Avioliiton odotukset, kun kumppani muuttuu....

Ahkera, ei-ryyppäävä, ei-väkivaltainen maamies-aviomiehesi ansaitsee minusta kunnioitusta omana itsenään. Pidä huoli että ehkäisy toimii (hakeudu sterilointiin) ja etsiydy itse seurakunnan perhetyön tai neuvolan kautta keskustelemaan.
Ei maatalossa ole opetettu yhdessä touhuamista jne "kaupunkilaiskotkotuksia". Toki tarvitset ystäviä, ettekö käy edes perhekerhoissa tms.? Hakeudu seutukunnan harrastuksiin ja seuroihin (MLL ainakin), tuosta opiskelusta ja muusta en oikein tiedä. Olet aika paljon itse valinnut omilla valinnoillasi jo valmiiksi loppuelämääsi, syrjäinen maatalo, viisi lasta, ei koulutusta?
Älä syytä ahkeraa maajussiasi elämäsi pilaamisesta, vaan yritä muiden viisaiden naisten kanssa yhteistyössä parantaa omaa tyytyväisyyttäsi. Töihin meno, voit kokea huonoja fiiliksiä haettuasi kymmentä paikkaa tuloksetta tietyistä syistä. Kun lapset kasvavat, jokin lähihoitaja-tyyppinen työ voisi olla OK. Jos olisit käynyt maatalousalan kouluja, luonnollisesti hoitaisit eläimiä (lypsyä vaikka) isännän rinnalla työtoverina, tästä hän varmasti ilahtuisi.
Omat valintasi tehneenä, älä liikaa haaveile ihanasta kaupunkielämästä vaan nauti linnunlaulusta ja lasten olemassaolosta, juuri tästä hetkestä.
"If you can't get what you want, learn to want the things you've got!.

Vastakohtia? Työssäkäynti olisi... Aamuisia töihinlähtöjä, kun ENSIN olet huoltanut perheen. Mahdollisesti laittanut päivän/iltapäivän jutut valmiiksi perheelle. Kun tulisit kotiin, tekemättömät vastassa.
Itse elin aikoinaan ihan hyvää perhe-elämää, kunnes palasin nuoruuden ammattiini 2 lapsen jälkeen(maatalouslomittaja). Ongelmia ilmeni välittömästi. Mikä hoitopaikka ottaa lapsia kello se ja se hyvin varhain... Milloin näen pienet hereillä kun puoliso sitten vei oman työnsä mukaan hoitoon ja haki. Se ruokatalous aina iltaisin myöhään valmiiksi, paistamiset ehti vain vapaapäivinä, ja muuta isompaa rojektii.
Huono omatunto seuralaisena, kiire kiire... Että ehti taasen kotiin, jossa oli huollettavia kolmekin, plus eläimet.
Meillä joskus harvoin istuttiin yömyöhällä- ainoana kummankin pienenä vapaahetkenä- kuin kaksi vento vierasta tuvan pöydän äärellä, juoden yökahveja.

Koin sen kotona vietetyn ajan varmasti toisin kuin sinä. Rakastin kotonaoloa lasten ja omien elukoiden parissa, aina jotain pikkuhanketta, vanhaan taloon, kun vain oli siihen tilaisuus.
Sittemmin... elämän muuttuessa erosimme. Nykyään? Tuntiduunarina, mutta aika onnettomana, kun on elettävä työn takia kaupunkikeskustassa, ja mitä siellä vapaallaan sitten tekisi- lastenkin jo ajat sitten kasvettua aikuisiksi.
Miehesi ehkä ilahtuisi jos osallistutkin tilan töihin- tietenkin vaikka palkollisen tyyliin mikäli tila on miehen oma, ettet jää ilman työkorvausta ja eläke-etuja. Tunsin nuorempanakin pareja joista kumpikin oli opetellut toisensa työn keskeiset jutut- kukaanhan ei huomisesta tiedä, minkä yllärin voi tuoda. Nämä parit perustelivat, että on hyvä kun on varamies toiselle tai toiselle... Kerrankin tapasin yhden isännän suursiivousta tekemästä. Kertoi vaimon menneen vuorostaan propsinkaatohommiin.
Ehkä miehesi kokee tilan kuten se on, yritys. Ehkä ei osaa irtautua välillä, kun kokee olevansa yksin sen pyörityksestä vastaava. Lomita joskus, ja vaadi korvike: että isäntä heittää vähän vapaalle välillä.

Tila ei ole miehelleni yritys, vaan elämäntapa, kaikki kaikessa. Maataloon kasvetaan, maatalon tavoille kasvetaan. Kunnioitan miestäni tavattomasti. Kuten jo kerroin, hänellä on nämä ihanat puolet, mutta nimenomaan, mitäpä jos ne vain korostuu iän myötä....Kaikki asiat ovat hyviä, ääripäät ei juuri koskaan.
Tietenkin on ollut oma valintani tulla 17 vuotiaana taloon. Enhän missään vaiheessa ole syyttänyt ketään, vai olenko?
Mutta harmittava ja väärä tunne on se, että uhraan itseni toiselle tärkeille asioille. Minun mielestäni on hienoa, että joku antautuu työlleen ja on ahkera, mutta entäpä jos hän ei halua lomittajaa, kun sitä ei tarvita-ei ole ennenkään tarvittu. Ei halua lähteä kotoa pois, kun ei kukaan huolehdi silloin karjasta.
Kun sanon kaipaavani vaihtelua, että käytäisi jossain, mieheni loukkaantuu koska kokee sen kodin moittimisena.

