Viikko-viikko systeemi

Millä perustelet näkemyksesi?

Isän luona!

siiis kirjoitti:

Isän luona!

Jomman kumman.

oikeestihan kirjoitti:

Jomman kumman.

ISÄN LUONA!!!

Isänluona kirjoitti:

ISÄN LUONA!!!

Miksi. Miehethän tutkimusten mukaan ovat väkivaltaisempia, alttiimpia psyykkisille sairauksille, todennäköisemmin pedofiilejä ja juovat enemmän....

»Miksi esim 4 yötä kuukaudessa lisää olisi lapsen etu? Hän tapaa sinua nyt on ikäänsä nähden niin paljon, että pienen lapsen kiintymyssuhteen normaali kehitys on vaarassa häiriintyä, koska koti vaihtuu liikaa.»

Vuoroviikkojen etu sekaisen joka-toinen-vkl välillä arkitapaamisia -malliin on se, että silloin lapsen rytmi pysyy paremmin kasassa.
Häiriintyykö mielestäsi lapsen kiintymyssuhteen normaali kehitys, jos lapsella on kaksi yhtä säännöllistä kotia (verrattuna sekalaisiin vaihtoihin)?
Kotikaan ei vaihdu yhtään enempää vuoroviikoissa, vaihdot on vain loogisempia ja lapsellekin helpompi ymmärtää.

Lapsen kiintymyssuhteen kehittyminen vaarantuu juurikin silloin, kun lapsella ei ole yhtä pääsääntöistä huoltajaa. Pahimpia vaihtoehtoja ovat sellaiset, joissa esimerkiksi lapsen elämän varrella vanhemmat tekevät päätöksi tyyliin: "Lapsi asuu nyt pari vuotta ensin isän luona Espanjassa, ja tapaa äitiä välillä lomalla. Sen jälkeen reiluuden nimissä lapsi muutta suomeen äidin luokse, ja tapaa isää lomilla."

Vuoroviikot ovat onneksi lyhyempiä pätkiä olla erossa, mutta siitä huolimatta minkä tahansa ikäiselle lapselle ne ovat riski. Viikon erä yhdestä kodista on liian pitkä, ei lapsi kiinny mihinkään. Turvattomuuden olotila on väistämötän. Mitä pienempi lapsi, sitä suurempi riski. Tästä syystä esimerkiksi alle kouluikäisille ehdottomasti vain esim joka toinen vkl tapaaminen. Taaperoille tai vauvoille ei missään nimessä sitäkään.

Mitäs sitten, kun normaali kiintymyssuhteen kehitys vaarantuu? Lapsihan on onnellinen ja tyytyväinen? Niin, ongelmat ilmenevätkin usein vasta aikuisena, mikäli tällainen yhteishuoltajuus on sujunut ilman riitoja. (Jos on riitoja, niin jo lapsuudessa lapsi oireilee.) Jos kiintymyssuhde ei ole kehittynyt normaalisti, niin lapsi aikuistuessaan ei ole kykenevä normaaliin sitoutuneeseen parisuhteeseen, hän etsii usein paikkaansa maailmassa muutenkin. Kokee olevansa irrallinen, ulkopuolinen. Ystävyyssuhteetkin jäävät pinnallisiksi, vaikka saattaisikin olla sosiaalinen ihminen. Jne. Elämän ei tunnu täyttävältä, olo on vajaa.

Valitettavaa on, että eron jälkeen se kaikkein tärkein kiintymyssuhde pystytään luomaan vain yhteen vanhempaan (mahdollisesti kahteen aikuiseen, jos siinä lähikodissa on uusi puoliso lähivanhemmalla) ja etävanhemman rooli on lähinnä olla lapsen elämässä ns. sukulaisen asemassa. Ymmärrän että monelle etävanhemmalle tämä on vaikeaa. En vähättele sitä tunnetta, kun kokee olevansa lapselle vähemmän tärkeä kuin lähivanhempi. Sattuuhan se.

MUTTA silti tärkeämpää on huolehtia siitä, että lapsi saa kasvaa ehyeksi aikuiseksi.

Se, onko lähivanhempi isä vai äiti, riippuu siitä, kehen lapsi on ensisijaisesti jo vauvana kiintynyt. Se side katkaistaan vain siinä tapauksessa, jos lapsesta vauvana huolehtinut vanhempi on turvallisuusriski lapselle. (Päihteet, väkivalta tms.)

edellinen kirjoitti:

Lapsen kiintymyssuhteen kehittyminen vaarantuu juurikin silloin, kun lapsella ei ole yhtä pääsääntöistä huoltajaa. Pahimpia vaihtoehtoja ovat sellaiset, joissa esimerkiksi lapsen elämän varrella vanhemmat tekevät päätöksi tyyliin: "Lapsi asuu nyt pari vuotta ensin isän luona Espanjassa, ja tapaa äitiä välillä lomalla. Sen jälkeen reiluuden nimissä lapsi muutta suomeen äidin luokse, ja tapaa isää lomilla."

Vuoroviikot ovat onneksi lyhyempiä pätkiä olla erossa, mutta siitä huolimatta minkä tahansa ikäiselle lapselle ne ovat riski. Viikon erä yhdestä kodista on liian pitkä, ei lapsi kiinny mihinkään. Turvattomuuden olotila on väistämötän. Mitä pienempi lapsi, sitä suurempi riski. Tästä syystä esimerkiksi alle kouluikäisille ehdottomasti vain esim joka toinen vkl tapaaminen. Taaperoille tai vauvoille ei missään nimessä sitäkään.

Mitäs sitten, kun normaali kiintymyssuhteen kehitys vaarantuu? Lapsihan on onnellinen ja tyytyväinen? Niin, ongelmat ilmenevätkin usein vasta aikuisena, mikäli tällainen yhteishuoltajuus on sujunut ilman riitoja. (Jos on riitoja, niin jo lapsuudessa lapsi oireilee.) Jos kiintymyssuhde ei ole kehittynyt normaalisti, niin lapsi aikuistuessaan ei ole kykenevä normaaliin sitoutuneeseen parisuhteeseen, hän etsii usein paikkaansa maailmassa muutenkin. Kokee olevansa irrallinen, ulkopuolinen. Ystävyyssuhteetkin jäävät pinnallisiksi, vaikka saattaisikin olla sosiaalinen ihminen. Jne. Elämän ei tunnu täyttävältä, olo on vajaa.

Valitettavaa on, että eron jälkeen se kaikkein tärkein kiintymyssuhde pystytään luomaan vain yhteen vanhempaan (mahdollisesti kahteen aikuiseen, jos siinä lähikodissa on uusi puoliso lähivanhemmalla) ja etävanhemman rooli on lähinnä olla lapsen elämässä ns. sukulaisen asemassa. Ymmärrän että monelle etävanhemmalle tämä on vaikeaa. En vähättele sitä tunnetta, kun kokee olevansa lapselle vähemmän tärkeä kuin lähivanhempi. Sattuuhan se.

MUTTA silti tärkeämpää on huolehtia siitä, että lapsi saa kasvaa ehyeksi aikuiseksi.

Se, onko lähivanhempi isä vai äiti, riippuu siitä, kehen lapsi on ensisijaisesti jo vauvana kiintynyt. Se side katkaistaan vain siinä tapauksessa, jos lapsesta vauvana huolehtinut vanhempi on turvallisuusriski lapselle. (Päihteet, väkivalta tms.)

Lue lisää

Meillä taapero alkoi "kyläilemään" vuoden vanhana vuoroviikoin äidillään. Oletko varma, että lapseni ei kiintynyt mihinkään ja tunsi olonsa väistämättä turvattomaksi.
Kertoisitko millä tavalla tämä turvattomuus mahtoi ilmetä (kukaan lähipiiristä ei ainakaan huomannut mitään merkkejä sellaisesta)?

