhonen kirjoitti:
Ei, minä en ole sellainen kuin te keppulit´. Minun ei tarvitse kehua itseäni, kun totuuskin on kylliksi hyvä. Eikä tarvitse vastailla itselleni, kun näyn aina saavan vastauksia enemmän kuin ehdin niihin vastailla. Sitä paitsi en ole edes samaa mieltä tuon Vapaan Suomen kanssa.
Mutta kun tiedän, että sivistynyt järkipuhe ei mene Sinulle perille, niin sanon täältä oppimaani kepulaisempaa kieltä käyttäen: Haista sinä kepuluuseri pitkä paskakäy apinan raivolla "kepuluusereitten" kimppuun!
Winku Wiljami aseenkantajanaan.
Kultahampaat vain vilahtelee kun se valehtelee sivistyneesi!
Hetkinen, olin vähällä unohtaa kommentoida tuota sinun Tanner tutkielmaasi:
Prot, pruufff ~~~~~~ - Vapaa Suomi
K.K.Korhonen kirjoitti:
Ei, minä en ole sellainen kuin te keppulit´. Minun ei tarvitse kehua itseäni, kun totuuskin on kylliksi hyvä. Eikä tarvitse vastailla itselleni, kun näyn aina saavan vastauksia enemmän kuin ehdin niihin vastailla. Sitä paitsi en ole edes samaa mieltä tuon Vapaan Suomen kanssa.
Mutta kun tiedän, että sivistynyt järkipuhe ei mene Sinulle perille, niin sanon täältä oppimaani kepulaisempaa kieltä käyttäen: Haista sinä kepuluuseri pitkä paskaEi harmaata aavistusta kenelle tuo vastaus meni mutta oisiko tuon voinut tehdä kenties hieman toisin.
Uskottavuus rapisee tuolla tyylillä. - K.K.Korhonen
Vapaa Suomi kirjoitti:
Ei harmaata aavistusta kenelle tuo vastaus meni mutta oisiko tuon voinut tehdä kenties hieman toisin.
Uskottavuus rapisee tuolla tyylillä.Minullapa on enemmän kuin harmaa aavistus tuon sanojasta: kirkas tieto, sillä hänen "tyylistään" ja jatkuvista harhoistaan ja herjoistaan ei voi erehtyä. Hänelle nyt antamani vastaus ei todellakaan ole minun tyyliäni, mutta se on aionoa tyyli, joka hänelle jotenkin läpi menee.
- K.K.Korhonen
KMa kirjoitti:
nuo kepulaiset sananparret?
En oppinut valiolaisilta enkä armeijastakaan enkä edes nuoruuteni vaellusvuosina Lapin tukkikämpiltäkään. Kyllä armeijan kasarmeilla ja leireillä ronskejakin puhuttiin ja tukkikämpillä vielä ronskimpia, mutta niissä kummassakin oli sentään aina jokin sanomisen raja. Täällä sitä ei ole, varsinkaan sillä, jolle tuon vastaukseni annoin.
Etkö muka tiedä, kuka hän on? On täällä esiintynyt muitakin varsin ruokottomia kepulaisia, ehkä muunkin aatteen kannattajissa on muutama sellainen ollut, mutta yksi on ylitse muiden. Hän se tuossakin puhuu - harvinaisen siististi tosin tällä kertaa. - perille?
K.K.Korhonen kirjoitti:
Minullapa on enemmän kuin harmaa aavistus tuon sanojasta: kirkas tieto, sillä hänen "tyylistään" ja jatkuvista harhoistaan ja herjoistaan ei voi erehtyä. Hänelle nyt antamani vastaus ei todellakaan ole minun tyyliäni, mutta se on aionoa tyyli, joka hänelle jotenkin läpi menee.
otsikossa kaikki :)
- K.K.Korhonen
perille? kirjoitti:
otsikossa kaikki :)
Eipä näy kyllä menneen. Yritin kuitenkin. Täytynee palata kyseisen henkilön suhteen entiseen tapaani, eli hieman hienostuneempaan v-luun, jota hän ei tosin ymmärrä, mutta sivusta seuraavat fiksummat saavat jotain hupia.
- Vapaa Suomi
Suomen vapaus- ja kansalaissota tammikuusta toukokuuhun 1918 oli osa ensimmäistä maailmansotaa ja se liittyi samalla Venäjän bolshevikkien maailmanvallankumouksen tavoitteluun.
Suomen korkeimman vallan haltija, eduskunta hyväksyi joulukuussa Suomen julistautumisen itsenäiseksi ja suvereeniksi valtioksi. Eduskuntaan nojannut Suomen hallitus eli senaatti ryhtyi itsenäisyyden ja toimintavapauden turvaamiseksi riisumaan aseista ja karkottamaan vanhan emämaan Venäjän joukkoja ja Venäjän hallitus puolestaan julisti sodan Suomen hallituksen "vastavallankumouksellisia" joukkoja vastaan. Näin syntyi 28.1. 1918 vapaussota.
Eduskunnassa vähemmistöön jääneen työväenliikkeen edustajat puolestaan tekivät Venäjän lokakuun vallankumouksen esimerkkiä noudattaen ja turhautuneina parlamentaarisen vaikutusvaltansa vähäisyyteen 27.1. 1918 vallankumouksen ja onnistuivat venäläisten joukkojen tuella saamaan haltuunsa maan eteläosan. Näin syntyi kansalaissota. Senaatin valta keskittyi Vaasaan, vallankumouksellisten perustaman kansanvaltuuskunnan taas Helsinkiin. Eduskunta ei sodan takia pystynyt toimimaan.
Poliittista kriisiä oli syksyn 1917 mittaan kiihdyttänyt aseellisten kansalaisjärjestöjen muodostaminen. Itsenäisyysmiehet ja perinteistä järjestystä kannattavat perustivat suojeluskuntia eli valkokaarteja (vastustajien nimityksin "lahtarikaarteja") ja työväestön eri suuntaukset järjestyskaarteja eli punakaarteja. Hallitus yritti näiden tilalle vahvistaa valtiollista järjestysvaltaa, ja eduskunta myönsi tammikuussa 1918 valtuudet lujan järjestysvallan perustamiseen, jolloin työväestö syytti hallitusta aikomuksista rajoittaa kansalaisvapauksia.
Senaatti muodosti järjestysjoukkoja, kiireessä suojeluskuntien pohjalta. Niiden johtoon nimitettiin kenraaliluutnantti (sitten ratsuväenkenraali) Gustaf Mannerheim. Vallankumousarmeijan päällystötehtävissä käytettiin venäläisten upseerien asiantuntemusta (mm. eversti Mihail Svetshnikov), mutta punakaartin ylijohtoon pyrittiin saamaan suomalaisia työväenaktivisteja. Huhtikuussa punaisen puolen ylijohdon otti diktaattorina Kullervo Manner.
Sodan alkuvaiheessa valkoisen ja punaisen Suomen välille muodostui rintamalinja, joka kulki pääpiirteittäin länsi-itäsuunnassa: Porin, Tampereen, Heinolan ja Lappeenrannan pohjoispuolitse ja kaakkoon Karjalan kannakselle ja Laatokan rantaan Suomen ja Venäjän rajan tuntumaan. Valkoinen puoli pystyi maaliskuun puoliväliin mennessä organisoimaan ja pikakouluttamaan armeijan, joka oli siirreltävissä ja keskitettävissä. Valkoisten etuna oli se, että heidän käytettävissään oli koulutettua päällystöä, jääkäripataljoonassa Saksassa koulutettuja, autonomisen Suomen armeijan päällystöä ja ruotsinmaalaisia vapaaehtoisia. Näin valkoiset pystyivät lyömään punaisten voimat Tampereen seudulla maalis-huhtikuun vaihteessa ja Viipurin seudulla huhtikuun lopussa. Vaikutuksensa sodan nopeaan päättymiseen oli myös Saksan valkoisille lähettämillä apujoukoilla.
Neuvostohallitus asettui alusta alkaen selkeästi Suomen vallankumoushallituksen puolelle ja se oli valmis uhraamaan asevoimia sotimiseen ja punaisten auttamiseen, kunhan sotatoimet päättyisivät nopeasti, sillä oli vaarana, että sotatoimien venyminen saisi Saksan sekaantumaan asiaan. Saksan painostus sai helmi-maaliskuun vaihteessa 1918 neuvostohallituksen lopettamaan Suomen punaisten julkisen tukemisen. Venäjän ja punaisen Suomen välit järjestettiin 1.3. ns. punaisella valtiosopimuksella. Sopimus todisti Suomen punaisten pyrkimyksestä kansallisen itsenäisyyden säilyttämiseen ja jopa kansallisen suuruuden luomiseen, mutta Lenin pakotti Suomen punaiset hyväksymään nimityksen Suomen sosialistinen tasavalta. Tuolloin myös valkoisten mielenkiinto kohdistui Itä-Karjalaan.
Saksan joukot saapuivat Ahvenanmaalle maaliskuun alussa ja saksalaisen Itämeren divisioonan hyökkäys jatkui Suomen mannermaalle huhtikuun alussa ja johti Helsingin valtaukseen 15.4. Tästä apuretkikunnasta huolimatta Suomi pysytteli muodollisesti puolueettomana maailmansodan osapuoliin nähden mutta joutui alistamaan taloutensa Saksan armoille.
Suomessa jatkuvasti olevat venäläiset taistelivat valkoisten suomalaisten kanssa mutta saksalaiset pyrkivät hoitamaan venäläisten poistumisen Suomesta painostamalla ja neuvotteluin. Venäjän Itämeren-laivaston poistuminen Helsingin satamasta jään halki Kronstadtiin maalis-toukokuussa tapahtui sopimuksen mukaan. Punaisen kansanvaltuuskunnan Venäjälle luovuttamaa Inon linnoitusta valkoiset huhti-toukokuussa 1918 piirittivät, ja Saksan painostamana venäläiset lopulta toukokuun puolivälissä jättivät linnoituksen raunioitettuna valkoisille.
Kun Mannerheim ei ylipäällikkönä 1918 riittävän tehokkaasti puuttunut joukkojensa kostotoimiin kapinallisia vastaan, ns. valkoista terroria, hänen nimeensä yhdistettiin niin punaisten teloitukset kuin vankileireillä syntynyt nälkäkatastrofikin. Hän sai punaisilta nimityksen "lahtarikenraali". Sosialisteille hänen taustansa merkitsi taantumuksellisuutta ja valkoisten ylipäällikkyys veristä muistoa. Historiantutkijat katsovat valkoisen terrorin syyksi senaatin vaatiman byrokraattisen tutkintajärjestelmän.
Sotatoimien päätyttyä toukokuussa 1918 neuvostohallitus suostui Saksan välityksellä rauhanneuvotteluihin Suomen hallituksen kanssa. Vasta keväällä 1920 neuvottelukontakti taas avautui ja lokakuussa 1920 solmittiin Tarton rauhansopimus.
Vuoden 1918 sota oli Mannerheimille nimen omaan vapaussota. Kansanvaltuuskunnan aloittama kapina oli Mannerheimin yleiseurooppalaisesta näkökulmasta vain osa Venäjältä levinnyttä anarkian ja vallankumouksen aaltoa, joka uhkasi Suomen itsenäisyyttä. Itsenäisen Suomen hän halusi säilyttää puolueettomana, hän katsoi, että Saksan sotilaallinen apu heikentäisi riippumattomuutta, ja pyrki rajoittamaan saksalaisvaikutusta. Tampereen valloitusoperaatiota hän kiirehti osoittaakseen, että suomalaiset itse pystyivät ratkaisemaan tilanteen ennen saksalaisen apujoukon tuloa.
Ylipäällikkö 1918 | Päämaja 1918 | Vaasan senaatti | Hannes Ignatius | Martin Wetzer | Harald Hjalmarson | Ernst Linder | Gösta Theslöf | Jääkärit | Pietarin kysymys | Suhde Saksaan | Vapaudenristi | Itä-Karjalan kysymys | Uudenmaan rakuunarykmentti | Kuusenhavu | Suomen lippu | Ruotsalainen prikaati | Suojeluskunnat | Jääkärikonflikti | Heikki Kekoni | Punavankikysymys | Wilhelm Thesleff | Aarne Sihvo | Rudolf Walden | Ilmavoimat - Ilma-ase | Punainen ja valkoinen terrori | Suuri paraati 16. 5. 1918 | Ahvenanmaan kysymys | Monarkia | Mannerheimin ero
ELÄMÄNKAARI | SUKU JA PERHE | KASVUAIKA | SOTILASURA | VAPAUSSOTA | VALTIONHOITAJA 1918-1919 | SIVIILISSÄ | PUOLUSTUSNEUVOSTO | YLIPÄÄLLIKKÖ 1939-1946 | TASAVALLAN PRESIDENTTI 1944-1946 | ELÄKEVUODET | ERIKOISAIHEET | HAKU - Vapaa Suomi
Vapaussota-kansalaissota
Sotatoimet
Suomen eduskunnan julistettua maan itsenäiseksi kutsuttiin tasavallan armeijan ylipäälliköksi ratsuväenkenraali C G Mannerheim. Käytössä oli aluksi yksinomaan suojeluskuntajoukkoja. Vaasassa olevan laillisen hallituksen joukot aloittivat maassa vielä olevien venäläisten joukkojen aseistariisumisen. Alkoi vapaussota. Yhteiskunnallinen tilanne oli maassa kuohuva ja se johti kansalaissodan syttymiseen punaisen kansanvaltuuskunnan ja sen joukkojen otettua vallan Etelä-Suomessa.
Suomessa käytiin tammikuun lopulta vapun tienoille 1918 samanaikaisesti sekä vapaussotaa että kansalaissotaa. Punaisten puolella sotatoimiin osallistui vallankumouksellisia venäläisiä joukkoja ja valkoisten, siis hallituksen, puolella maahan kutsuttuja saksalaisia joukkoja. Erityisesti Tampereen ja Viipurin taistelut olivat verisiä. Hallituksen joukot saivat lopulta voiton ja laillisen hallituksen ylipäällikkö kenraali Mannerheim saapui 16.5.1918 Helsinkiin. Sota oli päättynyt.
Sodan seuraukset
Sota vaati taisteluissa noin 7000 uhria, erilaisissa väkivaltaisuuksissa kuoli noin 11000 henkilöä ja sodan jälkeen vankileireillä menehtyi noin 12000 henkilöä. Uhrien kokonaismäärä, yli 30000, oli pienelle kansalle hyvin raskas. Sodanaikaiset väkivallanteot puolin ja toisin sekä sodan jälkeen kapinallisille langetetut tuomiot herättivät vihaa ja katkeruutta. Osa punaisista pakeni Neuvosto-Venäjälle, jossa eräät heistä valmistelivat uutta vallankumousta Suomessa.
Vaikka sotatilaa Suomen ja Neuvosto-Venäjän välillä ei ollut julistettu, katsottiin valtioiden olevan tosiasiallisesti sodassa keskenään. Sotatila päättyi lokakuussa1920 solmittuun Tarton rauhansopimukseen.
Viime sotiemme vanhimmista veteraaneista oli moni osallistunut jo vuoden 1918 vapaussota-kansalaissotaan joko valkoisella tai punaisella puolella. Talvisodassa yhteishenki, ”Talvisodan henki”, peitti korvasi vanhat erimielisyydet.
Kertomukset
• •
[Edellinen] [Aloitus]
Veteraanien perintö - Itsenäinen Isänmaa 2002- Jääkäri
Maitojunalla homostelun takia kotiutettu kirjoittelee tänne?
- Jääkäri..
Jääkäri kirjoitti:
Maitojunalla homostelun takia kotiutettu kirjoittelee tänne?
Kassun pierun hajuisissa tuvissa on illalla valojen sammuttamisen jälkeen valtava homoeroottinen fiilis kun sotapojat vetää joukolla nyrkkikyllikkiä viikseen.
- Vapaa Suomi
Mikä nimi vuoden 1918 sodalle?
Vaikka Suomessa vuonna 1918 käydystä sodasta näihin päiviin on kulunut paljon aikaa, ei vieläkään ole löydetty termiä, joka olisi yleispätevä ilmaisemaan, mistä sodasta vuonna 1918 oli kyse.
Vuoden 1918 poliittisia tapahtumia, lähinnä itse sotaa käsitteleviä kirjoja syntyi runsaasti etenkin 1920-luvulla, jolloin vaikutelmat tapahtuneesta olivat vielä tuoreita. Objektiivisen historiatutkijan asenteen omaksuminen oli kirjoittajille vaikeata, sillä useimmat heistä olivat henkilökohtaisesti osallistuneet vuoden 1918 politiikkaan ja sotatoimiin. Tämän takia voimakkaat voiton tai tappion tunteet sävyttivät kirjoittajien esityksiä, jotka edustivat kahta erilaista katsantokantaa. Valkoisten näkemystä edustavat käyttivät termiä vapaussota ja punaisten näkökulmasta tapahtumia tarkastelleet luokkasota -nimitystä. Myöhemmin vuoden 1918 sotaa käsittelevässä historiallisessa kirjallisuudessa ja historiantutkimuksessa on vierastettu näitä kumpaakin sanaa, niin voimakkaasti arvosidonnaisiksi ne on koettu.
Vapaussota-nimitys vakiintui valkoisen puolen kirjallisuudessa, vaikka sodan aikana punaisetkin käyttivät sanaa vapaussota ja vapaustaistelu ainakin kaartilaisten kuolinilmoituksissa. Valkoisten puolella vapaussota-sanalla haluttiin painottaa vapautumista venäläisestä sotaväestä. Sanan vastustajat taas ovat sarkastisesti huomauttaneet, ettei tässä sodassa vapauduttu mistään.
