Rakastanko liikaa vai liian vähän?

Olen vain niin helvetin sekaisin ja hajalla, että turrun jo tähän oloon. Sydämmeeni ei ole ikinä sattunut näin paljon. Apua.

Ikää on 18 vuotta. Seurustellut melkein 4 vuotta ehkä maailman ihanimman miehen kanssa, mitä voi löytää. Siis ihan tosissaan: sellaisen miehen jokainen nainen löytää vain kerran elämänsä aikana. Sellaisesta ei ikinä pitäisi ikinä päästää irti. Vaikka seurustelemme, on aina omaa tilaa, ymmärrämme toisia, luottamus on vahvinta mitä olen tuntenut, rakkaus on syvää ja puhdasta, meillä on täydellinen parisuhde. Hänessä ei ole mitään moitittavaa. Vika on minussa.

En tunne eläväni. Olen onnellinen, mutten elossa. Olen sellainen ihminen joka antaa omalle vapaudelleen aivan liikaa arvoa. Rakastan häntä niin paljon, mutta rakastan enemmän elämää. Petin. Enemmän kuin kerran. Ihan tyhmiä aivopieruja vain. Unohdin ja olin kuin mitään ei olisi tapahtunut ja minusta tuli täysin turta. Se mitä meillä on oli vain mielestäni niin arvokasta, etten voisi antaa sellaisten asioiden pilata suhdetta. Päätin vain että on ryhdistäydyttävä ja olla antamatta periksi turhille ihastuksille.

Suunnittelimme jo tulevaisuutta. Helvetti soikoon olen aivan liian nuori miettimään sellaista! Haluan kokea elämää ennen asettumista. Haluan hänet, tulevaisuuden hänen kanssaan, mutta haluan myös muitakin. Haluan nähdä kaiken mitä elämällä on tarjottavana ja nyt olen aukaissut silmät. Minun ei kuuluisi tuntea tällätavalla. Jotain on pielessä ja pahasti.

Miten ideaali olisikaan että tiemme erkanisivat pariksi vuodeksi ja sitten voisimme jatkaa siitä mihin jäätiin, mutta ei elämä vaan ole elokuvaa.

En enään jaksa tätä omaa saatanan pelleilyäni. Jos annan asioiden vain olla niin ei tämä lopu niinkuin ei ole loppunut aikaisemminkaan. Suoranaisesti kidun tässä välitilassa enkä ole varma kuinka kauan henkinen kapasiteettini tätä enään kestää. En ole pilannut vielä mitään. Voisin yrittää, antaa vielä mahdollisuuksia, mutta tiedän että se tulee päätymään samaan pisteeseen mitä aikaisemminkin ja siinä kärsii lopulta kummatkin, eikä vain enään minä.

Tiedän jo mitä minun tulisi tehdä. Panna piste tälle kaikelle ja lähteä kävelemään, mutta se on niin saatanan vaikeaa kun on rakentanut koko tulevaisuuden toisen varaan. Ja vaikka lähtisinkin, en halua menettää tätä ihmistä parhaana ystävänä ikinä. Tiedän että se olisi vaikeaa mutta uskon pystyväni pysymään läheisinä, rakastanhan häntä ja en varmaan koskaan lakkaa rakastamasta. Mutta parisuhteeseen tarvitaan aina kaksi, ja pahinta on että hän luulee että kaikki on hyvin. Eihän näistä minun tunnekuohuistani tiedä ja olen aina itsekkin leikkinyt tietämätöntä pitääkseni onnellisuuden kulissia päässäni yllä.

Nyt vasta tajuan kuinka ison aukon tämä on jo minun sisälle syönyt ja en yksinkertaisesti enään voi jatkaa näin. Maailmani on pirstaleina ja se sattuu niin helvetisti. Ja se tieto että tulen pirstaloimaan jonkun niin hyvän ja minulle niin rakkaan ihmisen maailman sattuu vielä enemmän.

Olen neuvoton. Harva näin nuori tänne tulee sydänsuruja purkamaan. Jos en nyt tee asialle jotakin, turrun taas ja alan uskomaan kulisseihini ja sama vitun pelleily jatkuu. Pyydän syvästi viisaita neuvoja. Olen niin hukassa.