Lähtijöitä?

Valitettavasti kaikki ei mene ohi, ei kannattaisi vastata noin ylimalkaisesti. On esimerkiksi diagnooseja, jotka ovat pysyviä ja kun niitä on monta, ne hankaloittavat elämää.

Ja HaeApua -automaattia ei ole. Ammattilaiset ovat erittäin avuttomia itsemurhapuheiden edessä. He alkavat puhua ihan mistä vain sotkeakseen ajatuksesi ja sekoittaakseen mielesi, jotta heidän ei tarvitsisi puhua itsemurhasta.

Elämä ei ole lahja, se on yksi turhista kliseistä. Emme kukaan pyydä syntyä tänne, jos elämä olisi lahja, syntyisimme terveinä ja toivottuina ja meillä olisi ainakin jossain elämänvaiheessa joku, joka välittäisi meistä. Tietysti useimmilla näin on. Mutta on täysin turhia ja täynnä kärsimystä olevia elämiä, jotka eivät muutu, vaikka miten itse yrittäisi muutosta.

Ihmisellä on oikeus päättää omasta elämästään ja kuolemastaan. Valitettavasti keinoja lähteä täältä huomaamatta ja huomiota herättämättä ei oikein ole. Jos euthanasia olisi laillinen, tilanne olisi toisin. En voi ymmärtää, että jotkut käyttävät valtaa toisten yli kieltämällä eutanasian. Eihän täältä ketään olla pakolla lähdettämässä, vaan turvaamassa ihmiselle arvokas lähtö ja kärsimyksen lopetus.

Hei nimimerkki, Itse_valittu_lähtö

En tarkoittanut ylimalkaisesti kommentoida, ymmärrän asian vakavuuden, erittäin hyvin. Tiedän, oikein hyvin, että on sairauksia ja diagnooseja, jotka ovat pysyviä ja haittaavat elämää. Tiedän myös, että nykyään sairauksia voidaan hoitaa ja vointi yleensä kohenee, jos pysyy tarvittavan hoidon piirissä.

Ei ole automaattia, joka korjaa asiat. Mutta apua on saatavissa, useimmiten. On ikävää, että toisinaan apua joutuu nimenomaan etsimään ja että joskus ammattilainen ei ehkä olekaan niin ammattilainen jokaisen avunhakijan kohdalla, kun on herkistä, vaikeista asioista kyse. Kyllä suurin osa ammattilaisista kestää ja uskaltaa puhua itsemurhasta, onneksi.

Sanot, että Elämä on lahja- on klisee. Minun mielestäni se on kuitenkin totta.
Voimia kevääseen, tuo se sitten mukanaan mitä tahansa,
Pirkko-pappi

kuunteleva_kirkko kirjoitti:

Hei nimimerkki, Itse_valittu_lähtö

En tarkoittanut ylimalkaisesti kommentoida, ymmärrän asian vakavuuden, erittäin hyvin. Tiedän, oikein hyvin, että on sairauksia ja diagnooseja, jotka ovat pysyviä ja haittaavat elämää. Tiedän myös, että nykyään sairauksia voidaan hoitaa ja vointi yleensä kohenee, jos pysyy tarvittavan hoidon piirissä.

Ei ole automaattia, joka korjaa asiat. Mutta apua on saatavissa, useimmiten. On ikävää, että toisinaan apua joutuu nimenomaan etsimään ja että joskus ammattilainen ei ehkä olekaan niin ammattilainen jokaisen avunhakijan kohdalla, kun on herkistä, vaikeista asioista kyse. Kyllä suurin osa ammattilaisista kestää ja uskaltaa puhua itsemurhasta, onneksi.

Sanot, että Elämä on lahja- on klisee. Minun mielestäni se on kuitenkin totta.
Voimia kevääseen, tuo se sitten mukanaan mitä tahansa,
Pirkko-pappi

Lue lisää

Kävin noin 40 vuotta erilaisissa terapioissa ja muissa ammattiauttamissuhteissa, monet niistä oli pitkiä, useita vuosia. Montako kymmentä vuotta Pirkko-pappi arvelee, että tarvittaisiin vielä, että paranen? Meillä ei todellakaan ole HaeApua -automaattia. Olen vanhemmiten todennut, että ihminen itse on oman itsensä paras auttaja.

Kyllä osa ammattiauttajista kestää itsemurhapuheet, mutta heillä ei ole niihin mitään sanottavaa. Arvelisin, että esimerkiksi nykyinen työterveyshoitajani ymmärtää minun perusteeni ja on mielessään samaa mieltä, että minulla on perusteita täältä lähteä, mutta hänen ammatillinen etiikkansa ei tietenkään salli sen sanomista suoraan. Hän on hyvin käytännönläheinen ihminen.