Luokkasota-nimitystä käytettäessä on haluttu korostaa sodan sisäpoliittista luonnetta ja ennen kaikkea kuilua omistavan luokan ja työväenluokan välillä. Tämän termin käytön vastustajat ovat vedonneet siihen, ettei yksioikoinen marxilainen kahtiajako sovi vuoden 1918 Suomen oloihin. Edvard Gylling, yksi punaisten johtomiehistä totesi Turun hovioikeudelle vuonna 1918 laatimassaan selvityksessä, että Suomen väestön yhteiskunnallinen luokitus oli huomattavasti erilainen kuin muissa Euroopan maissa Itä-Eurooppaa lukuunottamatta. Niinpä teollisuus- ja kaupunkityöväenluokan lisäksi hän toi esille maaseudun kaksi köyhälistöluokkaa: torpparit ja tilattomat, jotka erityisesti olivat halukkaita kumoukselliseen toimintaan. Luokkasota-termin vastustajat ovat huomauttaneet, että sekä punaisten että valkoisten joukoissa oli vastakkaiseen yhteiskuntaluokkaan kuuluvia, minkä vuoksi heidän mielestään luokkasota-nimitykselle ei oli pohjaa. Torppariväestön asema oli kaksijakoinen. Torppari oli tilallisen muonamiehenä verrattavissa palkkatyöläiseen, mutta samalla maanviljelijänä itsenäinen yrittäjä. Torppareita koskevat tutkimukset ovat osoittaneet, että heitä taisteli suunnilleen saman verran suurimman osan pysyessä passiivisena.
Vallankumous-sanaa on käytetty puhuttaessa punaisten organisaatiosta. Punaiset itse, samoin kuin työväenliikkeen johto käyttivät tätä sanaa sodan alusta alkaen. Vallankumous-sanalla on haluttu korostaa vallan siirtämistä eduskunnalta ja senaatilta työväenliikkeen käsiin ja valtarakenteiden täydellistä, pysyväksi tarkoitettua muuttamista. Historiantutkijat ovat sitä mieltä, että sana "vallankumous" soveltuu punaisen Suomen siviilihallintoa käsittelevään sanastoon. On lähdetty siitä, että punaisten toiminnassa korostui yritys toteuttaa sosialistinen vallankumous, mikä onnistuikin - tosin rajoitetulla alueella ja väliaikaisesti.
"Epäonnistunut vallankumous on kapina, kun taas onnistunut kapina johtaa vallankumoukseen" on vanha sanonta, joka vuoden 1918 sotaa punaisten puolelta ja lopputuloksen pohjalta tarkasteltaessa pitää alkuosaltaan paikkansa. Kapina- sanan käyttäjät tarkastelevat sotaa ikäänkuin lopputuloksesta käsin. Kapina -sanassa korostuu spontaanisuus, kyse ei ollut suunnitellusta, järjestelmällisestä ja pysyväksi tarkoitetusta toiminnasta. Kapina- sanan vastustajat taas lähtevät siitä, että kyse oli suunnitelmallisesta toiminnasta vallan siirtämiseksi työväen käsiin.
Kansalaissota ja sisällissota ovat lähes neutraaleja termejä, jotka ilmaisevat vain, että sota käytiin kahden suomalaisen kansanosan kesken. Historiantutkijoiden sanastossa ne ovat vakiinnuttaneet asemansa.
Vuoden 1918 sota on suomalaisille ollut kipeä asia. Kiista niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin "sodan nimestä" on jatkunut vuosikymmenestä toiseen. Jottei tutkimusta leimattaisi puolueelliseksi, moni tätä Suomen historian käännekohtaa tutkinut historioitsija on tyytynyt käyttämään ilmaisua "vuoden 1918 sota".
--------------------------------------------------------------------------------
© 1999 Koulukanava- Jääkäri
Maitojunalla homostelun takia kotiutettu kirjoittelee tänne?
- Jääkäri
Jääkäri kirjoitti:
Maitojunalla homostelun takia kotiutettu kirjoittelee tänne?
Kassun pierun hajuisissa tuvissa on illalla valojen sammuttamisen jälkeen valtava homoeroottinen fiilis kun sotapojat vetää joukolla nyrkkikyllikkiä viikseen.
- Vapaa Suomi
Demarin Keskustelua ja taustaa -sivu 15.4.2004
Kansalaissotaa se oli kahdestakin syystä
Vuoden 1918 sodan nimestä on kiistelty jo alusta lähtien. Asia oli taas esillä kevään ylioppilaskirjoituksissa, jossa kokelaita pyydettiin perustelemaan käytössä olevia nimityksiä. Mukana olivat muut käytetyt nimitykset mukaan luettuna kansanomainen kapina, mutta ei enää luokkasota, vaikka sodalla oli tällaisetkin kasvot. On erinomainen asia, että nykynuorilta kysytään itsenäistymisemme perustaan kuuluvia asioita.
Nykyajan opetus on varmaan parempaa kuin 1950 – luvulla saamani. Silloin kysyttiin mm. Venäjän maaliskuun vallankumouksesta. Siitä ei taatusti ollut kirjoissa mitään, ja jos olisi ollut, niin niin kauas tai oikeastaan lähelle nykyaikaa ei olisi ehditty. Kelpo opettajanikin piti ensinnä käydä tarkastamassa kotonaan jostakin lähdeteoksesta vastaukseni oikeellisuutta.
Itse jäin kansalaissodan problematiikan koukkuun jo kouluaikoina. Siitä tuli kynnyskysymys poliittiselle suuntautumiselle, jonka selvitin jo opiskeluaikani alussa. Oma näkemykseni ja kansalaissota nimityksen perustelu minulla oli kunnia tuoda myöhemmin esiin tieteellisessä artikkelissa Historiallisen Aikakauslehden teemanumerossa l / 1993 . Vapaussota- nimityksen perusteli akateemikko Eino Jutikkala, ja sisällissota nimen puolesta esiintyi professori Heikki Ylikangas.
Maanpuolustuskorkeakoulun professori Ohto Manninen puuttui reaalikokeen kysymykseen vuoden 1918 sodan nimistä Helsingin Sanomissa 31.3.04. Manninen kiinnitti huomiota siihen, että käsitteet sisällissota ja kansalaissota ovat Nykysuomen sanakirjankin mukaan samat. Tiedä sitten, onko hän juuri tuon artikkelin kirjoittaja. Niillä on kuitenkin mielestäni ainakin yksi ero, nimittäin se, että nimitys kansalasisota on vanhempi ja nimenomaan aikalaisten käyttämä. Vuoden 1918 aikana nimitystä sisällissota ei juuri käytetty ja silloinkin se oli muodossa " sisäinen tai sisällinen " sota, mikä kuvastanee juuri nimityksen epäsuomalaisuutta.
Vapaussota nimityksestä on todettava, että sitä ei alkuun juuri käytetty ja sen käyttö yleistyi vasta sodan kulun myötä. taustalla oli se, että mitään sodanjulistusta Venäjälle ei oltu annettu. Lisäksi on huomattava, että sana vapaussota esiintyi yleisemmin muissa muodoissa. Siinä mielessä molemmin puolin käytettiin sanaa " vapautussota". Valkoiset halusivat vapautua venäjästä, punaiset taas oman yläluokan herruudesta. Tässä mielessä Ylikankaan Tie Tampereelle teoksen Nuijasotapohdinta on paikallaan.
Sisällissota on kuten Manninenkin toteaa uudempi, ja sitä on voimakkaimmin propagoinut professori Heikki Ylikangas. Perusteluna on se, että sisällissota- nimitys sisältää myös ulkopuolisten osanoton. Manninen muistuttaa aivan oikein, että myös kanasalaissotaan sisältyy tämä sekaantumisaspekti. Itse asiassa kaikkien kansalaissotien " äiti", Pariisin kommuuni, oli vaikkakin sen nimenä on " kansalaissota Ranskassa" lähes maailmansotaa. Pariisin piiritettyä proletariaattia vastassa koko muu Eurooppa. Suomalaisten aatteellista suuntautumista kuvatkoon se, että kesken kapinan, kumouksen tekoa he ensi töikseen suunnittelivat tuon klassikkoteoksen suomentamista. He siis itse kävivät kansalaissotaa.
Mutta kansalaissota - ja sisällissotanimitysten eroa voi perustella muutenkin kuin syntyajan perusteella. Sisällissota – nimitys on minusta ulkokohtaisempi, kun taas kansalaissota- nimitys on paitsi historiallisesti oikea samalla myös historiaan vaikuttanut nimitys. Kansalaissota- nimityksen ja Väinö Linnan " Täällä pohjan tähden alla "- trilogian avulla ja varassa saattoi 1960 – luvulla syntyä se konsensus - Suomi, jossa me olemme eläneet. Sillä tavalla punainen Suomi on saanut hyvityksen, ja sosialidemokraattinen nimitys sodasta kansalaissotana tullut vallitsevaksi.
Miksi sitten kapina ei – onneksi – onnistunut? Siksi, että Anthony Uptonin sanoin suomalaiset olivat maailman " surumielisimmät" kumouksen tekijät. Itse olen leimannut eron venäläisiin mm. promootiopuheessa vuona 1968 isänmaalle vertailulla: " Kun Pietarissa toimittiin, niin Helsingissä tuumattiin" . Se oli kaytskyläisyyden luonnollinen ilmentymä. Vallankumousta ei voida tehdä, se tulee jos sen edellytykset ovat kypsyneet.
Seppo Väisänen
Fil. maist., toimittaja
Helsinki
Kolumneja, mielipiteitä, tiedotteita
Stadin Demarit - Keskustaporvari
Tuo Tannerilla ratsastaminen ei muuta miksikään sitä valitettavan uksinkertaista ja mustavalkoista asetelmaa, että vapaussodassa, korostan VAPAUSSODASSA olivat vastakkain punaiset ja valkoiset.
Ensin mainittujen riveissä taistelivat demarit, jälkimmäisten riveissä mm. maalaisliittolaiset.
Ensin mainittujen riveissä taistelleet tulivat käytännössä taistelleeksi Suomen bolshevisoinnin puolesta.
Tämä on kylmä fakta, joka ei muutu selittelyllä miksikään.- on perseestä
Kyllä Väinö Linna oli oikeassa. Kaiken maailman läskiperse-"isännät" ruoskivat hengiltä työtätekeviä, ja sama meno jatkuu.
- K.K.Korhonen
Sinä et voi olla sellainen paukapää kuin joku City-Keskusta, joka ei tiedä yhtään mitään historiasta eikä ymmärrä täältäkään moneen kertaan lukemaansa ja todeksi osoitettua faktaa. Minun avaukseni on sellaista. Kun Sinä sanot noin, joko et ole sitä lukenut, tai sitten puhut jossakin minulle käsittämättömässä tarkoituksessa vastoin parempaa tietoasi.
DEMARIT EIVÄT OLLEET PUNAISTEN RIVEISSÄ, sillä vanhan sosialidemokraattisen puolueen jakautuminen oli jo tapahtunut tosiasia, ja PUNAISTEN RIVEISSÄ TAISTELIVAT BOLSHEVIKIT, joiden pyrkimyksenä todella oli luoda punainen Suomi, ja kenties monen mielessä jopa sen liittäminen Neuvostoliittoon.
Noista bolshevikeistä muodostuivat kommunistit, jotka ovat aina olleet demareiden vihollisia, ja varsinkin kommunistit ovat aina pitäneet demareita pahimpina vihollisinaan, paljon pahempana kuin esim. maalaisliitto/keskustapuolue/keskustaa, jonka kanssa kommunistit - sekä meidän että NL:n - ovat kaveeranneet hyvin tunnetulla tavalla.
Vanhasosialidemokraattien revisionisteista muodostuneet nykysosialidemokraatit halusivat demokraattisen Suomen, mikä sitten toteutuikin, pitkälti juuri sellaisena, mikä oli demarien ihanne.
TÄMÄ ON FAKTAA, sinun käsityksesi on joko tietämättömän luuloa tai tahallista sumutusyritystä. - Keskustaporvari
K.K.Korhonen kirjoitti:
Sinä et voi olla sellainen paukapää kuin joku City-Keskusta, joka ei tiedä yhtään mitään historiasta eikä ymmärrä täältäkään moneen kertaan lukemaansa ja todeksi osoitettua faktaa. Minun avaukseni on sellaista. Kun Sinä sanot noin, joko et ole sitä lukenut, tai sitten puhut jossakin minulle käsittämättömässä tarkoituksessa vastoin parempaa tietoasi.
DEMARIT EIVÄT OLLEET PUNAISTEN RIVEISSÄ, sillä vanhan sosialidemokraattisen puolueen jakautuminen oli jo tapahtunut tosiasia, ja PUNAISTEN RIVEISSÄ TAISTELIVAT BOLSHEVIKIT, joiden pyrkimyksenä todella oli luoda punainen Suomi, ja kenties monen mielessä jopa sen liittäminen Neuvostoliittoon.
Noista bolshevikeistä muodostuivat kommunistit, jotka ovat aina olleet demareiden vihollisia, ja varsinkin kommunistit ovat aina pitäneet demareita pahimpina vihollisinaan, paljon pahempana kuin esim. maalaisliitto/keskustapuolue/keskustaa, jonka kanssa kommunistit - sekä meidän että NL:n - ovat kaveeranneet hyvin tunnetulla tavalla.
Vanhasosialidemokraattien revisionisteista muodostuneet nykysosialidemokraatit halusivat demokraattisen Suomen, mikä sitten toteutuikin, pitkälti juuri sellaisena, mikä oli demarien ihanne.
TÄMÄ ON FAKTAA, sinun käsityksesi on joko tietämättömän luuloa tai tahallista sumutusyritystä.Tuolta kun vierität "Sodan kurimus ja uusi alku"-otsikkoon asti, niin eiköhän sieltä käy selville, että olinko minä väärässä vai en.
http://www.uta.fi/suomi80/tieto17.htm - Mielipidepankki
Kyse ei ollut mistään vapaussodasta. Kyse oli hyvin selkeästi sisällissodasta. Venäläiset joukot saatiin nopeasti riisuttua aseista. Tämä luonnistui sen vuoksi niin nopeasti, koska venäläisillä ei ollut halua puuttua Suomen tpahtumiin. Lopulta vain noin 2000 venäläistä jäi punaisten puolelle ja heistä puolen on arvioitu osallistuneen aktiivisesti taisteluihin. Valkoisten puolella oli yhtä paljon ulkomaalaisia vapaaehtoisia kuin punaisten puolella venäläisiä. Saksalaisten tulon jälkeen valkoisten puolella oli moninkertainen määrä ulkomaalaisia verrattuna punaisiin.
Sodan syttyminen johtui sisäpoliittisista syistä, tyytymättömyydestä, olojen kurjistumisesta, jyrkistä luokkavastakohtaisuuksista eteläisessä Suomessa sekä järjestysvallan puutteen luomasta tyhjiöstä. Mistään sosialistisesta vallankumouksesta ei merkittävässä määrin ollut kysymys. Valtaosa taisteluihin osallistuneista punaisista ei mistään sosialismista mitään tiennytkään. Tarkoituksena oli vain ja ainoastaan kumota se valta, joka ylläpiti työväestön ja maattoman maatalousväestön kurjuutta. Tämä kurjuus kärjistyi elintarvikepulaan, mikä johtui siitä, että tuonti Venäjältä tyrehtyi.
Työväestö oli tyytymätön sen vuoksi, että parlamentin lainsäädäntötyötä sabotoitiin jatkuvasti. Oloja ei haluttu parantaa eikä tasa-arvoa lisätä laillisin uudistuksin. Pahimmillaan oikeisto liittoutui venäläisten kanssa, jotta työväenliikkeen vaatimukset voitiin tukahduttaa.
Jääkäreille ja asevelvollisille syötettiin suoranaisia valheita siitä, mistä sodassa oli kysymys. Heille kerrottiin, että kyse oli taistelusta venäläisiä vastaan ja että näiden venäläisten puolelle oli asettunut pieni joukko suomalaisia luopioita. Totuus siitä, keitä vastapuolella todellisuudessa oli, valkeni västä vähitellen Pohjanmaan pojille. Tämä professori Heikki Ylikankaan osoittama asia on herättynyt paljon vastalauseita Pohjanmaan keskustalaisissa piireissä - mutta ei muualla.
Sodan luonnetta kuvaa parhaiten sana sisällisota. Sitä onkin alettu johdonmukaisesti käyttää historian tutkijayhteisössä sen jälkeen, kun tutkimus on kyennyt osoittamaan sodan päällimmäisen luonteen. Täytyy muistaa, että Venäjä oli tuolloin hyvin sekasortoisessa tilassa. Vallankumouksia oli ollut parikin eikä ollut varmuutta siitä, etteikö uusi vallankumous odottaisi jo oven takana. Ei punaisilla ollut mitään hinkua liittyä NL:oon, kun sellaista ei tuossa vaiheessa oikeastaan ollut vakiintuneesti olemassakaan.
Todellisuudessa vasemisto tavoitteli meillä Suomessa fennomaanien ohella itsenäisyttä kaikkein vahvimmin. Tämä johtui siitä yksinkertaisesta syystä, että vasemmiston suosio oli laaja ja se uskoi tätä kautta revisionistisiin uudistuksiin. Venäjän valta hyödytti teollisuuspatruunoita ja kartanonherroja sekä virkamiehistöä. Nämä olivat suomalaista ruotsinkielistä yläluokkaa. He vastustivat kaikkia muutoksia itsenäisyyden suuntaan niin kauan, kun se oli heille epäedullista.
