Syvimmät pelot kävivät toteen, tuplana.

Ajattelin nyt jakaa omat kokemukseni tänne jos vaikka saisi pientä vertaistukea ihmisiltä jotka ovat kamppailleet/kamppailevat samantyyppisten asioiden kanssa.
Olen nyt 22v, pienestä pitäen olen seurannut tätini taistelua kaksisuuntaisen kanssa, hyviä ja huonoja hetkiä. Hyvinä hetkinä hän oli hyvin iso osa elämääni, rakastin vietettyjä yhteisiä aikoja, kun taas huonoina aikoina ei lääkkeet maistunut ja syvemmälle vajottiin. Huonoina aikoina tätini oli jatkuvassa sairaalahoidossa mikä ei sekään tuntunut auttavan. Itsemurhayrityksiä oli lukuisia, muutama jopa paikalla ollessani. Sairauden pahetessa äitini ei antanut minun enää tavata tätiäni kun tästä oli tullut niin arvaamaton, osaksi myös rankan alkoholin kulutuksen takia. Rakastin tätiäni, nyt en ole nähnyt tätä yli viiteen vuoteen.
Seuratessani tätini voinnin kulkua, minulle kehittyi jonkin sortin hulluksi tulemisen pelko. Olen aina omannut erittäin vilkkaan mielikuvituksen ja unet olivat hyvin värikkäitä, välillä jopa sairaita ja psykedeelisiä. Aloin pelätä nukkumista kun luulin unien johtuvan hulluksi tulemisesta.
Kun olin 11v äitini joutui vakavaan onnettomuuteen. Näin tilanteen vierestä, ja näky oli jotain mitä yhdenkään 11 vuotiaan ei kuuluisi nähdä. Onnettomuus oli vanhemmilleni niin kova paikka että asiasta vaiettiin jälkeenpäin. En päässyt koskaan käsittelemään ja keskustelemaan näkemiäni asioita ja faktaa että oli sekunneista kiinni että olisin menettänyt äitini. Opin siis jo pienestä pitäen että kaikki paha mitä tapahtuu, siitä ei keskustella. Se työnnetään syvälle takaraivoon, ja annetaan muhia siellä rauhassa. Tästä tapahtumasta alkoi painajais-kierre. Viimeiset 11 vuotta eikä yhtäkään hyvää unta. Se alkoi syömään henkistä hyvinvointia.
Sairastuin myöhemmin vakavaan masennukseen ja pahaan paniikkihäiriöön, ravasin sairaalassa ja psykiatreilla. Jokainen ammattilainen jolla kävin alkoi ahdistamaan ja vaihdoinkin paikkaa useita kertoja kunnes onnistuin kirkkain silmin valehtelemaan että kaikki on hyvin ja lopetin käynnit.
N. neljä vuotta sitten mursin polveni ja sain kipuihin vahvoja lääkkeitä. Siitä alkoi lääke-addiktio. Ravasin lääkärissä valehtelemassa mitä milloinkin vain saadakseni lääkkeitä. Minut passitettiin uudelleen psykiatrille napattuani levyllisen Panacodeja ja muutamia muita lääkkeitä mitä löysin. Pääsin eroon kipulääkkeistä mutta jäljelle jäi pelko kaikkia pillereitä kohtaan. Psykiatrit yrittivät tuputtaa kaiken maailman masennuslääkkeitä mutten suostunut ottamaan edes melatoniinia unettomuuteen. Minut koettiin liian vaativaksi tapaukseksi jolloin sain siirron JMT mielialapoliklinikalle. Kävin siellä muutaman kerran mutta homma tuntui liian vakavalta säännöllisine seuloineen yms, olin vakaasti sitä mieltä ettei päässäni ole mitään vikaa joten jätin sielläkin käymisen.
Elämä on ollut sen jälkeen melkoista rypemistä, eteenpäin kulkeminen on ollut enemmän kuin hankalaa.
Nyt jokin aika sitten hakeuduin itse takaisin hoitoon. Olin pitkään kärsinyt pahoista näkö-, kuulo- ja tunto-, ja ajatusharhoista. Kävin sairaalassa tutkimuksissa ja ravasin yhtenään psykiatrilla ja psykiatrian lääkärillä. Läpikäydyistä keskusteluista tajusin näin jälkeenpäin kärsineeni pahoista mania- ja depressiovaiheista. Minulle siis todettiin kaksisuuntainen mielialahäiriö. Pahin pelkoni kävi toteen. Sain pahan paniikkikohtauksen kuullessani asiasta, mitä ei yhtään ainakaan helpottanut tieto että samassa paketissa tuli skitsofrenia.
En kyennyt sisäistämään asiaa ollenkaan, vajosin aivan omaan maailmaani muutamaksi viikoksi. En uskonut koko asiaa ja yritin keksiä ns. luonnollisia selityksiä puheelle mitä kuulen, näyille mitä näen, tuntemuksilleni ja sille etten halliste omaa ajatusmaailmaani. Aloin käsittelemään ja pienin askelin hyväksymään asian kun huomasin että lääkitys auttoi. Eli asia oli pakko uskoa. Harhat eivät ole kokonaan vielä kadonneet mutta lieventyneet.
Opittuani pienestä pitäen pitämään suuni kiinni kaikesta pahasta, en ole asiasta kertonut muutakuin poikaystävälle ja yhdelle hyvälle ystävälle. En tiedä vielä miten äidilleni kertoisin, kun tiedän että tämä on kamppaillut siskonsa mielisairauden kanssa.
Tiedostan hyvin että asioista pitäisi puhua mutta vanhoista kaavoista on vaikea luopua enkä saa suutani auki. Asioiden muhiminen mielessä on tehnyt minusta vihaisen. En näe kavereitani etten pura turhautumistani heihin, ja olenkin alkanut omaamaan jonkin tason torikammoa. Tuntuu että jokainen ihminen on syvästi vihainen ja halveksuu minua. En kestä edes kauppaan menemistä kun pelkään omaa käyttäytymistäni ja ihmisten katseita.
Siinä siis ei niin lyhyesti oma tarinani, toivottavasti saan kuulla joitain mielipiteitä/kokemuksia etten ole aivan täysin yksin asiani kanssa. Ja syvällä kokemuksen äänellä haluan neuvoa, puhukaa asioista ja jos jokin on huonosti, hakekaa apua. Olen nyt tehnyt itselleni lupauksen, ahdisti kuinka paljon tahansa, käyn hoitoni loppuun ja syön lääkkeeni. Tästä on suunta vain ylöspäin.