Minulla olisi kysymyksiä kaikille läheisen menettäneille.
Menetin itse todella läheisen ihmisen, siitä on aikaa n. kuukausi. En vain pysty/ osaa jatkaa elämääni. Enkä hyväksyä tapahtunutta.
- Miten arki sujui? Jaksoitko käydä töissä/ opiskella?
- Miten kauan on normaalia surra? Entä millaisia olivat tuntemuksesi ja ajatuksesi silloin? Tuntuu kuin elämäni olisi pysähtynyt, elämänhalu kadonnut. Ovatko nämä normaaleja tuntemuksia tässä vaiheessa? Tapahtuneesta aikaa kuukausi.
- Kärsivätkö sosiaaliset suhteesi? Esim. Ystävien tapaaminen, yhteyden pito. Itse en jaksaisi nähdä ystäviäni.
- Osasivatko ystäväsi tukea sinua?
- Pääseekö tästä ikinä yli? Helpottaako tämä koskaan?Herätessäni aamulla muistan, että hän on poissa. Illalla mennessäni nukkumaan itken itseni uneen, järjetön ikävä. Kokoajan hän on mielessä, halusin sitä tai en. En vain pysty vieläkään hyväksymään tapahtunutta. Nään kyseisestä ihmisestä unia, kerran jopa painajaista.
- Mitä uskot tapahtuvan kun ihminen kuolee? Mihin sinä uskot?
- Missä vaiheessa on suositeltavaa hakeutua ammattiauttajalle, jos tuntuu ettei suru hellitä?
Aihe varmasti raskas ja vaikea, mutta lämmin kiitos kaikille asiallisesti vastanneille jo etukäteen!
Suru (läheisen kuolema)
47
1936
Vastaukset
- Keissa
Kuukausi on todella lyhyt aika surun kohdatessa. Sureminen on yksilöllistä ja tunteet voimakkuuteen ja kestoon vaikuttaa myös kiintymys, siis miten on ollut tunteissaan kiinni poislähteneessä rakkaassa.
Surulle ei voi laittaa aikarajoja, mutta jos esim. rakas ja pitkäaikainen kumppani kuolee, niin vuosi pari menee kun alkaa jotenkin elämä maistua. On totta että suruun voi takertua ja silloin se invalidisoi pysyvästi elämää.
"Tuntuu kuin elämäni olisi pysähtynyt, elämänhalu kadonnut" ovat juuri niitä suruun liittyviä ja meille kaikille tyypillisiä tuntemuksia."
Olisi kai hyvä jos jakaisi ottaa mukaan normaaliarjen: työ, opiskelu, koska se antaa päiville rytmiä ja pitää mielen pakosta pois menetyksen kohteesta. Tunnen muutamia, jotka ovat olleet jopa kuukausia sairauslomalla menetyksen vuoksi.
Surussa monet ystävien "varmaan aidot" lohdunsanat tuntuivat tökeröiltä, pinnallisilta ja joskus jopa loukkaavilta. Tutulta tuntuu?
Kun viikkoja, kuukausia ja sitten vuosia on vierinyt, suru on muuttanut muotoaan ja alkaa huomata että elämään putkahtelee jopa ilonhetkiä, yhä useammin ja pitempikestoisemmin ja poismennyt ei ole enää jatkuvasti mielessä.
Olen henkilökohtaisesti vakaa kristitty ja minua auttaa kyllä se ihana jälleennäkemisen toivo ja usko. Kaikki jo läheiset rakkaat ja sukulaiset ovat kuolleet. Aion sitten järjestää taivaallisissa suuret sukujuhlat. Ei ero ole lopullinen. Täällä eletään aikamme: synnytään ja sitten lähdetään - kunnes olemme yhdessä jälleen!
Kannattaa tukeutua ammattiapuun, jos ei enää mitenkään jaksa ja pääse eteenpäin: ei maistu uni, ruoka, arkiaskareet, ym. Sitäkään ei voi tarkasti toinen sanoa, milloin suru kaipaa ammattilaista.
Itselleni paras apu on ollut puhua surusta, olla ystävien ja tuttujen kanssa - puhua, höpöttää ja muistella rakasta. Monia auttaa päivittäinen käynti haudalla, kirjoittaminen päiväkirjaan tuntemuksia ja ajatuksia poislähteneelle. On niitä sururyhmiäkin, joissa saa vertaistukea.
Yleensä on raskain se ensimmäinen vuosi. Sitä miettii koko ajan, mitä tehtiin vuosi sitten yhdessä, juhlapäivät, ym.
Otan osaa toivon sinulle voimia ja jaksamista elämäsi vaikeimmassa vaiheessa.- Ikävöiden
Kiitos kovasti vastauksestasi, Keissa! Juuri tälläistä vastausta kaipasinkin.
Sanoja ei ole näin suureen suruun, mutta ehkä tämä tästä vielä helpottaa, jonain päivänä vaikka juuri nyt ei siltä tunnukaan.
Ja kiitos osanotostasi. Kaikkea hyvää sinulle. - Keissa
Kun oikein rakkaan menettää, niin voi kokea että on jopa väärin joskus lakata kaipaamasta kovasti häntä tai kokee sen välinpitämättömyytenä häntä kohtaan. Sitten saattaa tulla jopa ajatuksia, että olisiko voitu mitenkään estää kuolema, kokee syyllisyyttä, että ei osattu arvostaa enemmän yhteistä elämää, autoinko tarpeeksi, ym.
Itse uskon että edelläni menneet ovat iloisia, jos emme liikaa heitä sure ja toivovat että saisimme elää aikamme täysipainoisesti vaikkakin ilman heitä.
Kiva että sait jotain lohtua ja toivoa sanoistani. Edelleen jaksamista, siunausta ja hyvää kesää aloittajalle ja kaikille palstaa lukeville. - ikävöiden
Kiitos "Keissa".
Siltä minustakin tuntuu, ettei voi lakata kaipaamasta häntä. Tuntuu siltä, etten voi hyväksyä asiaa, koska se olisi välinpitämätöntä häntä kohtaan. Minulle rakas ihminen on nukkunut pois ja itse jatkaisin elämää, en vain pysty. Miten sitä tajuaakin vasta sitten kaiken, kun on jo menettänyt sen? En vain voi hyväksyä tätä. Välillä pyörii päässä ajatukset, että minulla ei ole enää mitään täällä miksi olla. Haluaisin pois. Elämänhalua ei ole. Kunpa tätä ei vain olisi ikinä tapahtunut..
Olisin tällä hetkellä onnellinen, jos hän olisi täällä kanssani. Nyt hän on poissa kokonaan, tämä on vaan niin väärin! :( Eniten ahdistaa ajatus, että tulenko koskaan näkemään häntä enää. Siitä ei voi olla kukaan varma. Ei tätä voi edes uskoa todeksi. - JälleennäkemisenToivo
Kaipuuseen liittyy kaipuu nähdä, kuulla, tuntea ja koskettaa poisnukkunutta läheistään, mikä ei enää ole mahdollista.
On vaan niin vaikea hyväksyä, että kuolema on niin lopullinen ja peruuttamaton tapahtuma, mutta ihmisen sielu ei kuole.
Sitä usein kysyy, että miksi kuolema ei ole sellainen, että omaiset saisivat saattaa läheisensä sielun sinne, minne sielu kuoleman jälkeen menee eli Taivaaseen, jossa on hyvä olla, eikä ole sairauksia, eikä kipuja.
Silloin hautajaisetkaan eivät olisi niin raskas ja surullinen tapahtuma, koska tänne jäävät olisivat 100% varmoja, mihin rakkas läheinne pääsi kuoleman jälkeen ja jossa hän meitä odottaa.
Vuoden verran isä sairasti syöpää, kunnes syöpä lopulta lannisti isän :(
Terveyskeskuksen vuodeosastolla isä pyysi, että pääsisi kotiin ja kuukauden verran isä kerkesi olemaan kotihoidossa, vaikka välillä vointi meni niin huonoksi, että kotona käyneet sairaanhoitajat ehdottivat jo terveyskeskusen vuodeosastolle menoa, mutta isä ei halunut vuodeosastolle ja kun kotonakin oli mahdollista hoitaa ja antaa kipulääkitystä.