Punaisilla oli aluksi hallussaan Etelä-Suomi. Koko kapina koskikin vain eteläistä Suomea. Tampereen pohjoispuolella ja Savossa oli vähän teollisuutta ja maanomistusolot olivat täysin toisenlaisia. Pohjanmaalla ei ollut mitään syytä kapinoida eikä siellä ymmärretty laisinkaan eteläisen Suomen erilaista tilannetta. - Mielipidepankki
K.K.Korhonen kirjoitti:
Sinä et voi olla sellainen paukapää kuin joku City-Keskusta, joka ei tiedä yhtään mitään historiasta eikä ymmärrä täältäkään moneen kertaan lukemaansa ja todeksi osoitettua faktaa. Minun avaukseni on sellaista. Kun Sinä sanot noin, joko et ole sitä lukenut, tai sitten puhut jossakin minulle käsittämättömässä tarkoituksessa vastoin parempaa tietoasi.
DEMARIT EIVÄT OLLEET PUNAISTEN RIVEISSÄ, sillä vanhan sosialidemokraattisen puolueen jakautuminen oli jo tapahtunut tosiasia, ja PUNAISTEN RIVEISSÄ TAISTELIVAT BOLSHEVIKIT, joiden pyrkimyksenä todella oli luoda punainen Suomi, ja kenties monen mielessä jopa sen liittäminen Neuvostoliittoon.
Noista bolshevikeistä muodostuivat kommunistit, jotka ovat aina olleet demareiden vihollisia, ja varsinkin kommunistit ovat aina pitäneet demareita pahimpina vihollisinaan, paljon pahempana kuin esim. maalaisliitto/keskustapuolue/keskustaa, jonka kanssa kommunistit - sekä meidän että NL:n - ovat kaveeranneet hyvin tunnetulla tavalla.
Vanhasosialidemokraattien revisionisteista muodostuneet nykysosialidemokraatit halusivat demokraattisen Suomen, mikä sitten toteutuikin, pitkälti juuri sellaisena, mikä oli demarien ihanne.
TÄMÄ ON FAKTAA, sinun käsityksesi on joko tietämättömän luuloa tai tahallista sumutusyritystä.Olet nyt minusta pikkusen väärässä. Punaisten puolella taisteluihin osallistuivat ylipäänsä työväestöön kuuluvat ja maaton maatalousväestö. Sodan edellä olivat omat agitaattorinsa, mutta kapinalla ei ollut muuta päämäärää kuin vallankumous. Mitä sen jälkeen tapahtuisi, oli täysin avoin asia. Mitään perusteita ei ole sille, että olisi yleisesti pyritty sosialistiseen Suomeen. Kapina voi verrata tyypilliseen pankkiryöstöön. Itse ryöstö voi olla jotenkuten suunniteltu, mutta ryöstön jälkeistä tilannetta kuten pakoa ei ole ehditty funtsata lainkaan.
Sodan perusteella olisi voitu samaan tapaan väittää, että sillä pyrittiin luomaan Suomesta äärioikeistolainen, fasistinen diktatuuri. Monet seikathan sodan kuluessa viittasivat tähän suuntaan. Ei näinkään kuitenkaan käynyt, joten on yhtä perusteetonta spekuloida sillä, minkälainen Suomi olisi ollut punaisten voittaessa. Jos jatkosta jotain suunniteltiin, esillä oli lähinnä Sveitsin malli eli jonkinlainen lähidemokratia.
Jos kyse olisi ollut jostain bolshevikkien kapinasta, se olisi saatu nopeasti lopetettua. Näin ei ollut. Koko eteläinen Suomi vähän Tampereen pohjoispuolelta oli nopeasti puanisten hallussa. Se oli punaisten hallussa siksi, että tyytymättömiä oli etelässä selvä enemmistö. Eivät nämä mitään kommunisteja olleet, vaan tavallisia ihmisiä, joiden elämä meni kurjaksi. Kyllä Väinö Linnan teos tältä osin kuvaa tilannetta erinomaisella tavalla.
Itse asiassa punaisten kapinan onnistuminen oli mahdollisesti aika lähellä. Se olisi onnistunut, jollei asiaan olisi saatu sotkettua ulkopoliittisia aspekteja. Jos venäläinen sotaväki olisi saatu nopeammin kotiutettua, tällainen spekulaatio ei olisi ollut mahdollinen. Silloin puhe vapaussodasta olisi kaikunut kuuroille korville, koska ulkoista uhkaa ei ollut missään näkyvissä. Todellisuudessahan ulkoista uhkaa ei edes ollut, koska Venäjä oli edelleen sekasortoisessa tilassa ja sillä oli tarpeeksi puuhastelimista omien vastavallankumouksellistensa kanssa.
Kyllä demarit punaisten riveissä olivat, mutta heidän, ja siis valtaosan kapinallisista, tarkoitus ei ollut osallistua sosialistiseen vallankumoukseen vaan sellaiseen kapinaan, jonka avulla uskottiin epäoikeudenmukaisuuksista ja kurjjudesta päästävän eroon. - K.K.Korhonen
Mielipidepankki kirjoitti:
Olet nyt minusta pikkusen väärässä. Punaisten puolella taisteluihin osallistuivat ylipäänsä työväestöön kuuluvat ja maaton maatalousväestö. Sodan edellä olivat omat agitaattorinsa, mutta kapinalla ei ollut muuta päämäärää kuin vallankumous. Mitä sen jälkeen tapahtuisi, oli täysin avoin asia. Mitään perusteita ei ole sille, että olisi yleisesti pyritty sosialistiseen Suomeen. Kapina voi verrata tyypilliseen pankkiryöstöön. Itse ryöstö voi olla jotenkuten suunniteltu, mutta ryöstön jälkeistä tilannetta kuten pakoa ei ole ehditty funtsata lainkaan.
Sodan perusteella olisi voitu samaan tapaan väittää, että sillä pyrittiin luomaan Suomesta äärioikeistolainen, fasistinen diktatuuri. Monet seikathan sodan kuluessa viittasivat tähän suuntaan. Ei näinkään kuitenkaan käynyt, joten on yhtä perusteetonta spekuloida sillä, minkälainen Suomi olisi ollut punaisten voittaessa. Jos jatkosta jotain suunniteltiin, esillä oli lähinnä Sveitsin malli eli jonkinlainen lähidemokratia.
Jos kyse olisi ollut jostain bolshevikkien kapinasta, se olisi saatu nopeasti lopetettua. Näin ei ollut. Koko eteläinen Suomi vähän Tampereen pohjoispuolelta oli nopeasti puanisten hallussa. Se oli punaisten hallussa siksi, että tyytymättömiä oli etelässä selvä enemmistö. Eivät nämä mitään kommunisteja olleet, vaan tavallisia ihmisiä, joiden elämä meni kurjaksi. Kyllä Väinö Linnan teos tältä osin kuvaa tilannetta erinomaisella tavalla.
Itse asiassa punaisten kapinan onnistuminen oli mahdollisesti aika lähellä. Se olisi onnistunut, jollei asiaan olisi saatu sotkettua ulkopoliittisia aspekteja. Jos venäläinen sotaväki olisi saatu nopeammin kotiutettua, tällainen spekulaatio ei olisi ollut mahdollinen. Silloin puhe vapaussodasta olisi kaikunut kuuroille korville, koska ulkoista uhkaa ei ollut missään näkyvissä. Todellisuudessahan ulkoista uhkaa ei edes ollut, koska Venäjä oli edelleen sekasortoisessa tilassa ja sillä oli tarpeeksi puuhastelimista omien vastavallankumouksellistensa kanssa.
Kyllä demarit punaisten riveissä olivat, mutta heidän, ja siis valtaosan kapinallisista, tarkoitus ei ollut osallistua sosialistiseen vallankumoukseen vaan sellaiseen kapinaan, jonka avulla uskottiin epäoikeudenmukaisuuksista ja kurjjudesta päästävän eroon.No, onhan asia laajemmin nähtynä jokseenkin niin kuin tuossa esität, mutta tuo minun tekeillään oleva "tutkielmani" korostaa Väinö Tannerin osuutta, ja hän oli alusta asti jyrkästi vastaan koko kapinaa, sisällissotaa, vapaussotaa, mitäpä nimiä siitä halutaankaan käyttää. Olen minäkin sen verran historaa lukenut, että toki tiedän tuon, mitä esität, mutta nyt oli tarpeen korostaa asiaa tietystä näkökulmasta, tosi sekin.
Ja tuo
>> Kyllä demarit punaisten riveissä olivat, mutta heidän, ja siis valtaosan kapinallisista, tarkoitus ei ollut osallistua sosialistiseen vallankumoukseen vaan sellaiseen kapinaan, jonka avulla uskottiin epäoikeudenmukaisuuksista ja kurjjudesta päästävän eroon. - K.K.Korhonen
Mielipidepankki kirjoitti:
Kyse ei ollut mistään vapaussodasta. Kyse oli hyvin selkeästi sisällissodasta. Venäläiset joukot saatiin nopeasti riisuttua aseista. Tämä luonnistui sen vuoksi niin nopeasti, koska venäläisillä ei ollut halua puuttua Suomen tpahtumiin. Lopulta vain noin 2000 venäläistä jäi punaisten puolelle ja heistä puolen on arvioitu osallistuneen aktiivisesti taisteluihin. Valkoisten puolella oli yhtä paljon ulkomaalaisia vapaaehtoisia kuin punaisten puolella venäläisiä. Saksalaisten tulon jälkeen valkoisten puolella oli moninkertainen määrä ulkomaalaisia verrattuna punaisiin.
Sodan syttyminen johtui sisäpoliittisista syistä, tyytymättömyydestä, olojen kurjistumisesta, jyrkistä luokkavastakohtaisuuksista eteläisessä Suomessa sekä järjestysvallan puutteen luomasta tyhjiöstä. Mistään sosialistisesta vallankumouksesta ei merkittävässä määrin ollut kysymys. Valtaosa taisteluihin osallistuneista punaisista ei mistään sosialismista mitään tiennytkään. Tarkoituksena oli vain ja ainoastaan kumota se valta, joka ylläpiti työväestön ja maattoman maatalousväestön kurjuutta. Tämä kurjuus kärjistyi elintarvikepulaan, mikä johtui siitä, että tuonti Venäjältä tyrehtyi.
Työväestö oli tyytymätön sen vuoksi, että parlamentin lainsäädäntötyötä sabotoitiin jatkuvasti. Oloja ei haluttu parantaa eikä tasa-arvoa lisätä laillisin uudistuksin. Pahimmillaan oikeisto liittoutui venäläisten kanssa, jotta työväenliikkeen vaatimukset voitiin tukahduttaa.
Jääkäreille ja asevelvollisille syötettiin suoranaisia valheita siitä, mistä sodassa oli kysymys. Heille kerrottiin, että kyse oli taistelusta venäläisiä vastaan ja että näiden venäläisten puolelle oli asettunut pieni joukko suomalaisia luopioita. Totuus siitä, keitä vastapuolella todellisuudessa oli, valkeni västä vähitellen Pohjanmaan pojille. Tämä professori Heikki Ylikankaan osoittama asia on herättynyt paljon vastalauseita Pohjanmaan keskustalaisissa piireissä - mutta ei muualla.
Sodan luonnetta kuvaa parhaiten sana sisällisota. Sitä onkin alettu johdonmukaisesti käyttää historian tutkijayhteisössä sen jälkeen, kun tutkimus on kyennyt osoittamaan sodan päällimmäisen luonteen. Täytyy muistaa, että Venäjä oli tuolloin hyvin sekasortoisessa tilassa. Vallankumouksia oli ollut parikin eikä ollut varmuutta siitä, etteikö uusi vallankumous odottaisi jo oven takana. Ei punaisilla ollut mitään hinkua liittyä NL:oon, kun sellaista ei tuossa vaiheessa oikeastaan ollut vakiintuneesti olemassakaan.
Todellisuudessa vasemisto tavoitteli meillä Suomessa fennomaanien ohella itsenäisyttä kaikkein vahvimmin. Tämä johtui siitä yksinkertaisesta syystä, että vasemmiston suosio oli laaja ja se uskoi tätä kautta revisionistisiin uudistuksiin. Venäjän valta hyödytti teollisuuspatruunoita ja kartanonherroja sekä virkamiehistöä. Nämä olivat suomalaista ruotsinkielistä yläluokkaa. He vastustivat kaikkia muutoksia itsenäisyyden suuntaan niin kauan, kun se oli heille epäedullista.
Punaisilla oli aluksi hallussaan Etelä-Suomi. Koko kapina koskikin vain eteläistä Suomea. Tampereen pohjoispuolella ja Savossa oli vähän teollisuutta ja maanomistusolot olivat täysin toisenlaisia. Pohjanmaalla ei ollut mitään syytä kapinoida eikä siellä ymmärretty laisinkaan eteläisen Suomen erilaista tilannetta.Sodan syistä olen ihan täysin samaa mieltä kanssasi, myös sodan luonteesta, mutta minä kuitenkin käytän siitä mieluiten nimitystä vapaussota. Sillekin nimelle on perusteensa myös muista kuin sen sodan aikaisten valkoisten näkökulmasta katsottuna. Sodan lopputulos loi pohjan sille, että selvisimme vapaana maana vielä myös runsaat 20 vuotta myöhemmin, kun maamme vapaus oli todella uhattuna.
- Keskustaporvari
Mielipidepankki kirjoitti:
Kyse ei ollut mistään vapaussodasta. Kyse oli hyvin selkeästi sisällissodasta. Venäläiset joukot saatiin nopeasti riisuttua aseista. Tämä luonnistui sen vuoksi niin nopeasti, koska venäläisillä ei ollut halua puuttua Suomen tpahtumiin. Lopulta vain noin 2000 venäläistä jäi punaisten puolelle ja heistä puolen on arvioitu osallistuneen aktiivisesti taisteluihin. Valkoisten puolella oli yhtä paljon ulkomaalaisia vapaaehtoisia kuin punaisten puolella venäläisiä. Saksalaisten tulon jälkeen valkoisten puolella oli moninkertainen määrä ulkomaalaisia verrattuna punaisiin.
Sodan syttyminen johtui sisäpoliittisista syistä, tyytymättömyydestä, olojen kurjistumisesta, jyrkistä luokkavastakohtaisuuksista eteläisessä Suomessa sekä järjestysvallan puutteen luomasta tyhjiöstä. Mistään sosialistisesta vallankumouksesta ei merkittävässä määrin ollut kysymys. Valtaosa taisteluihin osallistuneista punaisista ei mistään sosialismista mitään tiennytkään. Tarkoituksena oli vain ja ainoastaan kumota se valta, joka ylläpiti työväestön ja maattoman maatalousväestön kurjuutta. Tämä kurjuus kärjistyi elintarvikepulaan, mikä johtui siitä, että tuonti Venäjältä tyrehtyi.
Työväestö oli tyytymätön sen vuoksi, että parlamentin lainsäädäntötyötä sabotoitiin jatkuvasti. Oloja ei haluttu parantaa eikä tasa-arvoa lisätä laillisin uudistuksin. Pahimmillaan oikeisto liittoutui venäläisten kanssa, jotta työväenliikkeen vaatimukset voitiin tukahduttaa.
Jääkäreille ja asevelvollisille syötettiin suoranaisia valheita siitä, mistä sodassa oli kysymys. Heille kerrottiin, että kyse oli taistelusta venäläisiä vastaan ja että näiden venäläisten puolelle oli asettunut pieni joukko suomalaisia luopioita. Totuus siitä, keitä vastapuolella todellisuudessa oli, valkeni västä vähitellen Pohjanmaan pojille. Tämä professori Heikki Ylikankaan osoittama asia on herättynyt paljon vastalauseita Pohjanmaan keskustalaisissa piireissä - mutta ei muualla.
Sodan luonnetta kuvaa parhaiten sana sisällisota. Sitä onkin alettu johdonmukaisesti käyttää historian tutkijayhteisössä sen jälkeen, kun tutkimus on kyennyt osoittamaan sodan päällimmäisen luonteen. Täytyy muistaa, että Venäjä oli tuolloin hyvin sekasortoisessa tilassa. Vallankumouksia oli ollut parikin eikä ollut varmuutta siitä, etteikö uusi vallankumous odottaisi jo oven takana. Ei punaisilla ollut mitään hinkua liittyä NL:oon, kun sellaista ei tuossa vaiheessa oikeastaan ollut vakiintuneesti olemassakaan.
Todellisuudessa vasemisto tavoitteli meillä Suomessa fennomaanien ohella itsenäisyttä kaikkein vahvimmin. Tämä johtui siitä yksinkertaisesta syystä, että vasemmiston suosio oli laaja ja se uskoi tätä kautta revisionistisiin uudistuksiin. Venäjän valta hyödytti teollisuuspatruunoita ja kartanonherroja sekä virkamiehistöä. Nämä olivat suomalaista ruotsinkielistä yläluokkaa. He vastustivat kaikkia muutoksia itsenäisyyden suuntaan niin kauan, kun se oli heille epäedullista.
