yksinäinen lukiolainen

ja olen vasta lukion toisella..

Itselläni oli vastaavanlainen tilanne lukiossa. Kavereita oli kyllä koulussa, mutta vapaa-ajalla kukaan ei oikeastaan ollut kanssani. Parhaimmat ystäväni sain lukion jälkeen työelämässä, mutta heihinkin on nyt jäänyt kontakti vähäisemmäksi, kun melkein kaikki ovat alkaneet seurustelemaan.

Yliopistoon menin heti lukion jälkeen ja ensimmäisten orientoivien viikkojen aikana sain paljonkin uusia tuttuja. Kuitenkin ne ihmiset, joihin tutustuin parhaiten yliopistossa vaihtoivat alaa ja muuttivat toisiin kaupunkeihin. Muut opsikelijat olivatkin sitten jo muodostaneet omat "ryhmänsä", ja kontakti heidän kanssaan jäi samalle tasolle kuin lukiossa. Vaihdoin yliopistoakin, mutta en päässyt osallistumaan ensimmäiselle orientoivalle viikolle, niin jäinkin sitten ilman kavereita kokonaan.

Yliopistossa voit kuitenkin saada tosi paljon ystäviä, ja koska olet pirteä ja sosiaalinen, niin tuskin ystävien saaminen on ongelma alkuvaiheessa. Yliopistossa kuitenkin toistuu sen äärimmäisen typerä suomalainen kulttuuri, että jos et alussa pääse mukaan, niin sinulle ei toista mahdollisuutta suoda. Joskus minun on vaikea ymmärtää tätä suomalaisten koulutuslaitosten "kaveriporukka" -kulttuuria. Itse tykkään tehdä uusia tuttavuuksia, vaikka kuuluisinkin jo johonkin tiettyyn porukkaan.

Hei kysyjä, hyvä idea kirjoittaa tästä. Sanon tämän siksi, että itse olen lukiosta saakka taistellut samantapaisen ongelman kanssa, mutta tulkitsin tämän vain omaksi huonommuudekseni, enkä siitä koskaan missään puhunut paitsi koulupsykologilla. Mutta häneltä ei saa vertaistukea tai saman läpikäyneiden neuvoja. Minullakaan ei periaatteessa ole ollut mitään syytä yksinäisyyteen, koska olen koulutettu, kaunis ja useimmiten iloinen. Onhan kolhuja ollut ja epäonnistumisia elämän varrella, joita olen käyttänyt syinä siihen, että en pysty saamaan ystäviä. Laitan tähän hetki sitten kirjoittamani vastauksen toiseen keskusteluun, kuvaavana omasta ongelmastani ihmisten kanssa:

"Se mitä olen oppinut on, että kana saattaa olla joskus ennen munaa: päättelemme usein olevamme haluttuja muiden reaktioista, mutta oikeasti asia voi mennä toisinkinpäin, niin että itse uskoo olevansa haluttu ja kelpaava ja siitä muut alkavat nähdä myös että olet haluttu ja kelpaava. Eli toisin sanoen ei ole olemassa faktaa siitä, onko kukaan haluttu tai kelpaava. Olen itse ollut epävarma teinistä saakka ja kokeillut ihmisten seurassa kepillä jäätä jatkuvasti tarkkaillen, hyväksytäänkö minua. Viime vuosina olen ymmärtänyt, että en enää tuhlaa energiaani niin paljoa tuon miettimiseen ja yhtäkkiä onkin helpompi kokea hyväksyntää. Tämä on vähän "fake it until you make it" niin että aluksi se on tietoista esittämistä. Kaiken taustalla on usko siihen, että on kelpoinen. Tätä ei omina mustina hetkinä voi perustaa tunteisiin vaan se on todellakin uskon asia, mutta se kannattaa, koska se voi auttaa pääsemään eteenpäin"

Teinistä saakka minulle on ollut vaikeaa ottaa yhteyttä ihmisiin ja ehdottaa tekemistä. Olen kokenut samaa, että miksi minulle ei soitella, miksi minua ei kutsuta jne. Tulkitsin sen siitä, että minua ei haluta mukaan. Sitten ymmärsin, että enhän niin tee itsekään, en ehdota tekemistä tai näkemistä. Toivon, että en olisi käyttänyt aikaa sen pohtimiseen, miksi minua ei kutsuta, vaan olisin ehdottanut jotain matalan kynnyksen tekemistä. Aloitin yhteydenpidon pienistä asioista, helpoista kontaktoinneista kuin Facebookissa kuulumisten kyselyistä tai hauskan nettisivuston linkittämisestä. Kaveria voi pyytää kävelylenkille ja jutustella tai kysellä, haluaisivatko ihmiset mennä pelaamaan rantalentistä ja jos moni haluaa niin sopia ajan ja paikan. Tai mitä vain vastaavia matalan kynnyksen tekemisiä.

Se mistä voin vakuuttaa on, että on ajan tuhlausta katsella puhelinta ja miettiä, että itsessä on jotain vikaa kun muut eivät soita.

Ja kyllä, yliopistossa tapaa uusia ihmisiä, mutta sielläkin on hyvä pitää mielessä että ystävystyminen on todennäköisempää kun itse ei kyseenalaista sitä, haluavatko muut sinua mukaan ja ehdottelet itse aktiivisesti tekemisiä.

Olisi mielenkiintoista tietää, mitä ajatuksia vastaukseni sinussa herättää!

Enpä nyt kauheasti huolestuisi jos lukiossa ei ole kavereita. Eipä itsellänikään ollut kuin se yksi tietty frendi kenen kanssa istuttiin aina vierekkäin tunneilla ja jauhettiin kaikenlaista. Vapaa-ajalla emme juuri tehneet yhtään mitään yhdessä. Istuskelin aina yksin himassa ja tein läksyjä tai olin koneella. Jatko-opinnoissa sitten tulikin paljon enempi kavereita kun opiskeltiin samaa alaa (enempi yhteisiä intressejä) ja oppimisympäristö oli paljon avoimempi kuin lukiossa. Tosissaan kovin moni ei varmaankaan lukiosta tule sinun kanssasi samoihin jatko-opintoihin, joten muillakin on se tilanne, etteivät he välttämättä tunne ketään ja tutustuminen muihin on välttämätöntä. Parhaiten kavereita saa kun käy koulun järjestämissä vapaa-ajan tapahtumissa, eikä niissä ole tosissaankaan pakko vetää mitään överikännejä, kuten opiskelijoilla on usein tapana.

Eli enpä huolestuisi juuri yhtään...