Kliseet Kaikella on tarkoituksensa ja Elämä on lahja ovat lauseita, joita käytetään kun ei ole muuta sanottavaa. Ei kukaan ole kuitenkaan rationaalisesti perustellut, mitä esimerkiksi tuo lahjahöpinä käytännössä tarkoittaa. Minä esimerkiksi en ole pyytänyt päästä tänne syntymään, vaan olen syntynyt vahingossa, isyyttä ei ole selvitetty ja äiti on/ oli (en tiedä) yksinkertainen/ autistinen/masentunut/kehitysvammainen/ kaikkea noita ja vielä jotain muuta, ei silloin tehty diagnooseja.

Elämä ei valitettavasti ole antanut paljoa valita, koko elämä on mennyt mielenterveysongelmien kanssa pyörimiseen ja päivästä toiseen selviytymiseen. Lähdön hetken voi itse valita ja mielestäni on ihmisoikeus saada valita se itse. Lähtötapoja pitäisi antaa valmiiksi esimerkiksi ammattiauttajien taholta silloin, kun heillä ei ole muita tapoja auttaa.

Hei vielä.
Ikävä kuulla kaikki tuo. En sanonut enkä ajattele, että kaikki paranevat, se ei ole totta, ikävä kyllä. Ihmisillä on monenlaisia "ristejä" elämässään; sairauksia (fyysisiä ja henkisiä), ihmissuhdeongelmia, päihdeongelmia, taloudellisia ongelmia - joillakin näistä useitakin. Siinä olet varmasti omalla kohdallasi ainakin oikeassa, että olet itsesi paras auttaja. Joku toinen voi saada apua muiden ihmisten kautta, hyvä niin. On niinkin kuten sanoit, että elämä ei aina anna valinnanmahdollisuuksia. Meillä lienee kaikilla sellaisia asioita elämässä, joita emme itsellemme ottaisi, valitsisi, jos olisi mahdollista jättää ne väliin. Toisilla niitä on paljon. Sitten on vaan yritettävä selvitä päivästä toiseen, joka on tietysti raskasta, mikäli ei löydä iloa tai merkitystä elämäänsä ja arkeensa. Mutta mielestäni ammattiauttajien ei tule antaa tai neuvoa asiakkaitaan itsemurhaan, se olisi erikoista ja epäeettistä. Niin kauan on toivon kuin on elämää. On olemassa esimerkkejä umpikujassa ja itsemurhan partaalla olevista, jotka ovat saaneet elämänsä suunnan muuttumaan ja ovat loppuelämästään kiitollisia.

Onko lähistölläsi mielenterveyskuntoutujien vertaistukiryhmää? Jos on, rohkaisisin sinua menemään mukaan.

Jaksamista sinulle, huomiseen ja sitä seuraaviinkin päiviin,
Pirkko-pappi

kuunteleva_kirkko kirjoitti:

Hei vielä.
Ikävä kuulla kaikki tuo. En sanonut enkä ajattele, että kaikki paranevat, se ei ole totta, ikävä kyllä. Ihmisillä on monenlaisia "ristejä" elämässään; sairauksia (fyysisiä ja henkisiä), ihmissuhdeongelmia, päihdeongelmia, taloudellisia ongelmia - joillakin näistä useitakin. Siinä olet varmasti omalla kohdallasi ainakin oikeassa, että olet itsesi paras auttaja. Joku toinen voi saada apua muiden ihmisten kautta, hyvä niin. On niinkin kuten sanoit, että elämä ei aina anna valinnanmahdollisuuksia. Meillä lienee kaikilla sellaisia asioita elämässä, joita emme itsellemme ottaisi, valitsisi, jos olisi mahdollista jättää ne väliin. Toisilla niitä on paljon. Sitten on vaan yritettävä selvitä päivästä toiseen, joka on tietysti raskasta, mikäli ei löydä iloa tai merkitystä elämäänsä ja arkeensa. Mutta mielestäni ammattiauttajien ei tule antaa tai neuvoa asiakkaitaan itsemurhaan, se olisi erikoista ja epäeettistä. Niin kauan on toivon kuin on elämää. On olemassa esimerkkejä umpikujassa ja itsemurhan partaalla olevista, jotka ovat saaneet elämänsä suunnan muuttumaan ja ovat loppuelämästään kiitollisia.

Onko lähistölläsi mielenterveyskuntoutujien vertaistukiryhmää? Jos on, rohkaisisin sinua menemään mukaan.