Punaisilla oli aluksi hallussaan Etelä-Suomi. Koko kapina koskikin vain eteläistä Suomea. Tampereen pohjoispuolella ja Savossa oli vähän teollisuutta ja maanomistusolot olivat täysin toisenlaisia. Pohjanmaalla ei ollut mitään syytä kapinoida eikä siellä ymmärretty laisinkaan eteläisen Suomen erilaista tilannetta.Vuoden 1918 sota oli sotatapahtumien osalta melko puhtaasti sisällissota, mutta lopputuloksen kannalta katsottuna puhtaasti vapaussota.
On tietenkin selvää, ettei enemmistö punaisten puolella taistelleista halunnut Suomesta mitään bolshevistista neuvostotasavaltaa, mutta he kuitenkin käytännössä taistelivat sillä puolen rintamaa, jonka voitto olisi merkinnyt itsenäisen Suomen loppua heti alkuunsa.
Minusta kyseisen sodan lopputuloksella on enempi merkitystä, kuin sotaan osallistuneitten tavallisten köyhien punaisten ja sellaisiksi leimattujen motiiveilla ja ihanteilla. Niitäkään yhtään väheksymättä.
Ja koska lopputulos on mielestäni tärkeämpi, siksi käytän ilmaisua VAPAUSSOTA. - Demari
K.K.Korhonen kirjoitti:
Sodan syistä olen ihan täysin samaa mieltä kanssasi, myös sodan luonteesta, mutta minä kuitenkin käytän siitä mieluiten nimitystä vapaussota. Sillekin nimelle on perusteensa myös muista kuin sen sodan aikaisten valkoisten näkökulmasta katsottuna. Sodan lopputulos loi pohjan sille, että selvisimme vapaana maana vielä myös runsaat 20 vuotta myöhemmin, kun maamme vapaus oli todella uhattuna.
Suomen sisällissodalle on monta nimitystä ja kaikille niille löytyy varmasti perusteensa. Sitä käytiin vapaussotana venäläisiä vastaan, punakapinana (muodollisesti) laillista hallitusta vastaan ja luokkataisteluna työtätekevän ja omistavanluokan välillä. Veljessota se oli myös ihan konkreettisestikin, koska oli tapauksia, joissa veljekset olivat eri puolilla. Kaiken kaikkiaan se oli suurin mahdollinen kansallinen katastrofi jossa perinteisen sodan määritelmät eivät täyty. Sodalle ei ole yksiselitteistä, perimmäistä alkusyytä vaan tilanteet kehittyivät monella tasolla yhtäaikaa vielä järjestäytymättömän valtion sisällä. Siinä suhteessa se ei periaatteellisesti eronnut esim. Jugoslavian sisällissodasta ja vaikkapa nyt Irakissa kehittymässä olevasta tilanteesta. Omasta mielestäni sisällissota on kuvaavin ja neutraalein ilmaisu, jota tieteellisessä historiankirjoituksessakin nykyään enenevästi käytetään. Vapaussota-nimikeen tekee mielestäni irvokkaaksi erityisesti valkoisten harjoittama etninen puhdistus ja se, että Venäjä oli jo aloittanut joukkojen kotiuttamisen. Syksyllä 1917 venäläisiä sotilaista oli Suomessa vielä noin 125 000 ja tammikuussa 1918 noin 75 000. Venäjällä oli joukkojen kotiutttamiseen käytännön tarvekin Saksan helmikuussa 1918 aloittaman hyökkäyksen torjumiseksi. Sisällissodan aikana punaisten puolella taisteli 2000-4000 venäläistä sotilasta.Toisaalta nimitystä ”Vapausota” voidaan puolustaa myös sillä, että punaisten keskuudessakin siitä puhuttiin tarkoituksessa vapautua ”riistäjän kahleista”.
- pontso
Väinö Tanner oli kiistatta eräs maltillisimpia itsenäisyytemme alkuaikojen sosialisteista. Mutta hänen saavutuksistaan puhuminen on sinällään turhaa, ettei niitä juurikaan ollut. Koko polittisen historiansa Tanner edusti vain SDP:n vähemmistöä, eikä näin ollen juurikaan pystynyt vaikuttamaan edes oman puolueensa sisällä, saatika sitten muualla.
Kerrot kolumnissasi, kuinka Tanner kapinan jälkeen puolusti sosialistitovereitaan valkoisten sotatuomioistuimissa. Juuri niin hän kylläkin teki, mutta mikä merkitys hänen puolustuksillaan tuolloin oli? Kuinka moni valkoinen tuomari tuohon aikaan kuunteli sosialistia? Suurin ansio (syy) siitä, ettei puniikkeja tuolloin teloitettu enemmän kuulunee kylläkin maalaisliiton tuolloisille edusmiehille (Kyösti Kallio, Santeri Alkio, Juho Sunila, Vilkku Joukahainen) jotka ensimmäisinä porvareina rupesivat vaatimaan teloitusten keskeyttämistä. - pontso
Väinö Tanner oli kiistatta eräs itsenäisyytemme alkuaikojen maltillisimpia sosialistijohtajia. Mutta Tannerin saavutuksista puhuminen ja niillä kehuskelu on sikäli turhaa, ettei niitä juurikaan ollut. Koko poliittisen historiansa ajan Tanner edusti sosialidemokraattien vähemmistöä. Hän ei oikein koskaan saavuttanut riitävän laajaa suosiota edes oman puolueensa sisällä, että olisi päässyt toteuttamaan sitä politiikkaa, josta hän unelmoi. Tannerin 370 vuorokautta istunut sosialidemokraattinen vähemmistöhallituskin kaatui kokoomuksen ja lapualaisten vastustukseen ehtimättä saada mitään merkittävää aikaiseksi.
Kerrot kolumnissasi myös kuinka Tanner vapaussodan jälkeen puolusti valkoisten sotatuomioistuimissa sosialisti tovereitaan. Juuri näin hän kylläkin teki, mutta oliko tuolla puolustuksella sitten jotain arvoa? Kuinka moni valkoinen tuomari tuolloin kuunteli sosialistia, olipa tämä kuinka maltillinen tahansa. Totuus on se, että ilman maalaisliiton edusmiehiä (Kyösti Kallio, Vilkku Joukahainen, Santeri Alkio, Juho Sunila), jotka ensimmäisinä porvareina vaativat teloitusten keskeyttämistä, kiihkeimmät valkoiset olisivat hyvinkin saattaneet teloittaa itse Tannerinkin.
Väinö Tanner olisi hyvinkin saattanut nousta nuoren Suomemme suurten valtiomiesten joukkoon jossain muussa puolueessa, mutta tosiasia on se, ettei hän SDP:ssa saanut juuri mitään yhteiskunnallisesti merkittävää aikaiseksi. Hän ei pystynyt estämään työväkeä nousemasta kapinaan laillista esivaltaa vastaan.
Annetaan kunnia vain niille, joille se kuuluu. - Vapaa Suomi
On aika helppo yhtyä kommenttiin että Tanner olisi saattanut olla suurikin valtiomies mutta valitsi väärän puolueen.
Tuo alla oleva tukee sitä jos vain on totta,se mikä noista kirjoituksista on totta niin vaatii jo syvällisempää paneutumista noihin asioihin.
Millään besserwisser tyylillä noita ei voi tarkastella mielestäni puoleen eikä toiseen.
Mielenkiintoista on Tannerin omistama maatila ynm.tuo ei jotenkin istu tuoaikaiseen työväenaatteeseen,vai ajoiko puolue edes tuona aikana työväenaatetta sillä nykysisin se ei ainakaan toimi näin.
Nykyaikaan mennäkseni niin yrittääköhän Lipponen ottaa oppia ja mallia Tannerista,mene ja tiedä mutta jos allaoleva kirjoitus on siteeksikin totta niin Lipponen on Tanneriin nähden liian tyhmä niin mieleltään kuten käytökseltäänkin, samaistuakseen tuohon mahdolliseen esikuvaansa.
Miksi yleensä mainitsin tässä yhteydessä Lipposen kun se ei aiheeseen liity,mielestäni liittyy sillä Lipponen on yhtäkuin nykyinen SDP.
Tanner omana aikakautenaan ei ollut yhtä kuin virallinen ja hallitseva SDP.
Väinö Tanner
Väinö Tanner (vuoteen 1895 Thomasson) syntyi Helsingissä köyhään Valtion rautateiden jarrumiehen ja torpparin tyttären perheeseen vuonna 1881. Taustastaan huolimatta hän valmistui ylioppilaaksi 1900 luokkansa priimuksena ja suoritti Suomen Liikemiesten Kauppaopiston. Tämän jälkeen Tanner perehtyi valtion stipendiaattina osuustoimintaan Saksassa. Tällöin hän tutustui Saksan keskeisen osuustoimintamieheen Heinrich Kaufmaniin. Kaufmanin vaikutuksen myötä Tanner omaksui sosialistisen ja ateistisen maailmankatsomuksen hyläten kotinsa kristillissuomettarelaisen ajatusmaailman. Tultuaan takaisin Suomeen hän liittyi SDP:seen ja nousi kansanedustajaksi vuonna 1907. Jo tuolloin hänet leimattiin oikeistososialidemokraatiksi ja revionistiksi, koska hän vastusti luokkasotalinjaa. Hän ehti toimia kansanedustajana ennen sisällissotaa 8 ja puoluetoimikunnan jäsenenä 7 vuotta. Ennen sisällissotaa hän kuitenkin keskitti voimavarojaan eniten osuustoimintaan. Hänet valittiin Elannon hallintoneuvostoon 1907, sitten sihteeriksi ja lopulta SOK:n hallintoneuvostoon ja sen puheenjohtajaksi 1909. Tannerin uran nousu oli selvästi kytköksissä hänen puolueensa, SDP:n, nousuun yhteiskunnalliseksi vaikuttajaksi suurlakon jälkeen.
Tanner ehti kokeilla myös muitakin aloja ennen päätymistään Elannon toimitusjohtajaksi 1915. Sanomalehtialalla hän toimi Viipurissa ja Porissa. Lainopin tutkinnon hän suoritti Helsingin yliopistossa 1908-11, minkä jälkeen toimi asianajajana. Hän avioitui 1909 Linda Attilan kanssa. Porvariston ja työväenliikkeen välissä tasapainoilemaan pyrkineen Elannon johtoon Tannerin nosti hänen kokemuksensa osuustoiminnasta ja liike-elämästä sekä ideologia, joka perustui oikeistososialidemokraattiseen ajattelutapaan. Tanner painotti yhteistyötä maltillisen porvariston kanssa.
Ensimmäisen maailmansodan aikana Elannon toiminta ja liikevaihto nousivat vahvaan kasvuun, joka mahdollisti toiminnan laajentamisen elintarvikealalta vaatetus- ja apteekkitoimintaan. Venäjän sotaponnistelut toivat maahan rahaa ja kulutus lisääntyi. Elanto laajensi toimintaansa ja samalla laajeni Tannerin yhteiskunnallinen vaikutusvalta, sillä elintarvikekysymys oli muuttumassa tuotanto-ongelmasta yhteiskunnalliseksi- ja jakelukysymykseksi.
Juuri Tannerin yhteiskunnallinen asema vei hänet aivan uudelle tasolle yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa. Käännekohtana voidaan pitää maaliskuun vallankumouksen jälkeen Pietariin lähetetyn delegaatioon valintaa. Delegaatio, jossa Tanner, Tokoi ja Wiik toimivat sosialidemokraattien edustajina, keskusteli Suomen autonomisten oikeuksien palauttamisesta väliaikaisen hallituksen kanssa. Matkan jälkeen alettiin muodostaa uutta senaattia. Porvarit katsoivat, että uuden senaatin muodostaminen oli sosialidemokraattien tehtävä. Tämä osoittautui kiperäksi ongelmaksi sosialidemokraateille, sillä luokkasotalinja, jota edustivat mm. Manner, Sirola ja Kuusinen, vastusti yhteistyötä porvarillisten voimien kanssa. Tämä seikka poisti halut monelta sosialidemokraattiselta johtomieheltä senaattorin paikkaan. Tanner oli siinä mielessä oivallinen valinta valtionvaraintoimituskunnan päälliköksi.
Uutta senaattia alettiin kutsua Tokoin senaatiksi ja sen muodosti kuusi sosialidemokraattia ja kuusi porvaria. Sosialidemokraattisten senaattorien asemaa vaikeutti puolueen kanta yhteistyöhön porvarien kanssa; he eivät voineet luottaa omiensa tukeen. Valtionvarainsenaattorin toimialan lisäksi Tanner sai hoitoonsa myös elintarvikekysymyksen, joten voidaan sanoa, että hänen käsiinsä oli kertynyt kaksi merkittävintä jokapäiväiseen hyvinvointiin vaikuttavaa kansakunnallista toimialaa. Elintarvikekysymyksen hoito siirtyi huhtikuussa 1917 Wäinö Wuolijoen hoidettavaksi. Lyhyen senaattorikautensa aikana Tannerin tehtäväkenttään kuuluivat mm. viljakaupat ulkomailta, valuuttalainat, valuuttakysymyksen ja valtiontalouden hoito. Kesän kuuma peruna eduskunnassa olikin valuuttalainananto Venäjälle, mikä jakoi mielipiteet SDP:ssa. Lainananto kariutuikin juuri sosialidemokraattien vastustukseen, vaikka oma mies, Tanner, yritti lainanantoa ajaa läpi. Tämä oli ensimmäinen vakava yhteentörmäys Tannerin ja puolueenjohdon välillä. Tannerin aikaansaannoksena voidaan pitää elintarvikelain säätämistä. Se auttoi elintarvikkeiden jakelua ja säännöstelyä puuttumalla aikaisempaa voimakkaammin yksityiseen omistusoikeuteen
Tokoin senaatin aika lähestyi loppuaan, kun eduskunta hajotettiin ja SDP:n halut jatkaa senaatissa hiipuivat vallankumouksellisen linjan voimistuessa. Senaatti oli jättänyt eronpyyntönsä parlamentaarisista syistä jo valtalain säätämisen jälkeen, mutta väliaikainen hallitus viivytteli hyväksyntää. Yhteiskunnallisen tilanteen kiristyessä syksyllä 1917 SDP:n johto katsoi parhaaksi kutsua edustajansa pois senaatista, mutta Tanner ja Paasivuori jäivät edelleen jatkamaan tehtävissään, koska väliaikainen hallitus ei ollut heidän eroanomustaan vielä hyväksynyt. Puoluejohdon uhmaaminen johti painostustoimiin, ja lopulta Tanner erosi 7. syyskuuta.
Eronsa jälkeen Tanner seurasi politiikkaa sivusta, ja keskittyi Elannon johtamiseen. Marraskuun ylimääräisessä puoluekokouksessa SDP:n sisäiset ongelmat terävöityivät. Vallankumouslinjan kannattajiin lukeutuivat mm. edellä mainittujen lisäksi Ali Aaltonen ja Eero Haapalainen, kun taas parlamentaarisella toimintalinjalla olivat mm. Tanner, Wiik, Gylling ja Salin. Tällöin nousi esiin ajatus uuden lehden, Suomen Sosialidemokraatin, perustamisesta Työmiehen rinnalle ajamaan parlamentaarisen sosialidemokratian tavoitteita. Kokouksen julkilausuma jätti suhtautumisen toimintalinjaan avoimeksi puolueen hajoamisen pelossa.
Sisällissodan puhjettua vallankumousjohto yritti turhaan houkutella Tanneria riveihinsä tarjoamalla finanssiministerin paikkaa Kansanvaltuuskunnassa. Vaikutusvaltaisena ihmisenä Tanner sai olla suhteellisen rauhassa punakaartin toimilta. Helmikuun alussa punakaarti solmi Elannon kanssa sopimuksen muonituksen järjestämisestä rahaa vastaan, jotta punakaartin turvautuminen oman käden oikeuteen loppuisi Elannon omistamissa liikkeissä. Myöhemmin Elantoa vaadittiin viemään vaihtokassansa suoraan Suomen Pankkiin, koska vaihtoraha oli alkanut käydä vähiin ihmisten sitä aitona metallina hamstratessa. Tanner selvisi pälkähästä vetoamalla vähittäiskaupan alituiseen vaihtorahan tarpeeseen. Sodan kestäessä Elantokin joutui rahakysymyksissä yhä kasvaviin ongelmiin, kuten vaihtorahan puute ja Kansanvaltuuskunnan painattamat suuret setelit, jotka poikkesivat aidoista vain sarjanumeroiden osalta. Tannerin onnistui kuitenkin saada haltuunsa niiden sarjanumerot, ja kassoille annettiin käsky laittaa nämä rahat kiertämään.
Sodan loppuvaiheessa punakaartin antipatiat sodasta ulkopuolelle jääneitä revisionisteja kohtaan kasvoivat. Tanneria koskeva pidätysmääräys tehtiinkin 8.4., mutta Tanner oli saanut tuntemattomalta liikemieheltä varoituksen punakaartin aikeista ja vältti pidätyksen muuttamalla pois Helsingin asunnostaan.
Koko sisällissodan ajan Tanner kävi neuvotteluja mahdollisuuksista lopettaa sota maltillisten porvareiden ja sosialidemokraattien kanssa, mutta ne eivät johtaneet konkreettisiin tuloksiin. Maaliskuun alkuviikkoina Tanner oli kosketuksissa puoluesihteeri G. Möllerin johtamaan ruotsalaislähetystöön, jonka välitysapu torjuttiin punaisten johdon taholta. Työmiehessä julkaistiin 10.4.1918 sovintoehdotus, jonka yksi allekirjoittaja oli Tanner. Samana päivänä maltilliset sosialidemokraatit ja porvarit, Tanner mukaan lukien, kokoontuivat Hannes Ryömän luokse keskustelemaan keinoista saada punakaarti luopumaan Helsingin puolustamisesta, tuloksetta.
