Kovin sairaus- ja sairaalakeskeistä keskustelua

Ehkä asian ydin onkin siinä, että nille jotka elävät rajoitteidensa kanssa ei ole mitään pakottavaa tarvetta paisutella omaa tilannettaan.

Nille joilla mielenterveyden ongelmat tekevät normaalista elämästä kutakuinkin mahdotonta tilanne on kovin erilainen, ja siksi sitä tulee kenties purettua vähän laajemmassa mittakaavassa, ja siksi ne sairaala- ja neuroleptijutut pyörivät useammallakin mielenterveyteen liittyvällä palstalla. Joillekin asia on enemmän keskiössä.

En näe paisutteluna sitä, jos elää vuosikymmeniä sairauksiensa kanssa, on useita diagnooseja, jotka haittaavat elämää milloin enemmän, milloin vähemmän. Kyllä nekin toisinaan tekevät normaalista elämästä mahdottoman, mutta ei vain saa antaa periksi. Koko elämä pyörinyt sen ympärillä, että on elämää rajoittavia mielenterveysongelmia/ sairauksia, miten vain se halutaan sanoa. Eihän se ole paisuttelua, pikemminkin salailua.

Tottakai kannattaa keskittyä niihin terveisiin puoliin, mutta toisinaan se on mahdotonta. Mutta terveisiin puoliin keskittymällä pääsee eteenpäin päivästä päivään.

Monesti mietin, millaista elämä olisi ollut, jos olisi ollut terve. Se on kuitenkin mahdotonta. Olisin elänyt aivan toisenlaisen elämän, olisin aivan toinen ihminen.

Sinulla voi olla useita diagnooseja, muttei useita sairuksia. Diagnoosit eivät ole sairauksia. Taidat alitajuisesti tietää sen itsekin, koska jos uskoisit ne diagnoosisi edustamaan sairauksia, sanoisit, että sinulla on useita sairauksia, etkä "useita diagnooseja."

psykiatria_haisee kirjoitti:

Sinulla voi olla useita diagnooseja, muttei useita sairuksia. Diagnoosit eivät ole sairauksia. Taidat alitajuisesti tietää sen itsekin, koska jos uskoisit ne diagnoosisi edustamaan sairauksia, sanoisit, että sinulla on useita sairauksia, etkä "useita diagnooseja."

Lue lisää

Minusta on yhdentekevää, miten asioita nimitetään. Vältän sanaa sairaus, koska en halua rajoitteistani huolimatta elää sairauskeskeistä elämää. Mutta semantiikkaahan tuo vain on, sillä diagnoosit/ sairaudet/ oireet/ rajoitteet vaikuttavat arkielämääni erittäin paljon.

En tosin ymmärrä tuota kysymyksenasettelua. Jos ihminen, siis kuka tahansa, en välttämättä minä, on saanut diagnooseja, niin toki se on perustunut siihen, että hän on hakeutunut hoitoon sellaisten oireiden tähden, jotka haittaavat elämää. Muuhunkin hoitoon kuin psykiatreille. Sen jälkeen on tutkittu ja jossain vaiheessa niitä diagnooseja on annettu.

Ihminen on kuitenkin muutakin kuin diagnoosinsa. Onneksi. Siis muutakin, mutta kyllä ne diagnoosit ihan tosiasioihin perustuvat.

"kyllä ne diagnoosit ihan tosiasioihin perustuvat."

Eivät psykiatriset diagnoosit, koska tosisauraudet ovat löydetty ihmisten kehoista, eikä semanttisen kielipelin kautta hyväksytetty "oikeiksi sairauksiksi." Psykiatrisien ammattilaisten diagnosoiminen ei oikeasti ole sen reaalisempaa kuin jonkun spurgun, koska hekin vain manipuloivat puhekieltä ja termistöä, perustamatta sitä tieteellisiin havaintoihin kehossa.

