Voiko ystävät saada takaisin? Olen menettänyt viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana oikeastaan kaikki hyvät ystäväni - tai ainakin ihmiset, joita pidin aitoina ystävinä. Syy ei mielestäni ole ollut sen ihmeellisempi kuin se, että muut perustivat perheen mutta minä jäin sinkuksi ja siten porukan kummajaiseksi, vaikka aika paljon meitä käsittääkseni nykyisin on. Vähä vähältä yhteydenpito harveni ja käynnit ja varsinkin kyläily- ja illanviettokutsut lakkasivat. Yhteen ystävään välit säilyivät niin kauan kunnes hän ja hänen puolisonsa adoptoivat lapsen - nyt on mennyt jo useampi vuosi siitä kun viimeksi nähtiin ja soittovälitkin ovat käyneet pitkiksi. Ystävyys on oikeastaan enää sähköpostin ja joulukorttien vaihdon varassa.
En siis kaipaa mitään älyvapaata biletystä tai muuta sellaista - en ole koskaan sellainen ollutkaan. Mutta olisi kiva nähdä ystäviä EDES KERRAN VUODESSA, tehdä jotain yhdessä tai vaikka vain viettää iltaa yhdessä. Ihmettelen, että perheetön ja lapseton on selvästikin ainakin minun tuntemilleni ihmisille sellainen kummajainen, että hänestä pitää ottaa etäisyyttä. Tälle viimeiselle ystäväpariskunnalle ehdotin keväällä, että eikö voitaisi jo taas nähdä vaikka kesällä - eipä tunnu onnistuvan: minun luokseni ei näemmä ehditä eikä minulle esitetä kyläilykutsua. Olen todella surullinen ja pettynyt.
En edes ole mikään lastenvihaaja. Alkuaikoina, kun ystävät perustivat perheitään, luonani käytiin, lastenkin kanssa. Kokkasin ruokaa kaikille, lapsillekin lasten ehdoilla, ja annoin leikkiä vanhoilla leluillani ja varta vasten ostamillani uusilla. Lapset muistivatkin, kun tulivat kylään, missä lelut olivat. Mutta vähä vähältä yhteydenpito hiipui. Huomasin, että minua ei enää huolittu vastavierailuille eikä illanviettoihin eikä muuallekaan. Parissa tapauksessa minä lopetin sen vuoksi yhteydenpidon - en jaksanut sitä, että luokseni kyllä tultiin mielellään, aikuiset ja jopa neljä lasta, ja minulle myös soitettiin ja tiedusteltiin, voitaisiinko taas poiketa, mutta sinkkukaveri ei sitten enää kelvannutkaan kenellekään kylään eikä muihinkaan menoihin mukaan.
Nyt sitten tämä viimeinen ystäväpariskunta on näköjään katkaisemassa välejä minuun. Minä luulin, että edes me olimme ystäviä, ja kuvittelin myös, että tulin hyvin toimeen heidän lapsensa kanssa.
Onko perheellisillä niin kiire, että ystäville ei ole aikaa - edes yhtä iltaa vuodessa? Vai viihdytäänkö perheen kesken niin hyvin, että ystäviä ei tarvita? Vai muuttuuko sinkuksi jäänyt ystävä friikiksi perheen perustaneiden silmissä? Haluavatko perheelliset keskustella vain vaippojen hinta-laatu-suhteesta ja päivähoidon ja eri koulujen tasosta ja sen vuoksi sinkun kanssa ei enää viihdytä? Vai onko minulla vain ollut niin huono tuuri, että ystäväni eivät ole koskaan mitään kunnon ystäviä ollutkaan tai ainakaan pitäneet minua ystävänään?
Ystävilläni/ex-ystävilläni alkaa jo olla lapsia murrosiässä. Luulisi, että ainakin nyt olisi jo aikaa taas muillekin ihmisille. Mutten ole saanut ainuttakaan yhteydenottoa näiltä entisiltä ystäviltäni.
