Itsemurha, joko nyt onnistuisin.

Itsemurha pelottaa. Pelottaa kaikki. Hukuttautuminen ja se pakokauhu. Korkealta paikalta hyppääminen. Miten ihmeessä otan sen askeleen. Juna, kun kuulen sen junan äänen kun se tulee ja minkälaiset jäljet siitä jää ja miten läheiset löytää. Pitäis siivota ja hävittää kaikki päiväkirjat ja muut nolot asiat. Niin onhan se vähän turhaa tällaisia miettiä tässä vaiheessa, mutta mietinpä silti.
En ole kykeneväinen mihinkään rakkaudelliseen tässä elämässä käytännön tasolla ja tuntuu, että omien asioiden hoitaminen on jo niin mahdotonta, etten pystyisi kuitenkaan antamaan kenellekkään muulle mitään. En tahtoisi, että maailmassa olisi tällaisia ihmisiä. Jollain tapaa välitän itsestäni ja nään itseni kauniina ja sellaisena ihmisenä jolle tahtoisin antaa jotain hyvää. Että kyllä tämä ihminen joka peilistä katsoo on mielestäni rakastettava. Aina kuitenkin palaan samoihin vanhoihin uriin yhä kyynisempänä ja kykenemättömämpänä rakastaa. En ole koskaan pystyntyt antamaan, aina vaan ottanut muilta minkä saanut, enkä kykene mihinkään muuhun. Kaikki muu on niin raskasta. Mitään rakkautta en ole koskaan osannut muilta toivoa. Sydän ei ole ollut koskaan niin auki että sitä olisi edes särjetty.
Nyt vaan tahtoisi pois, mutta kaikki vaihtoehdot tuntuu niin pelottavilta toteuttaa käytännössä. Olen aina yrittänyt niin paljon ja nyt tuntuu että kaikki identiteetti on poissa. Löydän itseni hetkittäin 24-vuotiaan miehen kehosta, joka on minulle ikäänkuin vieras. Niin monta kertaa olen romahtanut henkisesti tämän yksinäisyyden johdosta, mutta koskaan en ole löytänyt mitään yhteyttä muihin ihmisiin, vaikka olenkin ihan ok sosiaalinen. Kaikki on niin paljon syvemmällä.
Niin, tämä että edes haluan tätä näin paljon on tullut jotenkin todella nopeasti ja mitä pidemmälle ajatusta vien, sitä paremmalta se tuntuu käytännössä. Hetkittäin olen kyllä surullinen mutta silti toiveikas tämän suhteen. Tuntuu, että tämä on rakkaudellisinta mitä voin itselleni antaa. Olen tullut tähän loppputulokseen aiemminkin suurina tuskaisuuden hetkinä, mutta nyt tämä tuntuu vasta todelliselta ja ikäänkuin että voin tämän tehdä ihan hyvilläkin mielin kun vaan otan näitä askeleita tähän suuntaan ja vien asian loppuun. Tuntuu että välitän kerrankin itsestäni. Ei tarvitse yrittää. Jos jätän tekemättä tämän, mieleni palaa siihen samaan kierrokseen, joka on haitallista kaikille.
Aion nyt hoitaa kaiken kuitenkin valmiiksi ja mennä sinne sillalle seisoskelemaan tai sitten junaradan viereen norkoamaan. Ehkäpä se tällä kertaa onnistaa ja pääsen pois. Elämä oli jokseenkin hetkittäin ihan mukavaa aikaa, muttei ehkä kuitenkaan ihan se oma juttuni. Kauniita hetkiä, mutta väärin.
Ja jos miettii sitä millainen tämä maailma muutenkaan on. Me käytämme nyt tämän loppuun. Onko se oikein? Onko edes oikein elää? Olen nyt yrittänyt saada itseäni sellaiseen kuntoon että voisin tätä maailmaa jotenkin paremmaksi muuttaa, mutta tuntuu että traumaattinen ajattelu vie kaiken energian ja uskon että joku muu kenen pää toimii saa aikaan paljon enemmän hyvää. Olen nähnyt paljon viisaita ihmisiä ja olen toiveikas heidän suhteen. Itsessäni en tätä viisautta nää, enkä ole sitä osannut päähäni synnyttää enkä usko että lopulta onnistuisinkaan.
Ja se että näkisin taas elämän kauniina. Mitä se sitten olisi. Kyllähän minä sen kauniina nään ja olen onnellinenkin joskus. Ei tämä ole siitä kiinni, että tuskani olisi jotenkin sietämätöntä. Kyllähän ihminen kestää tuskaa aina psykoosiin asti, kokemusta löytyy. Ei se minulle merkitse näänkö elämän kauniina vai tuskaisena. Tuntuu turhalta ajatella sitä vain itseni kautta. Se millaisen merkityksen me lopulta luomme tälle maailmalle tuntuu tärkeämmältä. Olen niin monesti yrittänyt ja noussut kyllä aina jaloilleni, mutta sama rata jatkuu. Mieleni palaa siihen mikä on haitallista kaikille.
No, mitäpä tässä tämän enempää jaarittelemaan. Olihan mukava avautua. Toivottavasti nyt onnistun tässä! Ei enää pelotakkaan niin paljon kun on taas varmempi olo:)