Suru ja kaipaus edelleen....

Tiedän tunteen ja mitä käyt läpi. Oma rakas isäni muutti taivaaseen myös kuukausi sitten. Aivan kauheaa, mutta saan olla kiitollinen siitä että minulla oli täydellinen isä 18 vuotta.. ikävä tuskin koskaan laantuu, mutta luultavasti muuttaa muotoaan. Toisaalta ajateltuna eikös nyt kaikki vainajat ole paremmassa paikassa kuin täällä maailmassa jossa on kaikkea hulluutta.. Otan osaa suruusi ja koita jaksaa, luultavasti isäsikin olisi halunnut että jatkat elämääsi! Voimia!

Jokainen kokee surun yksilöllisesti. Hyvä juttu että ei ole taloudellisesti tiukkaa. Jokin helppo työ voisi olla sinulle nyt vaihtelua ja terapiaa ja saisit töissä itsesi hieman etäämmälle menetyksestäsi. Kun aikaa kuluu ja suru muuttaa muotoaan, niin sitten varmaan jaksat jo keskittyä opiskeluun ja ajatella mitä alat tekemään.
Ihmisessä on sisään rakennettuna mekanismit, jotka auttavat eteenpäin. Alussa ryömii vain päivästä päivään ja sitten laahustaa ja lopulla jo voi ihan edetä kävelyvauhtia.
Onhan yksi kuukausi vielä lyhyt aika surussa.

Minultakin kuoli isä reilu kuukausi sitten. Kaipuu on kova, mutta eteenpäin on mentävä (isäkin olisi varmasti toivonut niin)

Tsemppiä meille kaikille isän tai äidin menettäneille!!

Jotenkin vaan suru lisääntyy nyt kun kesä lähestyy.
Isä toivoi, että olisi nähnyt edes yhden kesän vielä, mutta isä ei ehtinyt näkemään ja sen takia varmaan kesän lähestyminen tekee surullisen olon, kun muistelee isän viimeistä toivetta.

Lisäksi se, että kukaan ei enää kysele, eikä käy, kuten silloin kun isä sairasti ja silloin, kun isän nukkui pois.
Silloin, kun isä sairasti ja joutui lopuksi terveyskeskusen vuodeosastolle, niin vietin paljon aikaa isän luona ja tuttavat kyselivät isän vointia lähes päivittäin.
Minulla on vielä 3 setää, joista 2 pitää yhteyttä, mutta he alkavat olemana jo niin iäkkäitä, että heidänkin elämä saattaa päättyä minä päivänä hyvänsä ja sen jälkeen tulee taas lisää surua.

Jotenkin kaipaan sitä aikaa takaisin, vaikka se ei isälle ollut mukavaa, niin siitä jäi kuitenkin muistoja.
Välillä ajattelen, että toistaisiko ne samat sairaala käynnit, mitä isän kanssa teimme viime syksynä.
Menisikö niinä päivinä terveyskeskuksen vuodeosaston parkkipaikalle 23.12 lähtien, kun silloin menin isää sinne ensimmäistä kertaa katsomaan ja menisi joka päivä, kuten silloinkin tein.
Välillä vaan tuntuu, että haluaisi tehdä niin.

Olen sytyttänyt joka keskiviikko iltana kynttilän talomme ulko-oven vierellä olevaan lyhtyyn, kun isä kuoli keskiviikon ja torstain välisenä yönä.
Tuntuu vaan niin epätoivoiselta tämä elämä nyt, kun on tottunut ja piti itsestään selvänä, että isä on aina läsnä ja aina isältä pystyi kysymään.
Nyt kun tekee jotain tai ostaa jotain, niin ei voikaan mennä isän luo ja näyttää isälle, että mitä on tehnyt tai hankkinut.