Jaksamista sinulle, huomiseen ja sitä seuraaviinkin päiviin,
Pirkko-pappi

Lue lisää

Hei taas, ja vaikka olemme eri mieltä asioista, arvostan sitä, että vastasit.

Miksi vertaistukiryhmän pitäisi olla "lähistölläni", en ole mitenkään kykenemätön liikkumaan siellä sun täällä? Käynhän päivittäin töissä kauempaa, koska minulla ei ole varaa asua Helsingissä eikä missään pääkaupunkiseudulla. Voin myös vapaa-aikana mennä minne minua huvittaa niin kauan kuin olen työelämässä ja saan edes jonkinlaista palkkaa, en ole mitenkään turpeeseen sidottu.

Mielenterveyskuntoutujille eli eläkkeellä oleville lääkkeillä puolitokkuraisiksi syötetyille on kyllä ajankuluryhmiä. Itse olen aktiivisesti mukana työelämässä toistaiseksi, kunnes jään vanhuuseläkkeelle. Siksi toiseksi minulla ei ole mitään asiaa masentuneiden ryhmiin, olivatpa ne suunnattuja keille tahansa, minulla ei ole masennusdiagnoosia enkä koe olevani masentunut.

Koska mielenterveysyhdistyksiä eivät tunnu kiinnostavat työssäkäyvät mielenterveysongelmat, perustin vertaistukiryhmän itse erään yhdistyksen alaisuuteen. Se vain valitettavasti loppui ennen kuin se alkoikaan, koska sinne ei tullut porukkaa. Yhdistyksellä ei tuntunut olevan halukkuutta markkinoida sitä, yhdistyksiä todellakin kiinnostavat vain kiltit passiivisiksi opetetut tai elämän myötä passivoituneet kuntoutujat.

Olen muuten elämäni aikana ollut monenlaisissa ryhmissä muutoin, esimerkiksi Ryhmätyö ry:n ja Ihmissuhdetyö ry:n ryhmissä. Minua ei tarvitse mitenkään "rohkaista" menemään mukaan sen enempää niihin kuin muuallekaan. Tuohon 40 vuoden hoitohistoriaan mahtuu paitsi yksilöterapioita ja muita yksilöhoitoja, myös useita ryhmiä, mainitsin vain kaksi, koska nuo yhdistykset lienevät useille tuttuja ja ryhmät olivat laadukkaita. Oireita ne sen enempää kuin muukaan hoito ei ole parantanut. En tiedä, jos minulle olisi tehty oikea diagnoosi ihan nuorena ja kouluaikana ylipäätään olisi ollut jotain hoitoa tai edes joku aikuinen elämässäni, olisinko paremmassa kunnossa. No, jossittelua kaikki tällainen ja sinänsä turhaa. Ansiotyö on ollut asia, joka on parhaiten vähentänyt oireitani. Valitettavaa, että vanhuuseläkkeelle on jäätävä.

Luulen tietäväni kuka olet, älä pahastu. On ikävää, ettei se ryhmä lähtenyt liikkeelle. Sinulla oli oikea ote ja eikös ryhmänvetokokemusta ollut myös aiemmalta ajalta. Ja olit saanut uuden työpaikan ihan oudolta alalta yli viisikymppisenä? Oletko nyt ihan tosissasi, että sinun kaltaisesi ihminen suunnittelee itsemurhaa? Miksi ihmeessä?

itse_valittu_lähtö kirjoitti:

Hei taas, ja vaikka olemme eri mieltä asioista, arvostan sitä, että vastasit.

Miksi vertaistukiryhmän pitäisi olla "lähistölläni", en ole mitenkään kykenemätön liikkumaan siellä sun täällä? Käynhän päivittäin töissä kauempaa, koska minulla ei ole varaa asua Helsingissä eikä missään pääkaupunkiseudulla. Voin myös vapaa-aikana mennä minne minua huvittaa niin kauan kuin olen työelämässä ja saan edes jonkinlaista palkkaa, en ole mitenkään turpeeseen sidottu.

Mielenterveyskuntoutujille eli eläkkeellä oleville lääkkeillä puolitokkuraisiksi syötetyille on kyllä ajankuluryhmiä. Itse olen aktiivisesti mukana työelämässä toistaiseksi, kunnes jään vanhuuseläkkeelle. Siksi toiseksi minulla ei ole mitään asiaa masentuneiden ryhmiin, olivatpa ne suunnattuja keille tahansa, minulla ei ole masennusdiagnoosia enkä koe olevani masentunut.