SDP:n toiminta jatkui maan alla saksalaisten vallattua Helsingin. Jo 14.4. pidettiin kokous, jossa mm. Tanner oli läsnä. Saksalaiset ymmärsivät puolueessaan revisionisteiksi leimattujen sosialidemokraattien tärkeyden yhteiskunnallisten olojen normalisoimisessa. Niinpä saksalaisten joukkojen komentaja von der Goltz pyysi Tanneria ja muita revisionisteja kirjoittamaan antautumiskehotuksen vielä taisteluissa mukana oleville punaisille. Niinpä 16.4. julkaistiin Julistus Suomen työväelle, jonka allekirjoittivat lähes samat henkilöt kuin 10.4. julkaistussa sovintoehdotuksessa.
Seuraava Tannerin työpuhde oli uuden sosialidemokraattisen lehden, Suomen Sosialidemokraatin, perustaminen. Vastoin laillisen hallituksen kantaa julkaistu näytenumero ilmestyi 6.5. Siinä tuomittiin jyrkästi kapina, bolsevismi ja anarkistiset menettelytavat, mutta hyökättiin myös konservatiivejä vastaan. Tanner vaati eduskunnan hajottamista ja uusien vaalien järjestämistä. Lehden ilmestyminen aiheutti voimakkaan reaktion porvareiden keskuudessa ja lehti takavarikoitiin välittömästi. Lehti pääsi aloittamaan toimintansa uudelleen vasta syyskuussa.
Tanner pyrki auttamaan valkoisen terrorin uhreja ja järjestämään puoluetovereilleen turvapaikkoja Ruotsista kevään ja kesän aikana. Ehkäpä hänen merkityksellisin aikaansaannoksensa kesällä 1918 oli matka Ruotsiin ja Tanskaan, jonka aikana hän luovutti sikäläisille sosialidemokraateille luotettavia tietoja punaisten vankileirien oloista ja elintarvikepulasta. Näin käynnistyi ulkomailta tullut painostus hallitusta vastaan. Oikeiston piirissä esiintyi ajatuksia työväenliikkeen lopullisesta kukistamisesta. Nyt valkoisten rintama alkoi lohkeilla, viranomaiset tarttuivat vankileirikysymykseen ja Svinhufvudin armahduspolitiikka vauhdittui. Tämän lisäksi SDP pääsi jo syksyllä toimimaan vapaammin, vaikka asiaan vaikuttivat muutkin seikat.
Tanner oli niitä harvoja johtavia sosialidemokraatteja, jotka olivat pysytelleet sodan ulkopuolella. Hänellä oli pitkä ura takanaan työväenliikkeessä ja arvovaltaa sekä työväkeen että porvareihin päin. Hän oli rohkea ja hänellä oli kyky aggressiiviseen toimintaa hetkellä, jolloin sitä ei odotettu. Hänen kannattamansa oikeistososialidemokraattien ja vasemmistoporvarien yhteistyö oli ehkäpä niitä ainoita mahdollisia toimintalinjoja, joita SDP:lla oli sisällissodan jälkeen. Oli varsin luonnollista, että hän nousi puolueen johtoon sodan jälkeen. Tanner valittiin yhdessä Paasivuoren kanssa väliaikaisen puoluetoimikunnan johtoon ja myöhemmin ylimääräisessä puoluekokouksessa joulukuussa puolueen puheenjohtajaksi. Hän joutui aluksi toimimaan kahden tulen välissä, kun sekä äärioikeistolaiset että äärivasemmistolaiset pyrkivät asettamaan kapuloita rattaisiin, Tanner mm. pidätettiin kahdesti.- K.K.Korhonen
Kun tuossa kerrot lyhyesti Tannerin taustoista ja nuoruudesta, teen sen hieman pitemmän kaavan mukaan laittamalla Tannerin neliosaisen elämäkerran ensimmäistä osaa käsittelevän luvun tutkielmastani.
Kaikki historiaan perehtyneet tuntevat toki Tannerin suuruuden talousmiehenä ja valtiomiehenä, mutta harvat taitavat tuntea hänen taustansa. Hänen lähtökohtansa olivat vielä vaatimattomammat kuin esim. Urho Kekkosen, mutta vastaavasti oli hänen lahjakkuutensakin suurempi ja monipuolisempi. Tuo suuri talous- ja valtiomies oli myös melkoinen kielinero, oppi helposti kieliä ja osasi hyvin kuutta kieltä. Hän oli myös lahjakas voimistelija ja harrasti musiikkia, okariinan soittoa ja kuorolaulua, ja paljon muuta.
Oheisen kirjoitukseni valottaa myös näitä puolia Väinö Tannerista.
- - - - - - - - - - - - - - - -
OSA 1: NUORI TANNER – MENESTYVÄ SOSIALISTI
Elämäkerta vuoteen 1911
Väinö Tannerin lapsuus ja nuoruus
Väinö Tannerin isä oli rautatieläinen (jarrumies) Gustaf Alfred Thomasson, syntyisin Helsingin pitäjästä, Malminkartanoon kuuluneen Kaarelan kylässä sijainneen Vikbergin torpan poika. Hän jäi jo pienenä täysorvoksi, kun hänen molemmat vanhempansa kuolivat perättäisinä päivinä elokuussa 1853 Venäjältä tulleeseen koleraan. Gustaf Alfred joutui jo 10-vuotiaasta asti elättämään itsensä ensin paimenpoikana ja sitten sekalaisissa töissä, kunnes pääsi rautateiden palvelukseen ja muutti Helsinkiin. Gustaf Thomassonilla täytyi olla joitakin vaikuttavia ominaisuuksia, kun hän pääsi rautatieläiseksi, vaikka hän ei ollut käynyt päivääkään koulua ja oli käytännöllisesti katsoen luku- ja kirjoitustaidoton.
Väinön äiti Maria Sofia os. Räsänen oli syntyisin Kuopiosta, josta oli muuttanut Helsinkiin sisäköksi tupakkatehtailija Klärichin perheeseen. Siellä hän oli oppinut ”hienoston tavoille”, joita hän koetti juurruttaa myös perheeseensä. Ei hänkään liene kouluja käynyt, mutta hän kyllä osasi lukea ja kirjoittaa.
Avioliittoa solmittaessa Gustaf Alfred oli 29-vuotias ja Maria Sofia jo 36-vuotias. He saivat hyvin vaatimattoman yhden huoneen asunnon ns. ”Tallgrenin villoista”, nykyisen Kansallismuseon kohdalla sijainneista vuokrakasarmeista. Mitään mukavuuksia asunnossa ei ollut, ei edes vaatekaappia, ja ruoka oli keitettävä uunissa kolmijalan päällä.
Tähän asuntoon syntyi 12.3.1881 Thomassonien esikoinen, joka sai kasteessa nimen Väinö Alfred. Vuonna 1983 Thomassonit saivat toisen lapsensa, Lauran, ja enempää lapsia heille ei ”siunaantunutkaan”, mikä oli kai onni asuinoloja ja myöhempiä koulutusvelvoitteita ajatellen. Perhe muutti myöhemmin asuntoa moneenkin kertaan, mutta kovin häävit eivät olleet asuinolot vielä silloinkaan, kun Väinö ja Laura olivat jo oppikouluiässä.
Thomassonit olivat sillä tavalla edistyksellisiä, että he laittoivat molemmat jo kansakoulussa lahjakkaiksi osoittautuneet lapsensa oppikouluun. Kun Väinö oli käynyt keskikoulun, isä halusi pojan lopettavan koulunkäyntinsä siihen, kun saatu oppimäärä olisi riittänyt esim. rautatievirkamieheksi pääsemiseen, mitä isä Thomasson piti korkeimpana kuviteltavissa olevana päämääränä pojalleen. Mutta kun opinhaluinen Väinö lupasi isälleen kustantaa opintonsa, isä taipui pojan tahtoon, ja niin Väinö sai jatkaa lukiossa.
Väinö työskenteli kesät mm. rakennuksilla tiilenkantajana ja antoi kouluaikanakin yksityistunteja varakkaampien perheiden heikkolahjaisemmille koulutovereilleen ja tienasi näin kaikki lukukausimaksunsa ja rahaa riitti vielä annettavaksi isälle ruoka- ja asuntokulujen vastikkeeksi. Väinö menestyi lukiossa erinomaisesti, ja hänen viimeisen lukioluokkansa priimustodistuksen lukuaineiden keskiarvo oli 9,60.
Levoton liikemiehenalku
Väinön lukumenestys olisi hyvin edellyttänyt jatkamaan yliopistossa, mutta tässä vaiheessa taloudellisten mahdollisuuksien rajat tulivat voittamattomina vastaan. Vuonna 1898 oli aloittanut Helsingissä Suomen Liikemiesten Kauppaopisto. Se oli tarkoitettu vastineeksi maan siihen saakka arvostetuimmalle alan oppilaitokselle Raahen Borgare och Handelskolalle. Kyseessä oli kolmiluokkainen laitos, johon ylioppilaat pääsivät suoraan toiselle luokalle. Sinne Väinö kirjoittautui, ja se oli hyvä ratkaisu hänen myöhempää elämäänsä ajatellen.
Väinö oli joutunut kotonaan kokemaan sen paineen, minkä äärimmilleen jännitetty säästämistalous tuo mukanaan. On selvää, että pyrkimys taloudelliseen turvallisuuteen ja riippumattomuuteen muodostui voimakkaimmaksi tarpeeksi. Isän suositteleman virkamiesuran Väinö hylkäsi siksi, että hän aivan oikein näki sen uran tarjoamat taloudelliset mahdollisuudet varsin vähäisinä. Liikemiehenä hän voisi saavuttaa aineellisesti ja muutenkin paljon rikkaamman elämän.
Tanner oli tunnollinen opiskelija kauppaopistossakin ja menestyi hyvin. Ehkä eniten hän sai ”yleisestä kansantaloudesta”, jota opetti opiston rehtori. Opettajistaan Tanner mainitsee erityisesti saksan ja ranskan opettajan Paavo Varénin, venäjän opettajan Juho Koivistoisen, kirjanpidon ja kauppalaskennon opettajan Kaarlo Brofeldtin ja kauppaoikeuden opettajan Juho Kusti Paasikiven.
Kauppaopistoaikoinaan Tanner teki koko ajan pientä bisnestä, jolla rahoitti opintonsa ja elämisensä, vaikka hän asuikin vielä kotonaan äitinsä huollossa. Osa bisneksistä liikkui lain rajamailla, kuten eräiden opiskelutovereittensa kanssa tekemänsä hamstrausmatka Viipuriin, johon liittyi myös salakuljetusta.
Tannerin elämäkerta kertoo pitkään nuorukaisen hilpeästä ja tapahtumarikkaasta opiskelijaelämästä. Ylioppilaselämä osakunnassa oli vireää, ja riennot moninaiset. Toveripiiri, josta myöhemmin tuli monia yhteiskunnallisia vaikuttajia, oli laaja. Tanner harrasti huilunsoittoa ja oli hyvä laulaja. Tytöt ja tanssit tulivat mukaan kuvaan.
Tanner läpäisi kauppaopiston kurssinsa priimuksena. Kurssin päättäjäiset olivat suuri tapaus. Läsnä oli koulun johtokunnan jäsenten lisäksi arvokkaita kutsuvieraita yhteiskuntamme ylimmiltä paikoilta. Priimuksena Tanner joutui pitämään juhlaesitelmän, joka käsitteli pörssien toimintaa.
Koulun rehtori oli suhteillaan järjestänyt Väinölle paikan konttoristina Torniossa sijaitsevaan F.O.U.Nordbergin tukku- ja vähittäiskauppaliikkeeseen, joka oli koko Pohjois-Suomen suurin. Nuorukainen ei ollut varauksettoman innostunut lähtemään kauas pohjoiseen, kun hänelle oli jo tehty Helsingistä taloudellisesti edullisempi tarjous. Jonkin aikaa emmittyään hän kuitenkin matkusti junalla Ouluun ja sieltä ensimmäisellä laivavuorolla Tornioon.
Väinö Tanner oli yrityksen viidestä ”konttoristista” toinen perheen ulkopuolisista. Yrityksellä oli paljon liikesuhteita Saksaan ja Tannerin päätehtävä oli Saksan kirjeenvaihto. Venäjänkielen taitoisena hänelle tuli tehtäviä myös Venäjän kaupan suhteen. Pian hän pääsi mukaan Tornion ”piirien” seuraelämään, sillä Tannerin omin sanoin ”ylioppilas ja kauppaopiston suorittanut oli verraten harvinainen ilmestys Lapin raukoilla rajoilla”. Tornio-lehti värväsi pian Tannerin toimittajakseen päätyönsä ohella- 10.7.1901 lehti ilmoitti: ”Tornio-lehden toimitukseen ottaa tästä alkaen osaa ylioppilas Väinö Tanner Helsingistä”.
Lehtityön mukana tuli kokonaan uusia asioita nuorukaisen kokemuspiiriin. Tanner kirjoitteli lehteen jokseenkin päivittäin artikkeleja eri aloilta, kuten taloudesta, politiikasta, jossa hän rohkeasti otti kantaa mm. venäläistämispyrkimyksiä vastaan ja vastusti jyrkästi esitystä, jonka mukaan suomalaisetkin joutuisivat palvelemaan asevelvollisina venäläisissä joukko-osastoissa. Kun Tanner harrasti musiikkia, hän joutui toimimaan myös lehden musiikkiarvostelijana, jossa ominaisuudessa hän istui seuraamassa kaikki paikkakunnalla pidetyt konsertit.
Nuori ylioppilas kohosi lehden toimittajana melkoiseksi vaikuttajaksi pikkukaupungissa. Mielipiteiltään Tanner oli tuolloin perustuslaillinen. Vaikka lähes koko kaupunki oli ilmikapinassa kaupungissa kiristyvää venäläistä santarmivaltaa vastaan ja sosialistisen vallankumouksenkin aatteet jo nostivat päätään, Tanner ei ollut niistä kiinnostunut. Voidaan sanoa, että vielä tuolloin hän ei ollut poliittisesti herännyt.
Vireästä elämästään huolimatta Tanner ei viihtynyt pikkukaupungin ilmapiirissä. Hän sanoutui irti toimistaan ja palasi Helsinkiin lokakuussa 1901 ja kirjoittautui Helsingin yliopiston lainopilliseen tiedekuntaan. Koti otti hänet riemumielin vastaan ja Väinö ryhtyi tavanomaisella tarmollaan opintoihinsa. Hän käynnisti samanlaisen itsekuria vaativan teho-ohjelman kuin aikanaan koulun yläluokilla, ja laaja-alaiset lainluvut alkoivat hyvin.
Melko pian Tanner kuitenkin keskeytti opintonsa. Suurin syy siihen oli taloudellisissa tekijöissä, joskin Tanner itse muistelmissaan sanoo asiaan vaikuttaneen myös sen, ettei hän tuolloin vielä sittenkään oikein tiennyt, mihin suuntaan tulisi kääntyä. Merkittävä syy oli myös yliopiston muiden opiskelijain ruotsinkielinen yläluokkaisuus. Sen vaikutuksesta Tanner kääntyi mielipiteiltään suometterelaiseksi. Myös hänen sosiaalinen omatuntonsa, voitaisiinko sanoa luokkatietoisuutensa, heräsi.
Helsingissä oli pantu vireille hanke Talous-Osakekeaupan perustamiseksi. Hankkeen puuhamiehinä oli mm. kauppaopistossa hänen opettajanaan toiminut Yrjö Janhson ja hänen eräitä opiskelutovereitaan. Nämä houkuttelivat Tannerin mukaan sanoen, että ”mitä sinä tuhlaat aikaasi juridiikan lukuihin, kun olet jo valmis mies liikealalla. Niin Tanner osti yhden 100 markan arvoisen perustettavan yrityksen osakkeen ja lähti mukaan. Näin hän sai ensi kipinän pitkälle johtaneelle uralleen talousmiehenä.
Ei nuoruudenlevoton Tanner tuossakaan seurassa kauan viihtynyt. Mieli paloi etsimään jotain suurempaa. Erinäisten vaiheiden jälkeen ja paljolti Yrjö Jahnsonin kehotuksesta johtuen hän lähti pitkälle opintomatkalle Saksaa perehtymään siellä jo voimakkaaksi tekijäksi nousseeseen osuustoimintaan. Meillä Hannes Gebhardin oli jo käynnistänyt osuustoiminnan, joka ei ehkä ihan vastannut Tannerin ihanteita.
Kohti osuustoimintaa ja sosialismia
Tanner Matkusteli Saksassa laajalti tutustuen osuustoimintaan mm. Hampurissa ja Lyypekissä ja sitkeästi yritettyään pääsi lopulta töihin Saksan suurimpaan keskus-osto-osuuskuntaan GEG:hen (Grosseinkaufgesellschaft deudscher Konsumvereine), paljolti kiitos Hannes Gebhardin antaman suosituskirjeen, josta Tanner töihin päästyään lähetti kauniin kiitoskirjeen Gebhardille.
Tavanomaisella tarmollaan Tanner paneutui heti moninaisiksi muodostuneisiin töihinsä tuon suuren liikkeen pääkonttorissa Hampurissa. Hän suorastaan ahmi alan kirjallisuutta, ja kun sitä ei hänen mielestään ollut tarpeeksi saksankielisenä, hän hankki myös vastaavaa englanninkielistä kirjallisuutta, jonka kautta hän perehtyi englantilaiseen osuustoimintaan. Pian Tanner oli tunnettu tekijämies, ja häntä pyydettiin säännölliseksi kirjoittajaksi Wochenberictiin, mihin hän suostui mielellään, ja kertoi lehdessä mm. Suomen ja Venäjän osuuskauppaliikeistä.
