Heinäkuun 2 pnä

Kaikki he ovat poikenneet pois, kaikki ovat turmeltuneet, ei ole ketään, joka hyvää tekee, ei ainoatakaan. Ps. 14:3.

Tässä meillä on ylen määrin tärkeä opetus synnistä. Herra opettaa meitä tässä ymmärtämään, että kaikki olemme kadotettuja syntisiä. Siinä olemme kaikki yhtäläiset tätä meidän kaikkien on syvästi miettiminen. Meille kaikille luonteenomaista on, että nähdessämme koko maailman syntiin uponneena pidämme itseämme parempina. Hienot ja nukkuvat maailman lapset eivät saata koskaan uskoa olevansa yhtä suuria syntisiä Jumalan edessä kuin varkaat ja murhamiehet, publikaanit ja portot. Tälle luulolle he perustavat kaiken sen varmuuden ja ylvästelyn, millä he vastustavat kaikkia Jumalan neuvoja heidän pelastukseksensa, kaikkia Jumalan varoituksia parannukseen ja kääntymykseen.

Mutta heränneet ja uskovatkin ovat osallisia tässä luulottelussa. Kauhistuksella nähtyämme syntihätämme ja etsittyämme ja löydettyämme pelastuksen Kristuksessa kuitenkin usein tapahtuu, että unohdamme vielä kantavamme vanhaa turmeltunutta Aadamin luontoa. Luulemme olevamme parempaa sukua kuin nuo törkeät synnintekijät, publikaanit ja portot. Tämä ilmenee siitä kummastuksesta, joka meidät valtaa raskaampien syntien meissä ilmestyessä.

Kun saastaisen sydämemme pimeät syvyydet aukenevat, ja oikein kauhistavia asioita esiintyy, sellaisia näet, joita Kristus sanoo ihmissydämestä nousevan: »Pahoja ajatuksia, murhia, aviorikoksia, haureutta, varkauksia, vääriä todistuksia, Jumalanpilkkaamista» - kun tunnemme itsessämme jotakin tällaista, ihmettelemme ja kauhistumme ja olemme valmiita epäilemään.

Ajattele, kun saamme tuntea häpäiseviä ajatuksia Jumalasta, vieläpä rukouksenkin aikana, niin kuin monet kristityt raskasten kiusausten alaisina tuntevat. Tahi tunnemme hirmuista kylmyyttä Jumalaa kohtaan ja sitä vastoin varsin väkevää rakkautta katoaviin kappaleisiin, vieläpä voimallisia synnin himoja, emmekä näihin nähden ole edes oikein musertuneita, vaan vielä kovia ja huikentelevaisia. Tahi kun olisi rakastettava lähimmäistämme niin kuin itseämme, tunnemme kadehtimista ja hänen terveellisestä nuhteestaan tunnemme vihan ja vainon nousevan - mainitsematta hirmuisinta syntiä, ettemme oikein kunnioita Kristuksen kärsimistä, vaan kuullessamme hänen olleen suomittuna, orjantappuroilla kruunattuna ja ristiinnaulittuna meidän pelastukseksemme ja autuudeksemme rakastamme häntä kuitenkin niin vähän, ja vähäpätöiset asiat ovat meille rakkaammat. Kaikkea tätä tuntiessamme me hämmästymme ja kummastumme. Mistä tämä kummastus? Siitä vain, ettemme uskoneet olevamme niin peräti turmeltuneita.

Olemme nähneet muita Aadamin lapsia synteihinsä uponneina ja kuitenkin itseänsä puolustellen, Jumalan sanan poistyöntäneinä, häpäisevän ja vainoavan Kristusta emmekä ole tätä niin suuresti ihmetelleet. Mutta itseämme olemme pitäneet ikään kuin eri sukuun kuuluvina. On kyllä totta, että Jumalasta syntyneinä olemme saaneet uuden Hengen, Pyhän Hengen. Mutta lihasta syntynyt osa olentoamme on kuitenkin vielä liha ja tämä on vielä yhtä saastainen ja paha meissä kuin muissakin.

Herra opettaa tässä, kuten koko pyhä Raamattukin, synnin olevan jokaisen meidän luonnossamme, olevan jokaisen meidän yhteinen perintömme Aadamista, tahdoimmepa niin tai ei. Ei ole yhtään erotusta kaikki me olemme syntisiä! Herra katsoi taivaasta ihmislapsiin, nähdäksensä, olisiko ketään ymmärtäväistä, joka Jumalaa etsisi. Kaikki he ovat turmeltuneet, ei ole ketään, joka hyvää tekee, ei ainoatakaan. Samoin Jumala jo varhain valitti, että ihmisten pahuus oli suuri maan päällä ja kaikki heidän sydämensä aikeet ja ajatukset olivat pahat. Sellainen ihminen on luonnostaan, nimittäin kaiken Aadamista periytyvän pohjalla.

Jos oikein uskoisimme ja oivaltaisimme tämän, emme joutuisi niin suureen hämmästykseen emmekä epäilykseen huomatessamme tätä itsessämme vaan ylistäisimme päinvastoin Jumalan laupeutta, joka juuri tämän kadotetun tilamme tähden antoi meille Poikansa Vapahtajaksi. On tuiki tähdellistä uskon vakuudessa pysyäksemme, että syvästi painamme mieleemme horjumattomana asiana Aadamin kautta olevamme niin turmeltuneita ja kadotettuja olentoja, että luonnossamme on yksinomaan syntiä, pahuutta ja voimattomuutta, että Herran ajatus meistä on aina ollut tällainen.

Silloin me syvimmissäkin synnin kiusoissa kiiruhtaisimme armoistuimen luo ja sanoisimme: »Minun puoleltani on kaikki kokonaan hukassa, Jumala, älä katso minua, katso Poikaasi!» Silloin aina muistaisimme Jumalan koko mielisuosion olevan vain hänen Pojassaan, kaiken vanhurskautemme olevan yksin hänessä eikä Jumalan ystävyyden koskaan muuttuvan sen turmeluksen tähden, joka meissä on, niin kauan kuin vain pysymme hänen rakkaassa Pojassaan, jossa meillä on paljoa suurempi vanhurskaus ja Jumalan mielisuosio kuin Aadamilla ennen lankeamistaan.
http://www.kolumbus.fi/rov.o.peltola/cor/cor7-2.html