Sinun mielestäsi eron jälkeen pitäisi estää lapsen kiintymyssuhde toiseen vanhempaan. Miksi?
Eikö silloin ole vaarana, että pieni lapsi joutuu olemaan toistuvasti kylässä vieraaksituntemansa ihmisen luona? Eikö tämä ole suurempi riski turvattomuudentunteelle?

»Valitettavaa on, että eron jälkeen se kaikkein tärkein kiintymyssuhde pystytään luomaan vain yhteen vanhempaan (mahdollisesti kahteen aikuiseen, jos siinä lähikodissa on uusi puoliso lähivanhemmalla) ja etävanhemman rooli on lähinnä olla lapsen elämässä ns. sukulaisen asemassa.»

Lähde?

Sinulla lienee suunnattomasti tutkimusaineistoa vuoroviikkohuoltajuuden haitoista ja negatiivisesta vaikutuksesta aikuisuuteen?
Voisitko linkittää meillekin?

Kuten sanoin, usein lapsen reagoivat vasta aikuisena. Osa toki oireilee vahvasti jo lapsena, esimerkiksi poikkeuksellisen pahalla uhmaiällä. Osa lapsista sen sijaan ohittaa uhmaiän lähes kokonaan, koska ei koe yhtäkään vanhempaa niin läheiseksi, että kävi hänen kanssaan uhman tuomat haasteet läpi. Kyllä olen varma, että 1-vuotiaan kodinvaihto viikottain on haittallista lapsen kehitykselle. Ikävää että teitte sellaisen ratkaisun.

Varhaisten negatiivisten kokemusten on todettu voivan muuttaa aivojen rakennetta ja toimintaa (Nelson ja Bloom 1997). Eläinkokeiden avulla on luotu hypoteettisia malleja mekanismeista, joilla negatiiviset vuorovaikutuskokemukset saattavat vaurioittaa ihmisen aivojen kehitystä ja toimintaa. (Gunnar 1998, Glaser 2000). Turvallinen kiintymyssuhde voi suojata lasta stressiltä vähentämällä kortisolipitoisuuden haitallista kasvua stressaavissa tilanteissa (Gunnar ym. 1996, Gunnar 1998, Dettling ym. 1999). Myös poissa olevan vanhemman kaipaaminen on iso stressitekijä lapselle, huolimatta siitä, vaikka paikalla olisi joku muu turvallinen aikuinen.

Pitkäkestoinen stressi ja sympaattisen hermoston yliaktiivisuustila voivat johtaa aivojen aineenvaihdunnan muutoksiin, kuten kortikosteroidipitoisuuksien suurenemiseen sekä noradrenaliinin, dopamiinin ja glutamaatin määrän lisääntymiseen, ja aiheuttaa solutuhoja, vähentää eri aivoalueiden välisiä yhteyksiä tai estää niiden syntymistä (Perry ym. 1995, Glaser 2000, Sandberg 2000, Schore 2001).

Varhaiset vahingolliset kokemukset, kuten lapsen huono kohtelu tai hoidon laiminlyönti, lähimmän hoitajan toistuva pitkäaikainen poissaolo tms, aiheuttavat limbisellä alueella solutuhoa ja vähentävät yhteyksiä aivojen varhaisimmista osista kortikaalisille alueille (Glaser 2000). Vahingollisten kokemusten ajankohta vaikuttaa niiden aiheuttaman vaurion laatuun. Schoren (2001) mukaan vahingolliset kokemukset johtavat ensimmäisen elinvuoden aikana mantelitumakkeen ja anteriorisen limbisen alueen kehityshäiriöihin, mistä voi olla seurauksena poikkeuksia sosiaalisessa käyttäytymisessä ja tunnereaktioissa. Toisen ikävuoden aikana häiriöitä saattaa syntyä kortikolimbisiin yhteyksiin, mikä mahdollisesti johtaa häiriöihin lapsen kyvyssä kiintyä, osoittaa empatiaa ja säädellä tunnereaktioita (Perry ym. 1995). Erityisesti kiintymyskyvyn puuttuminen näkyy selvimmin lapsen kasvaessa aikuiseksi.

Vaikeimmin lasta vaurioittavat hänen vanhempansa tai muun pääasiallisen hoitajansa kiintymyssuhteessa koetut kielteiset tapahtumat, joista äärimmäisiä esimerkkejä ovat pahoinpitely, seksuaalinen hyväksikäyttö ja vakava laiminlyönti (Schore 2001b). Näin käy siksi, että kiintymyssuhdekokemukset ovat pitkäaikaisia ja toistuvia ja vaurioita aiheuttava henkilö on sama, johon lapsen pitäisi turvautua apua saadakseen. Vastaavasti myös se, että vanhempi ei ole paikalla, kertoo lapselle turvattomuudesta.

Ensimmäisten elinvuosien merkitys ihmisen koko myöhemmän kehityksen kannalta on korostunut neurobiologisen tietämyksen lisääntyessä. Yksilön tunnekokemukset syntymästä alkaen näyttävät uusimpien tutkimusten valossa olevan oleellisen tärkeitä kehitykselle. Toisaalta lapsen ensimmäisinä vuosina–aivojen kiihkeimmän kypsymisen aikana–varhainen vuorovaikutus ohjaa ja säätelee hänen tunnekokemuksiaan.

Kaikissa lasta koskevissa sosiaali- ja terveydenhuollon toimenpiteissä ja päätöksissä tulisikin huomioida lapsen ja vanhemman välisen varhaisen vuorovaikutuksen tukeminen ja kiintymyssuhteiden jatkuvuus ja pysyvyys. Myös kehityksellinen näkökulma on tärkeä, koska siten voimme ottaa huomioon eri-ikäisten sekä erilaisissa biologisissa ja psykososiaalisissa oloissa eläneiden lasten erilaiset vahvuudet, erilaisen haavoittuvuuden ja erilaiset kehitykselliset tarpeet.

edellinen kirjoitti:

Kuten sanoin, usein lapsen reagoivat vasta aikuisena. Osa toki oireilee vahvasti jo lapsena, esimerkiksi poikkeuksellisen pahalla uhmaiällä. Osa lapsista sen sijaan ohittaa uhmaiän lähes kokonaan, koska ei koe yhtäkään vanhempaa niin läheiseksi, että kävi hänen kanssaan uhman tuomat haasteet läpi. Kyllä olen varma, että 1-vuotiaan kodinvaihto viikottain on haittallista lapsen kehitykselle. Ikävää että teitte sellaisen ratkaisun.

Varhaisten negatiivisten kokemusten on todettu voivan muuttaa aivojen rakennetta ja toimintaa (Nelson ja Bloom 1997). Eläinkokeiden avulla on luotu hypoteettisia malleja mekanismeista, joilla negatiiviset vuorovaikutuskokemukset saattavat vaurioittaa ihmisen aivojen kehitystä ja toimintaa. (Gunnar 1998, Glaser 2000). Turvallinen kiintymyssuhde voi suojata lasta stressiltä vähentämällä kortisolipitoisuuden haitallista kasvua stressaavissa tilanteissa (Gunnar ym. 1996, Gunnar 1998, Dettling ym. 1999). Myös poissa olevan vanhemman kaipaaminen on iso stressitekijä lapselle, huolimatta siitä, vaikka paikalla olisi joku muu turvallinen aikuinen.

Pitkäkestoinen stressi ja sympaattisen hermoston yliaktiivisuustila voivat johtaa aivojen aineenvaihdunnan muutoksiin, kuten kortikosteroidipitoisuuksien suurenemiseen sekä noradrenaliinin, dopamiinin ja glutamaatin määrän lisääntymiseen, ja aiheuttaa solutuhoja, vähentää eri aivoalueiden välisiä yhteyksiä tai estää niiden syntymistä (Perry ym. 1995, Glaser 2000, Sandberg 2000, Schore 2001).

