Millään enää mitään merkitystä

Kyllä tuntemuksesi on ihan normaalia tervettä surua. Se on merkki siitä, että isä on ollut hyvin tärkeä ja teillä on ollut läheiset välit. Yleensä surun voimakkuus on verrannollinen kiintymyksen suuruuteen. Jos joku tuttavamme kuolee, uutinen saattaa koskettaa, mutta elämä jatkuu ja emme ainakaan tunteella käsittele asiaa.
Olisi outoa ja jopa epäterveellistä jos et kokisi surua, ja apatiaa. Se olisi merkki, että koteloit menetyksen ja se jää jonnekin alitajuntaan.
Kyllä isä ymmärtää että et jaksa nyt harrastaa ja ei hän sitä "sieltä" vaadi.
Surutyö on yksilöllistä. Tulee aika jolloin elämä alkaa taas saada kipinää ja lintujen laulu ja luonnon tuoksu kumpuaa elämää.
Kun läheinen kuolee, niin sitä tekee tiliä, raporttia yhteisestä historiasta, eletystä elämästä ja myös oma rajallisuus tulee konkreettisesti esille. Kun oma isä kuoli, niin tuli mieleen, että olen sitten seuraava sukupolvien ketjussa. Niin en välttämättä ajatellut mummon ja vaarin lähdön jälkeen. Voihan se kyllä niinkin käydä, että perillinen kuolee ennen vanhempaa.
Kannattaa tehdä asioita, joita parhaiten jaksaa ja puhua, muistella. Se on paras kiitos myös ajan jättäneelle.

Samoin mielestäni sinulla on normaali suruaika. Vältä tuolloin psykiatreja, niin säästyt myrkyiltä. Amerikassa leskien suru on diagnosoitu masennukseksi, mistä lääketeollisuus kiittää.
http://www.madinamerica.com/2015/03/loneliness-losing-spouse-often-looks-like-depression/

On ihan luonnollista tuntea surua ja kyllä se epätodellinen olo ja kaiken merkityksettömyys surusta johtuu. Olisi hyvä jos voit puhua isästäsi ja hänen kuolemastaan jonkun kanssa, sellaisen joka aidosti on läsnä. Jos sinulla ei ole kelle puhuisit, ainakin seurakunnissa on ryhmiä omaisen menettäneelle ja sinne voi varmaankin ottaa yhteyttä ja tavata jonkun diakonin. En usko, että tarvitsee olla mitenkään uskonnollinen välttämättä muuten.

Minulla on kohta kolme kuukautta äitini kuolemasta ja alussa oli tosi vaikeaa. Ennen hautajaisia juttelimme papin kanssa äidistä. Hautajaisissa hän puhui niin kauniisti äidistä, että sain hänen sanoistaan jo lohtua. Nyt on jo ajatukset selkiintyneet ja pystyn jo tekemään kaikenlaisia asioita, mutta alussa oli niin sumuista, että en edes muista kaikkea ja mikään ei kiinnostanut, kaikki pienetkin asiat tuntuivat vaikeilta kuten ruuanlaitto, siivoaminen tai aamulla herääminen. Voimia sinulle!