Oli vaan tosi raskasta seurata isän voinnin heikentymistä, kun syöpää ei enää voitu parantaa.
Siinä tuli sellainen avuttomuuden tunne, vaikka isällähän kaikken vaikeinta oli, kun hänellä se syöpä oli.
Toisaalta, kun ajattelee, että oliko kuolema armollinen isälle raskaan sairauden takia ja kivut olisivat lisääntyneet, niin ei sekään olisi ollut ihmisarvoista elämää.
Kun voimat vähenivät, tajuttomuus kohtaukset lisääntyivät ja uusia kasvaimia kasvoi eri puolille kehoa.
Sitäkin miettii, että jos isä olisi saanut elää terveenä, niin mihin isä olisi kuollut, kun elinpäivien määrä tuli täyteen.
Isä sai elää suhteellisen pitkän elämän 78 vuotiaaksi, mutta pidempäänkin olisi suonut elää, jos olisi ollut terve. - Ikävöiden
JälleennäkemisenToivo kirjoitti:
Kaipuuseen liittyy kaipuu nähdä, kuulla, tuntea ja koskettaa poisnukkunutta läheistään, mikä ei enää ole mahdollista.
On vaan niin vaikea hyväksyä, että kuolema on niin lopullinen ja peruuttamaton tapahtuma, mutta ihmisen sielu ei kuole.
Sitä usein kysyy, että miksi kuolema ei ole sellainen, että omaiset saisivat saattaa läheisensä sielun sinne, minne sielu kuoleman jälkeen menee eli Taivaaseen, jossa on hyvä olla, eikä ole sairauksia, eikä kipuja.
Silloin hautajaisetkaan eivät olisi niin raskas ja surullinen tapahtuma, koska tänne jäävät olisivat 100% varmoja, mihin rakkas läheinne pääsi kuoleman jälkeen ja jossa hän meitä odottaa.
Vuoden verran isä sairasti syöpää, kunnes syöpä lopulta lannisti isän :(
Terveyskeskuksen vuodeosastolla isä pyysi, että pääsisi kotiin ja kuukauden verran isä kerkesi olemaan kotihoidossa, vaikka välillä vointi meni niin huonoksi, että kotona käyneet sairaanhoitajat ehdottivat jo terveyskeskusen vuodeosastolle menoa, mutta isä ei halunut vuodeosastolle ja kun kotonakin oli mahdollista hoitaa ja antaa kipulääkitystä.
Oli vaan tosi raskasta seurata isän voinnin heikentymistä, kun syöpää ei enää voitu parantaa.
Siinä tuli sellainen avuttomuuden tunne, vaikka isällähän kaikken vaikeinta oli, kun hänellä se syöpä oli.
Toisaalta, kun ajattelee, että oliko kuolema armollinen isälle raskaan sairauden takia ja kivut olisivat lisääntyneet, niin ei sekään olisi ollut ihmisarvoista elämää.
Kun voimat vähenivät, tajuttomuus kohtaukset lisääntyivät ja uusia kasvaimia kasvoi eri puolille kehoa.
Sitäkin miettii, että jos isä olisi saanut elää terveenä, niin mihin isä olisi kuollut, kun elinpäivien määrä tuli täyteen.
Isä sai elää suhteellisen pitkän elämän 78 vuotiaaksi, mutta pidempäänkin olisi suonut elää, jos olisi ollut terve.Kaunis kiitos, että jaksasit vastata jälleen.
Olet niin oikeassa. Sitä vain toivoo, että voisi vielä nähdä, kuulla, tuntea ja koskettaa, mutta sitten mielen valtaa todellisuuden ajatus, että se ei ole mahdollista. En vaan voi enää. Hän on poissa kokonaan, mitä on vain vielä vaikea myöntää itselleen. Kaikista musertavinta on kun näkee kyseistä ihmisestä unia. Viimeksi heräsin siihen kun olin nähnyt sellaista unta, että hän olikin elossa. Unessa tiedostin kuoleman, mutta hän olikin jostain syystä siinä, täysin elossa. Nämä ovat kaikista surullisempia hetkiä kun heräät ja tajuat että se kaikki oli vain unta, hän on poissa. Niin lopullista ja pysyvää se vain on.
Olen ihan samaa mieltä kanssasi. Silloin hautajaisetkaan eivät olisi niin tuskainen ja surullinen tapahtuma. Ylipäätään se, että tietäisi asiasta jotain varmasti niin uskoisin helpottavan edes vähän läheisiä, mutta tämä epätietoisuus ja erilaiset uskomukset nostattavat vaan niin suuren surun pintaan. Tottakai sitä olisi itsekin helpottunut, jos saisi tietää että hän on hyvässä paikassa, Taivaassa, johon jokainen menee kun aika jättää. Tapaisi myöhemmin siellä rakkaat, poisnukkuneet. Siihen asti he näkisivät meitä ja tietäisivät/ tuntisivat sen läsnäolon haudallaan. Tämä kaikki kun tietäisi tapahtuvan, helpottaisi hiukan. Mutta kun ei vain tiedä, on vain olemassa eri teoriat tai toisin sanoen uskomukset, joihin jokainen uskoo. Surullista, mutta totta.
On varmasti ollut raskasta ja surullista seurata vierestä tiedostaen ettei voi tehdä mitään, mikä auttaisi häntä. Syöpäkin on kyllä niin musertava asia. Olet kyllä joutunut kokemaan suuren menetyksen, en voi sanoa ymmärtäneeni miltä tuntunut enkä haluakaan. Sitä voi vain jotenkin kuvitella, tietämättä kuitenkaan. Nyt kun itse menetti hyvin tärkeän ihmisen tietää mitä menettäminen on. Olen kuitenkin itse edelleen sitä mieltä, että ne jotka eivät ole koskaan menettänyt ketään eivät ymmärrä yhtään. Minua ainakaan ei kauheasti tässä tilassa lohduta sanomiset "kyllä se siitä" "aika parantaa".
Saanko kysyä yhtä asiaa? Milloin isäsi otettiin sinulta pois? Voi olla, että kerroit siitä ensimmäisessä viestissä, mutta jostain syystä se ei näkynyt tuossa äsken, vaikka aikaisemmin kyllä. Raskaita aikoja kyllä sinullakin. Tuovat kyyneleet silmiin. Oikeassa olet kyllä siinäkin, ettei olisi ollut ihmisarvoista elämää kovien kipujen kanssa. Se olisi satuttanut myöskin niin häntä kuin teitä läheisiä. Tietää, että toisella ei ole hyvä olla niin musertavaa sekin olisi.
Onneksi hän ehti elää pitkään kuitenkin ja varmasti elämisen arvoisen elämän lukuunottamatta syövän aiheuttamia kipuja. Hänelle jäi arvokkaat muistot, elämän eri kokemukset. Hän ehti hankkia koulutuksen, tehdä töitä, tavata elämänsä naisen; saada lapsia: sinutkin. Surullisinta olisi, jos elämä olisi jäänyt lyhyemmäksi. Tietysti vielä olisi ollut aikaa, mutta kun niitä ei saa takaisin vaikka kuinka haluaisikin. Nyt sitä tietenkin on osaltaan helpottunut kun hänenkin on hyvä olla ilman kipuja.
Kiitos vielä uudestaan ja hyvää juhannusta sinulle kaikesta huolimatta. - ikävöiden
Tulikin vuodatettua näin juhannuksena pitkä viesti, toivottavasti vielä luet ja seuraat keskustelua.
- JälleennäkemisenToivo
Se päivä, jolloin isäni joutui terveyskeskusen vuodeosastolle, piti olla vain käynti syöpäpolilla saamassa stytostaatti hoitoa 22.12.2014, mutta isän syöpälääkäri teki päätöksen, ettei syöpähoitoa voitu antaa, kun terveys oli heikentynyt ja syöpähoito on senverran rankka, ettei sitä olisi kestänyt.
Hoitaja soitti, että isä on siirretty terveyskeskuksen vuodeosastolle veritankkaukseen, kun hemoglobiini arvo oli alle 100, syöpä aiheuttaa senkin.
Olin valmistelut joulua, että isä olisi saanut viettää joulun kotona.
Olihan se vähän, kuin isä olisi minulta viety.