Varhaiset vahingolliset kokemukset, kuten lapsen huono kohtelu tai hoidon laiminlyönti, lähimmän hoitajan toistuva pitkäaikainen poissaolo tms, aiheuttavat limbisellä alueella solutuhoa ja vähentävät yhteyksiä aivojen varhaisimmista osista kortikaalisille alueille (Glaser 2000). Vahingollisten kokemusten ajankohta vaikuttaa niiden aiheuttaman vaurion laatuun. Schoren (2001) mukaan vahingolliset kokemukset johtavat ensimmäisen elinvuoden aikana mantelitumakkeen ja anteriorisen limbisen alueen kehityshäiriöihin, mistä voi olla seurauksena poikkeuksia sosiaalisessa käyttäytymisessä ja tunnereaktioissa. Toisen ikävuoden aikana häiriöitä saattaa syntyä kortikolimbisiin yhteyksiin, mikä mahdollisesti johtaa häiriöihin lapsen kyvyssä kiintyä, osoittaa empatiaa ja säädellä tunnereaktioita (Perry ym. 1995). Erityisesti kiintymyskyvyn puuttuminen näkyy selvimmin lapsen kasvaessa aikuiseksi.

Vaikeimmin lasta vaurioittavat hänen vanhempansa tai muun pääasiallisen hoitajansa kiintymyssuhteessa koetut kielteiset tapahtumat, joista äärimmäisiä esimerkkejä ovat pahoinpitely, seksuaalinen hyväksikäyttö ja vakava laiminlyönti (Schore 2001b). Näin käy siksi, että kiintymyssuhdekokemukset ovat pitkäaikaisia ja toistuvia ja vaurioita aiheuttava henkilö on sama, johon lapsen pitäisi turvautua apua saadakseen. Vastaavasti myös se, että vanhempi ei ole paikalla, kertoo lapselle turvattomuudesta.

Ensimmäisten elinvuosien merkitys ihmisen koko myöhemmän kehityksen kannalta on korostunut neurobiologisen tietämyksen lisääntyessä. Yksilön tunnekokemukset syntymästä alkaen näyttävät uusimpien tutkimusten valossa olevan oleellisen tärkeitä kehitykselle. Toisaalta lapsen ensimmäisinä vuosina–aivojen kiihkeimmän kypsymisen aikana–varhainen vuorovaikutus ohjaa ja säätelee hänen tunnekokemuksiaan.

Kaikissa lasta koskevissa sosiaali- ja terveydenhuollon toimenpiteissä ja päätöksissä tulisikin huomioida lapsen ja vanhemman välisen varhaisen vuorovaikutuksen tukeminen ja kiintymyssuhteiden jatkuvuus ja pysyvyys. Myös kehityksellinen näkökulma on tärkeä, koska siten voimme ottaa huomioon eri-ikäisten sekä erilaisissa biologisissa ja psykososiaalisissa oloissa eläneiden lasten erilaiset vahvuudet, erilaisen haavoittuvuuden ja erilaiset kehitykselliset tarpeet.

Lue lisää

Voi vittu mitä paskaa!
Lääketieteellisiä termejä yhdistellään ja sekoitetaan yksittäisten ihmisten henk.koht. mutuihin ja tuolla sekametelipaskalla yksi palstan yhäriruikkuäipistä yrittää saada oikeutusta lapsen vieraannuttamiseen toisesta vanhemmasta!
Ja kyllä oli niin hienoja nuo "linkit" noihin "lähteisiin" hahhhaaaa.... ei helvetti että "eräät" osaa olla pohjattoman tyhmiä...

Isäpappa kirjoitti:

Meillä taapero alkoi "kyläilemään" vuoden vanhana vuoroviikoin äidillään. Oletko varma, että lapseni ei kiintynyt mihinkään ja tunsi olonsa väistämättä turvattomaksi.
Kertoisitko millä tavalla tämä turvattomuus mahtoi ilmetä (kukaan lähipiiristä ei ainakaan huomannut mitään merkkejä sellaisesta)?

Sinun mielestäsi eron jälkeen pitäisi estää lapsen kiintymyssuhde toiseen vanhempaan. Miksi?
Eikö silloin ole vaarana, että pieni lapsi joutuu olemaan toistuvasti kylässä vieraaksituntemansa ihmisen luona? Eikö tämä ole suurempi riski turvattomuudentunteelle?

»Valitettavaa on, että eron jälkeen se kaikkein tärkein kiintymyssuhde pystytään luomaan vain yhteen vanhempaan (mahdollisesti kahteen aikuiseen, jos siinä lähikodissa on uusi puoliso lähivanhemmalla) ja etävanhemman rooli on lähinnä olla lapsen elämässä ns. sukulaisen asemassa.»

Lähde?

Sinulla lienee suunnattomasti tutkimusaineistoa vuoroviikkohuoltajuuden haitoista ja negatiivisesta vaikutuksesta aikuisuuteen?
Voisitko linkittää meillekin?

Lue lisää

Sen verran täytyy kompata, että kyllä lapselle tulee tuttu ja turvallisempi tunne, mitä useammin hän näkee molempia vanhempia, tähän toki myös vaikuttaa molempien vanhempien suhtautuminen toisiinsa ja lapsenkanssa ollessa.

Lapsi ennen pitkää vieraantuu toisesta vanhemmasta, mikäli näkee häntä joka toinen viikonloppu ja lapsen kasvaessa ja vanhetessa kiinnostus etävanhempaan vähenee entisestään. Myös lapselle läheisempi vanhempi pystyy halutessaan mustamaalaamalla vieraannuttaa lapsen toisesta vanhemmastaan. Koulu tai teini-ikäinen lapsi, joka on käynyt vain joka toinen viikonloppu etävanhemman luona, jättää sielä käymisen suurella todennäköisyydellä, kun hän itse saa päättää.

Mikäli vuoroviikko systeemin saa toimimaan, palkitsee se enemmän vanhempia ja lasta, kuin joka toinen viikonloppu. Lapselle tulee tuttu ja turvallinen rutiini, eri asennoituminen vallitsevaan tilanteeseen, kyseinen tilanne jatkuu myös koulu- ja teini-iässä, jota pystyy teini-ikäisen kanssa keskustelemaan ja vaikuttamaan asumiskäytänteissä ja niiden muuttamisessa.
Lähtökohtaisesti lapsi saa säännöllisen ja kontrolloidun elämän ja mikäli molemmat vanhemmat on tasapainoisia ja järkeviä, lapsi ei häviä mitään, eikä lapsi ahdistu. Joka toinen viikonloppu vanhempi tekee odotellessa isompia odotuksia ja huonolla onnella joutuu pettymään ja lapsikin on taatusti varautuneisempi, koska ei ikinä pääse sinuiksi tilanteen ja itsensä kanssa.

Näinsevaanmenee kirjoitti:

Voi vittu mitä paskaa!
Lääketieteellisiä termejä yhdistellään ja sekoitetaan yksittäisten ihmisten henk.koht. mutuihin ja tuolla sekametelipaskalla yksi palstan yhäriruikkuäipistä yrittää saada oikeutusta lapsen vieraannuttamiseen toisesta vanhemmasta!
Ja kyllä oli niin hienoja nuo "linkit" noihin "lähteisiin" hahhhaaaa.... ei helvetti että "eräät" osaa olla pohjattoman tyhmiä...

Lue lisää

Kuka tuossa puolusteli vieraannuttamista? Ei tuossa sanota ettei lapsi saisi tavata etää...Se ei ole vieraannuttamista, että lapsi käy etävanhemmalla joka toinen viikonloppu tai edes pari kertaa kuussa. Vieraannuttamisen määritelmän voit tarkistaa ihan vaikka googlen kautta. Ymmärrän kyllä jos sinun oikeuksiasi rajoitetaan :(

Näinsevaanmenee kirjoitti:

Voi vittu mitä paskaa!
Lääketieteellisiä termejä yhdistellään ja sekoitetaan yksittäisten ihmisten henk.koht. mutuihin ja tuolla sekametelipaskalla yksi palstan yhäriruikkuäipistä yrittää saada oikeutusta lapsen vieraannuttamiseen toisesta vanhemmasta!
Ja kyllä oli niin hienoja nuo "linkit" noihin "lähteisiin" hahhhaaaa.... ei helvetti että "eräät" osaa olla pohjattoman tyhmiä...