Pohdin alkuperäisessä kirjoituksessa sitä, että saanko haluta itsellenikin "omaa" elämää ja perheen yhteistä elämää. Voinko haluta lasten isää joskus saunaan kanssani? Tai lasten kanssa? Voinko haluta isää välillä lukemaan iltasadun? Voinko haluta yhteistä ostosreissua? Kaupunkiin syömään? Viemään yhden kerran lasta terapiaan?

Tulin 17 vuotiaana taloon, saatiin ensimmäinen lapsi kun olin 18 ja sen jälkeen alkoi miehen aherrus....Kysyitte, emmekö käy missään. EI, ei käydä. Minä olen käynyt sukulaisten rippijuhlissa tms. lasten kanssa, ja ihan luvan kysyneenä.
Mutta mieheni ei halua lähteä mihinkään. Ei tällä paikkakunnalla ole oikeastaan mitään toimintaa, 2200 asukasta koko kunnassa....me asutaan n 2,5 kilsan päässä naapureista metsätien varrella, oikeasti ihan syrjässä kaikesta. Vaihtoehdot on todella vähissä sosiaaliseen elämään. Neuvolareissut, lääkärireissut, vanhempainvartit :)

Tiedän, että toista ei voi muuttaa, mutta harmi, että muutos tapahtuu kuitenkin....Muutun minäkin, ja burn outin jälkeen löysin itseni uudelleen, mutta silloin myös heräsi nämä kysymykset. Että onko minullakin oikeus elää toivomallani tavalla, vai elänkö koko elämän miehen toivomalla tavalla? Ja maatalon ehdoilla?

AP lisää vielä.

En voi tehdä maatalon töitä astmani takia.....Ja kuinka kahden autistisen lapsen kanssa voisin käydä "seutukunnan harrastuksissa ja seuroissa" .......Mitä hankalemmaksi asiat lasten kanssa menee, sitä vetäyneempi mieheni on. Ystävä ja kumppani, sitä minä kaipaan. Olkapää jota vasten itkeä, kun ei jaksa lasten asioita. ...Olo on konkreettisesti ja henkisesti yksin jäänyt....nyt tää meni vähän masisi puolelee ;) Mutta jotakuinkin reippaastikin sanottuna näin!

Hätäsesti vielä jatkan.......Kun mietin tuossa. Että onhan mieheni muuttunut myös parempaan päin. Nuorimman lapsen syntymän jälkeen hän ymmärsi, tai ainkin suostui siihen, että en aina jaksanut nousta puoli kuudeksi laittamaan aamiaista, vaan keitin vain kahvin ja laitoin aamuruuan vasta navetan jälkeen. Nuorin lapsemme kun saattoi valvoa koko yön läpi ensimmäisen vuoden ajan. Mies opetteli hakemaan vaatteensa kaapista jne. monta vuotta siihen meni, että hän ymmärsi, että en rakasta häntä sen vähempää, vaikka en jaksa aina niitä laittaa valmiiksi.

Luulen, että mieheni ajattelee työllä näytettävän rakkauden määrän. Mitä enemmän häntä passaan, sitä enemmän häntä rakastan, ja mitä enemmän hän tekee töitä, sitä enemmän hän rakastaa....En tiedä.....

Ota sitä aikaa itsellesi vähän kerrallaan. Sillä tavalla ettei se liikaa ärsytä miestäsi. Ehkä hän huomaa vähitellen että se parantaa suhdettanne ja elämäänne. Asioista voi aina keskustella jos hän kuuntelee. Pyydä miestäsi tekemään asioita kanssasi kahden mahdollisuuksien mukaan. Jos miehesi ei hyväksy sanojasi, älä sano mitään vaan tee omia "siirtojasi" kodin ulkopuoliseen elämään ja osoita hänelle että hän voi luottaa sinuun siitä huolimatta. Et voi jättää omaa elämääsi elämättä. Opiskele jos mahdollista, se käy netinkin kautta ja käymällä välillä tutkinnoissa. Harrasta, elä, repäise itsesi irti vähitellen muuhunkin elämään.

En tiedä maatalon pyörityksestä mitään,mutta voin kuvitella tunteesi. Kyllä jokaisella ihmisellä pitää olla jotakin josta tykkää,työ,harrastus.. sitä elämää. Muutakin kuin kodinhoitoa. Toki on varmaan myös ihmisiä joille Se riittää,se pelkkä kotielämä. Tiedän erityislapsien äitinä kuinka uuvuttavaa se jo on. Jos on ihminen joka kaipaa muitakin ihmis kontakteja kuin oma mies tms., niin onhan tuo ahdistavaa asua syrjässä näkemättä ketään? Olla käymättä missään,koskaan? Sitä ihmettelen eikö miehesi tosiaan kaipaa mitään kahden keskistä aikaa kanssasi,missään muodossa?