En tullut tänne väittelemään psykiatriasta. Noita hölynpölyväittelyitä on tällä palstalla jo ihan riittämiin, ne eivät auta ketään, niissä ei ole mitään vertaistuellista.Jos minulla on oireita, jotka ovat vaivanneet erittäin paljon erittäin kauan ja olen käyttänyt ammattiapua, niin ei se ihan tyhjästä ole syntynyt se sairauden tunne.

Ja sitten itse asiaan: millaisia rajoitteita olette kokeneet työelämässä omista oireistanne ja mitä keinoja teillä on ollut selviytyä niiden kanssa?

Omat väitteesi on hölynpölyä.

hetys kirjoitti:

Omat väitteesi on hölynpölyä.

Niin että miten sinä olet pärjännyt oireidesi kanssa työelämässä, miten ne sinua ovat rajoittaneet? Olisin kiinnostunut kuulemaan.

Oon terve ku pukki.

Ihmiset menevät yleensä terveyspalstoille joko oireiden tai hoitovaihtoehtojen vuoksi, ei tuodakseen esille omia arkielämän ongelmiaan. Todennäköisesti somaattisten sairauksien kohdalla on ihan sama ilmiö, lääkitys ja oireet korostuvat arkielämän ongelmien sijasta. Se on sinänsä ihan loogista mielestäni. Ihmisiä kiinnostaa, auttavatko tietyt hoidot ja miksi kutsutaan tiettyjä tunnereaktioita ja persoonallisuuspiirteitä lääketieteellisellä termistöllä. Samalla tavalla ihmisiä kiinnostaa somaattisten sairauksien kohdalla, että mihin sairauksiin oireet voivat viitata ja miten niitä hoidetaan.

Varmaan näinkin, mutta jos sairauksia ei pystytä hoitamaan, niin niiden kanssa on elettävä.

Kiinnostavampaa kuin ainainen erittely ja vellonta on ratkaisujen löytäminen ja se on juuri sitä arkielämää. Sama se on somaattisella puolella, esimerkiksi diabeteksessa.

Somaattisella puolella ei pakoteta ja kiristetä eikä valehdella ihmisille.

Minua ei ole kukaan koskaan pakottanut mihinkään eikä kiristänyt. Enkä ole todennut kenenkään valehdelleenkaan.

Ero on siinä, että somaattisella puolella ihminen todennäköisemmin paranee jollain aikavälillä.

Pakottaminen ja kiristäminen on jokapäiväistä rutiinia psykiatriassa.

rhrhr kirjoitti:

Pakottaminen ja kiristäminen on jokapäiväistä rutiinia psykiatriassa.

Valitettavasti kuvauksesi on todenmukainen. Psykiatria on rakennettu pakottamisen pohjalle ja ilman pakottamista ei koko psykiatrian alaa olisi. Psykiatrian sydän on pakottaminen. Sivuilmiönä psykiatrian toimesta esiintyy siten kaikenlaisia kiristämisen, painostuksen, uhittelun ja muun hyökkäävän käytöksen ilmentymiä.

Kannattaa mennä jonnekin muualle keskustelemaan pakottamisesta ja kiristämisestä, jota ei normaali työssäkäyvä psykiatrian tai muiden ammattiauttajien asiakas kohtaa koskaan.

Elämme avian normaaalia elämää lukuunottamatta sitä, että oireet voivat jatkua vuosikymmeniä. Joillakuilla on lääkitys, toisilla ei ja jotkut ottavat lääkettä vain tarvittaessa. Lääkkeet käydään uusimassa kerran vuodessa ja se on vartin juttu se, ei siinä kukana mitään minnekään pakota.

Fakta kuitenkin on, että psykiatria on tuhonnut lukemattomien ihmisten agressioillaan. Se on jokapäiväistä rutiinia psykiatriassa. Se oli alunperin juuri psykiatrian funktio. 1700-luvulla, (vai oliko se 1600-luvun lopulla) kun ensimmäiset "mielisairaalat" tulivat, ei edes ollut vapaaehtoista "hoitoa" sen enempää kuin nykyään pääsee vankilaan vaan pyytämällä.