Koska mielenterveysyhdistyksiä eivät tunnu kiinnostavat työssäkäyvät mielenterveysongelmat, perustin vertaistukiryhmän itse erään yhdistyksen alaisuuteen. Se vain valitettavasti loppui ennen kuin se alkoikaan, koska sinne ei tullut porukkaa. Yhdistyksellä ei tuntunut olevan halukkuutta markkinoida sitä, yhdistyksiä todellakin kiinnostavat vain kiltit passiivisiksi opetetut tai elämän myötä passivoituneet kuntoutujat.

Olen muuten elämäni aikana ollut monenlaisissa ryhmissä muutoin, esimerkiksi Ryhmätyö ry:n ja Ihmissuhdetyö ry:n ryhmissä. Minua ei tarvitse mitenkään "rohkaista" menemään mukaan sen enempää niihin kuin muuallekaan. Tuohon 40 vuoden hoitohistoriaan mahtuu paitsi yksilöterapioita ja muita yksilöhoitoja, myös useita ryhmiä, mainitsin vain kaksi, koska nuo yhdistykset lienevät useille tuttuja ja ryhmät olivat laadukkaita. Oireita ne sen enempää kuin muukaan hoito ei ole parantanut. En tiedä, jos minulle olisi tehty oikea diagnoosi ihan nuorena ja kouluaikana ylipäätään olisi ollut jotain hoitoa tai edes joku aikuinen elämässäni, olisinko paremmassa kunnossa. No, jossittelua kaikki tällainen ja sinänsä turhaa. Ansiotyö on ollut asia, joka on parhaiten vähentänyt oireitani. Valitettavaa, että vanhuuseläkkeelle on jäätävä.

Lue lisää

Hei jälleen, itse_valittu_lähtö

Kuultuani historiastasi tarkemmin, huomaan tosiaan, että ehdotukseni olivat ... epäsopivia. No, sitä vertaistukiryhmää "lähistöllä" tarjoilin, koska enhän tiennyt yhtään missäpäin pitkää maatamme asut. Tällaiseen ryhmään voi hyvinkin olla matkaa useampi sata kilometriä, jolloin sinne ei ehkä tule lähdettyä. Hyvä juttu, että sinulla tosiaan on työ, tässä maassa on tällä hetkellä paljon vaikeassa tilanteessa olevia työttömyyden takia; "matto vedetty jalkojen alta". Vanhuuseläkkeelle on jäätävä, mutta jos haluat, saatat hyvinkin löytää, keksiä itsellesi sopivaa vapaaehtoistyötä, vaihtoehtoja on paljon. Se saattaa tuoda eläkkeellä arkeesi iloa, merkitystä.

Tänään on hyvä sää, iloa siitä, toivottaa
Pirkko-pappi

Yksiniistäharvoista kirjoitti:

Luulen tietäväni kuka olet, älä pahastu. On ikävää, ettei se ryhmä lähtenyt liikkeelle. Sinulla oli oikea ote ja eikös ryhmänvetokokemusta ollut myös aiemmalta ajalta. Ja olit saanut uuden työpaikan ihan oudolta alalta yli viisikymppisenä? Oletko nyt ihan tosissasi, että sinun kaltaisesi ihminen suunnittelee itsemurhaa? Miksi ihmeessä?

Lue lisää

Olet , Yksiniistäharvoista, varmaankin jompikumpi niistä kahdesta, jotka olisivat tuleet ryhmään, jonka markkinointi todellakin hoidettiin kehnosti. En välitä, vaikka minut tunnistettaisiin täällä. Minua suoraan sanoen sieppasi tuo ylhäältäpäin tullut ehdotus, että "rohkaistuisin" menemään vertaistukiryhmään ikään kuin olisin joku arka aikuispissis. Jos takana on 40 vuotta hoitoja, niin totta moses siihen mahtuu myös monenlaista ryhmää. Ja kun sopivaa ryhmää ei loppupeleissä löytynyt, halusin perusta sen itse. Yleensä ihmettelen ihmisiä, jotka vain valittavat eivätkä tee asioille mitään.

Hyvä esimerkki tästä on tuo, minkä mainitsit. Minä todellakin työllistyin muutaman vuoden yli viisikymppisenä avian uudelle alalle ja opettelin työn kautta uuden ammatin. Yleisestä valitusvirrestä päätelleen kukaan 50 täyttänyt edes terve ihminen ei saa työtä, mina en kokenut sitä edes erityisen vaikeana. No työtähän uuden ammatin opettelu vaati, se on selvää. Lienee niin, että useimmat senikäiset mieluiten syövät suklaata sohvassa kuin suuntautuvat työelämään, en minäkään sellaisia työntekijöitä palkkaisi. Suuntaudun edelleen aktiivisesti työhöni enkä ole huomannut pääkopan haurastuneen. Harmi, ettei enää voi hakea uutta työtä ja taas kerran aloittaa alusta.