On yleisesti tunnettua, että Hampurissa vietetty aika merkitsi Tannerin elämässä maailmankatsomuksellista murrosta, kääntymistä sosialismiin.
Tannerin kääntymisessä sosialismiin on tavallaan kaksi tasoa: Toinen on yksilöllinen kriisi suhteessa ns. siveelliseen maailmanjärjestykseen ja toinen selvemmin yhteiskunnallisella pohjalla lepäävä, talousfilosofinen. Ennen muuta Tanner tunsi velvollisuudekseen asettua yhteiskunnan vähäosaisempien puolelle ja pyrkiä parantamaan heidän asemaansa.
Tanner tunsi vetoa myös kristilliseen toimintaan (olihan hänellä hengellinen pohjavire syvästi uskonnollisen äitinsä vaikutuksesta). Hampurissa toimi merimiespappina Toivo Waltari, Tannerin nuoruudentovereita (kuten oli hänen veljensä Toimikin, Mika Waltarin isä), joka pyysi Väinön mukaan merimieslähetyksen toimintaan. Väinö oli toiminnassa mukana sen minkä työkiireiltään ehti, ja mm. antoi huilu- ja okariinakonsertteja merimieslähetyksen tilaisuuksissa.
Musiikkiharrastukselle Hampuri oopperoineen ja konsertteineen tarjosi monin verroin paremmat mahdollisuudet kuin kotimaa. Myös urheilu pysyi Tannerin harrastuksena niin, että hän kävi kaksi kertaa viikossa mainiossa voimistelulaitoksessa Hamburger Turnerchaftin Turnhallessa sekä kerran viikossa uimahallissa.
Sosialistisista aatteista herätyksen saanut Tanner rupesi käymään myös sikäläisten sosialistien tilaisuuksissa. Ensikokemuksistaan hän kertoo itse näin: ”Luulin suomalaisen ylioppilaan hallitsevan laajaa tietomäärää ja koetinkin sillä joskus prameilla. Mutta pian havaitsin, että toverini pystyivät joka asiassa tietämään enemmän tai ainakin liikkuvansa tukevammalla pohjalla. Mistä nämä tavalliset työväenluokkaiset ja oppikouluja käymättömät nuoret miehet olivat tietonsa saaneet – sitä ihmettelin. Se kävi kyllä pian selville – kaikki he lukivat suorastaan intohimoisesti, ai vain sanomalehtiä, vaan myös kaikenlaista vakavaa kirjallisuutta. Sen sijaan meillä oppikouluissa ei ollut annettu tällaisista päivänkysymyksistä edes alkeistietoja.
Tanner joutui Saksassa keskelle sitä kriisiä, joka osuustoimintaliikkeen piirissä jäi pysyväksi. On selvää, että Tanner samastui siihen työväenliikkeeseen nojaavaan osuustoiminnan linjaan, jota Heinrich Kaufmann johti. Suomessa Hannes Gebhard oli perustanut Pellervo-seuran jo 1899. Se oli ideologialtaan porvarillinen ja sen, kuten siihen kuuluvien osuuskauppojen kohderyhmä oli ennen muuta viljelijäväestö. Samaan aikaan oli perustettu Turussa myös Vähäväkisten-Osuusliike, jonka kohderyhmä oli työväestö.
Kun Tanner lähes kaksi vuotta Saksassa oltuaan alkoi suunnitella kotiinpaluutaan, hän kirjoitti suosittelijalleen ja hänelle stipendin järjestäneelle Hannes Gebhardille tarjoutuen suunnitteilla olevan Suomen Osuuskauppojen Keskusosuusliikkeen palvelukseen. Vastauksessaan Gebhard lupautui ottamaan Tannerin töihin ja sanoi mm: ”Jos liike kehittyy, se pian tarvitsee useampiakin kallispalkkaisia miehiä. - - - Minun tiedossani ei ole ketään, joka meillä olisi siihen niin valmistunut kuin Te”.
Paluumatkallaan Tanner osallistui kansainväliseen osuustoimintakonferenssiin Kööpenhaminassa, jossa hän tutustui maailman johtaviin osuustoimintamiehiin. Ilmeisesti hän tuossa konferenssissa sai vahvistusta uskolleen myös työväenliikkeeseen tukeutuvan osuustoiminnan mahdollisuuksista. Niinpä hän Suomeen palattuaan ei enää ottanut yhteyttä Gebhardiin, vaan matkusti Turkuun ja astui Vähäväkisten Osuusliikkeen palvelukseen kaupanhoitajaksi tehtävänään liikkeen seitsemän myymälän ja kahden leipomon johtaminen.
Tanner kehitti liikettä voimakkaasti, ja sen myymälöiden määrä ja kaupan volyymi kasvoivat suuresti. Turussa Tanner liittyi paikalliseen työväenyhdistykseen ja ryhtyi aktiivisesti osallistumaan sen toimintaan. Hän oli erittäin suosittu ja innostava juhlapuhuja yhdistyksen tilaisuuksissa.
Osuuskauppa-aate oli virinnyt Suomessa niin, että 1903 maassa oli jo monia kymmeniä osuuskauppoja ja niillä satoja myymälöitä. Osa niistä oli ns. työväenosuuskauppoja, suurin osa porvarillisia Pellervo-seuran johtamia. Tampereella pidettiin 1903 SOK:n perustamiskokous. Siihen Tannerkin osallistui. Enemmistö ns. työväen osuuskaupoista ei kuitenkaan liittynyt uuteen keskusosuusliikkeeseen, ei myöskään Tannerin johtama Vähäväkisten-Osuusliike. Turkuun palattuaan Tanner ryhtyi perustamaan Lounais-Suomen osuuskauppojen liittoa.
Tannerin toimista seurasi välirikko hänen entisen suojelijansa Hannes Gebhardin kanssa. Vastaperustettu SOK ryhtyi toimiin turkulaisten liittouman hajottamiseksi. Siinä se ei kuitenkaan onnistunut, vaan LOL jatkoi kasvu-uralla. Pian Tannerille kuitenkin tuli vaikeuksia eräiden johtokunnan jäsenten kanssa johtuen heidän erilaisista näkemyksistään sekä liikkeenhoidossa että politiikassa.
Turun työväenyhdistyksen kautta Väinö Tanner oli päässyt jo ”sisään” sosialidemokraattisen puolueen paikalliseen puolue-elämään ja oli tullut tuntemaan monia valtakunnallisiakin vaikuttajia, kuten puoluehallituksen jäsenet porilaisen Eetu Salinin ja tamperelaisen Heikki Lindroosin. Helsingissä pidettyyn puolueen 3. ylimääräiseen puoluekokoukseen 1904 Tanner pääsi yhtenä kuudesta turkulaisedustajasta.
Alkuvuodesta 1905 Tanner sai vapautusta toimestaan ja tekin pitkän metkan Englantiin oppiakseen yhä lisää siellä jo kauan jatkuneesta ja koetellusta osuustoiminnasta. Menomatkallaan Tanner viipyi muutaman vuorokauden Pariisissa, ja suuren maailmankaupungin keskeiset nähtävyydet kuten ranskalainen tapa- ja ruokakulttuurikin tekivät Tanneriin valtavan vaikutuksen. Niinpä hän Englannissa jonkin aikaa oltuaan myönsi todeksi Voltairen huomautuksen, jonka mukaan ”englantilaisilla on viittäkymmentä lajia uskontoa, mutta vain yksi kastike, Mint Sauce, kun ranskalaisilla on viittäkymmentä lajia kastikkeita eikä yhtään uskontoa”.
Englanninmatka oli kaikin puolin antoisa. Tanner oppi hyvin myös aiemmin melko vähän osaamansa englannin kielen. Tietenkin hän joutui puhumaan sitä virallisissa kontakteissaan, mutta hän meni myös niiden ulkopuolella kansan pariin voidakseen puhua kieltä erilaisissa tilanteissa. Illat hän luki englanninkielisiä kirjoja ja lehtiä ja kävi teatterinäytöksissä. Tuon matkan jälkeen Tanner voi ilmoittaa osaavansa kuutta kieltä, eli suomea, ruotsia, venäjää, saksaa, ranskaa ja englantia.
Tannerin pitkän matkan aikana vehkeily häntä vastaan Vähäväkisissä oli jatkunut ja Tanner palasi työhönsä melko tulehtuneeseen tilanteeseen. Johtokunta oli jakaantunut kahteen ”puolueeseen”. Jaon aiheuttivat erilaiset näkemykset sekä politiikasta että liikkeenjohdollisista periaatteista. Tannerilla oli voimakkaita puoltajia, mutta myös vastustajia, mutta hän ei halunnut jatkaa riitojen repimässä työympäristössä vaan irtisanoutui toimestaan.
Kynä taisteluaseena
Vähäväkisistä lähdettyään Tannerilla olisi ollut monta mahdollisuutta ryhtyä uuteen toimeen. Häntä oli pyydetty kaupanhoitajaksi Kemiin, vakuutusyhtiö Rossijan konttorinjohtajaksi Pietariin ja SOK:n toimimieheksi Helsinkiin tai Turkuun. Tanner kuitenkin matkusti viipuriin ja ryhtyi Wiipuri-lehden toimittajaksi.
Wiipuri-lehti oli perustettu 1894 vastapainoksi Viipurin Sanomille ja sitä ylläpiti Viipurin uusi kirjapaino- ja sanomalehtiosakeyhtiö. Johtokuntaan kuuluivat Viipurin johtavat suomettarelaiset henkilöt, mutta toimittajissa oli eräitä sosialistejakin. Tannerin tehtävänä lehdessä oli lähinnä ulkomaanosaston toimittaminen, mutta tarpeen vaatiessa oli tehtävä muutakin. Koulutuksensa ja kokemuksensa vuoksi Tanner joutui usein toimimaan myös lehden taloustoimittajana.
Tannerin ensimmäinen ulkopoliittinen artikkeli, Itävalta-Unkarin tulevaisuus ilmestyi 3.10.1905. Mutta tuskin viikko oli kulunut, kun Venäjällä alkoivat suurlakkolevottomuudet Moskovan rautatielakolla. Tanner matkusti Pietariin seuraamaan levottomuuksia, joista hän raportoi lehdelleen. Ne olivatkin mainioita, elävästi kuvattuja raportteja. Tanner saavutti niillä valtakunnallistakin kuuluisuutta lehtimiehenä.
Viipurissa Tanner liittyi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran jäseneksi ja ryhtyi kirjoittelemaan myös seuran julkaisuihin. Työväenyhdistykseen Tanner ei Viipurissa liittynyt, koska sielläkin oli ristiriita perustuslaillisen ja suomettarelaisen suunnan välillä kovin häiritsevä. Tannerhan kannatti siis suomettarelaista suuntaa. Historialliset tapahtumat Venäjällä saivat Tannerin kuitenkin yhä kiinnostuneemmaksi sosialismista ja sen teoriasta, jota hän ryhtyi määrätietoisesti opiskelemaan. Hänestä tulikin pian melkoinen sosialismin teoreetikko.
Tannerin uusi vallankumouksellinen linja ilmeni myös selvänä myötätuntona suurlakon aikana syntynyttä punaista kaartia kohtaan. Vallankumouksellisuutta oli koko ajan ilmassa ja punaisten kaartien olemassaolo hyväksyttiin kaikissa puolueissa. Tunnettu vallankumouksellinen V. Smirnov on sanonut, että ”Suomi oli marraskuusta 1905 elokuuhun 1906 vapaimpia maita maailmassa”. Nimenomaan porvarillisen aktivismin luottamus Venäjän vallankumoukselliseen vapautusliikkeeseen kohosi tuolloin huippuunsa.
Punakaartit herättivät vallinneessa tilanteessa kansallista innostusta ja ne koettiin myös potentiaalisena voimana tsaarinvaltaa vastaan. Tanner ei kerro omissa muistelmissaan mitään siitä, oliko hänellä henkilökohtaisia yhteyksiä viipurilaisten punakaartien johtohenkilöihin. Muistelmissaan Tanner kyllä mainitsee eräissä muissa suhteissa ”touhunneensa jyrkin ohjelmin”. Tannerin ajatusmaailma radikalisoitui mm. siviilirekisteriä ja siviiliavioliittoa koskevissa näkemyksissä. Radikalisoituneita näkemyksiään Tanner toi julki monissa kirjoituksissaan, joissa hän myös hyökkäili ”taantumuksellista ja tekopyhää” kirkkoa vastaan.
Viipurin aika merkitsi Tannerille paitsi marxilaisen maailmankatsomuksen syvenemistä myös uusia emotionaalisia virikkeitä ja luovuuden kasvua. Aika oli tarpeellinen vastapaino monien harmien sävyttämälle Turun kaudelle. Epäilemättä Tanner oli Viipurissakin elämäntavoiltaan säästäväinen ja askeettinen, mutta aikaan liittyy myös romantiikkaa, jopa suoranaisia avioliittohaaveita jo Hampurissa tapaamansa Viipurin lääninsairaalassa sairaanhoitajaharjoittelijana toimivan Olga Stavenhagenin kanssa.
Tanner toimi Viipuri-lehdessä pariin otteeseen myös vt-päätoimittajana. Tannerin viimeinen journalistinen voimannäyte lehdessä oli 20.-27.8.1906 pidetyn Oulun puoluekokouksen tapahtumien selostaminen. Selostuksia julkaistiin lehden kahdeksassa numerossa otsikolla ”Työväen puoluekokous Oulussa”. Tuossa kokouksessa Tanner tutustui hyvin puolueen kaikkiin tärkeimpiin johtohenkilöihin ja ystävystyikin monen kanssa.
Viimeisinä toiminaan Viipurissa ”vanha osuuskauppamies” Tanner oli järjestelemässä Suomen osuuskauppojen 4. edustajakokousta. Kokouksessa Tanner valittiin yhdeksi SOK:n tilintarkastajaksi ja osuuskauppojen eläkelaitosta ja säästökassoja kehittämään asetetun komitean jäseneksi.
Mukaan politiikkaan
Viipurissa ollessaan Tanner oli koko ajan journalismin ja osuustoiminnan ristivedossa, kun työtarjouksia sateli molemmilta tahoilta. Lehtiala voitti toistaiseksi. Viipurista Tanner kutsuttiin Poriin 1906 perustetun Sosialidemokraatin toimittajaksi. Tanner oli jo sitä ennen torjunut Yrjö Mäkelinin kutsun tulla toimittajaksi Kansan Lehteen lähinnä verukkeella jatkaa opintojaan, mutta kutsu Sosialidemokraattiin tuli puolueen korkeimmilta tahoilta Tannerin hyvän turkulaisen ystävän Juho Rainion välittämänä, ja siihen Tanner myöntyi.
Tehtyään ratkaisunsa Porin hyväksi Tanner oli valinnut ympäristön, jossa hän olisi riippumaton. Ja varsin riippumaton asema hänellä oli lehdessäkin. Vastaava toimittaja Eetu Salin antoi Tannerille melko vapaat kädet. Omaa työpanostaan Tanner kuvaa: ”Tein milloin mitäkin, kirjoittelin pääkirjoituksia ja uutisia, korjailin maaseudun kirjeenvaihtajien lähettämiä, useimmiten harjaantumattomasti kirjoitettuja juttuja, seurasin niitä harvoja ulkomaisia lehtiä, joita toimitukseen tuli ja otin niistä lehteen sopivia palasia, suomentelin myös lehteen valistavia, teoreettisia kirjoituksia”.
Porin työväenyhdistyksen kokouksessa, jossa Salin toimi puheenjohtajana ja Tanner sihteerinä, kokous asetti kuusi ehdokasta ehdolle hallitsijan vahvistaman uuden vaalilain mukaisesti valittavaan uuteen eduskuntaan. Luonnollisesti Eetu Salin oli yksi ehdokas, mutta yllätykseksi monille, ei vähiten asianomaiselle itselleen, ehdokkaaksi nimettiin myös Väinö Tanner.
Tanneria lähdettiin markkinoimaan porilaisille erityisesti osuustoimintamiehenä. Tannerin poikkeuksellista sivistystasoa myös korostettiin. Hänen laajaa kielitaitoaan, maailmantuntemustaan ja kykyjään kirjoittajana tuotiin esille. Tanner joutui julkisuuden valokeilaan myös väittelytilaisuuksissa, joita ajan tavan mukaan järjestettiin ehdokkaille. Yleisömenestys niissä oli valtava ja yleisön innostus rajaton. Tanner menestyi väittelyissä loistavasti.
Vaalikampanja tuotti tulosta niin, että Väinö Tanner valittiin eduskuntaan yhtenä vaalipiirin seitsemästätoista ja sosialidemokraattien kymmenestä edustajasta 8 091 äänellä. Se oli hyvä ”saalis”, sillä eniten ääniä saaneen Mimmi Kanervonkin äänimäärä oli vain 11 017, ja eduskuntaan pääsi myös K.Salminen vain 1.995 äänellä. Noissa vaaleissahan sosialidemokraatit saivat eduskuntaan 80 edustajaa, kun he sitten yhdeksän vuotta myöhemmin saivat ehdottoman enemmistön 103 edustajallaan. Väinö Tannerilla oli jo tuolloin suuri merkitys puolueensa menestykseen.