Lue lisää

Edellinen kirjoittaja pyysi erikseen lähteitä, joten siksi niitä vastauksessa oli. Toki voit olla rakentavasti sitä mieltä, että tutkimukset ovat "paskaa", mutta todellisuus lienee toinen.

Joka tapauksessa valtaosa lienee sitä mieltä, että jos vuoroviikkovanhemmuus olisikin jonkun mielestä hyvä juttu myös lapselle, niin se ei ole sitä silloin, kun vanhempien välit ovat riitaisat. Siinä tilanteessa ei voida millään perusteilla ajatella, että vuoroviikko-systeemi lisää lapsen turvallisuuden tunnetta, pitää yllä tiivistä yhteyttä molempiin vanhempiin tms.

Kun lapsi on jo isompi, vaikkapa teini-ikäinen, vanhempien erotessa, niin minunkin mielestä vuoroviikko-systeemi voi olla hyvä vaihtoehto.

Näkemyksesi minun lähtökohdista meni pahasti pieleen. Minulla tai exälläni ei kummallakaan ole mitään tarkoitusperää vieroittaa lasta yhtään kenestäkään, ja välit ovat erittäin hyvät.

edellinen kirjoitti:

Kuten sanoin, usein lapsen reagoivat vasta aikuisena. Osa toki oireilee vahvasti jo lapsena, esimerkiksi poikkeuksellisen pahalla uhmaiällä. Osa lapsista sen sijaan ohittaa uhmaiän lähes kokonaan, koska ei koe yhtäkään vanhempaa niin läheiseksi, että kävi hänen kanssaan uhman tuomat haasteet läpi. Kyllä olen varma, että 1-vuotiaan kodinvaihto viikottain on haittallista lapsen kehitykselle. Ikävää että teitte sellaisen ratkaisun.

Varhaisten negatiivisten kokemusten on todettu voivan muuttaa aivojen rakennetta ja toimintaa (Nelson ja Bloom 1997). Eläinkokeiden avulla on luotu hypoteettisia malleja mekanismeista, joilla negatiiviset vuorovaikutuskokemukset saattavat vaurioittaa ihmisen aivojen kehitystä ja toimintaa. (Gunnar 1998, Glaser 2000). Turvallinen kiintymyssuhde voi suojata lasta stressiltä vähentämällä kortisolipitoisuuden haitallista kasvua stressaavissa tilanteissa (Gunnar ym. 1996, Gunnar 1998, Dettling ym. 1999). Myös poissa olevan vanhemman kaipaaminen on iso stressitekijä lapselle, huolimatta siitä, vaikka paikalla olisi joku muu turvallinen aikuinen.

Pitkäkestoinen stressi ja sympaattisen hermoston yliaktiivisuustila voivat johtaa aivojen aineenvaihdunnan muutoksiin, kuten kortikosteroidipitoisuuksien suurenemiseen sekä noradrenaliinin, dopamiinin ja glutamaatin määrän lisääntymiseen, ja aiheuttaa solutuhoja, vähentää eri aivoalueiden välisiä yhteyksiä tai estää niiden syntymistä (Perry ym. 1995, Glaser 2000, Sandberg 2000, Schore 2001).

Varhaiset vahingolliset kokemukset, kuten lapsen huono kohtelu tai hoidon laiminlyönti, lähimmän hoitajan toistuva pitkäaikainen poissaolo tms, aiheuttavat limbisellä alueella solutuhoa ja vähentävät yhteyksiä aivojen varhaisimmista osista kortikaalisille alueille (Glaser 2000). Vahingollisten kokemusten ajankohta vaikuttaa niiden aiheuttaman vaurion laatuun. Schoren (2001) mukaan vahingolliset kokemukset johtavat ensimmäisen elinvuoden aikana mantelitumakkeen ja anteriorisen limbisen alueen kehityshäiriöihin, mistä voi olla seurauksena poikkeuksia sosiaalisessa käyttäytymisessä ja tunnereaktioissa. Toisen ikävuoden aikana häiriöitä saattaa syntyä kortikolimbisiin yhteyksiin, mikä mahdollisesti johtaa häiriöihin lapsen kyvyssä kiintyä, osoittaa empatiaa ja säädellä tunnereaktioita (Perry ym. 1995). Erityisesti kiintymyskyvyn puuttuminen näkyy selvimmin lapsen kasvaessa aikuiseksi.

Vaikeimmin lasta vaurioittavat hänen vanhempansa tai muun pääasiallisen hoitajansa kiintymyssuhteessa koetut kielteiset tapahtumat, joista äärimmäisiä esimerkkejä ovat pahoinpitely, seksuaalinen hyväksikäyttö ja vakava laiminlyönti (Schore 2001b). Näin käy siksi, että kiintymyssuhdekokemukset ovat pitkäaikaisia ja toistuvia ja vaurioita aiheuttava henkilö on sama, johon lapsen pitäisi turvautua apua saadakseen. Vastaavasti myös se, että vanhempi ei ole paikalla, kertoo lapselle turvattomuudesta.

Ensimmäisten elinvuosien merkitys ihmisen koko myöhemmän kehityksen kannalta on korostunut neurobiologisen tietämyksen lisääntyessä. Yksilön tunnekokemukset syntymästä alkaen näyttävät uusimpien tutkimusten valossa olevan oleellisen tärkeitä kehitykselle. Toisaalta lapsen ensimmäisinä vuosina–aivojen kiihkeimmän kypsymisen aikana–varhainen vuorovaikutus ohjaa ja säätelee hänen tunnekokemuksiaan.

Kaikissa lasta koskevissa sosiaali- ja terveydenhuollon toimenpiteissä ja päätöksissä tulisikin huomioida lapsen ja vanhemman välisen varhaisen vuorovaikutuksen tukeminen ja kiintymyssuhteiden jatkuvuus ja pysyvyys. Myös kehityksellinen näkökulma on tärkeä, koska siten voimme ottaa huomioon eri-ikäisten sekä erilaisissa biologisissa ja psykososiaalisissa oloissa eläneiden lasten erilaiset vahvuudet, erilaisen haavoittuvuuden ja erilaiset kehitykselliset tarpeet.

Lue lisää

Puhut nyt vain huonojen kokemusten aiheuttamista ongelmista.
Tehtiinkö mainitsemissasi eläinkokeissa esimerkiksi sellaisia testejä, että eläimellä oli aina lähellä turvallinen vanhempi, sellainen joka on ollut läsnä syntymästä asti?
Yksivuotias ei osaa aktiivisesti kaivata toista vanhempaansa, jos hänellä on toinen turvallinen vanhempi aina läsnä.

edellinen kirjoitti:

Edellinen kirjoittaja pyysi erikseen lähteitä, joten siksi niitä vastauksessa oli. Toki voit olla rakentavasti sitä mieltä, että tutkimukset ovat "paskaa", mutta todellisuus lienee toinen.

Joka tapauksessa valtaosa lienee sitä mieltä, että jos vuoroviikkovanhemmuus olisikin jonkun mielestä hyvä juttu myös lapselle, niin se ei ole sitä silloin, kun vanhempien välit ovat riitaisat. Siinä tilanteessa ei voida millään perusteilla ajatella, että vuoroviikko-systeemi lisää lapsen turvallisuuden tunnetta, pitää yllä tiivistä yhteyttä molempiin vanhempiin tms.

Kun lapsi on jo isompi, vaikkapa teini-ikäinen, vanhempien erotessa, niin minunkin mielestä vuoroviikko-systeemi voi olla hyvä vaihtoehto.

Näkemyksesi minun lähtökohdista meni pahasti pieleen. Minulla tai exälläni ei kummallakaan ole mitään tarkoitusperää vieroittaa lasta yhtään kenestäkään, ja välit ovat erittäin hyvät.