Jos sinä osaat selvittää tilannettasi noin hienosti ja hellästi miestäkin ajatellen, niin sinä osaat paljon muutakin, mitä vain. Ajatushautomo käyntiin ja kaikki nykymaailman mahdollisuudet puntariin. Sinulla on netin ihmemaa eikä 20 km ole kaukana, jos on ajokortti ja auto käytettävissä.

Sinä voit ja saat tehdä ihan mitä vain omalla elämälläsi, olet aikuinen etkä tarvitse lupaa eivätkä aikomuksesi ole pahoja ja perhettä tuhoavia. Jos miehesi ei kasva sinun mukanasi, on muunlaisten ajatusten ja toimenpiteiden aika. Nyt 'hoitelet' itsesi ja omat asiasi kuntoon niin että jaksat jatkaa myös perheen pyörittämistä. Etsi itsellesi ensimmäiseksi juttukaveri.

Minä haluaisin kyllä ymmärtää vähän muita enemmän aloittajan kaipuuta oman puolison seurasta ja henkisestä läheisyydestä. Tietenkään toista ei voi loputtomasti muuttaa mutta kyllä ihminen myös oppii uusia temppuja jos vain haluaa. Nyt vaikuttaa että mies on päättänyt että perhe on onnellinen näin eikä suostu uskomaan että niin ei ehkä ole, ei ainakaan vaimon kohdalla. Tämä on myös fakta josta mies ei voi kiemurella irti. Kyllä tämä tilanne vaatii molemmilta muuttumisen kykyä tai edessä voi olla suurempikin kriisi.
Minä en ainakaan pystyisi kuvittelemaan omalle kohdalleni avioliittoa jossa emme olisi myös toistemme läheisimmät ystävät ja toistemme ajatukset parhaiten tuntevat ihmiset. Minulle se on sitä suurinta läheisyyttä suhteessa ja ylläpitää sitä rakkautta peremmin kuin mikään muu. Ja luulen että tämä on juuri sitä mitä aloittaja hakee.

Me emme asu edes maaseudulla, joskin tiedän siellä olevan ajatusmaailman liiankin hyvin. Olimme työssäkäyviä ihmisiä, mieheni joutui muutama vuosi ennen eläkettä irtisanotuksi yhtiö myytiin, se oli sellainen alennus, että siitä ei ole selvinnyt. Itse kävin vielä monta vuotta vaativassa työssä, aina kotona tuli sanomista, jos jouduin tekemään ylitöitä, tätä herraa ja hänen olisi pitänyt palvella ja hänen tekemisiään kehua. Kotona hän ei rikkaa ristiin laittanut, joka aamu jonnekin lähti. Niin oman työni lisäksi piti tehdä ruuat, siivota, pyykätä ja hoitaa kaikki muutkin. Hän olisi mielellään ostanut säästöillänne itselleen tekemistä, en voinut sallia sellaista, sillä kukaan ei meitä elätä vanhoina, joten pitää olla turvaa.
Kun jäin eläkkeelle, selkäni meni, että leikatiiin, silloinkin piti tehdä ruuat, ja pyykinpesut ja siivoukset, miten jaksoi.
Miehenä hän samoin näkee kaiken työnä, lomia meillä ei koskaan sallittu pitää, piti tehdä polttopuita, kerätä marjoja, vaikka ne sitten ylivuotisina heitettiin roskiin.
Omat harrastukset hän pitää, niissä juostaan jatkuvasti, nyt on tilanne se, että häneltä on mennyt kuulo ja nyt vasta sitä moitetta riittääkin.
Tässä istun yksin ja mietin, mitä tekisin, vaikeaa on tässä iässä ajatella eroakaan, mutta tämäkin elämä on vain vaikeaa hengittämistä. Hän ei ajattele yhtään toisia, vain oma minä on.
Lapset kaihtavat tulla tänne, eivät viitsi kuunnella, kun jatkuvasti jakaa töitä. Eivät he pienten lasten vanhemmat yksinkertaisesti voi toimia hänen tahtonsa mukaan, ei ole aikaa työn ja perheen vuoksi.
Miksi miehistä tulee tuollaisia ääliöitä vanhentuessaan. Ei hän ennen työtä nähnyt ainoana osana elämää. Ei edes yritä millään tavalla auttaa.

Ap kertoo, etä tahtoo elää muutenkin kuin maatalouskodissa. En ymmärrä, mikä häntä estää?
Saa lähteä lomalle. Jos toinen ei halua mukaan, saa lähteä yksin. Saa aloittaa oman harrasteen, jos toinen ei tykkää, saa sulkea narinalta korvat.

Tarkoittaa ihan sitä, että ottaa itse itselle sen tilan, joka jokaiselle ihmiselle kuuluu.
Oma-aloitteisuutta. Että tekee itse, sen sijaan, että ei tee mitään ja valittaa, että se on puolison vika.

Vain jos mies olisi pelottavan kontrolloiva, ei voisi olla oma-aloitteinen. Mutta ymmärrän, että apn mies on tavallinen mies.