Tanner oli uuden eduskunnan nuorin jäsen, vaikka koko eduskuntakin oli varsin nuorekas. Tannerin muistelmat tuosta ajasta ovat varsin eloisat kertomuksineen pitkien yöistuntojen piristykseksi pidetyistä lauluhetkistä ja paininlyöntikisoista, joihin molempien lajien taitaja Väinö Tanner innolla osallistui. Vuoden 1907 valtiopäivillä oli 47 istuntoa, ja Tanner oli läsnä jokaisessa. Poissaolot eivät tuolloin muutenkaan olleet kovin yleisiä, mutta tuollainen tunnollisuus oli sentään harvinaista!
Tanner oli ensimmäisillä valtiopäivillään enemmän työmyyrä kuin puhuja, mutta kyllä hän puheenvuorojakin käytti ja sai niistä huomiota sekä puhetaidostaan että radikaalisista mielipiteistään. Tanner valittiin eduskuntaryhmänsä sihteeriksi nuoruutensa, oppineisuutensa ja pikakirjoitustaitonsa vuoksi, ja hän työllistyi tehtävässä melko raskaasti. Tehtävässä hän pääsi mukaan puolueen poliittiseen sisärenkaaseen, johon kuuluivat sellaiset tunnetut sosialistit kuin N.R.af Ursin, Sulo Wuolijoki (Erkki Tuomiojan äidin isä), Wäinö Wuolijoki, Edvard Valpas, Taavi Tainio, Matti Turkia ja Yrjö Sirola.
Tanner liittyi myös Ylioppilaiden Sosialidemokraattisen Yhdistykseen ja sen toveripiiristä tuli pian Tannerin tärkein vaikuttajaryhmä. Ryhmässä oli paljon tulevia johtavia sosialisteja, kuten Edvard Gylling, Väinö Hakkila, Lauri Letonmäki, Eino Pekkala, Hannes Ryömä ja K.H.Wiik, mutta myös tulevia tunnettuja nimiä muuten kuin poliitikkoina, kuten V.A.Koskenniemi, Sakari Pälsi, Jaakko Forsman, Ilmari Tavaststjerna ja J.J.Mikkola. Tanner oli nyt mukana virikeympäristössä, joka muodosti maassa selvän ja korkeatasoisen osakulttuurin, jonka sävy oli paitsi yhteiskunnallinen myös humanistinen.
Tanner vietti kaksi kesää Porkkalassa nuoruudenystävänsä mm. Stindbergin suomentajana tunnetun Aku Marsion kesäpaikassa, jossa hän seurusteli monien siellä kesäasuntoaan pitävien tunnettujen
kulttuuripersoonien kanssa. Heidän joukkoonsa kuului mm. Robert Kajanus. Muistelmissaan Tanner kertoo tuolloin lukeneensa kiihkolla läpi Strindbergin koko tuotannon. Mutta Tanner ei olisi ollut sosialisti, ellei hän olisi tarkastellut ympäristöään myös yhteiskuntakriitikon silmin. Hän ei voinut olla näkemättä kalastajien elämän kovuutta, yhteistoiminnan puutetta, henkisten harrastusten olemattomuutta ja ajatustapojen pysähtyneisyyttä.
Porkkalassa Tanner käänsi paljon eri maissa julkaistua työväen kirjallisuutta suomeksi. Hän suomensi myös Marxin taloudelliset opit ja Kautskyn teokset. Tanner oli uskomattoman tuottelias vuoteen 1910 asti työnsä ohella jatkamissaan suomennostöissään, joihin kuului paljon myös kaunokirjallisuutta monilta eri kieliltä. Työt, joita on kymmeniä, on lueteltu Paavolaisen teoksessa. Suomennostöistään Tanner sai myös sievoisia lisätuloja. (Tanner jatkoi käännöstoimintaansa sotasyyllisyysvankeudessa kääntämällä ainakin Harold J. Laskin ”Aikamme vallankumous” ja J. Hicksin ”Yhteiskunnan taloudellinen rakenne”).
Tannerilla oli hieman yhteyksiä myös Venäjällä toimineeseen maanalaiseen vallankumousliikkeeseen. Helsingin nuorisoseuran talolla pidetyssä ”maanalaisten” kokouksessa Tanner tapasi ensi kerran Leninin ja kuuli hänen puhuvan. Lenin ei ollut Tannerin mielestä mikään hyvä puhuja, mutta silti hänen sanomansa teki häneen kuten aina muihinkin Leninin kuulijoihin suuren vaikutuksen. Huvittavinta muuten noiden kokousten yhteydessä oli se, että vaikka ne olivat kiellettyjä, ne Helsingin apulaispäällikkö Bruno Jalander (kenraali, myöhempi maaherra, laulajatar Aino Actén aviomies) tiesi hyvin niistä!
Tanner ei missään vaiheessa menettänyt kokonaan yhteyksiään osuustoimintaliikkeeseen. Helsinkiin paluun myötä uudet näköalat aktivoivat hänet tälläkin alueella. Jo vuosia sitten perustettu ja varsin suureksi kasvanut osuusliike Elanto oli joutunut mm. ajalle ominaisten henkilöristiriitojen vuoksi vaikeuksiin, ja sosialidemokraattinen puolue halusi turvata asemansa yrityksessä, jonka johdossa porvarilliset piirit olivat saaneet voimakkaan aseman. Puolue asetti Tannerin edustajakseen Elannon hallintoneuvostoon. Siitä alkoi Tannerin ura Elannossa, joka oli vievä hänet yrityksen johtoon ja kehittäjäksi ja nostava hänet monumentaaliseen asemaan myös talousmiehenä.
Matkalla kansakunnan historiaan
Vuoden 1908 valtiopäivillä Tanner valittiin edelleen jäseneksi valtiovarain- toimitusvaliokuntiin sekä varajäseneksi lakivaliokuntaan. Niin ikään hänet valittiin komihenkiseen talousdelegationiin. Edustajatoimensa ohella Tanner jatkoi myös osuustoiminnallisissa riennoissa ja osaksi vapaana lehtimiehenä ja toimittajana.
Autonomian puolustaminen nousi eduskunnan toiminnassa keskeiseksi. Vuonna 1907 alkanut paluu venäläistämispolitiikkaan jatkui, ja sosialidemokraatit vastustivat sitä muiden puolueiden lailla voimakkaasti. Niin Kautskyn (sosialismin ylikansallisuuden kannattajan) suomentaja kuin Tanner olikin, hän kuului puolueessaan selvästi kansalliseen ryhmään.
Eduskunnassa Tanner lisäksi paneutui erityisesti verotuskysymyksiin, joissa hän käytti voimakkaita ja paljon huomiota saaneita puheenvuoroja. Tässä esimerkki Tannerin retoriikasta: ”On tahdottu uskotella, että meidän verotuksessamme ei olisi mitään järjestelmää, vaan se olisi kehittynyt itsestään hetken tarpeiden mukaan. Se on suuri erehdys. Siinä on päinvastoin hyvinkin tarkka ja erinomaisesti harkittu järjestelmä: pyrkimys vapauttaa omistavat luokat verotakasta ja asettaa se varattoman luokan kannettavaksi, ja tunnustettava on, että järjestelmä ei tässä suhteessa milloinkaan erehdy”.
Perustaessaan helmikuussa 1909 ”yhtiökumppanuuden rajattomalla lisämaksuvelvollisuudella” ylioppilas Linda Anttilan kanssa Tanner oli lähes 28-vuotias. Jo tutustuessaan tulevaan mieheensä Lindalla oli takanaan huomattava poliittinen menneisyys. Linda oli vauraan maalaistalon tytär Tyrvännön Suontaan kylästä. Hän oli päässyt ylioppilaaksi Hämeenlinnassa, mutta oli pian muuttanut elsinkiin ja liittynyt Hämäläis-Osakuntaan, jossa oli tutustunut mm. Wuolijoen veljeksiin. Lähinnä heidän kauttaan hän oli tutustunut sosialismin aatteisiin ja omaksunut ne nuoren naisen palavalla innolla.
Lindasta Väinö sai vaimon, jota parempaa hän ei olisi voinut kuvitellakaan. Heidän poliittinen ja muukin maailmankatsomuksensa oli täydellisesti yhtenevä, samoin heidän näkemyksensä avioliitosta, kodista, taloudenpidosta, kaikesta.
Tannerista oli tullut varsin nuorella iällä huomattava poliitikko, talousmies ja tunnettu ajattelija myös valtiontalouspolitiikan alalla. Tässä ei ole mahdollista edes pintapuolisesti esitellä kaikkea sitä, mistä Jaakko Paavolainen Tannerin elämäkerran ensimmäisessä osassa kertoo Tannerin poliitikonelämästä lukuisine merkittävinekin tapahtumineen. Totean vain, että vuoteen 1910 tultaessa Tanner oli jo päässyt puolueensa ehdottomaan sisäpiiriin, jossa hänen ja monien jo edellä mainittujen lisäksi vaikutti jo tuolloin myös O.W.Kuusinen.
Venäläistämiseen tähtäävien sortotoimien edelleen kiihdyttyä eduskunta lakkautettiin syksyllä 1909 ja uusissa vaaleissa 1910 sosialidemokraatit saivat eduskuntaan peräti 86 edustajaa. Tanner valittiin uuden eduskunnan ensimmäiseksi varapuhemieheksi. Katkerat nuorsuomalaiset koettivat mustamaalata Tanneria mm. sillä, että hänellä varapuhemiehen paikalle ensi kertaa asettuessaan oli yllään uusi, hieno puku. Tästä kirjoitettiin lehdissä ja puvun tehnyt vaatturiliike laittoi lehtiin seuraavav mainoksen:
”Suurta huomiota on herättänyt Eduskunnan varapuheenjohtajan herra V. Tannerin uusi puku. Siitä puhuvat nyt kaikki sanomalehdet yli maan. Arvatkaas minkä tähden? Sentähden, että se on tehty Amerikkalaisessa räätälinliikkeessä Sirkuskatu N:o 3, puhelin 7027”
Kyllä koko maa oppi tämän jälkeen tietämään, kuka oli eduskunnan varapuhemies ja minkälainen puku hänellä oli!
Sosialidemokraattisessa puolueessa oli alkanut voimakas jakaantuminen kansallisiin ja kansainvälisiin (ei tuo ainoa jakoperuste ollut), ja sama jako oli myös puolueen eduskuntaryhmässä. Tannerista tuli pian kansallisten johtohahmoja, kun toisen puolen, ns. ”siltasaarelaisten” johtohahmona oli aluksi Edvard Valpas, mutta tuohon radikaalimpaan ryhmään kuului myös muita voimakkaita hahmoja, jotka sitten kansalaissodan tullen olivat vallankumousjohtajia, kuten Kullervo Manner ja O.W.Kuusinen.
Monet entiset toverit hyökkäilivät nyt Tanneria vastaan hänen maltillisuutensa ja suomettarelaisyhteistyöpyrkimystensä vuoksi. Mm. Juho Rainio, hänen parhain ystävänsä Turun kaudelta, pohti Tanneria tarkoittaen jossain kirjoituksessaan: ”Onkohan se niin, että porvaristo luottamustoimissa olevia edustajiamme osaa tehdä säyseiksi? Siltä se ainakin näyttää”. Rainion ilkeily satutti Tanneria, mutta hän ei vakaumuksekseen omaksunutta suuntaansa muuttanut.
Euroopan kohtalonaikojen kynnyksellä
Kesällä 1910 pidettiin Kööpenhaminassa 8. kansainvälinen sosialistikokous, johon myös Tanner pääsi puolueen enemmistön ehdokkaana. Muita kokoukseen osallistujia olivat mm. Miina Sillanpää, Kullervo Manner, Matti Paasivuori, Väinö Hakkila, K.H.Wiik, Yrjö Sirola, Eero Haapalainen ja O.W. Kuusinen, mutta ei esim. Edvard Valpas, jonka ”syrjäyttämisestä” Kuusinen syytti katkerasti enemmistöläisiä.
Suomalaiset olivat huomattavalla tavalla esillä tuossa kokouksessa, josta Jaakko Paavolainen kertoo kirjassaan sivutolkulla. Kokouksessa käsiteltiin myös osuustoiminta-asioita, joissa kokenut ja kielitaitoinen Tanner pääsi loistamaan. Suomalaisilla oli kongressin aikana yhteyksiä myös kokouksessa läsnä olleeseen Leniniin, jolle suomalaiset olivat kiitollisuudenvelassa Suomen kysymyksen voimakkaasta esille ottamisesta kansainvälisissä sosialistisissa yhteyksissä.
Sirola ihmettelee muistelmissaan Leninin suhteellisen vaisua esiintymistä kongressissa. Syy lienee siinä, että venäläisten kumouksellisille näkökohdille ei ollut perustaa rauhallisen työväenliikkeen maissa. Toisaalta Lenin eli vuosina 1010-12 maanpakolaisuutensa ja koko vallankumousliikkeensä vaikeimpia vuosia, jolloin hänen omakin asemansa oli ajoittain vaakalaudalla.
Kokouksen julkilausumassa korostettiin osuustoiminnan muodollista itsenäisyyttä kuitenkin haluten nähdä se sosialismin toteuttamisen apuvälineeksi. Muotoilussa lienevät Tannerin sormet olleet vahvasti mukana.
Kokouksen tiimoilta Väinö Tanner sai ensimmäisen kansainvälisen luottamustoimensa. Hän pääsi lähes ensimmäisinä suomalaisina yksilöjäseneksi ICA:aan (The International Co-operative Alliance), eikä Suomesta ollut muita yhteisöjäseniäkään kuin Pellervo-seura.
Tanner ei asettunut ehdolle 1911 eduskuntavaaleihin, Syyksi hän ilmoitti yksityisasiat, mutta syyt lienevät olleet syvemmällä. Sosialidemokraattien yhä jyrkempi kahtiajakautuminen kiusasi suuresti Tanneria, varsinkin, kun vastakkaisessa leirissä oli hänen vanhoja ystäviään ja muuten kunnioittamiaan työväenliikkeen johtohahmoja.
Eduskunnasta vetäydyttyään Tanner ryhtyi jatkamaan lainlukujaan yliopistossa ja leipätöikseen hän toimi Elannon hallintoneuvoston sihteerinä ja SOK:n hallintoneuvoston puheenjohtajana. Linda-rouva oli valmistunut 1910 filosofian kandidaatiksi ja auskultoi Normaalilyseossa päämääränä opettajan ura. Sivutoimenaan Linda suomensi pari teosta sillä aikaa, kun Väinö hikoili vielä tenttiensä kimpussa. Pian hän valmistui lakitieteen kandidaatiksi.
Puolueensa johtotehtävissä Tanner pysyi koko ajan. Puolueen johdossa oli jo tuolloin akateemista väkeä mm. tohtorit Väinö Voionmaa, Edvard Gylling, N.R. af Ursin ja Hannes Ryömä ja maistereita olivat ainakin O.W.Kuusinen, Wuolijoen veljekset, Väinö Hakkila ja K.H.Wiik.
Sosialidemokratian osuustoimintamaan kohdistama paine saavutti huomattavan julkisuuden ensi kerran SOK:n IX edustajakokouksessa Viipurissa 4.-5.6.1911. Tannerin jo aikanaan Saksasta ja myöhemmin Kööpenhaminan kokouksesta saamat virikkeet olivat tuottaneet satoa jo melko laajoissa piireissä ja nousivat kokouksessa esille. Tanner käsitteli puheenvuoroissaan osuuskauppojen yhteiskunnallisia tehtäviä ja aiheutti voimakkaita hyvä-huutoja. Tanner sai kokouksen julkilausumaan ponnen, jossa vaadittiin voitonjakoa käytettäväksi myös yleishyödyllisiin tarkoituksiin.
Elanto oli kohonnut vuoteen 1911 mennessä maan suurimmaksi osuuskunnaksi. Tuona vuonna Tanner valittiin hallintoneuvoston varapuheenjohtajaksi. Mutta syksyllä 1911 Tanner irrottautui kokonaan Elannosta ja matkusti perheineen Sortavalaan ryhtyäkseen asianajajaksi.
- seuraukset
Yksi totuus suomalaisten aselliseen yhteenotoon johtaneista syistä on se, että venäläiset joukot eivät poistuneetkaan maasta.Vasemmisto tukeutui näihin joukkoihin päästäkseen valta-asemaan suomessa,tai ja pitääkseen vallan sosialisteilla.
Tämä toi kuvioihin mukaan saksalaiset joukot jääkäriliikeen rinnalle. - horhhe
demarien saitti on tuolla erikseen, menkää sinne jauhamaan tannereistanne ja lipposistanne
...vaikkapa tämän viimeisimmäksi alkaneen vuosituhannen alkuajoilta.
Viime vuosikymmenen kotimaamme kuin myös muuallakin tannerta ison isännän elkein tömistellyt ex-pääministeri Paavo Lipposesta kun on - edes teeskennellen - vaikea kirjoittaa nimimerkki "K.K.Korhosen" tämänkertaisen avauskirjoituksen viimeisiä rivejä:
"Hän on rohkea mies, niin rohkea, että hän puolustaa omaa oikeuttaan, työväenluokan oikeuksia ja meidän yhteisiä oikeuksiamme, olivatpa vastassa mitkä voimat tahansa."
Kannattaa lukaista tuon suoraselkäisen miehen mietteitä vaikka viime viikon Suomen Kuvalehden Bush-kolumnista, niin voi ruveta jälleen tuo lähempikin historia ("rohkeus", "oma oikeus", "työväenluokan oikeudet", "yhteiset oikeudet", "vastassa olevat voimat" etc.) kiinnostamaan. Sillä...