Kyllähän sitä jo alkoi vähitellen valmistautumaan siihen, että koittaa se päivä, jolloin isästä joutuu luopumaan.
Monesti aamulla herätessä mietti, että onkohan isä vielä elossa ja suuri ilo oli, kun kuuli isän äänen hänen huoneestaan.
Nyt isän huone on tyhjä ja haluan pitää huoneen sellaisena, kun isä sieltä lähti.
Vähän huone muuttui, kun muistotilaisuus pidettiin kotona ja naapurin rouvat vähän siistivät huonetta, mutta järjestin sen takaisin, kun muistotilaisuus oli ohi.
Vieläkin isän kahvikuppi on keittiön pöydällä, kuin se oli siinä viimeksi isän kotona ollessa.

Isän vaatteillakin on nyt suuri merkitys, enkä halua niitä pois hävittää, ainakaan vielä, kun ovathan ne ainoa jäljelle jäävä muisto isästäni.
En ole luonteeltani sellainen, että haluan hävittää kaikki mahdollisimman pian, ettei jäljelle jää asioita, jotka herättävät muistoja, että kaikki pitäisi unohtaa mahdollisimman nopeasti.
Joku muuttaa toiseen asuntoon, että kaikki muistot katoaisivat ja suru hellittäisi.
Minä en halua unohtaa isääni, vaan haluan säilyttää muistot.
Kuoleman muuttaa ajatustapaa.

Ajattelin vielä, kun isä oli elossa, että sitten kun isää ei enää ole, niin voin tehdä isän huoneeseen jonkun harrastus tilan, mutta toisin kävi, kun isä kuoli, en haluakaan muuttaa isän huonetta juuri erilaiseksi, vaan säilyttää se sellaisena, kuin se oli isän siellä ollessa.
Ehkä se kuuluu tähän surutyöhön, joka kestää tosi pitkään...

Eilen ystävärouva kertoi, että kun heidän äiti kuoli kun he olivat vielä lapsia, niin monta päivää he halusivat viettää aikaa äidin sairasvuoteessa kun siinä oli tallella äidin tuoksu. Tietenkin aikuiset purkivat vuoteen, mutta tuoksu jäi mieleen ja vieläkin se tulee mieleen ajatellessa äitiä ja hänen viimehetkiään.

Mulle on sanottu että pahin suru kestää ensimmäisen vuoden ajan. Olen itse vältellyt surua, en jaksaisi käsitellä sitä. Se on niin pelottavaa. Olen kuitenkin etsinyt vertaistukea ja keinoja surun käsittelyyn jatkuvasti, mutta yksin en uskalla kohdata sitä. Ahdistus kasvaa jatkuvasti. On liikaa asioita tehtävänä, töissä on liian kiire, perunkirja pitäisi saada valmiiksi.. On paljon muistettavaa. Äiti oli se ihminen joka minua kaikessa tuki ja oli läsnä - olimme myös työtovereita ja ystäviä. Ahdistaa, kun en ole koskaan voinut kenellekkään ihan samalla tavalla puhua kuin äidille, hänelle uskoin käytännössä kaiken. Hän tuki kaikessa. Ja häntä ei enää ole.

Se on pelottavaa.

En tiedä, kuinka jaksaa tämän kesän, kun isä vielä lausui viimeisen toiveensa keväällä..." näkisipä vielä kesän"
Nyt tuli vaan sellainen surullinen olo, kun viime kesänä suunnittelimme käyvämme kotieläinpuistossa kiertelemässä, katsomassa vanhoja esineitä ja käydä siellä kahvilla.
Se jäi toteutumatta erilaisten muiden kiireiden ja asioiden takia, vaikka sitä suunnittelimme.
Myös Oulaisissa suunnittelimme käyvämme weteraanikonepäivillä, kun isä aina tykkäsi siellä käydä katsomassa vanhoja traktoreita, autoja ja moottoripyöriä, mutta muutama kesä jäi väliin, kun oli niin kuuma ilma.
Tulee vaan niin surullinen olo, kun ajattelee, ettei isä enää pääse käymään.
Jos viime kesänä vaan olisi tiennyt, ettei isä enää ole kanssamme seuraavana kesänä, niin varmasti oltaisiin käyty vaikka joka päivä kotieläinpuistossa ja siellä kahvilla.