Isä pääsi kotiin vasta 12.2.2015 ja koko senvälisen ajan kävin jokaisena päivänä terveyskeskusessa isän luona, kun isä selvästi halusi, että olen siellä hänen kanssaan.
Menin yleensä klo 10.00 jälkeen ja olin 20.00 asti illalla, välillä kävin kotona syömässä ja takaisin.
Kaikki meni "suhteellisen" hyvin, kunnen yhtenä aamuna terveyskeskuskesta soitettiin, että isältä on mennyt taju ja se oli sellainen soitto, josta tiesin, että huonompaan suuntaan isän vointi alkaa menemään, koska jos syöpä on edennyt päähän, niin se aiheuttaa tajuttomuus kohtauksia.
Sen jälkeen isä ei jaksanu istua sängyn reunalla, keho meni voimattomaksi ja isä meni monta kertaa tajuttomaksi.
Yhtenä aamuna isä oli niin huonossa kunnossa, että hän oli tiedottomuuden ja tajunnan rajamailla, ei pystynyt nielemään, eikä puhumaan ja liikehti rauhattomasti.
Ajattelin seuraavana aamuna, että kuinka huonossa kunnossa isä mahtaa olla, mutta ero oli kuin yöllä ja päivällä.
Isä istui sängyssä, pystyi puhumaan ja nielemään ruokaa ja juomaan.
Isä ei muistanut edellisestä päivästä mitään, kun kerroin, kuinka huono olit ollut.
Suuri helpotuksen huokaus kyllä pääsi sinä aamuna.
Aina, kun kävin isän luona, niin nostin isän istumaan sängynlaidalle, vaikka alussa isältä meni taju ja voimia ei ollut olla kauaa istumassa.
Vähitellen kuitenkin isä jaksoi istua yhä kauemmin ja olihan se mukavampi syödä istuallaan, kuin sängyssä makuulla ollessa.
Isä halusi kävelemään ja Eeva telineellä useita kertoja kävelytin isääni ja isä pääsikin sitten kotiin, kun kävely sujui ja hankin kotiin kaikki tarvittavat apuvälineet.
Isä pääsi kotiin 12.2.2015 ja se oli paras päivä tänä vuonna.
Huolestutti vain se, kun isälle ei enää ruoka maittanut ja ruokamäärät pienenivät, vaikka yritin tehdä mahdollisimman hyvää ruokaa, kun isä ei paljoa pystynyt syömään.
Isän elämän loppuvaiheessa tuli pahoinvointi ja se muuttui jatkuvaksi, eikä mikään pahoinvoinnin estolääke auttanut.
Ainoa keino oli nenämahaletku, joka auttoi, mutta ei se mikään mukava ollut.
Meillä kävi hoitajat 2 kertaa päivässä, loppuaikana 3 kertaa päivässä ja viimeisinä päivinä yölläkin joutui hoitajan hälyyttämään.
Isä otettiin meitä lopullisesti pois 12.3.2015 aamuyöllä klo 05.20, kun isä veti viimeisen henkäyksen ja isä nukkuin pois :(
Isän viimeinen yö oli kyllä elämämme raskain, epätodellisin ja surullisin, mitä koskaan voi elämässä olla.
Vaikka kipulääkettä ja rauhoittavaa lääkettä annettiin loppuun saakka, niin aina sitä miettii, että joutuiko isä kärsimään kipuja, mutta nyt ei ainakaan enää tarvitse kipuja kärsiä.
Sitä on vaikea tietää miltä isästä tuntui, varmaan ahdistavalta ja pelottavalta, kun tietää, ettei enää voi parantua ja elämä päättyy pian.
Sain kertoa isälle sairauden aikana Jumalasta ja siitä, että jos elämä päättyy, niin saat olla turvallisella mielellä, olet matkalla taivaaseen, jossa odottavat vaimosi, vanhempasi, veljet ja muut poisnukkuneet.
Myös monet ystävät ja tutut kertoivat isälle hengellistä asioita.
Isä kyllä muuttui selkeästi sairauden aikakana, maaliset asiat menettivät merkityksensä ja isästä tuli lapsenkaltainen.
Haudalla olen käynyt, vienyt kukkia ja sytyttänyt kynttilän keskiviikkona ja viikonloppuna.
Kotonakin sytytän kynttilän, vaikka se ei kesällä näy, mutta siitä huolimatta.
Jotenkin vaan kun keskiviikko tulee, niin muistelen sitä keskiviikon ja torstain välistä yötä, kun se oli isän viimeinen yö, ei se vaan unohdu...
Jotenkin vaan helpottaa oloa, kun tänne kirjoittaa. - Ikävöiden
JälleennäkemisenToivo kirjoitti:
Se päivä, jolloin isäni joutui terveyskeskusen vuodeosastolle, piti olla vain käynti syöpäpolilla saamassa stytostaatti hoitoa 22.12.2014, mutta isän syöpälääkäri teki päätöksen, ettei syöpähoitoa voitu antaa, kun terveys oli heikentynyt ja syöpähoito on senverran rankka, ettei sitä olisi kestänyt.
Hoitaja soitti, että isä on siirretty terveyskeskuksen vuodeosastolle veritankkaukseen, kun hemoglobiini arvo oli alle 100, syöpä aiheuttaa senkin.
Olin valmistelut joulua, että isä olisi saanut viettää joulun kotona.
Olihan se vähän, kuin isä olisi minulta viety.
Isä pääsi kotiin vasta 12.2.2015 ja koko senvälisen ajan kävin jokaisena päivänä terveyskeskusessa isän luona, kun isä selvästi halusi, että olen siellä hänen kanssaan.
Menin yleensä klo 10.00 jälkeen ja olin 20.00 asti illalla, välillä kävin kotona syömässä ja takaisin.
Kaikki meni "suhteellisen" hyvin, kunnen yhtenä aamuna terveyskeskuskesta soitettiin, että isältä on mennyt taju ja se oli sellainen soitto, josta tiesin, että huonompaan suuntaan isän vointi alkaa menemään, koska jos syöpä on edennyt päähän, niin se aiheuttaa tajuttomuus kohtauksia.
Sen jälkeen isä ei jaksanu istua sängyn reunalla, keho meni voimattomaksi ja isä meni monta kertaa tajuttomaksi.
Yhtenä aamuna isä oli niin huonossa kunnossa, että hän oli tiedottomuuden ja tajunnan rajamailla, ei pystynyt nielemään, eikä puhumaan ja liikehti rauhattomasti.
Ajattelin seuraavana aamuna, että kuinka huonossa kunnossa isä mahtaa olla, mutta ero oli kuin yöllä ja päivällä.
Isä istui sängyssä, pystyi puhumaan ja nielemään ruokaa ja juomaan.
Isä ei muistanut edellisestä päivästä mitään, kun kerroin, kuinka huono olit ollut.
Suuri helpotuksen huokaus kyllä pääsi sinä aamuna.
Aina, kun kävin isän luona, niin nostin isän istumaan sängynlaidalle, vaikka alussa isältä meni taju ja voimia ei ollut olla kauaa istumassa.
Vähitellen kuitenkin isä jaksoi istua yhä kauemmin ja olihan se mukavampi syödä istuallaan, kuin sängyssä makuulla ollessa.
Isä halusi kävelemään ja Eeva telineellä useita kertoja kävelytin isääni ja isä pääsikin sitten kotiin, kun kävely sujui ja hankin kotiin kaikki tarvittavat apuvälineet.
Isä pääsi kotiin 12.2.2015 ja se oli paras päivä tänä vuonna.
Huolestutti vain se, kun isälle ei enää ruoka maittanut ja ruokamäärät pienenivät, vaikka yritin tehdä mahdollisimman hyvää ruokaa, kun isä ei paljoa pystynyt syömään.
Isän elämän loppuvaiheessa tuli pahoinvointi ja se muuttui jatkuvaksi, eikä mikään pahoinvoinnin estolääke auttanut.
Ainoa keino oli nenämahaletku, joka auttoi, mutta ei se mikään mukava ollut.
Meillä kävi hoitajat 2 kertaa päivässä, loppuaikana 3 kertaa päivässä ja viimeisinä päivinä yölläkin joutui hoitajan hälyyttämään.