Nykyään psykiatriasta tullut oikea kaksoisagentti. Pettävät kaikki: ne jotka haluaa hoitoa, ei saa, ja jotka ei halua, niin saavat väkisellä. Se on sama juttu kuin seksissä: se on ihana asia kun kummatkin sovussa sen tekevät, mutta jos toinen (yleensä nainen) ei suostu, niin se on raiskaus. Täydellinen analogia.

Pelfaf kirjoitti:

Fakta kuitenkin on, että psykiatria on tuhonnut lukemattomien ihmisten agressioillaan. Se on jokapäiväistä rutiinia psykiatriassa. Se oli alunperin juuri psykiatrian funktio. 1700-luvulla, (vai oliko se 1600-luvun lopulla) kun ensimmäiset "mielisairaalat" tulivat, ei edes ollut vapaaehtoista "hoitoa" sen enempää kuin nykyään pääsee vankilaan vaan pyytämällä.

Nykyään psykiatriasta tullut oikea kaksoisagentti. Pettävät kaikki: ne jotka haluaa hoitoa, ei saa, ja jotka ei halua, niin saavat väkisellä. Se on sama juttu kuin seksissä: se on ihana asia kun kummatkin sovussa sen tekevät, mutta jos toinen (yleensä nainen) ei suostu, niin se on raiskaus. Täydellinen analogia.

Lue lisää

Siis tuhonnut lukemattomia ihmisiä.

Lienee niin, että jotkut päästävä itsensä turhan huonoon kuntoon. Ottavat lääkkeitä ja viinaa sekaisin, eivät huolehdi fysiikastaan syövät epäterveellisesti. Kaivelevat menneitä, eivät mieti ratkaisuja.

Joidenkuiden psykiatrien kohdalla on ylilyöntejä, onhan täällä ollut ketjuja ihan nimeltä mainiten, keitä kannattaa välttää. Jos kohta sellaisen, niin jalat alle ja mies (tai nainen) vaihtoon.

Juuri näin minullakin. Olen elämäni aikana kokenut kaikenlaista ei niin mukavaa, mutta kamalin ja psyykettä järkyttävin aika oli juurikin muutaman kuukauden mittainen neuroleptilääkitys. Tilanne oli täysin tragikoominen sillä mitä enemmän menin sekaisin neurolepteistä sitä kovemmaksi lääkitys muuttui. Olin todellakin sairas ja sekaisin lääkityksestä, mutta sitähän ei psykiatrian puolella ikinä myönnettäisi vaikka todistusaineisto oli 110%.

Olen ollut vuosia vapaa psykiatriasta ja tietenkin lääkkeistä. Minullehan aikoinaan ilmoitettiin että olen niin sairas (ja ennenkaikkea sairaudentunnoton) että minulle voitaisiin kirjoittaa pysyvä työkyvyttämyyseläke. Aikoinaan siis psykiatrian palvelujen piirissä 4kk ajan, josta osastohoitoa omasta halustani 1kk. En vieläkään voi käsittää psykiatrian innokkuutta, että miksi minusta olisi pitänyt tehdä vihannes ja kotona makaava hyytelö. En ollut loukannut ketään, en ollut sotkenut elämääni, en käyttänyt enkä käytä päihteitä jne.