Lue lisää

En nyt sitten tiedä miks ne yhteydet toiseen vanhempaan niin tiiviit täytyy olla. Meillä saattoi mennä kuukausia, ettei nähty eikä puhuttu puhelimessa. Vaihdot perhepäivähoitajella joka maanantai.

Tietysti jos oli jotain erityistä asiaa, niin saatoihan sitä pirauttaa. Harvoin oli.

Isäpappa kirjoitti:

En nyt sitten tiedä miks ne yhteydet toiseen vanhempaan niin tiiviit täytyy olla. Meillä saattoi mennä kuukausia, ettei nähty eikä puhuttu puhelimessa. Vaihdot perhepäivähoitajella joka maanantai.

Tietysti jos oli jotain erityistä asiaa, niin saatoihan sitä pirauttaa. Harvoin oli.

Lue lisää

Mitä hemmettiä, miten te oikein keskustelitte lapsen kuulumisista? Miten puhuitte siitä, miten viikko on mennyt, mikä lapsen mieltä on painanut tai ilahduttanut, miten sovitte yhteiset pelisäännöt kasvatukselle, miten osoititte lapsen edessä että olette samalla linjalla ja että lapsi oppisi vanhempien kunnioittavan toisiaan, miten kävitte läpi käytönnön jutut aina vessaharjoittelun vaiheista nukkumarutiineihin, miten tiesitte mahdollisista sairatumisista ja lääkkeistä, miten kävitte läpi niitä asioita joista lapsi puhui jne....

No, voihan sitä lasta pitää heittopussinakin. Molemmat vetää omaa showta, koska se on "vanhemman oikeus". Melkosta henkistä väkivaltaa lasta kohtaan. Etenkin tuollaista tarhaikäistä, joka ei vielä osaa kaikesta todellakaan itse kertoa.

iuhoijpojo kirjoitti:

Mitä hemmettiä, miten te oikein keskustelitte lapsen kuulumisista? Miten puhuitte siitä, miten viikko on mennyt, mikä lapsen mieltä on painanut tai ilahduttanut, miten sovitte yhteiset pelisäännöt kasvatukselle, miten osoititte lapsen edessä että olette samalla linjalla ja että lapsi oppisi vanhempien kunnioittavan toisiaan, miten kävitte läpi käytönnön jutut aina vessaharjoittelun vaiheista nukkumarutiineihin, miten tiesitte mahdollisista sairatumisista ja lääkkeistä, miten kävitte läpi niitä asioita joista lapsi puhui jne....

No, voihan sitä lasta pitää heittopussinakin. Molemmat vetää omaa showta, koska se on "vanhemman oikeus". Melkosta henkistä väkivaltaa lasta kohtaan. Etenkin tuollaista tarhaikäistä, joka ei vielä osaa kaikesta todellakaan itse kertoa.

Lue lisää

Keskustelin lapsen kuulumisesta lähinnä perhepäivähoitajan kanssa.
Vessaharjoittelut ja nukkumaanmenorutiinit oli molemmissa paikoissa omat. Saattoi olla hyvinkin samanlaiset, mutta ei varmasti kaikilta osin. Esimerkiksi mun luona tutittelu ja unipullot loppui jo vuoden ennen kuin äitinsä luona. Lisäksi tytön isosisko (ei mun lapseni) vieraili usein luonani.
Sairastumiset ja lääkitykset tietysti informoitiin toiselle.
Mistä ihmeestä meidän oikein olisi pitänyt jutella?

seliseliseli kirjoitti:

Kuka tuossa puolusteli vieraannuttamista? Ei tuossa sanota ettei lapsi saisi tavata etää...Se ei ole vieraannuttamista, että lapsi käy etävanhemmalla joka toinen viikonloppu tai edes pari kertaa kuussa. Vieraannuttamisen määritelmän voit tarkistaa ihan vaikka googlen kautta. Ymmärrän kyllä jos sinun oikeuksiasi rajoitetaan :(

Lue lisää

Todella hyvä pointti. Täällä puhutaan vieraannuttamisesta monessakin ketjussa, vaikka kyse ei todellisesta vieraannuttamisesta olekaan. Se että vanhemmat ovat eri mieltä siitä, onko parempi että on vaikkapa vuoroviikot, jonkin verran arkitapaamisia vain vaan joka toinen viikonloppu, ovat kaikki sellaisia vaihtoehtoja, joissa lapsi tulee aina tuntemaan myös etävanhemman. Jos lähivanhempi ei vastusta joka toinen vkl tapaamisia, niin hän tuskoin on ainakaan kovin pahasti vieraannuttaja.

Maailmasta löytyy myös ihan todellisia vieraannuttajia, joten tuomitaan heidät. Ei tuomita niitä vanhempia, jotka vain pyrkivät omilla tavoillaan ajattelemaan lapsensa etua. Niissä hommissa meistä kaikki tuntee ja tietää parhaiten oman lapsensa tilanteen, kyvyn sopeutua kahteen kotiin yms. Ei ole yhtä oikeaa tai väärää ratkaisua.

Lisäksi on olemassa etävanhempia, jotka oikeasti eivät ole hyväksi lapselle. Näissä tapauksissa tulee ymmärtää se, että lähivanhempi estää etävanhemman tapaamisia, koska se on lapsen etu. Ei siksi, että haluaa ilman syytä vieraannuttaa.

Näillä palstoilla ärsyttää se, että ihmiset tuijottavat maailmaa vain omasta kokemuksestaan, omasta näköpiiristään. Ei pysähdytä miettimään, että muilla voi olla tilanne tavalla tai toisella hyvin erilainen.

Isäpappa kirjoitti:

Keskustelin lapsen kuulumisesta lähinnä perhepäivähoitajan kanssa.
Vessaharjoittelut ja nukkumaanmenorutiinit oli molemmissa paikoissa omat. Saattoi olla hyvinkin samanlaiset, mutta ei varmasti kaikilta osin. Esimerkiksi mun luona tutittelu ja unipullot loppui jo vuoden ennen kuin äitinsä luona. Lisäksi tytön isosisko (ei mun lapseni) vieraili usein luonani.
Sairastumiset ja lääkitykset tietysti informoitiin toiselle.
Mistä ihmeestä meidän oikein olisi pitänyt jutella?

Lue lisää

Aa, niin sä olet se... sun juttuihin on törmännyt täällä ennenkin.

Koska ajatuksesi on tuollainen, niin kanssasi on toki turha edes keskustella. Et pysähdy miettimään sitä, minkälaisia jälkiä ratkaisunne jättävät lapseen pitkällä tähtäimellä. Mietit vaan sitä, kuinka "upeasti" sinä olet onnistunut hoitamaan pottailutkin paljon paremmin kuin äiti... Ei se hemmetti ole mikään kilpailu, vaan sen pitäisi olla yhteistyötä lapsen hyväksi.

Minulla on nyt 8v poika, joka on kasvanut kahdessa kodissa myös 1v saakka. Alussa ei tietenkään ollut viikko/viikko systeemiä, vaan lyhyempiä tapaamisia etävanhemmalla, mutta kuitenkin näkivät usein. Etä (eli isä) kävi mm. hakemassa lasta luotani lähipuistoon hyvin usein yms. Lapsen kasvaessa tapaamisaikoja venytettiin hiljalleen, 1pv per ikävuosi systeemillä. Eli 4 vuotiaana oli aina 4 päivää joka toinen viikko etävanhemmalla. Nykyään vuoro viikot.