Isä otettiin meitä lopullisesti pois 12.3.2015 aamuyöllä klo 05.20, kun isä veti viimeisen henkäyksen ja isä nukkuin pois :(
Isän viimeinen yö oli kyllä elämämme raskain, epätodellisin ja surullisin, mitä koskaan voi elämässä olla.
Vaikka kipulääkettä ja rauhoittavaa lääkettä annettiin loppuun saakka, niin aina sitä miettii, että joutuiko isä kärsimään kipuja, mutta nyt ei ainakaan enää tarvitse kipuja kärsiä.
Sitä on vaikea tietää miltä isästä tuntui, varmaan ahdistavalta ja pelottavalta, kun tietää, ettei enää voi parantua ja elämä päättyy pian.
Sain kertoa isälle sairauden aikana Jumalasta ja siitä, että jos elämä päättyy, niin saat olla turvallisella mielellä, olet matkalla taivaaseen, jossa odottavat vaimosi, vanhempasi, veljet ja muut poisnukkuneet.
Myös monet ystävät ja tutut kertoivat isälle hengellistä asioita.
Isä kyllä muuttui selkeästi sairauden aikakana, maaliset asiat menettivät merkityksensä ja isästä tuli lapsenkaltainen.
Haudalla olen käynyt, vienyt kukkia ja sytyttänyt kynttilän keskiviikkona ja viikonloppuna.
Kotonakin sytytän kynttilän, vaikka se ei kesällä näy, mutta siitä huolimatta.
Jotenkin vaan kun keskiviikko tulee, niin muistelen sitä keskiviikon ja torstain välistä yötä, kun se oli isän viimeinen yö, ei se vaan unohdu...
Jotenkin vaan helpottaa oloa, kun tänne kirjoittaa.Kiitos kun jaoit kanssani oman menetyksesi.
Voih, veti kyllä hiljaiseksi. Niin suuri menetys. Todella surullista, miten isäsi otettiin pois. Lohduttavaa kuitenkin, että ei tunne mitään kipuja. Kuitenkin haluaisi että olisi vielä täällä, viettämässä aikaa kanssasi. Isä niin tärkeä ja rakas ihminen elämässä. Niin väärältä kuin kaikki vain tuntuukin. Nousee vain pintaan katkeruus, suru ja miettii kuinka epäreilua tämä kaikki onkaan. Sinä olisit tarvinnut isää kuten kaikki muutkin. Miksi hänen piti jättää ja lähteä täältä. Saanko kysyä että minkä ikäinen sinä olet?
Onneksi lohduttavasti voit ajatella, että isäsi ehti elää hienon, elämisen arvoisen elämän. Olet hänelle todella tärkeä, tiedät sen. Ja hän sinulle. Tosi hienoa kuulla, miten jaksoit käydä ja olla hänen luonaan kokoajan. Se oli hänelle todella tärkeää aivan varmasti. Onneksi sait olla hänen luonaan ja vietit aikaa hänen kanssaan vielä niiden raskaiden ja vaikeimpien aikojen aikana. Teit parhaasi, teit kaikkesi jotta hänen olisi hyvä olla. Enempää et olisi voinut tehdä, saat olla kuitenkin itsestäsi ylpeä, mitä teit hänen hyväkseen.
Koska helppoa se ei varmastikaan ollut, voin vain kuvitella.
Voin hyvin uskoa, että oli elämänne raskain ja surullisin hetki. Niin sitä miettiikin varmasti, mutta nyt hänen on hyvä olla kuten sanoitkin. Ei kipuja, ei pelota.. Mutta oikeassa olet siinä, että se varmisti tuntui ahdistavalta kun tiedosti sen, että elämä päättyy :(
On myös hienoa kuulla, miten isäsi elää arvokkaissa muistoissa ja on läsnä kaikin tavoin vielä. Ei unohdu, ei sitä vaan voi unohtaa. Varmasti myös kaikki merkkipäivät muistaa aina, ei nekään unohdu..
Saman olen huomannut, että täällä kun voi keskustella joidenkin kanssa ketkä kokenut edes jonkun menetyksen niin helpottaa oloa kun saa kertoa omastaan ja jutella siitä. Ihmiset vain ymmärtävät paremmin, kun on menettänyt jonkun.
Kaikkea hyvää sinulle vielä. Kiitos kun olet vastannut minulle.
- JälleenNäkemisenToivo
Osanotto suureen suruusi, kaipaukseesi ja valtavaan tyhjyyden tunteeseen, jonka sinulle rakas läheisesi poisnukkuminen on jättänyt elämääsi.
Suru on jokaisella ihmisellä täysin henkilökohtainen asia ja vain läheisensä menettänyt voi tuntea menetyksen tuoman surun, kaipauksen ja tyhjyyden tunteen, joka ei ole menettänyt läheistään, ei tiedä kuinka suuri suru, kaipaus ja tyhjyyden tunne omaisella on.
Isäni nukkui pois vakavan sairauden uuvuttamana ja se suru ja tyhjyyden määrä ja tunne on hyvin voimakas ja raskas.
Suru ja kaipaus jatkuvat edelleen, suru tulee aaltoina.
Varsinkin iltaisin tunteet ovat voimakkaimmillaan ja kaipaus suuri.
Aamulla herätessä toivoo, että kaikki olisi ollut vain painajais unta ja herätessä kuulisi läheisen äänen, kolinaa tai mitä tahansa, mitä läheinen vain voi aiheuttaa läsnäolollaan.
Kuolemassa raskainta ja vaikeinta ymmärtää on kuoleman lopullisuus, peruuttamattomuus ja radikaalisuus.
Rakkaan läheisen poisnukkumisen hetkeä ei voi perua, ei voi palata ajassa taaksepäin, vaikka kuinka haluaisi.
Viimeinen henkäys tuntuu pysäyttävän myös oman elämän, kaikki maallinen menettää merkityksensä tuossa hetkessä, millään ei ole enää väliä tuossa hetkessä, kun tärkein.... rakas läheinen on nukkunut pois.
Reaktio siinä hetkessä on.... ei voi olla totta, ei tämän pitänyt näin päättyä, siinä vain toivoo, että hän rakas ihminen avaisi silmänsä ja heräisi ylös, mutta jäljellä on vain rakkaan ihmisen hauras keho, sielu on vapautunut kehosta.
Emme tiedä viipyykö kuolleen ihmisen sielu jonkin aikaa hyvästelemässä tänne vielä jäävät hänelle rakkaat ihmiset, ennekuin sielu siirtyy Taivaaseen.
Kristittynä uskon jälleen näkemisen toivoon, josta saan myös paljon lohdutusta siihen, että saamme tavata meille rakkaat nyt kuolleet läheisemme perillä Taivaan kodissa ja sen jälkeen ei enää ole kuolemaa, kuten täällä.
Myös se lohduttaa, että vakavasti sairaalla ei ole enää sairautta, kipuja, eikä tuskaa Taivaassa.
Voimia ja jaksamista suureen suruusi, kaipaukseesi ja tyhjyyden tunteeseen...- Ikävöiden
Kiitos kovasti sinulle myöskin "JälleenNäkemisenToivo"!
Tällä hetkellä tosiaan tuntuu juuri tolta, kun kirjoititkin. Kiitos myös osanotostasi suureen suruuni!
Olen ihan samaa mieltä kanssasi. Vain ne, jotka ovat menettäneet jonkun läheisen tietävät, millaista se on. En itsekään tiennyt ennen, toki tiedostin että surullista ja kauheaa, mutta nyt kuin itse menetin läheisen niin vasta alkanut ymmärtää mitä ihminen käy läpi sillon.
Voi, minkä menetyksen olet kokenut. Olen todella pahoillani isästäsi. Kovasti jaksamisia sinulle myös <3
Illat ovat tosiaan kaikista raskaampia hetkiä päivästä, aamulla sitä tosiaan ajattelee, että kumpa se olisi vain ollut pahaa unta :(
Se tässä tuntuukin niin pahalta. Sitä vain miettii miten tälläisen asian kanssa voi elää ja jatkaa elämää eteenpäin. Kaikki niin lopullista. En vaan voi sitä uskoa todeksi vieläkään. Ajattelee, että ei tämä voi olla totta. Ei vaan voi, ei vaan voi hyväksyä tapahtunutta.
