Koirani ahdistaa joskus

Toivottavasti et enää ikinä ota koiraa, et selvästikään ole hyvä omistaja, vaan pilaat koiran.

juu, koira pelossa ja epävarmana vielä toiset seitsemän vuotta. Päästä jo kaveri pois, joko uuteen kotii n tai mullan alle
. Se lenkille löhtö samoihin aikoihin jotuu koiran elimistöstä. rakko täyttyy ja suoli samoin, joten tarpeille on päästävä, ja koska elimistö toimii jotakuinkin tasatahtiin niin syomisen ja tarpeenteon völi on jokseenkin sama, päivätä toiseen,.. Jos et sie lenkille, on kohta läjät ja lirit laittialla ja sitten taa huutoa, vai?
Ole itse menemättä vessaan.
Jos haluat vaihtelua rutiineihin, VIE KOIRA LENKILLE AIKAISEMMIN JA PITEMMÄLLE, UUTEEN PAIKKAAN YMS.

Totta kai koirat tottuu rutiineihin, sinähän se tuossa hölmöläinen olet, kun oletat että koira on ihminen! Käytä sitä useammin lenkillä ja eri aikoihin, ei se sinun turhautumiasi ymmärrä tai ole velvollinen ymmärtämään. Tuo on niin kuin kiukuttelisit 2-vuotiaalle asioista mitä se ei ymmärrä.
Itsehän sinä sen rutiineihin koulutat tai liian harvoin ulkona käytät: testaapa kerran miltä itsestäsi tuntuu kun et pääse vessaan kun on hätä. Opit oikeasti ymmärtämään. me ihmiset ei oikeasti aina tajuta että sen koiran pissalenkit on meidän varassa. Sen ruoka on meidän varassa. Totta kai se niitä odottaa, oletko nyt hieman julma? Todennäköisesti ne on sen päivän kohokohdat. Ja nekin sinä kieltäisit, tai niistä kiukuttelet. Onpa paljon vaadittu. Voisitkin kysyä itseltäsi, miten vähän sinä kykenet kenellekään mitään antamaan.

Sinä itse koet syyllisyyttä sen tuijotuksesta ja suutut sille: heijastat omaa tekemättömyyttäsi ja huonoa omaatuntoasi koiraan. Mutta ne on sinun tunteitasi, se vain odottaa.
Entäs kun siitä tulee vanha ja se tarvitsee enemmän hellyyttä, useampia pissalenkkejä, kun siitä tulee heikko ja sinun pitäisi pitää siitä vielä parempaa huolta? Tapatko sen vaan omaa itsekkyyttäsi liian aikaisin vai annatko kärsiä? Miten pidät huolta siitä kun se ei ole enää nuori ja vahva? Hylkäätkö sen? Vai opettelet omasta itsekkyydestäsi pois ja näkemään asioita sen kannalta? Sinä voit opetella ymmärtämään koiraa, mutta koira on koira, se ei opi ymmärtämään sinua. Mutta se yrittää, kaikella tavoin se yrittää: sinä sen sijaan et.
Enkä tarkoita syyllistää, vaan että ymmärtäisit ajoissa. Se katumus on myöhäistä, kun se oikeasti jonain päivänä kuolee. Saatat huomata että se olikin se koira, joka kesti sinua, eikä että sinä kestit koiraa. Se koira lenkitti sinua ja piti huolen rutiineistasi ja siitä ettei elämäsi leviä käsiisi, ja sinä et oikeastaan tehnyt muuta kun ruokit ja lenkitit sen. Ja senkin valittaen. Saattaa olla että kun kuolema teidän todella erottaa, huomaat että se oli uskollinen ja se rakasti sillä koiran elämällä mikä sillä on, mutta sinä olit se, joka vain "sinnitteli" loppuun saakka - ja silti pidit itseäsi kotina jonka joku ansaitsee. Se ei pyytänyt päästä sinun mahtavaan omistukseesi, vaan se olit sinä joka sen otti. Sinun piti olla viisaampi, ihminen, sitoutua, sen piti olla vain koira, miltä sinä odotit ihan kaikkea vaikkei se odottanut sinulta juuri mitään.
Joskus ahdistaa, mutta niinhän perheissä aina.