Aina edelleen soitamme joka kerta toisillemme (tai joskus näemme) sinä päivänä, kun lapsi vaihtaa kotia. Meillä on ainakin riittänyt sopivasti puhuttavaa. Joillakin viikoilla enemmän, joillakin vähemmän. Olemme kertoneet, jos lasta on kiukuttanut vaikkapa lelun rikkoutuminen. (Tietää sitten toinen vanhempi, mikä on hätänä.) Olemme kestoneet, jos lapsi on herännyt älyttömän aikaisin, niin tietää miksi väsyttää. Onko lapsi kertonut riidoista tarhakaverin kanssa, onko lapsi ollut erityisen reipas ja halunnut tienata rahaa vaikka kotitöillä (tietysti viikkoraha on yhdessä sovittu summa, kuten muutkin isommat periaatteet), olemme kysyneet aikuisen versiota asioista jotka lapsen suusta ovat kuulostaneet kummilta (esim kun pieni lapsi sanoi että "Isi sanoi että mä en saa nukkua enää omassa sängyssä" niin oikea versio oli siis se, että lapselle oltiin isän perheessä hankkimassa uutta sänkyä. Yms.) Olemme kertoneet kutsuista kaverisynttäreille, miettineet harrastuksiin tsemppaamisen tapaa, sopineet mitä käytöstappoja arvostamme jne. Olemme kertoneet muutoksista perheessä, kuten sisaruksen tulosta, muutoista yms. Olemme hyvissä ajoin yhdessä sopineet, että tuemme lasta niissä asioissa molemmissa kodeissa. Olemme yhdessä hoitaneet samassa rytmissä ja samalla tavalla vaipoista luopumisen yms. Hankimme ulkovaatteet ja erityiset harrastusvarusteet yhdessä.

Vaikka lapsemme on kasvanut kahdessa kodissa, hänen ei ole tarvinnut kasvaa sekasorrossa, jossa kaikki muuttuu kodin vaihtuessa. Lapsi ei myöskään ole koskaan voinut temppuilla tai käyttää hyväkseen meidän erimielisyyksiä tai eri tapoja, koska ne ovat hyvin minimissä. Lapsi tietää, että kunioitamme toisiamme vanhempina.

Teillähän on hyvin selkeää se, että lapsi on äidin luona hakenut tutista ja pullosta turvaa hyvin pitkään, koska jatkuvan muutoksen takia on sitä turvaa erityisen paljon kaivannut. Sinun luona lapsi ei sitä turvaa ole saanut, tai hakenut sen kentien muulla tavoin. Lapsen äidillä on kenties ollut (syystäkin) huono omatunto, koska 1v on joka toisen viikon poissa, niin ei ole tohtinyt aloittaa vaippahommia, tuttihommia yms ajallaan. Eihän tuossa tilanteessa oikeaa ratkaisua sellaiseen olekaan... Lapsi raukka.

Minäkin siis kannatan sitä, että molemmilla vanhemmilla on mahdollisuus olla lapsen elämässä vahvasti läsnä, jos yhteistyö on riidatonta ja sujuvaa. Jos on riitaisat välit, on parempi kun lapsella on vain yksi koti. Meillä onneksi yhteishuoltajuus sujuu hyvin. Lapsella on sisaruksiakin molemmissa kodeissa.

iuhoijpojo kirjoitti:

Aa, niin sä olet se... sun juttuihin on törmännyt täällä ennenkin.

Koska ajatuksesi on tuollainen, niin kanssasi on toki turha edes keskustella. Et pysähdy miettimään sitä, minkälaisia jälkiä ratkaisunne jättävät lapseen pitkällä tähtäimellä. Mietit vaan sitä, kuinka "upeasti" sinä olet onnistunut hoitamaan pottailutkin paljon paremmin kuin äiti... Ei se hemmetti ole mikään kilpailu, vaan sen pitäisi olla yhteistyötä lapsen hyväksi.

Minulla on nyt 8v poika, joka on kasvanut kahdessa kodissa myös 1v saakka. Alussa ei tietenkään ollut viikko/viikko systeemiä, vaan lyhyempiä tapaamisia etävanhemmalla, mutta kuitenkin näkivät usein. Etä (eli isä) kävi mm. hakemassa lasta luotani lähipuistoon hyvin usein yms. Lapsen kasvaessa tapaamisaikoja venytettiin hiljalleen, 1pv per ikävuosi systeemillä. Eli 4 vuotiaana oli aina 4 päivää joka toinen viikko etävanhemmalla. Nykyään vuoro viikot.

Aina edelleen soitamme joka kerta toisillemme (tai joskus näemme) sinä päivänä, kun lapsi vaihtaa kotia. Meillä on ainakin riittänyt sopivasti puhuttavaa. Joillakin viikoilla enemmän, joillakin vähemmän. Olemme kertoneet, jos lasta on kiukuttanut vaikkapa lelun rikkoutuminen. (Tietää sitten toinen vanhempi, mikä on hätänä.) Olemme kestoneet, jos lapsi on herännyt älyttömän aikaisin, niin tietää miksi väsyttää. Onko lapsi kertonut riidoista tarhakaverin kanssa, onko lapsi ollut erityisen reipas ja halunnut tienata rahaa vaikka kotitöillä (tietysti viikkoraha on yhdessä sovittu summa, kuten muutkin isommat periaatteet), olemme kysyneet aikuisen versiota asioista jotka lapsen suusta ovat kuulostaneet kummilta (esim kun pieni lapsi sanoi että "Isi sanoi että mä en saa nukkua enää omassa sängyssä" niin oikea versio oli siis se, että lapselle oltiin isän perheessä hankkimassa uutta sänkyä. Yms.) Olemme kertoneet kutsuista kaverisynttäreille, miettineet harrastuksiin tsemppaamisen tapaa, sopineet mitä käytöstappoja arvostamme jne. Olemme kertoneet muutoksista perheessä, kuten sisaruksen tulosta, muutoista yms. Olemme hyvissä ajoin yhdessä sopineet, että tuemme lasta niissä asioissa molemmissa kodeissa. Olemme yhdessä hoitaneet samassa rytmissä ja samalla tavalla vaipoista luopumisen yms. Hankimme ulkovaatteet ja erityiset harrastusvarusteet yhdessä.

Vaikka lapsemme on kasvanut kahdessa kodissa, hänen ei ole tarvinnut kasvaa sekasorrossa, jossa kaikki muuttuu kodin vaihtuessa. Lapsi ei myöskään ole koskaan voinut temppuilla tai käyttää hyväkseen meidän erimielisyyksiä tai eri tapoja, koska ne ovat hyvin minimissä. Lapsi tietää, että kunioitamme toisiamme vanhempina.

Teillähän on hyvin selkeää se, että lapsi on äidin luona hakenut tutista ja pullosta turvaa hyvin pitkään, koska jatkuvan muutoksen takia on sitä turvaa erityisen paljon kaivannut. Sinun luona lapsi ei sitä turvaa ole saanut, tai hakenut sen kentien muulla tavoin. Lapsen äidillä on kenties ollut (syystäkin) huono omatunto, koska 1v on joka toisen viikon poissa, niin ei ole tohtinyt aloittaa vaippahommia, tuttihommia yms ajallaan. Eihän tuossa tilanteessa oikeaa ratkaisua sellaiseen olekaan... Lapsi raukka.

Minäkin siis kannatan sitä, että molemmilla vanhemmilla on mahdollisuus olla lapsen elämässä vahvasti läsnä, jos yhteistyö on riidatonta ja sujuvaa. Jos on riitaisat välit, on parempi kun lapsella on vain yksi koti. Meillä onneksi yhteishuoltajuus sujuu hyvin. Lapsella on sisaruksiakin molemmissa kodeissa.

Lue lisää

Konnetoin lainaillen:

»Alussa ei tietenkään ollut viikko/viikko systeemiä..»

Mikä ihme "ei tietenkään"?

»Mietit vaan sitä, kuinka "upeasti" sinä olet onnistunut hoitamaan pottailutkin paljon paremmin kuin äiti... Ei se hemmetti ole mikään kilpailu, vaan sen pitäisi olla yhteistyötä lapsen hyväksi.»

Ei meillä olekaan kilpailtu. Esimerkiksi tuttiasia tuli ilmi, kun äitinsä oli kysynyt lapselta, että "kun nyt täytät kolme, niin sopisko että tutti jätetään pois", johon lapsi iloisena, että "en oo papalla pitkään aikan syönyt tuttia". Mun luona tutista oli luovuttu jo vuotta aikaisemmin.