Ehkä pahinta tässä on se, kun ei voi olla varma mistään. Koskaan ei saa tietää mitä oikeasti tapahtuu. Toivon todella, että näkisin kaikki rakkaat, jotka ovat pois nukkuneet. Jälleen näkemisen toivo siis. Kaikki vain olisi helpompaa kun tietäisi mitä tapahtuu, vaikka tiedän kyllä ettei sitä saa tietää vaikka kuinka haluaisikin. Se niin surullista onkin.
Kiitos vielä sinulle kovasti tästä. Kaikkea hyvää sinulle elämääsi.
- ikävöiden
Olisiko täällä kohtalonkavereita, jotka ovat menettäneet jonkun läheisen ja kaipaisi vertaistukea?
- sureva
kyllä on kohtalotovereita, olen menettänyt isäni syöpään viime vuoden lopussa :( suru on ollut todella voimakas ja tullut sykleinä..edelleenkin iltaisin mietin häntä, kaipaan todellakin ja haluaisin entisen takaisin. En voi hyväksyä kuolemaa enkä tapahtumaa edelleenkään vaikka siitä on jo yli puoli vuotta. Se on lyhyt aika, mutta todellakin on ollut raskasta. Ystävät, osa on tippunut kelkasta. Ovat alkaneet tiuskia minulle. Vain tosiystävät ovat jääneet. Töistä olin pois muutaman viikon, toisaalta työhön paluu helpottikin osaksi. Juttelu läheisten/ystävien kanssa helpotti mutta ammattiapua en ole hakenut :( se voisi olla hyvä koska asiat ovat pyörineet kuin nauhana mielessä. Mitä olisi pitänyt tehdä toisin jne. ja miksi tuollainen sairaus tuli jota ei voitu parantaa?
Niin, ja osanottoni sinulle nimimerkki "ikävöiden". Jos olisi mahdollisuus mielelläni vaikka sähköpostitse kirjoittelisin, sillä todella tarvitsisin vertaistukea. En ole uskaltanut mennä sururyhmiin ollenkaan...
sosiaaliset suhteet kärsivät jollakin lailla, käperryin itseeni.. luonto antoi voimaa. Ensimmäiset kaksi kuukautta pahinta. Kuukausi todellakin lyhyt aika surutyössä..
ehkä pahinta se ettei uskonut sitä todeksi..nyt jo alkaa uskoa muttei edelleenkään voi hyväksyä kuolemaa. Olen vihannut ihmisiä, lääkäreitä, kirkkoa, jumalaa ihan mitä vaan koska viha on niin suuri miksi isää ei voitu parantaa, miksi tällainen kohtalo tuli.Monenlaisia ajatuksia mielessä. Itsellä fyysisiä oireita mm. sydämentykytystä, rintakipuja, itkua, raivoa... - Ikävöiden
Lämmin kiitos viestistäsi "sureva" ja olen todella pahoillani isästäsi, syvä osanottoni. En nyt vastaa tähän sen enempää, juttelisin mielelläni myös kanssasi sähköpostitse. Laittaisitko minulle viestiä osoitteeseen [email protected].
Hei.
Otan osaa teidän suruunne ja vaikeaan elämänvaiheeseen. Suru vie voimia, ei meinaa jaksaa ihmisiä eikä arkea. Sitä ihmettelee kuinka toiset elävät normaalisti... Suru kestää kauan, toisinaan on helpompia päiviä, jotkut päivät ovat hyvin raskaita. Surua ei voi käskeä pois eikä nopeuttaa. Vertaistuki on lähes parasta. Seurakunnilla on sururyhmää, sellaiseen kannattaa mennä. Kesällä niitä ei ole, mutta syksyn tultua voi kysellä lähiseurakunnasta milloin alkaa.
Itsestä kannattaa huolehtia, tehdä sitä mitä jaksaa, syödä sitä mikä maistuu ja antaa lupa olla hitaampi ja väsyneempi kuin yleensä. Surun kanssa oppii elämään, jossain vaiheessa se hivenen helpottaakin.
Voimia, jaksamista,
Pirkko-pappi- ikävöiden
Hei "kuunteleva_kirkko"!
Kaunis kiitos myös sinulle, kun vastasit. Millään ei jaksaisi tehdä töitäkään kun elämänhalu on kadonnut. Päivät ovat hyvin raskaita, enemmän vaivaa ystävien ymmärrys asiaan tai sen puute. Läheisistäni ketään ei ole menettänyt muita kuin isovanhempia, joten eivät ymmärrä miltä minusta nyt tuntuu. Totta kai jokainen menetys koskettaa, mutta mielestäni vanhempien ihmisten menetyksen osaa ottaa vähän toisella tavalla, koska kyseessä vanhemmat ihmiset. Ainakin itse olen osannut. Surullista tietenkin kaikki ja koskettavaa. Ystäväni eivät vain tunnu ymmärtävän, ettei minua kiinnosta nyt mikään. En jaksaisi nähdä, mutta nään silti koska pelkään menettäväni heidät muuten. En vaan jaksa yhtään lähteä iltoja viettämään mihinkään. Enkä ole nyt ollutkaan. Kaipaisin enemmän ymmärrystä heiltä, mutta ehkä se on vain niin ettei voi ymmärtää jollei itse ole kokenut vastaavaa. Minusta vain tuntuu nyt niin pahalta. Läheiseni ajattelevat tyyliin niin, että tästäkin on jo vähän yli kuukausi aikaa niin pitäisi helpottaa ja olla oma itseni ja unohtaa. He eivät vain ymmärrä ja se saa minut todella surulliseksi..
Kaikkea hyvää sinulle ja kiitos vielä vastauksestasi. Hei,
Sinun kannattaisi puhua ystävillesi, kertoa heille miltä sinusta oikeasti tuntuu. Kuolema on asia, jota on vaikea käsittää ennenkuin menetyksen itse kohtaa. Kerro heille se tosiasia, että hyvin läheisen henkilön menetyksen aktiiviseen suremiseen kuluu suurella osalla ihmisistä noin vuosi ja ettet sinä ole valmis bailaamaan ja olemaan kuin mitään ei ole tapahtunut. Se on tapahtunut ja se on totta, sinun on saatava surra asiaa. Pyydä heitä kuuntelemaan.
Itse menetin äitini kaksi ja puoli kuukautta sitten, hän oli työelämässä vielä ja hyvin läheinen ystävä. Olen itse 24 vuotias ja näin iso menetys tässä iässä tuntuu h*lvetin epäreilulta.
Kysyit tuolla aiemmassa viestissä onko palstalla muita jotka kaipaavat vertaistukea. Jos haluat, voit laittaa mulle sähköpostia [email protected] .. Kaipaan tukea itsekin, olen huomannut tuon saman ettei kukaan ymmärrä miten isosta asiasta on kyse.- Ikävöiden
mammantyttö kirjoitti:
Hei,
Sinun kannattaisi puhua ystävillesi, kertoa heille miltä sinusta oikeasti tuntuu. Kuolema on asia, jota on vaikea käsittää ennenkuin menetyksen itse kohtaa. Kerro heille se tosiasia, että hyvin läheisen henkilön menetyksen aktiiviseen suremiseen kuluu suurella osalla ihmisistä noin vuosi ja ettet sinä ole valmis bailaamaan ja olemaan kuin mitään ei ole tapahtunut. Se on tapahtunut ja se on totta, sinun on saatava surra asiaa. Pyydä heitä kuuntelemaan.
Itse menetin äitini kaksi ja puoli kuukautta sitten, hän oli työelämässä vielä ja hyvin läheinen ystävä. Olen itse 24 vuotias ja näin iso menetys tässä iässä tuntuu h*lvetin epäreilulta.
Kysyit tuolla aiemmassa viestissä onko palstalla muita jotka kaipaavat vertaistukea. Jos haluat, voit laittaa mulle sähköpostia [email protected] .. Kaipaan tukea itsekin, olen huomannut tuon saman ettei kukaan ymmärrä miten isosta asiasta on kyse.Kiitos paljon viestistäsi!