Syyt miksi aikoinaan hain apua eivät olleet harhoja, vaan totisinta totta.. mutta ei tästä sen enempää. Pahimmillaan söin kahta eri neuroleptiä norsunkaato annoksella sekä vielä mielentasaajaa päälle. Nuo kuukaudet ovat olleet maapäällinen hel###i. Minulta katosi muisti, meni tunteet, meni toimitakyky jne. Minä nukuin 22h/vrk ja ne hereillä oloajat tuijottelin vain seinää ja kuolasin. En ollut enää minä, en ollut enää muuta kuin kuoret. Lääkityksen ollessa kauhemmillaan / kovimmillaan tehtiin minulle työkyvynarvio, josta ei ilmeisesti tullut hyviä tuloksia? Jossain muistan nähneeni psykiatrin tekstin jossa oli kirjoitettu, " tehdään uusi arvio tarvittaessa, kunhan psyykkinen vointi saadaan lääkityksen avulla vakaaksi" No, mitäpä tuohon kroonikkolääkitykseen olisikaan voitu enää lisätä?

Vaikka olin sekaisin kuin seinäkello, tajusin jossain mieleni sopukoissa ettei asiat voi olla menossa oikeaan suuntaan. Oloni oli kuin saattohoitopotilaalla, ympärilläni kaikki tuntui epätodelliselle ja kaukaiselle. Keskittymiskykyni oli 0, minulle tuli jalkoihin pakkoliikkeitä. Ja mikä kauheinta, lääkkeet ajoivat minut ajattelemaan itsemurhaa, nihilistisiä ajatuksia kuolemasta ja perhesurmasta. Minulle tämmöisiä ajatuksia, minä joka olin aina pelännyt ja kammonnut kuolemaa.

Lääkitysen ajoin salaa alas, aivan omalla luvalla. Heti kun olin saanut voimiani takasin sen pienen hippusen verran (vaikka oikeasti olin vielä todella väsynyt ja lamaantunut lääkityksestä) otin ja lähdin töihin ulkomaille. Soitin psy.polille ja ilmoitin muuttaneeni toiseen EU maahan jossa aloitin työt.. ja sillä tiellä olen.

Vaikka psykiatrin viimeiset sanat olivatkin minulle, et sinä tule selviämään; olen kuitenkin vuosien ajan ollut normaalisti töissä. Olen sellaisella alalla töissä jossa hyvin äkkiä selviäisi jos olisin ollut oikeasti sekaisin päästäni. Näiden vuosien aikana vain 3 sairauslomapäivää ja nekin flunssanoireiden vuoksi.

Itse en psykiatriaa sen tohtoreita kovinkaan korkealle aseta. Olisihan minäkin voinut aikoinaan valita mt potilaan rooliin kovine lääkityksineen ja sitä kautta päätynyt kroonikkona ajan myötä johonkin asuntolaan. Toisin kävi ja hyvä niin.

Karmea tarina mutta onneksi onnellinen loppu.

kehotetaan kirjoitti:

Juuri näin minullakin. Olen elämäni aikana kokenut kaikenlaista ei niin mukavaa, mutta kamalin ja psyykettä järkyttävin aika oli juurikin muutaman kuukauden mittainen neuroleptilääkitys. Tilanne oli täysin tragikoominen sillä mitä enemmän menin sekaisin neurolepteistä sitä kovemmaksi lääkitys muuttui. Olin todellakin sairas ja sekaisin lääkityksestä, mutta sitähän ei psykiatrian puolella ikinä myönnettäisi vaikka todistusaineisto oli 110%.

Olen ollut vuosia vapaa psykiatriasta ja tietenkin lääkkeistä. Minullehan aikoinaan ilmoitettiin että olen niin sairas (ja ennenkaikkea sairaudentunnoton) että minulle voitaisiin kirjoittaa pysyvä työkyvyttämyyseläke. Aikoinaan siis psykiatrian palvelujen piirissä 4kk ajan, josta osastohoitoa omasta halustani 1kk. En vieläkään voi käsittää psykiatrian innokkuutta, että miksi minusta olisi pitänyt tehdä vihannes ja kotona makaava hyytelö. En ollut loukannut ketään, en ollut sotkenut elämääni, en käyttänyt enkä käytä päihteitä jne.

