Ja puoli vuosisataa

Aluksi sanottiin: Se on niin nuori. Kyllä se siitä miehistyy.
Sitten sanottiin: Nyt kun on lapsia (a) niin tulee vastuuta.
Annettiin ohjeita: Älä hyysää. Pane se maksamaan vuokrat ja laskut.
Ja lopuksi: Ei auta kuin kestää, Onhan se kuitenkin niin mukava mies.
Ja viimeksi: Pitäähän sinun puhua sille asiat selviksi hyvä ihminen.

Puhuttu on. On riidelty, vedottu parempiin tunteisiin, on heitelty tavarat seinään, on paiskottu viinapullot kiveen, on rukoiltu, itketty, on luvattu kautta kiven ja kannon, että raittius alkaa huomispäivänä. Itkevät lapset: Älä jätä sitä, minne se menee, jos heität sen ulos! Mykkäkoulut, lopulta vain hiljaisuus, ei sanaakaan lapsille, heillä on jo oma elämänsä. Pelkoa, että sama jatkuu pojan perheessä.
Tänään tulee taas se kylmä kivi: Vaikka tuohon tuupertuisi, en sormeani nosta.
Joskus se hetki tulee, eikä se voi olla enää kaukana.


Vuosia ollaan eletty niin että mies on humalassa tai krapulassa. Milloin asioita voi puhua ja hoitaa? Tänäänkin piilopaikkaan ilmaantui kaksi puolen litran muovipulloa kirkasta. 2 tuntia myöhemmin toinen oli puolessa. Kaapista olutta mamman näkyville ja keittiössä fiinisti kahden litran viinipänikkä. "Saako olla lasi viiniä?"

Milloin puhumme? Keskustelussa pitää olla täyspäiset ihmiset, ei sellaiset, joista toinen aamulla ei iltaa muista. Ja mikä on sävy, jolla keskustelu käydään?
Yritetty on, 20 v. sitten. Sen jälkeen oli viisainta että muu perhe ei sairastu samaan tautiin, vaan elää elämänsä omin avuin.
Sääli, sillä olisi ollut todella onnellista jakaa elämä koko perheen kanssa.

Onko joku ihme, jos ei juuri juttu luista huushollissa?