En nyt vastaa tähän sen enempää, sillä laitoin sinulle sähköpostia. - sureva
Kiitos "Kuunteleva kirkko" kommentista, todellakin vie aikaa ja haluaa olla kaikessa rauhassa ja hiljentyä, levätä..siksi mietin miksi jotkut ihmiset yrittävät olla niin tehokkaita ja työkavareiden mielestä minun pitäisi vaan yrittää jo unohtaa asia ja he laskevat siitä kuolemasta leikkiä..tätä en ymmärrä ollenkaan ja suru tuntuu niin henkilökohtaiselta siksi olen surenut ja raivonnut ja viha tullut.
- sureva
mammantyttö kirjoitti:
Hei,
Sinun kannattaisi puhua ystävillesi, kertoa heille miltä sinusta oikeasti tuntuu. Kuolema on asia, jota on vaikea käsittää ennenkuin menetyksen itse kohtaa. Kerro heille se tosiasia, että hyvin läheisen henkilön menetyksen aktiiviseen suremiseen kuluu suurella osalla ihmisistä noin vuosi ja ettet sinä ole valmis bailaamaan ja olemaan kuin mitään ei ole tapahtunut. Se on tapahtunut ja se on totta, sinun on saatava surra asiaa. Pyydä heitä kuuntelemaan.
Itse menetin äitini kaksi ja puoli kuukautta sitten, hän oli työelämässä vielä ja hyvin läheinen ystävä. Olen itse 24 vuotias ja näin iso menetys tässä iässä tuntuu h*lvetin epäreilulta.
Kysyit tuolla aiemmassa viestissä onko palstalla muita jotka kaipaavat vertaistukea. Jos haluat, voit laittaa mulle sähköpostia [email protected] .. Kaipaan tukea itsekin, olen huomannut tuon saman ettei kukaan ymmärrä miten isosta asiasta on kyse.Hei nimimerkki "Mammantyttö"! yritin laittaa sinulle meiliä, mutta jostakin syystä se ei lähde sinulle...onko s-postiosoitteesi kirjoitettu oikein? vastaa tässä jos näet, voisin kirjoitella.
Hei Sureva,
Nyt vasta näin viestisi, vaikka olen palstaa lähes päivittäin seurannut.. Kummallista että on mennyt ohi. Kyllä tuo osoitteeni on oikein, olisiko palvelimilla ollut vikaa tuolloin kun yritit?- Vertaistukea
Onko se [email protected] vai [email protected]? Nimimerkkisi on mammantyttö mutta onko s-posti mammatytto?
- lohtua
Mitä kuolemassa tapahtuu ks. JW.org
- JälleennäkemisenToivo
Kun on viettänyt paljon yhteistä aikaa ja elämää poisnukkuneen kanssa, niin kyllä arjessa muistot tuovat niitä esiin.
Suruajan alussa ja suruajan edetessä muistot tuovat kyyneleitä ja kaipuuta, mutta varmaan sitten pitkän ajan jälkeen muistot tuovat myös iloa.
Tuossa kuorin perunoita ja isäkin teki välillä ruokaa, kun hän siihen innostui, mutta yleensä tein ruoan.
Siitä tuli vain surullinen oli, kun muistelin näitä viimeisiä kuukausia, kun isä oli kotona ja aloin kuorimaan perunoita.
Isä istuskeli olohuoneesa ja sanoi, että hänkin haluaisi kuoria vielä perunoita.
No laitoin olohuoneen lattialle sanomalehtiä ja toin perunoita ja yhdessä niitä siinä sitten kuorimme.
Muutaman perunan isä vielä jaksoi kuoria, mutta se osoitti sen, että isä halusi vielä osallistua ruoanlaittoon, vaikka voimat olivat vähentyneet.
Sääliksi vain kävi kovasti isää kohtaan, että ruokahalu katosi vähitellen ja paino putosi, vaikka isä olisi halunut syödä, mutta sairaus vei ruokahalun.- Ikävöiden
Muistot eivät kuole koskaan, on elättävä sen ajatuksen kanssa. Mutta oikeassa olet siinä, että arki tuo kaikki esiin. Kaikki yhteiset ajat, asiat tulevat mieleen helpommin kuin sitä uskookaan. Välillä yrittää olla ajattelematta, mutta ei ole helppoa. Eikä siihen edes pystykään. Kun silloin kun saa tosiaan muuta ajateltavaa.
Tällä hetkellä itselläni menossa suruaika ja aika varhainen vaihe eli muistot satuttavat, tuovat kyyneliä ja kaipuuta tosiaan kokoajan, toivon kuitenkin että helpottaisi jossain vaiheessa ja voisin naureskella ja iloita kaikesta. Mietin myös sitä, että helpottaako haudalla käynti koskaan.. pari kertaa käynyt ja käynnit ovat jotenkin niin vaikeita :( Silloin käsittää kuinka lopullista ja pysyvää nyt kaikki on.
Ei vain pysty uskomaan todeksi, että siellä se nyt on, poissa :(
Voi sinua, tuo on juuri vaikeeta kun joku mikä tahansa tilanne ja tuo mieleen jonkun menneen ajan, tämän poisnukkuneen ihmisen kanssa. Satuttaa. Tuo mieleen kaiken. Sitä vain miettii, että miksi kaiken pitää päättyä näin..
- kylsesiitvaikkeisittunnu
Olet menettänyt läheisen vasta kuukausi sitten. Tunteet on pinnassa ja ne kulkevat ajatuksissa 24/7.
Itse muistan kun menetin ensimmäisen läheiseni. Se oli ihan kamalaa. Tuntui että tuska vaan pysyy ja on rinnassa eikä lähde pois. Aluksi en uskonut että tämä henkilö on kuollut vaan alitajuisesti etsin häntä kauppakeskuksista yms. Tuo näyttää takaa samalta, onkohan se hän? Tämä johtui luultavasti siitä että kyseinen henkilö menehtyi aivan yllättäen onnettomuudessa liian nuorena.
Elämä kuitenkin jatkui. Yritin pitää kiinni kaikista arkisista asioista vaikka tuntui että ne olivat yhden tekeviä. Menin kouluun ja harrastuksiin vaikka olisin halunnut kotona murehtia yksinäni. Näin jälkikäteen voin sanoa että onneksi en jäänyt. Muistelen edelleen kyseistä henkilöä ja mietin mitä hänestä olisi voinut tulla ja millainen oma elämäni olisi jos hän olisi vielä mukana. Nämä ajatukset tulevat enää harvakseltaan. Tapahtuneen muiteleminen aiheuttaa ehkä haikeutta ja kaipuuta mutta ei enää tunnu pahalta. Nykyään voin muistella häntä ja jopa nauraa muistoille jotka olen kokenut hänen kanssaan. Tosiaan kuten sanotaan aika parantaa haavat. Tosin läheiseni kuolemasta on jo lähes 17 vuotta- Ikävöiden
Kiitos kovasti viestistäsi, huomasin sen vasta äsken. Mennyt ihan ohi tässä viestiketjussa.
Tosiaankin tunteet pinnassa ja ajatuksissa kokoajan, väkisinkin. Itse en ole menettänyt ketään. Isovanhempia joskus kyllä, mutta osaan ottaa sen eri tavalla kun kyseessä vanhemmat ihmiset. Vaikka jokainen menetys on surullinen ja koskettaa kovin. Nuoren ihmisen lähtö tuntuu vain todella pahalta, tämäkin olisi täyttänyt 22. Koko elämä edessä vielä, liian aikaisin otettiin pois. Tuntuu niin väärältä. Siltä minustakin tuntuu, välillä on helpompia päiviä ja välillä todella raskaita. Haluaisi välillä itsekin pois. En myös osaa hyväksyä tapahtunutta vielä enkä usko sen olevan tottakaan kunnes haudalla käydessäni tajuan kuinka lopullista ja pysyvää se on. Samalla tavoin itsekin, jäin kaupassa tuijottamaan yhtä ihmistä, kun se näytti aivan häneltä. Samanlainen tyyli ja ulkonäkö. Kuinka typerältä tuntuukin, tiedostin kyllä että hän on poissa mutta jotenkin vain niin kävi..