»Teillähän on hyvin selkeää se, että lapsi on äidin luona hakenut tutista ja pullosta turvaa hyvin pitkään, koska jatkuvan muutoksen takia on sitä turvaa erityisen paljon kaivannut.»

Hyvin pitkään? Mun luona tuttia ei tarvittu turvaksi siitä yksinkertaisesta syystä, että nukuin lapsen kanssa yhdessä. En nähnyt mitään syytä, miksi olisin käskenyt taaperon nukkua omassa huoneessaan, kuten äitinsä luona tehtiin.
Sama syy vaippailussakin. Olisiko minun pitänyt väkisin laittaa kuivana pysyvälle lapselle vaipat, tai tunkea tutti suuhun vaikkein hän sitä kaivannut? Kaikkea sitä kuuleekin.

Meillä oli alussa aika kireät välit lapsen äidin kanssa, joten oli parempi olla liikaa näkemättä, sillä tapaamiset meni helposti huutamiseksi.
Siitä huolimatta molemmat tiesimme oikein hyvin, että toinen pystyy huolehtimaan pienestä aivan hyvin, puuttumatta toisen käytäntöihin.
Nykyisin olemme oikein hyvissä puheväleissä.

»Meillä on ainakin riittänyt sopivasti puhuttavaa. Joillakin viikoilla enemmän, joillakin vähemmän. Olemme kertoneet, jos lasta on kiukuttanut vaikkapa lelun rikkoutuminen...»

Ei lapsi surrut toisessa kodissa, jos toisen kodissa lelu oli rikkoutunut.
Molemmat tiesimme aivan tarkkaan, milloin lapsi oli toisessa kodissa maanantaiaamuna (vaihtopäivänä) herännyt. Ja jos oli jotain väsymysjuttuja, riitoja tai muuta ollut sinä päivänä, niin perhepäivähoitaja tietenkin kertoi niistä sille joka lapsen haki.
Viikkorahaa ei pienellä ollut kummankaan luona, karkkipäivä vain äidin luona (miksi minun pitäisi tuputtaa karkkia jos äiti tuputtaa?).
Kaverisynttäreille lapsen vei se, jonka luona silloin oli.
Harrastuksista tietysti sovimme, niitä nyt ei pienellä paljoa ollut.
Käytöstavat olivat jo ennestään tuttuja, sillä olimme asuneet useamman vuoden yhdessä niin että perheessämme oli pieni lapsi (lapseni äidin entisestä liitosta). Mitä niistä uusiksi sopimaan.
Ulkovarusteet hommasi kumpi sattui hommaamaan, ja ne kulkivat mukana. Muut vaatteet ja tavarat molemmat osti omaan kotiinsa eikä niitä siirrelty (lukuunottamatta jotain pientä).
Lapsemme ei kasvanut missään sekasorrossa. Vauvalle oli luonnollista asua synnyinkodissaan, ja yhtä luonnollista vuoroviikoin asua äidillään. Isompi muutos oli hoitoon meno, sitä sinä et sentään tuomitse, vaikka sehän se suurin mullistus oli.
Jos välit on riitaisat, on parempi ettei pahemmin nähdä. Riitoja ei silti pidä sälyttää lapsen niskaan, ja siksi viedä häneltä oikeus asua yhtälailla molempien vanhempien kanssa.

Mietitään nyt asiaa vielä siltäkin kannalta, että koska asuimme eri paikkakunnalla ja olisin silloin tällöin nähnyt lasta pitkin viikkoa, niin silloin mun olisi välillä pitänyt hakea hänet hoidosta. Lapselle olisi ollut hyvin epäselvää kuka milloinkin hakee. Viikkohuollossa asia on paljon selkeämpi lapsenkin kannalta.
Lisäksi jos olisin vienyt lapseni iltapäiväksi kotiini, se olisi tehnyt 75 km ylimääräistä ajoa. Yhteisestä ajasta tunti olisi mennyt autossaistumiseen. Tai jos en olisi vienyt kotiini, niin mitä olisin tehnyt kaupungilla vaikka puolitoistavuotiaan kanssa muutaman tunnin? Lykkinyt vain vaunuja?
Käytännössä lapsi olisi saanut olla luonani (tutussa synnyinkodissaan tuttujen lemmikkien kanssa) vain joka toinen viikonloppu.
Sitten vielä kieliasiaa: todennäköisesti lapsemme ei puhuisi suomen pääkieltä lähellekään yhtä hyvin, jos lapsi olisi vain satunnaisesti vieraillut luonani. Sekin olisi varmaan kaikkien mielestä lapsen etu?
Kaikenkaikkiaan vuoroviikot ovat etenkin pienelle lapselle ehdottomasti selkein ratkaisu. Tiedän ettei se kaikilla voi toimia, mutta absoluuttiseksi totuudeksi väitetty "ei pienelle vuoroviikkoja" on täyttä puutaheinää.

Isäpappa kirjoitti:

Konnetoin lainaillen:

»Alussa ei tietenkään ollut viikko/viikko systeemiä..»

Mikä ihme "ei tietenkään"?

»Mietit vaan sitä, kuinka "upeasti" sinä olet onnistunut hoitamaan pottailutkin paljon paremmin kuin äiti... Ei se hemmetti ole mikään kilpailu, vaan sen pitäisi olla yhteistyötä lapsen hyväksi.»

Ei meillä olekaan kilpailtu. Esimerkiksi tuttiasia tuli ilmi, kun äitinsä oli kysynyt lapselta, että "kun nyt täytät kolme, niin sopisko että tutti jätetään pois", johon lapsi iloisena, että "en oo papalla pitkään aikan syönyt tuttia". Mun luona tutista oli luovuttu jo vuotta aikaisemmin.

»Teillähän on hyvin selkeää se, että lapsi on äidin luona hakenut tutista ja pullosta turvaa hyvin pitkään, koska jatkuvan muutoksen takia on sitä turvaa erityisen paljon kaivannut.»

Hyvin pitkään? Mun luona tuttia ei tarvittu turvaksi siitä yksinkertaisesta syystä, että nukuin lapsen kanssa yhdessä. En nähnyt mitään syytä, miksi olisin käskenyt taaperon nukkua omassa huoneessaan, kuten äitinsä luona tehtiin.
Sama syy vaippailussakin. Olisiko minun pitänyt väkisin laittaa kuivana pysyvälle lapselle vaipat, tai tunkea tutti suuhun vaikkein hän sitä kaivannut? Kaikkea sitä kuuleekin.

Meillä oli alussa aika kireät välit lapsen äidin kanssa, joten oli parempi olla liikaa näkemättä, sillä tapaamiset meni helposti huutamiseksi.
Siitä huolimatta molemmat tiesimme oikein hyvin, että toinen pystyy huolehtimaan pienestä aivan hyvin, puuttumatta toisen käytäntöihin.
Nykyisin olemme oikein hyvissä puheväleissä.

»Meillä on ainakin riittänyt sopivasti puhuttavaa. Joillakin viikoilla enemmän, joillakin vähemmän. Olemme kertoneet, jos lasta on kiukuttanut vaikkapa lelun rikkoutuminen...»