Itsemurhan suunnittelu on projekti siinä kuin joku muukin, ei sen kummempi. Erilaiseksi sen teke vain se, että yhteiskunta ei anna välineitä, vaikka perusteet toimenpiteelle olisi.

kuunteleva_kirkko kirjoitti:

Hei jälleen, itse_valittu_lähtö

Kuultuani historiastasi tarkemmin, huomaan tosiaan, että ehdotukseni olivat ... epäsopivia. No, sitä vertaistukiryhmää "lähistöllä" tarjoilin, koska enhän tiennyt yhtään missäpäin pitkää maatamme asut. Tällaiseen ryhmään voi hyvinkin olla matkaa useampi sata kilometriä, jolloin sinne ei ehkä tule lähdettyä. Hyvä juttu, että sinulla tosiaan on työ, tässä maassa on tällä hetkellä paljon vaikeassa tilanteessa olevia työttömyyden takia; "matto vedetty jalkojen alta". Vanhuuseläkkeelle on jäätävä, mutta jos haluat, saatat hyvinkin löytää, keksiä itsellesi sopivaa vapaaehtoistyötä, vaihtoehtoja on paljon. Se saattaa tuoda eläkkeellä arkeesi iloa, merkitystä.

Tänään on hyvä sää, iloa siitä, toivottaa
Pirkko-pappi

Lue lisää

Vapaaehtoistyö on valitettavasti pelkkää mummojen ulkoilutusta ja puheenpölinää. Ei huvita kuunnella mummojen muisteloita, haluan toimintaa. Eli ne vaihtoehdot ovat enempi tai vähempi keskenään samanlaisia. Kun on työelämässä, on taloudellisia mahdollisuuksia ajella sinne sun tänne esimerkiksi jonkun ryhmän tai tapahtuman perässä, mutta kun jää vanhuuseläkkeelle, tilanne muuttuu. Pääkaupunkiseudulla vapaaehtoistyön kirjo on laajempi. Esimerkiksi Hurstilla on muutakin kuin joulujuhlat, joissa olen useina vuosina toiminut avustajana päästäkseni edes hieman eroon pakkopyhistä.

Oikea ratkaisu olisi löytää ansiotyötä vanhuuseläkkeellä ollessa, saisi hieman rahaa ja toiminnan luonne olisi toisenlaista, se huomio suuntautuu tekemiseen. Valitettavasti en ole sairaanhoitaja, opettaja tai muu vastaava, joka löytää helposti työtä vanhuuseläkkeelläkin. Puhelinmyyntiin en lähde, vaikka olen aikoinaan myyntityötä tehnytkin (mitäpä työtä en olisi kokeillut). Ajelin kymmeniä tuhansia kilometrejä vuodessa ympäri Suomea, ihmiset ja paikkkaunnat vaihtuivat. Huvittaa vieläkin tuo ylhäältäpäin tullut kommentti, että pitäsi "rohkaistua" menemään johonkin ryhmään....mitä hiirulaisia ihmisten oikein kuvitellaan olevan? Jos on elinikäiset mielenterveysongelmat ja useita diagnooseja, niin ei se tee ihmisestä mitään puupatsasta, joka pelkää omaa varjoan.

Soisin asenteen mielenterveysongelmaisia kohtaan muuttuvan. Monet meistä on ihan kuin kuka tahansa työkaveri tai harrastuskaveri tai naapuri, ei meillä ole sarvia päässä eikä muutakaan päälle pain näkyvää ihmistä invalidisoivaa piirrettä.

Hei taas, itse_valittu_lähtö

Nykyään vapaaehtoistyötä on kyllä tosi monenlaista, kaikenikäisten parissa eri järjestöjen kautta. Ei se ole vaan mummoille lukemista. On lasten ja nuorten kanssa toimimista, tukihenkilötoimintaa, erilaista pientä auttamista ihmisten luona (tietokone, kaupassa käynti...), myyjänä kirppiksillä jne. vaihtoehtoja ja järjestöjä löytyy.

Olen aivan juuri samaa mieltä; asenteiden mielenterveysongelmaisia kohtaan pitää muuttua ja uskon, että muuttuukin, meidän avullamme. Meistä jokaisen perheessä, työpaikalla, ystävissä, naapurissa, sukulaisissa on näitä ihmisiä ja kuka tahansa meistä voi olla mielenterveysongelmainen jonain päivänä. Me voimme jokainen aikaansaada tätä muutosta.

Kevään iloa,
Pirkko-pappi