Tuntuu vaan niin haikealta ajatellakin asiaa......

Hei.

Otan osaa suruunne ja menetykseenne, niin isän, äidin tai kenet tahansa tärkeän ihmisen menettäneet. Suru kestää kauan, tottakai. Helposti ensimmäinen vuosi läheisen kuoleman jälkeen on vaikeata, kaikki vuodenkierron juhlat, ja vuodenajat, ne tuovat mieleen tilanteita ja tapahtumia ja asiat on elettävä ja vietettävä päivät uudella tavalla. Suru tulee kausittain, voi olla melko hyvääkin oloa, mutta sitten tulee surunpuuska, joka voi kestää pidemmänkin aikaa; voi olla väsynyt ja voimaton olo.

Toisilla tulee selkeitä fyysisiä oireita surusta, se kertoo kuinka isosta jutusta surussa on kyse; unettomuutta tai tosi voimakasta väsymystä, ruokahalu voi mennä kokonaan ja joutuu syömään väkisin tai joku alkaa syömään suruunsa suuria määriä, joku saattaa saada pääsärkyjä tms. Näitä ei kannata säikähtää, mutta apua kannattaa hakea, jos oireet kestävät tai ovat vahvoja.

Kannattaa myös hakea tukea itselleen, ystävät varmasti auttavat, mutta voi ottaa yhteyttä seurakuntaan ja mennä juttelemaan papin tai diakonin kanssa. Seurakunnat järjestävät myös sururyhmiä, joissa saa lähes parasta apua; vertaistukea. Etsikää ja kyselkää. Huolehtikaa itsestänne.

Voimia kesäpäiviin,
Pirkko-pappi

En tiedä mutta raskasta on Vaimo kuoli tänään ...

Ostin uuden yövalon isän huoneeseen, vaikka isää ei enää ole.
Isä ei halunut nukkua pimeässä, joten isällä oli huoneessa pieni yövalo, joka loi valoa pimeyteen siihen saakka, kun isä nukkui pois.
Pidin yövaloa isän huoneessa päällä, kunnes yölamppu meni rikki.
Ostin uuden yövalon ja laitoin sen isän huoneeseen, kun huone oli niin pimeä.
Sekin tuo jollakin tavalla lohtua suruun, kun on valo isän huoneessa, eikä huone ole pimeä ja muistuttaa sitä ajasta, kun isä vielä oli keskuudessamme.

Vähän riippuu. Jos esim. sulla ei oo lapsia vielä. Ja sitten aikuisiällä huomaat että sun isä ja äiti on kuolleet. Ja lapsilla ei ole isovanhempia. Sanonpa vaan että kyllä risoo vielä kymmenienkin vuosien jälkeen nämä jutu :/ Surusta ja kaipauksesta kyllä pääsee ajan kanssa eroon. Mutta se on suuri musta aukko sun elämässäsi ikuisesti. Se puuttuva palanen. Lapsillesi selittelet sitten siinä näitä asioita...not nice :/

Kyllä se on, isän kuva on tuossa vieressä.

Uskonnollisuus tuli 2015 syyskuussa tärkeäksi asiaksi minulle. Isä kuoli 2010.Hän oli kunnon mies, ahkera ja eteenpäin pyrkivä.Herkkä kuin pikkulintukin.

Unissa näen häntä. Ikävä on muuten. Olen etsinyt tietoa netistä mihin sielu menee kuoleman jälkeen. Henkiset asiat kiinnostaa.

Ennen kuin sain tiedon että isä kuoli,pikkulintu napautti ikkunaa. Vaeltaako sielu?

"Kun myrsky raivoaa,purren tahtoo upottaa" kaunis virsi.

"Kuin muuttolintusen tie, matka kotoa kauas vie.Jää turvaksi herrani rakkaiden luo".