Ei lapsi surrut toisessa kodissa, jos toisen kodissa lelu oli rikkoutunut.
Molemmat tiesimme aivan tarkkaan, milloin lapsi oli toisessa kodissa maanantaiaamuna (vaihtopäivänä) herännyt. Ja jos oli jotain väsymysjuttuja, riitoja tai muuta ollut sinä päivänä, niin perhepäivähoitaja tietenkin kertoi niistä sille joka lapsen haki.
Viikkorahaa ei pienellä ollut kummankaan luona, karkkipäivä vain äidin luona (miksi minun pitäisi tuputtaa karkkia jos äiti tuputtaa?).
Kaverisynttäreille lapsen vei se, jonka luona silloin oli.
Harrastuksista tietysti sovimme, niitä nyt ei pienellä paljoa ollut.
Käytöstavat olivat jo ennestään tuttuja, sillä olimme asuneet useamman vuoden yhdessä niin että perheessämme oli pieni lapsi (lapseni äidin entisestä liitosta). Mitä niistä uusiksi sopimaan.
Ulkovarusteet hommasi kumpi sattui hommaamaan, ja ne kulkivat mukana. Muut vaatteet ja tavarat molemmat osti omaan kotiinsa eikä niitä siirrelty (lukuunottamatta jotain pientä).
Lapsemme ei kasvanut missään sekasorrossa. Vauvalle oli luonnollista asua synnyinkodissaan, ja yhtä luonnollista vuoroviikoin asua äidillään. Isompi muutos oli hoitoon meno, sitä sinä et sentään tuomitse, vaikka sehän se suurin mullistus oli.
Jos välit on riitaisat, on parempi ettei pahemmin nähdä. Riitoja ei silti pidä sälyttää lapsen niskaan, ja siksi viedä häneltä oikeus asua yhtälailla molempien vanhempien kanssa.

Mietitään nyt asiaa vielä siltäkin kannalta, että koska asuimme eri paikkakunnalla ja olisin silloin tällöin nähnyt lasta pitkin viikkoa, niin silloin mun olisi välillä pitänyt hakea hänet hoidosta. Lapselle olisi ollut hyvin epäselvää kuka milloinkin hakee. Viikkohuollossa asia on paljon selkeämpi lapsenkin kannalta.
Lisäksi jos olisin vienyt lapseni iltapäiväksi kotiini, se olisi tehnyt 75 km ylimääräistä ajoa. Yhteisestä ajasta tunti olisi mennyt autossaistumiseen. Tai jos en olisi vienyt kotiini, niin mitä olisin tehnyt kaupungilla vaikka puolitoistavuotiaan kanssa muutaman tunnin? Lykkinyt vain vaunuja?
Käytännössä lapsi olisi saanut olla luonani (tutussa synnyinkodissaan tuttujen lemmikkien kanssa) vain joka toinen viikonloppu.
Sitten vielä kieliasiaa: todennäköisesti lapsemme ei puhuisi suomen pääkieltä lähellekään yhtä hyvin, jos lapsi olisi vain satunnaisesti vieraillut luonani. Sekin olisi varmaan kaikkien mielestä lapsen etu?
Kaikenkaikkiaan vuoroviikot ovat etenkin pienelle lapselle ehdottomasti selkein ratkaisu. Tiedän ettei se kaikilla voi toimia, mutta absoluuttiseksi totuudeksi väitetty "ei pienelle vuoroviikkoja" on täyttä puutaheinää.

Lue lisää

Sinulla on vain sinun totuus. Se voi olla oikea, tai sitten huomaat myöhemmin miten lapsellasi on ongelmia parisuhteessa ja lasten kasvatuksessa aikuisena.

Voihan sitä hakea vaikka mitä, jos haluaa, mutta kaikkeahan ei voi saada.

Juuri näin. Viikko-viikko voi toimia isoilla lapsilla, esim teineillä, jos vanhemmat eroavat vasta silloin. Mutta hekään yleensä eivät viikko-viikko systeemiä halua.

Vanhemmat ajattelevat/kuvittelevat olevansa jotenkin oikeutettuja, tai jotenkin lapselle korvaamattomia. Esim etäisä luulee, että hänellä on oikeus vaatia vuoroviikkoja, ja että on lapsen ehdoton etu, että hän viettää isän kanssa yhtä paljon aikaa kuin äidin kanssa. (Huom, sukupuolet voivat olla toisinkin päin, mutta tässä esimerkissä näin, koska useimmiten tilanne on näin päin.) Miksi se muka olisi pienen lapsen etu? Kuvitellaan vaikka tilanne, jossa 2v lapsen vanhemmat eroavat. Äiti on ollut lapsen kanssa hoitovapaalla siihen saakka. Kumpi vanhemmista on lapselle läheisempi? No luultavimmin äiti. Ja kun lapsi asuu äidin kanssa, joka vaikkapa tapaa lapsen ollessa 3v uuden hyvän miehen, siis kunnollisen myös lasta kohtaan, niin miksi tuon isäpuolen läsnäolo ei voi olla lapselle riittävä isän malli? Tietysti on. Mutta biologinen isä haluaa painottaa, että hän on jotenkin korvaamaton... Ei ole, jos vanhemmat ovat eronneet jo lapsen ollessa pieni.

Se on tietystu tärkeää, että biologinen isä jossain määrin tapaa lasta, enkä ymmärrä sitä, miksi jotkut äidit, jotka puolestaan kuvittelevat olevansa ainoita kyvykkäitä vähääkään lapsesta huolehtimaan, estävät lapsen ja biologisen isän yhteydenpidon. Esimerkiksi tapaamiset joka toinen vkl ovat lapsen etu siksi, että lapsen ei tarvitse kasvaessaamn kuvitella, ett' isä on hylännyt hänet. Sellainen ajatus heikentäisi kovasti lapsen itsetuntoa. Lapselle on aina tehtävä selväksi (jos se on totta...) että etäisäkin rakastaa ja välittää. Niinhän sanotaan myös vaikkapa isovanhemmista, joita lapset tapaavat kerran kuussa. Ei rakastaminen ja välittäminen vaadi sitä, että pitää olla jatkuvasti arjessa ja kasvatustyössä mukana.

Toisaalta on myös lähiäitejä, jotka haluavat uudelleen elää menetettyä nuoruuttaan. Rilliutteluvaihteen takia lapsi halutaan joka toinen viikko (tai vähän väliä oman mielihalun mukaan) etäisälle. Perustellaan että se on lapsen etu... Just joo, lähiäippä vain haluaa "omaa aikaa". Deittailla, rillutella, harrastaa ja levätä. Ei sinänsä niissä mitään pahaa ole, mutta vastuu lapsesta on tuhat kertaa tärkeämpää.

Jos vanhemmat eroavat vasta lapsen ollessa iso, niin asiassa on syytä miettiä tarkasti, mikä systeemi on lapsen etu, ja myös lapsen toive. Mutta kun pienen lapsen vanhemmat eroavat, niin lapsen tulee pääsääntöisesti asua vain yhdellä vanhemmalla. Se on joko äiti tai isä, riippuen tilanteesta.

Iso vaikuttava seikka on tietysti se, kumpi on lasta alusta asti enemmän hoitanut. Lisäksi vaikuttaa muut perhesuhteet. Onko jomman kumman vanhemman luona lapselle läheisiä sisaruksia? Se on surullista, kun joskus esimerkiksi lähiäiti on saamaton yksin asuva vätys, jonka lapsen kasvatuskyvyt ovat hukassa. Mutta etäisä on perheellinen mies, jonka luona olisi lapselle myös sisaruksia ja äitipuoli. Miksi lapsi ei siinä tilanteessa asuisi pääsääntöisesti isän luona?

Tai jos lapsella on vahvat perhesuhteet äidin luona, niin minkälainen itsekeskeinen isä haluaa riistää lapsen siitä perheestä joka toinen viikko? Ei ne vanhemmat ole ainoita ihmisiä lapsen elämässä. Perheen muut lapset ovat yhtä tärkeässä roolissa, etenkin jos ikäerot eivät ole suuria.

Sekä äidit että isät voivat joskus olla todella itsekkäitä. Kuvittelevat että heidän oikeudet on lapsen oikeuksia suuremmat, ja lisäksi kuvittelevat olevansa lapselle korvaamattomia, vaikka niin harvoin on. Tärkeintä on pysyvyys, turvallisuus, onnellinen elämän pohja. Esimerkiksi äitipuoli voi olla yhtä hyvä kuin äiti, ja isäpuoli voi olla yhtä hyvä kuin isä.

Tilanteet jokaisen lapsen kohdalla ovat erilaisia.