Itse käyn myös töissä, väkisin. Vaikka en jaksaisi yhtään ja kokoajan tekisi mieli lopettaa työt. Olen asiakaspalvelualalla, minun pitäisi hymyillä ja olla iloinen, en vain ole sitä nyt. En jaksa hymyillä kun ei hymyilytä eikä ole siihen aihetta. Töiden jälkeen en tee mitään, suoritan vain pakolliset arkirutiinit. Itse myös muistelen, mietin yhteistä elämää ja mitä hänestä olisi tullut, mitä meistä olisi tullut.. se satuttaa kovin mutta välillä sitä vain miettii niin.
Toivon, että helpottaa vaikka juuri nyt ei siltä tunnukaan, ei sitten millään. Toivon, että olet oikeassa. Kiitos kun vastasit.
- Yhteiskunnansyrjäyttämä
Äitini kuoli pitkällisen sairauden uuvuttamana, kuolema oli hänelle vapautus siitä että hän 14-vuotta tuijotti vuoteessaan hoivakodin kattoon ja häntä siirrettiin paikasta toiseen 2- vuoden välein. Hänellä oli vahva sydän sen vuoksi hän oli elossa pitkään ja kuolin paino oli 30 kg. En ole toipunut äitini kuolemasta tarvitsisin seurakunnan sielun hoitajan apua. Kyselen kokoajan minne äidin sielu meni? Sieluhan ei kuole vain ruumis. 60% Kossu-vodka auttaa ja vie ajatukset muualle kun ei työtäkään ole ollut 6-vuoteen!
- Ikävöiden
Kiitos viestistäsi. Voi, olen pahoillani äitisi puolesta, otan osaa. Varmasti oli omalta osaltaan vapautus tuosta kaikesta, en voi edes kuvitella millaista hänen on ollut olla. Kuulostaa kyllä jo kauhealta:( Nyt hänen on kuitenkin varmasti hyvä olla, siellä missä ikinä onkaan. Ymmärrän kyllä, millaista on seurakunnan sielunhoitajan apu? En ole itse aiemmin kuullutkaan. Mutta ota ihmeessä apu vastaan, jos koet sen auttavan sinua! Itsekin mietin samaa, että mihin sielu sitten menee.. ahdistavaa epätietoisuus. Kaikkea hyvää sinulle ja aurinkoisia kesäpäiviä!
- sureva
hei onko sinulle "ikävöiden" nimimerkki sähköpostiosoitetta vai voitko sitä tässä antaa? voisin laittaa meiliä sinulle...
- Ikävöiden
Kiitos kysymästä, on minulla sähköpostiosoite. Osoitteeni on [email protected]. Laita ihmeessä sähköpostia :)
- Surullistakaikki
Hei sureva ja ikävöiden -nimimerkit.
Kaipaisin vertaistukea myöskin. Saanko udella minkä ikäisiä olette? Itse menetin myös läheisen muutama kuukausi sitten, edelleen niin paha olla ja en vain jaksa, en voi hyväksyä tapahtunutta vieläkään. Mielelläni kirjoittelisin kummallekin? Toivottavasti vielä luette tänne tulleita viestejä. Otan kovasti osaa molempien suruun.- Surullistakaikki
Mammantyttö. Minä sinun spostisi on? Yritin myös, muttei onnistunut. Onko se tosiaan tuo [email protected] ?
- sydämessäni
Hei Surullistakaikki/Ikävöiden.Itse menetin 6 vko sitten rakkaani.Olen 45v. nainen Helsingistä.Saa ottaa myös yhteyttä [email protected]
- summertimsadness
No kyllä silloin tuntuu että ite pikkasen kuolee samalla. Että niinkuin ajaisit 200km/h betoniseinään. Vanha fraasi että aika parantaa on oikeestaan ainoa apu. Ja itku. Kukaan ei pysty auttaa sua surussa. Se on sun taakkasi. Et voi työntää aivojasi kenenkään syliin ja sanoa että elä nää hetket mun puolesta. Et syö etkä nuku kunnolla. Mutta parin vuoden kuluttua, ehkä :)
- Menetys
Avovaimonui kuoli noin 5 kuukautta sitten. Elämäni romahti, elin kuin sumussa. En nukkunut, en syönyt kunnolla. Viimeaikoina on luullut, että olen selvinnyt surustani, mutta yks kaks suru ja kaipaus iskee, se iskee säälimättä ja kovaa. Kotona itken, se helpottaa. Varmaan menee vuosi ehkä pitempäänkin, ennen kuin suru ja kaipaus hellittää. Ystävien lohdutukseksi tarkoitetut osanotot vain pahentavat tilannettani. Alkoholiin ja lääkkeisiin en ole turvautunut, koska surua en voi peittää niiden avulla. Suru ja kaipaus tulee joka tapauksessa silloin kun haluaa. On totta, ettei kukaan voi toista auttaa surussa. Taakkaani en voi kaataa läheisilleni, minun on se kannettava. Haudalla käyn monesti viikossa. Vien kynttiloitä ja juttelen hautakivelle. Hölmöltä se sivullisesta tuntuu, mutta puran siten suruani, ihme ja kumma se "keskustelu" helpottaa. Sallittakoon sekin tässä surun ja kaipauksen keskellä.
Olimme melko sopuisa pari, mitään ei jäänyt kaivelemaan, se hieman helpottaa. - elämän_opetus
Lämmin osanottoni. Olen kohdannut kuolemaa tosi paljon työni kautta ja muutaman kerran siviilielämässä, kun olen menettänyt läheisiä. Itselleni on selvinnyt, että kukaan edesmenneistä ei halua, että jälkeen jäävät surevat niin, että elämä jää elämättä. Jokainen toivoo, että jälkeenjääneet jatkavat mahdollisimman normaalia elämää. Itkut pitää itkeä ja sitten jatkaa elämää, sitä läheisemme toivovat ja haluavat ja sitä haluamme itsekin sitten, kun oma elämä on päättynyt.
- Näinkin_voi_tapahtua
Menetin puolisoni vajaa pari kuukautta sitten liki viidenkymmenen vuoden tuntemisen jälkeen. Hän osasi pitää huolta minusta jo ennakolta yli kuolemanrajan.
Hän tiesi kuolevansa ja tunsi minut hyvin. Hän rukoili Jumalaa etsimään minulle uuden puolison, etten surussani tarttuisi pulloon ja joisi itseäni ennenaikaisesti hengiltä.
Jumala etsi omasta kirjanpidostaan sopivan ja vinkkasi minulle. Pikkuhiljaisen vähittäistä tutustumista tapahtui monia vuosia ja menevä ja tuleva puoliso tutustuivat toisiinsa ja tulivat hyvin toimeen keskenäänkin.
Sitä surutyötä tein vuosia ennen puolisoni syöpäkuolemaa. Lopun saattohoitovaihe oli raskas, vaikkakin aika lyhyt.
Kaiken järjestämisessä kuoleman jälkeen on suuri työ, hautajaiset ja perunkirjoitus ja samalla asunnon tyhjennystä ja edelleen jossakin määrin omaishoitoa ja uuden suhteen järjestämistä. Missään vaiheessa jatkuvassa kiireisessä touhussa ei oikeastaan ehdi jäädä suremaan. Täyttä päivää aamukuudesta ilta yhteentoista seitsemänä päivänä viikossa. Sitä tehtäväni oli ollut jo vuosia tätä ennenkin.
Voimakkaimmin suru kouraisi sisintäni etsiessäni hautajaisvirsiä vuosikymmenien aikana yhdessä laulamistamme. Niissä oli hyvin paljon puhuttelevuutta.
Kuolemanjälkeisestä todellisuudesta ja olotilasta uusissa ulottuvuuksissa olen aivan varma ja tiedän että tapaamme vielä.- Tulevia-maailmoja
Näistä kuolemanjälkeisistä olotiloista on joitakin kirjoituksia seuraavalla sivustolla:
http://www.hengellinenkotikirjasto.fi/75391819
Kertomuksia voi lukea jonkinlaisilla kriittisyyden silmälaseilla.
Laaja hakemisto kaikenlaisista kuolemanrajakokemuksista löytyy sivustolta
http://www.nderf.org/finnish/index.htm
(nyt sivut on vihdoinkin saatu käännettyä edes osittain suomeksi)
- KylläSeSiitä
Hei
Läheisen pois meno on aina ikävä ja raskas asia kokea. Se kuinka kauan surua sun muita ikävempiä tuntemuksia kokee on täysin yksilöllistä. Omalla kohdallani ystävät ja muu perhe auttoivat kovasti surun hallinnassa. Suhteita on hyvä pitää yllä, tekee jaksamisesta paljon helpompaa.