"Niin vähän kuin totuutta onkin, tarjonta on aina ylittänyt kysynnän."
Josh Billings, amer. kirjailija (1818 - 1885)
Linkki: http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=110&conference=1500000000000105&posting=22000000005527547- K.K.Korhonen
>> "Hän on rohkea mies, niin rohkea, että hän puolustaa omaa oikeuttaan, työväenluokan oikeuksia ja meidän yhteisiä oikeuksiamme, olivatpa vastassa mitkä voimat tahansa."
K.K.Korhonen kirjoitti:
>> "Hän on rohkea mies, niin rohkea, että hän puolustaa omaa oikeuttaan, työväenluokan oikeuksia ja meidän yhteisiä oikeuksiamme, olivatpa vastassa mitkä voimat tahansa."
... "oli noussut kuullakseen sen kiekuvan".
[George Eliot, (1819-1880), engl. kirjailija)]
Kertausta - hieman rautalangasta väännellen:
"Totuutta" soisin tarjoiltavan hivenen uudemmista(kin) tapahtumista...
Kirjoittanut: TimoTARistimäki 29.11.2004 klo 11.15
...vaikkapa tämän viimeisimmäksi alkaneen vuosituhannen alkuajoilta.
Viime vuosikymmenen kotimaamme kuin myös muuallakin tannerta ison isännän elkein tömistellyt ex-pääministeri Paavo Lipposesta kun on - edes teeskennellen - vaikea kirjoittaa nimimerkki "K.K.Korhosen" tämänkertaisen avauskirjoituksen viimeisiä rivejä:
"Hän on rohkea mies, niin rohkea, että hän puolustaa omaa oikeuttaan, työväenluokan oikeuksia ja meidän yhteisiä oikeuksiamme, olivatpa vastassa mitkä voimat tahansa."
>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>
"Niin, nuohan ovat Urho Kekkosen kauniita sanoja (osa hänen puheestaan) Tannerille tämän 60-vuotispäivillä 1941. Siis aikana, jolloin Kekkonen vielä ajatteli ja näki "toisin".
Tanner kyllä jo tuolloin näki Kekkosen ihan oikein, mutta ei sentään pitänyt häntä maanpetturina, kuten muutamia vuosia myöhemmin ihan hyvillä perusteilla näki", kirjoittaa nimimerkki "K.K.Korhonen" ikään kuin innoissaan kaiketi luullen, etten sitä tuohon edelliseen viestiini sananmukaisesti siteeratessani muka tiennyt.
Mutta minun viittaukseni moisiin rohkeuksiin olikin jo otsikon mukaisesti irronnut noista suojeluskunta-ajoista käsittelemään asevelisosialistimonikkonimimerkkeilijäryppään ja siten myös "K.K.Korhosen" tämän ajan suurta tannerilaista eli ex-pääministeri Paavo Lipposta.
Viittaukseni tähän aikaan ja tämän ajan "suoraselkäiseen" mieheen kohdentui siis jo puhemies Lipposeen ja vastaavasti vertailu, voisiko - edes Kekkonen - ajatella ja nähdä niin paljon "toisin", että voisi puhua tästä jälkimmäisestä "kauniita sanoja", muuta kuin ehkä muodossa: "Hän on niin ´rohkea´ mies, että itkettää omia(kin) naisministereitään ja kätkeytyy tiukan paikan tullen heidän selkänsä taakse, hän ´puolustaa omaa oikeuttaan´ luomalla uusia käytäntöjä edeuskunnan puhemiehen rooliin ja asemaan, ja "olivatpa vatassa mitkä voimat tahansa", hän reissaa ympäri maata ja maailmaa (HUOM! tälläkin hetkellä puhemies Lipponen on tutustumassa globalisaatioinnon huumassaan kiinalaiseen työväenkomentojärjetelmään!), hän ei väsy moninkertaistamaan puhemiehen luottamustehtävän hoidosta yhteiskunnalle aiheutuvia kustannuksia..."
>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>
"Tanner kyllä jo tuolloin näki Kekkosen ihan oikein, mutta ei sentään pitänyt häntä maanpetturina, kuten muutamia vuosia myöhemmin ihan hyvillä perusteilla näki", on itse asiassa asevelisosialistimonikkonimimerkkeilijäryppään ja sen "terävimmän kärjen" eli nimimerkki "K.K.Korhosen" totaalisen kekkoskaunaisen "historia"kirjoittelun ydin- ja tosiasiassa ainoa sanoma.
Kun kuukaudesta toiseen saa "K.K.Korhosen" tekstituotannossa tutustua tuohon "maanpetturi-historiointiin", ei voi muuta kuin yhtyä "Tuntemattoman" ajattelijan pelkistykseen:
"Historia on tarinaa siitä, mitä ei tapahtunut, sen kirjoittamana, joka ei ollut paikalla."
Ja voisihan "K.K.Korhosen" tavasta kirjoittaa ja tulkita historiaa sanoa vieläkin häijymmin, vaikkapa Oscar Wilden sanoin: "Historia on pelkkää juoruilua."
Siksi siis pike silmäkulmassa eli sarkastisesti toivoin keskittymistä aikoihin, jotka ovat käsillä ja joiden kulkuun vielä voimme halutessamme vaikuttaa. Eli Samuli Parosen opastuksin:"Rikollisista ei kannattaisi mainita kuin ne, jotka kulloinkin ovat vallassa."
Kannattaa lukaista tuon suoraselkäisen miehen (HUOM! tarkoittaa tässä siis puhemies Paavo Lipposta) mietteitä vaikka viime viikon Suomen Kuvalehden Bush-kolumnista, niin voi ruveta jälleen tuo lähempikin historia ("rohkeus", "oma oikeus", "työväenluokan oikeudet", "yhteiset oikeudet", "vastassa olevat voimat" etc.) kiinnostamaan. Sillä...
"Niin vähän kuin totuutta onkin, tarjonta on aina ylittänyt kysynnän."
Josh Billings, amer. kirjailija (1818 - 1885)
Linkki: http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=110&conference=1500000000000105&posting=22000000005527547
PS. Ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko ja sen ohessa myös rauhanturvalain muutos ovat tulossa käsittelyyn ja päätettäväksi vielä ennen joulua. Näistä maailman(lopun)ajoista puhuttaessa olisi siksi hyvä aevelisosialistimonikkonimimerkkeilijäryppäänkin - pääministeri Matti Vanhasesta ja päähäntaputtajistaan puhumattakaan - tutustua vaikkapa siihen, miten "halukkaiden koalition" tyyliin "rauhaanpakottavasti" esimerkiksi puhemies, sdp:n puheenjohtaja (toist.) Paavo Lipponen "ymmärtää" mm. presidentti Tarja Halosen ja YK:n pääsihteeri Kofi Annanin laittomaksi eli kansainvälisen oikeuden vastaiseksi toteamaa Irakin-sotaa.
Linkki puhemies Lipposen "vientirauhan" ja avunannon kliinisyyteen löytyy tuosta:
http://www.paavolipponen.org/cgi-bin/puheet.php?key=114
Kyseessähän on kuitenkin ollut erittäin vakava kansainvälisen oikeuden loukkaus, jonka mm. suomalaiset kansainvälisen oikeuden asiantuntijatkin toivat Hufvudstadsbladetin mielipidesivulla julki heti Bushin & Blairin hallitusten ja "halukkaiden koalition" eli liittouman aloitettua hyökkäyksensä Irakiin 19.-20.3.2003 ilman YK:n turvaneuvoston hyväksyntää.
Tietoa "rauhaanpakottamisen" nykytilanteesta löytyy vaikkapa tuosta:
http://www.vihrealanka.fi/2004/47/visiitti.shtml
Ja linkki Lancetiin ja lähdeaineistoon löytyy tuosta:
http://image.thelancet.com/extras/04art10342web.pdfK.K.Korhonen kirjoitti:
>> "Hän on rohkea mies, niin rohkea, että hän puolustaa omaa oikeuttaan, työväenluokan oikeuksia ja meidän yhteisiä oikeuksiamme, olivatpa vastassa mitkä voimat tahansa."
..." että aurinko oli noussut kuullakseen sen kiekuvan".
[George Eliot, (1819-1880), engl. kirjailija)]
Tuonkaltaista kommenttia kuvittelin tarjoilleeni kommentiksi vissiin urkitteluun, vaan lienee venähtänyt saitille syöksy, kun ei tunnu silmiin(i) sattuvan? (Ja ketä "hänellä" näillä saiteilla voitaisiin tarkoittaa, saa itse kukin tulkita aivan vapaasti eli miten lystää!)
"Hän oli kuin kukko, joka tuumi, että aurinko" ...
Kirjoittanut: TimoTARistimäki 30.11.2004 klo 11.14
... "oli noussut kuullakseen sen kiekuvan".
[George Eliot, (1819-1880), engl. kirjailija)]
Kertausta - hieman rautalangasta väännellen:
"Totuutta" soisin tarjoiltavan hivenen uudemmista(kin) tapahtumista...
Kirjoittanut: TimoTARistimäki 29.11.2004 klo 11.15
...vaikkapa tämän viimeisimmäksi alkaneen vuosituhannen alkuajoilta.
Viime vuosikymmenen kotimaamme kuin myös muuallakin tannerta ison isännän
elkein tömistellyt ex-pääministeri Paavo Lipposesta kun on - edes
teeskennellen - vaikea kirjoittaa nimimerkki "K.K.Korhosen" tämänkertaisen
avauskirjoituksen viimeisiä rivejä:
"Hän on rohkea mies, niin rohkea, että hän puolustaa omaa oikeuttaan,
työväenluokan oikeuksia ja meidän yhteisiä oikeuksiamme, olivatpa vastassa
mitkä voimat tahansa."
>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>
"Niin, nuohan ovat Urho Kekkosen kauniita sanoja (osa hänen puheestaan)
Tannerille tämän 60-vuotispäivillä 1941. Siis aikana, jolloin Kekkonen
vielä ajatteli ja näki "toisin".
Tanner kyllä jo tuolloin näki Kekkosen ihan oikein, mutta ei sentään
pitänyt häntä maanpetturina, kuten muutamia vuosia myöhemmin ihan hyvillä
perusteilla näki", kirjoittaa nimimerkki "K.K.Korhonen" ikään kuin
innoissaan kaiketi luullen, etten sitä tuohon edelliseen viestiini
sananmukaisesti siteeratessani muka tiennyt.
Mutta minun viittaukseni moisiin rohkeuksiin olikin jo otsikon mukaisesti
irronnut noista suojeluskunta-ajoista käsittelemään
asevelisosialistimonikkonimimerkkeilijäryppään ja siten myös
"K.K.Korhosen" tämän ajan suurta tannerilaista eli ex-pääministeri Paavo
Lipposta.
Viittaukseni tähän aikaan ja tämän ajan "suoraselkäiseen" mieheen
kohdentui siis jo puhemies Lipposeen ja vastaavasti vertailu, voisiko -
edes Kekkonen - ajatella ja nähdä niin paljon "toisin", että voisi puhua
tästä jälkimmäisestä "kauniita sanoja", muuta kuin ehkä muodossa: "Hän on
niin ´rohkea´ mies, että itkettää omia(kin) naisministereitään ja
kätkeytyy tiukan paikan tullen heidän selkänsä taakse, hän ´puolustaa omaa
oikeuttaan´ luomalla uusia käytäntöjä edeuskunnan puhemiehen rooliin ja
asemaan, ja "olivatpa vatassa mitkä voimat tahansa", hän reissaa ympäri
maata ja maailmaa (HUOM! tälläkin hetkellä puhemies Lipponen on
tutustumassa globalisaatioinnon huumassaan kiinalaiseen
työväenkomentojärjetelmään!), hän ei väsy moninkertaistamaan puhemiehen
luottamustehtävän hoidosta yhteiskunnalle aiheutuvia kustannuksia..."
>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>
"Tanner kyllä jo tuolloin näki Kekkosen ihan oikein, mutta ei sentään
pitänyt häntä maanpetturina, kuten muutamia vuosia myöhemmin ihan hyvillä
perusteilla näki", on itse asiassa
asevelisosialistimonikkonimimerkkeilijäryppään ja sen "terävimmän kärjen"
eli nimimerkki "K.K.Korhosen" totaalisen kekkoskaunaisen
"historia"kirjoittelun ydin- ja tosiasiassa ainoa sanoma.
Kun kuukaudesta toiseen saa "K.K.Korhosen" tekstituotannossa tutustua
tuohon "maanpetturi-historiointiin", ei voi muuta kuin yhtyä
"Tuntemattoman" ajattelijan pelkistykseen:
"Historia on tarinaa siitä, mitä ei tapahtunut, sen kirjoittamana, joka ei
ollut paikalla."
Ja voisihan "K.K.Korhosen" tavasta kirjoittaa ja tulkita historiaa sanoa
vieläkin häijymmin, vaikkapa Oscar Wilden sanoin: "Historia on pelkkää
juoruilua."
Siksi siis pike silmäkulmassa eli sarkastisesti toivoin keskittymistä
aikoihin, jotka ovat käsillä ja joiden kulkuun vielä voimme halutessamme
vaikuttaa. Eli Samuli Parosen opastuksin:"Rikollisista ei kannattaisi
mainita kuin ne, jotka kulloinkin ovat vallassa."
Kannattaa lukaista tuon suoraselkäisen miehen (HUOM! tarkoittaa tässä siis
puhemies Paavo Lipposta) mietteitä vaikka viime viikon Suomen Kuvalehden
Bush-kolumnista, niin voi ruveta jälleen tuo lähempikin historia
("rohkeus", "oma oikeus", "työväenluokan oikeudet", "yhteiset oikeudet",
"vastassa olevat voimat" etc.) kiinnostamaan. Sillä...
"Niin vähän kuin totuutta onkin, tarjonta on aina ylittänyt kysynnän."
Josh Billings, amer. kirjailija (1818 - 1885)
Linkki:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=110&conference=1500000000000105&posting=22000000005527547
PS. Ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko ja sen ohessa myös
rauhanturvalain muutos ovat tulossa käsittelyyn ja päätettäväksi vielä
ennen joulua. Näistä maailman(lopun)ajoista puhuttaessa olisi siksi hyvä
aevelisosialistimonikkonimimerkkeilijäryppäänkin - pääministeri Matti
Vanhasesta ja päähäntaputtajistaan puhumattakaan - tutustua vaikkapa
siihen, miten "halukkaiden koalition" tyyliin "rauhaanpakottavasti"
esimerkiksi puhemies, sdp:n puheenjohtaja (toist.) Paavo Lipponen
"ymmärtää" mm. presidentti Tarja Halosen ja YK:n pääsihteeri Kofi Annanin
laittomaksi eli kansainvälisen oikeuden vastaiseksi toteamaa Irakin-sotaa.
Linkki puhemies Lipposen "vientirauhan" ja avunannon kliinisyyteen löytyy
tuosta:
http://www.paavolipponen.org/cgi-bin/puheet.php?key=114
Kyseessähän on kuitenkin ollut erittäin vakava kansainvälisen oikeuden
loukkaus, jonka mm. suomalaiset kansainvälisen oikeuden asiantuntijatkin
toivat Hufvudstadsbladetin mielipidesivulla julki heti Bushin & Blairin
hallitusten ja "halukkaiden koalition" eli liittouman aloitettua
hyökkäyksensä Irakiin 19.-20.3.2003 ilman YK:n turvaneuvoston hyväksyntää.
Tietoa "rauhaanpakottamisen" nykytilanteesta löytyy vaikkapa tuosta:
http://www.vihrealanka.fi/2004/47/visiitti.shtml
Ja linkki Lancetiin ja lähdeaineistoon löytyy tuosta:
http://image.thelancet.com/extras/04art10342web.pdf
Ketjusta on poistettu 22 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
4 tuntia töitä kerran viikossa on naisen mukaan liian raskasta
Tämä ei taija olls lieksalaine vaikka "tuntomerkkiin" perusteella nii vois eppäillä! 🤣 31-vuotias Maya ei kykene tekemä903990- 433822
Riikka Purra rosvosi eläkeläiset!
1900 euron eläkkeestä rosvottiin 350 euroa. Kohtuullista vai? Perussuomalaisia ei enää ole olemassa meille eläkeläisille6063784Tappo Kokkolassa
Päivitetty tänään Iltalehti 17.04.2024 Klo: 15:23..Mikähän tämä tapaus nyt sitten taas on.? Henkirikos Kokkolassa on tap172478- 732368
SDP:n kannatus edelleen kovassa nousussa, ps ja kokoomus putoavat
SDP on noussut Helsingin Sanomien tuoreessa kannatuskyselyssä kokoomuksen ohi Suomen suosituimmaksi puolueeksi. SDP:n ka3292007Ihastuksesi persoonalliset piirteet ulkonäössä?
Onko jotain massasta poikkeavaa? Uskallatko paljastaa? Aloitan; todella kauniit kädet ja sirot sormet miehellä.1231990Kansaneläkkeiden maksu ulkomaille loppuu
Hyvä homma! Yli 30 miljoonan säästö siitäkin. Toxia.1881829Ketä ammuttu ?
Ketä sielä Juupajoela ammuttu ei kait mainemies alkanu amuskelemaan , , Kyösti H ?281519Nainen, meistä tulisi maailman ihanin pari
Mutta tosiasiat tosiasioina, on liian monta asiaa, jotka sotivat meidän yhteistä taivalta vastaan. Surulla tämän sanon,661382