Mieti kuka haluat olla ja kumpi teistä oikeasti tuossakin suhteessa mitään antaa ja oman osuutensa hoitaa täydellä sydämellä syyttämättä toista. Se odottaa niin sinä vedät herneet nenään: sinä viivyt reissuillasi ja olet täysi paska ja se on sinusta iloinen kun vihdoin palaat kotiin. Ja kumpi teistä oli se viisaampi? Kumpi teistä pystyy parempaan yrittämättäkin?
Ensi kerralla kun se sinua tuijottaa, mieti sitä. Se kuolee muutaman vuoden päästä ja sitten sinä olet vapaa tuosta suuresta uhrauksesta ja antamisesta... ajatella mitä kaikkea oletkaan antanut!

Typerys, sinunhan pitäisi sinne metsään mennä. Ja niin pitkälle ettei edes siskosi vaivautuisi koskaan luonasi käymään.

Se taisi kolahtaa! Kasvata koirasi niin, ettei muut sen räksytystä tarvitse kuunnella. Miksi otit lemmikikin, jos et jaksa sen kanssa touhuta, että sekin olis tyytyväinen??? Ja kuseta sitä omaan portinpieleen.

Hyvä, että käsittelet asiaa. On tärkeätä, että otat vastuun omista tunteistasi ja ahdistuksestasi, etkä siirrä niitä koiraasi, jolla ei ole mitään tekemistä sinun psyykesi ilmiöiden ja prosessien kanssa.


Tämä sama ilmiö voi tapahtua sinulle, jos olet parisuhteessa ja asut yhdessä toisen ihmisen kanssa. Tiivistä yhdessäoloa.

Minä esittäisin, että kun huomaat jumiutuvasi tai lukkiutuvasi tilanteeseen, jossa alat analysoida koirasi katsetta, niin katkaiset tietoisesti itsessäsi tämän ajatuksessa märehtimisen ja siirryt tekemään jotain konkreettista, esim tiskaamaan, silität koiraasi, siivoamaan jne.

Kuulostaa siltä, että olet passiivinen kotona. Onko näin? Ei ole hyvä asia olla vain pitkiä ajanjaksoja tekemättä mitään ja alkaa pyörittämään päässään, esim .iten ahdistaa tuo koira tuossa.
Ahdistus on sinussa ja etsit vain kohteen, jonka 'syyksi' laitat ahdistuksesi.

Minä elän kahden koirani kanssa, eikä koirani ahdista minua koskaan. Se on minulle tärkeä ja rakas. Koira yleensä hakee tuijottavan katsekontaktin, kun sillä on jokin akuutti tarve. Yleisimmin, kun se odottaa että veisit sen ulos tarpeilleen ja ulkoilemaan. Tai nälkä.

Elämässä pysyy henkisesti hyvinvoivana, kun on aktiivinen. Löhöäminen, passiivisuus ja ulkoilun jättäminen minimiin kasaavat ongelmia.

Kokeile, että lähdet vähintään 30 minuutin lenkille koirasi kanssa. Palattuanne, sinua ei ahdista. Liikunta tekee hyvää.

Itse olin nilkka remontissa. Lisäksi koiran käytös muita koiria kohtaan oli hepulia. Silti huolehdin aina, että koirani saa olla riittävästi ulkona, saa juosta vapaana ja jopa järjestän sille kavereita, että sosiaalistuu.

Kuntosi paranee, ja fyysinen hyvinvointi rakentaa henkistä hyvinvointia. Henkinen hyvinvointisi ja mielenterveytesi brakaavat, jos luuhaat passiivisena kotonasi ja ärsyynnyt, kun lemmikkisi yrittää viestittää sinulle, että nyt ulos pitemmälle lenkille kuin 10 min!!!