Omalla kohdallani olin saanut jo hieman ''harjoitusta'', kun kyseinen henkilö oli ennen pois menoaan jo kahden vuoden ajan asunut hoitokodissa. Tietenkin tieto siitä ettei toista enään näkisi teki kipeää ja ei normaali arkirutiini luonnistunut hetkeen.
Ammattiapua kannattaa tavata siinä vaiheessa, kun tuntuu siltä ettei enään yksin jaksa. On tärkeä muistaa, että surua ei kasaa sisälle. Tulevaisuudessa saattaa tulla suurempia ongelmia siitä sitten, kun kaikki romahtaa niskaan.
Uskon, että se minne henkilö kuoleman jälkeen päätyy riippuu siitä mihin kyseinen henkilö uskoi. Mutta ajatus siitä, että kuoleman jälkeen ei olisi mitään tuntuu mahdottomalta. Se tuntuu aivan liian lopulliselta. - IäisyydenReunalla
Jumala on Rakkaus ja läheisensä menettäneet voivat luottaa siihen, että Jumala rakastaa poisnukkunutta niin suurella rakkaudella, ettei Jumala häntä hukkaa.
Emme tiedäkään, kuinka paljon Jumala meitä jokaista rakastaa, koska Hän on meidät jokaisen luonut.
Samoin Jumala tuntee myös suurta tuskaa ja sääliä sairaiden lähimmäistemme puolesta, kuten mekin tunnemme, Jumala tuntee sen vielä suurempana.
Tuskin mekään haluaisimme, että läheisemme joutuu elämän päättymisen jälkeen enää kärsimään kipuja ja tuskaa, niin ei varmaan sitä Jumalakaan halua, vaan ettei enää ole kipuja, tuskaa, eikä kyyneleitä koskaan.
Elämä on matka, matka kohti lopullista kotiamme, Taivasta. - IsääIkävä
Isäni kuoli kuukausi sitten. Tuntuu, että nyt vasta iskenyt kunnolla suru, järkytys, ikävä. Pohdin paljon, jatkuuko elämä kuoleman jälkeen.. Se ajatus lohduttaa. Jos täältä löytyisi joku, kuka kaipaisi vertaistukea/kirjottelukaveria, olisi mukava jakaa ajatuksia.. Itsestä tuntunut viime päivinä, ettei halua puhua/purkautua kenellekään läheiselle, vaikka pää on täynnä ajatuksia.
- oliskoalkoholisyy
Kaikista tuskallisinta on surussa, kun joku läheisistä syyttää muita oman vanhamman kuolemasta,vaikka kotihoito piti huolen loppuun asti.Mistä näin julma käytös johtuu.
- lllllllllllkk
Kyllä se raskasta on. Aika mirhamoi haavat. Suru vain iskee päälle. Pitää surra jos surettaa.
Näitä asioita pohtiessa olen päätynyt siihen lopputulokseen että kuolema on vapaus. Pääsee irti ruumiista joka on sairas.
Sielu pääsee vapaaksi, kun siskoni kuoli niin palokärki koputti puussa juuri niinkuin siskoni oli. Kun isäni kuoli sairaalassa niin pikkulintu koputti ikkunaan, pikkulintu hän olikin.
Kun luonnossa kuulee palokärjen koputusta tiedän siskoni olevan siellä, vapaana. Samoin pikkulintujen sirkutus takapihalla antaa tunteen että isä on lähellä.
Samoin unissa näkee heitä. Vanhat valokuvat tuovat ilon sieluuni.
Näistä asioista en ole juurikaan muille puhunut.
Musiikki (virret) antaa lohtua suruun. - kiitos-ystävälle
Sain kuulla eilen vanhan hyvän ystäväni kuolleen (olimme tunteneet lähes 30 vuotta).
Olen kuin halvaantunut. Kaikki värit, sävyt lähti - kummallinen harmaa apeus on päällä. Epätodellista.
En pystynyt menemään tänään töihin järkytykseltä.
Minulle(kin) jäi syyllisyys, olisiko minun sittenkin pitänyt tavata hänet (?) - tapaaminen venyi, venyi, epäröin, pohdin, koska hän oli pahasti koukuttunut aineisiin, sai kyllä tukea elämässään niin paljon kuin sitä yleensä ottaen on mahdollista saada Suomessa.
En uskaltautunut tapaamaan häntä. Puhuimme puhelimitse. Hän sanoi rakastavansa minua (ehkäpä kuitenkin liioittelua päihteissä). Kertoi olleensa ihastunut minuun jo nuorena. En halunnut rohkaista häntä "ripustautumaan" minuun pelastavana enkelinä. Hänellä oli minusta kiiltokuvamainen kaikkivoipa enkelimäinen (nuoruuden) haavekuva ja toive yhteisestä tulevaisuudesta.
Raittiutta hän yritti toteuttaa ajoittain parhaansa mukaan , ja tuli uskoon ennen kuolemaansa. Hänellä oli myös uskovia ystäviä ja tuttuja ympärillään elämässään.
Olen itse uskossa. Näistä asioista keskustelimme paljon.
Tapailimme 20 vuotta sitten. Hän olisi halunnut tulla uudelleen elämääni. Hänen elämänsä oli luisunut jyrkkään alamäkeen kymmenen viime vuoden aikana. Luulen, että hänellä olisi ollut toive elämänsä muuttuvan, kun toivoi meidän olevan jotenkin yhdessä, yhteydessä.
Hän sai apua, hoitoa, ja asuminen yms oli tuettua. Hän oli pidetty, hänellä oli mm. vertaisystäviä, sukulaisia, sisaruksia.
En voinut luvata hänelle muuta kuin hyvän ystävävyyden. Puhuimme viimeiset reilut puoli vuotta viikottain, lähes päivittäin puhelimessa.
Hän oli usein tavoittamattomissa soittaessani, mutta vastasin hänelle, kun hän soitti minulle. Keskustelimme joskus tuntikausia kerrallaan.
Rukoilin hänen puolestaan usein. Kuulin, että kuoli niin kuin oli elänyt.
Hän elää muistoissani. - Anonyymi
Hhh mulla oli hemoglobiini 51 ja ferritiini 2 syytä ei löydetty
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
- 271888
Heikki Silvennoinen petti vaimoaan vuosien ajan
Viiden lapsen isä Heikki kehuu kirjassaan kuinka paljon on pettänyt vaimoaan vuosien varrella.1181839Miksi ihmeessä nainen seurustelit kanssani joskus
Olin ruma silloin ja nykyisin vielä rumempi En voi kuin miettiä että miksi Olitko vain rikki edellisestä suhteesta ja ha231828Persut nimittivät kummeli-hahmon valtiosihteeriksi!
Persujen riveistä löytyi taas uusi törkyturpa valtiosihteeriksi! Jutun perusteella järjenjuoksu on kuin sketsihahmolla.851610Onko ministeri Juuso epäkelpo ministerin tehtäviensä hoitamiseen?
Eikö hänellä ole kompetenttia hoitaa sosiaali- ja terveysministetin toimialalle kuuluvia ministerin tehtäviä?601432Sakarjan kirjan 6. luku
Jolla korva on, se kuulkoon. Sain profetian 22.4.2023. Sen sisältö oli seuraava: Suomeen tulee nälänhätä niin, että se201256Elia tulee vielä
Johannes Kastaja oli Elia, mutta Jeesus sanoi, että Elia tulee vielä. Malakian kirjan profetia Eliasta toteutuu kokonaan371153Avaa sydämesi mulle
❤ ❤❤ Tahdon pelkkää hyvää sulle Sillä ilmeisesti puhumalla Avoimesti välillämme Kaikki taas selviää Kerro kaikki, tahdo381148- 111138
Nellietä Emmaa ja Amandaa stressaa
Ukkii minnuu Emmaa ja Amandaa stressaa ihan sikana joten voidaanko me koko kolmikko hypätä ukin kainaloon ja syleilyyn k101127