Syyt miksi aikoinaan hain apua eivät olleet harhoja, vaan totisinta totta.. mutta ei tästä sen enempää. Pahimmillaan söin kahta eri neuroleptiä norsunkaato annoksella sekä vielä mielentasaajaa päälle. Nuo kuukaudet ovat olleet maapäällinen hel###i. Minulta katosi muisti, meni tunteet, meni toimitakyky jne. Minä nukuin 22h/vrk ja ne hereillä oloajat tuijottelin vain seinää ja kuolasin. En ollut enää minä, en ollut enää muuta kuin kuoret. Lääkityksen ollessa kauhemmillaan / kovimmillaan tehtiin minulle työkyvynarvio, josta ei ilmeisesti tullut hyviä tuloksia? Jossain muistan nähneeni psykiatrin tekstin jossa oli kirjoitettu, " tehdään uusi arvio tarvittaessa, kunhan psyykkinen vointi saadaan lääkityksen avulla vakaaksi" No, mitäpä tuohon kroonikkolääkitykseen olisikaan voitu enää lisätä?

Vaikka olin sekaisin kuin seinäkello, tajusin jossain mieleni sopukoissa ettei asiat voi olla menossa oikeaan suuntaan. Oloni oli kuin saattohoitopotilaalla, ympärilläni kaikki tuntui epätodelliselle ja kaukaiselle. Keskittymiskykyni oli 0, minulle tuli jalkoihin pakkoliikkeitä. Ja mikä kauheinta, lääkkeet ajoivat minut ajattelemaan itsemurhaa, nihilistisiä ajatuksia kuolemasta ja perhesurmasta. Minulle tämmöisiä ajatuksia, minä joka olin aina pelännyt ja kammonnut kuolemaa.

Lääkitysen ajoin salaa alas, aivan omalla luvalla. Heti kun olin saanut voimiani takasin sen pienen hippusen verran (vaikka oikeasti olin vielä todella väsynyt ja lamaantunut lääkityksestä) otin ja lähdin töihin ulkomaille. Soitin psy.polille ja ilmoitin muuttaneeni toiseen EU maahan jossa aloitin työt.. ja sillä tiellä olen.

Vaikka psykiatrin viimeiset sanat olivatkin minulle, et sinä tule selviämään; olen kuitenkin vuosien ajan ollut normaalisti töissä. Olen sellaisella alalla töissä jossa hyvin äkkiä selviäisi jos olisin ollut oikeasti sekaisin päästäni. Näiden vuosien aikana vain 3 sairauslomapäivää ja nekin flunssanoireiden vuoksi.

Itse en psykiatriaa sen tohtoreita kovinkaan korkealle aseta. Olisihan minäkin voinut aikoinaan valita mt potilaan rooliin kovine lääkityksineen ja sitä kautta päätynyt kroonikkona ajan myötä johonkin asuntolaan. Toisin kävi ja hyvä niin.

Lue lisää

Olen pahoillani siitä mitä psykiatria on sinulle tehnyt ja kuinka ovat sinua kohdelleet. Kuten muuan Harvardista valmistunut psykiatri on todennut: http://www.benzo.org.uk/images/bregginmd.gif

Älkää syökö niitä neurolepteja.

Pakkohoidossa jos määrätään niin mitä mahdat? Piikki toinen vaihtoehto.

mitä.höpiset kirjoitti:

Pakkohoidossa jos määrätään niin mitä mahdat? Piikki toinen vaihtoehto.

No mites saatoit itsesi tilaan, että jouduit pakkohoitoon?

Ja kai se pakkohoito loppuu joskus. Sitten vain lopetat vähitellen.

ei.lääkkeitä kirjoitti:

No mites saatoit itsesi tilaan, että jouduit pakkohoitoon?

Ja kai se pakkohoito loppuu joskus. Sitten vain lopetat vähitellen.

Ei se ole "itsensä tilaan laittajan" pahuus, vaan pakkokiduttajien.

Muistakaa syyttää oikeita ihmisiä... Vaiko onko mielurit ees ihmisiä...

Pitää ottaa vastuu omasta elämästä.