Onko muilla kokemuksia tällaisesta, niin sinkun kuin perheellisen näkökulmasta? Voivatko perheelliset ja sinkut olla yhä ystäviä? Ja jos ystävyyteen tulee pitkiä taukoja, voiko hiipunut ystävyyssuhde elpyä?
Laitan tämän tälle palstalle enkä ystävyys- enkä yksinäisyys- enkä sinkkujenkaan palstalle sen vuoksi, että haluaisin saada perheellistenkin näkemyksiä.
Voivatko perheelliset ja sinkut olla ystäviä?
30
876
Vastaukset
- äläalennukerjäämään
Jos perheellisiä ei kiinnosta sinkuksi jäänyt entinen ystävä niin anna välien hiipua kokonaan ja hakeudu harrastusten pariin ja sieltä uusia ystäviä. Olen jo ajat sitten huomannut saman ilmiön perheellisten asenteissa lapsettomia kohtaan ehkä lievästi sanottuna negatiivinen asenne. Perheelliset pitävät itseään niin paljon parempina ja arvokkaampina ihmisinä. Ihme että vasta nyt alat jotain huomata. Alussa he kai luulivat että alat pakko perhettä jossain vaiheessa perustamaan tai että tulisi vahinkolaukaus edes. Iki sinkkuutesi on ollut varmasti heille kova pettymys. Itse en sellaisia ystäviä tarvitse jotka arvottavat ihmisen perheen perusteella.
- Ystäviään_kaipaava
Kiitos kommentista ja ajatusten jakamisesta. En todellakaan aio ruveta kerjäämään ystävyyttä. Kuten kerroin, katkaisin itse yhteydenpidon kahteen "ystävä"perheeseen tajuttuani, että olin heille pelkkä ilmaisvaihtoehto Rossolle tai ABC:lle. Mutta olen kovasti murehtinut tätä, koska kerran olimme hyviä ystäviä - tai ainakin niin luulin. Luulin, että säilyttäisin edes tämän viimeisen ystäväperheen, joka joitain vuosia sitten adoptoi lapsen. Joskus heille kerroinkin, miten muut pariutuneet ja perheen perustaneet ystävät olivat käyneet etäisiksi. En olisi koskaan voinut uskoa, että sama toistuu nyt heidänkin kohdallaan.
Enkä tajua, mistä tämmöinen asenne juontaa juurensa. Onko sillä nyt niin suuri merkitys, jos jollain on puoliso ja lapsia ja toisella ei kumpaakaan? Jos kyse on aikapulasta, niin uskon, että vanhemmuus voi olla kuormittavaa, mutta estääkö se sinkkuystävän tapaamisen niin, ettei nähdä enää vuosiin? Tai oikeuttaako, niin kuin parin ystäväperheen suunnalta koin, että yritetään alistaa sinkkuystävä ilmaiseksi majataloksi koko perheelle muttei välitetä pyytää enää vastavuoroisesti kylään? Jos vain ihan vierailuista puhutaan, niin sinkkuna saa valmistaa ja kustantaa kaiken itse ja ihan omalla ajalla ja työpanoksella. Pariskunnilla on tekemässä kaksi, ja lasten varttuessa heistäkin saa apua, jos on osannut oikein kasvattaa.
Kaiketi pitäisi tällaisen murehtimisen ja märehtimisen sijasti oikeasti alkaa harrastaa jotain, joka veisi uusiin ympyröihin - ehkä sitä vielä löytäisi uusia ja oikeita ystäviä. On vain niin hankala päästää irti muistoista ja haaveista. - faktahommaa
Haaveilet siis ystävistäsi, et omasta perheestä tai edes puolisosta? Ei se ole kenenkään syy tai vika, että elämäntavat, arvot ja ajatusmaailma ovat ikäänkuin taivaankappaleet sinkoutumassa vuosi vuodelta etäämmälle. Itse olen jonkin verran yrittänyt pitää yhteyksiä sekä joihinkin omiin vanhoihin ystäviini, että esim. keskimmäisen lapsen sinkku-kummiin. Laihoin tuloksin, parhaassa tapauksessa joulukortti tulee, tai ei sitäkään. Oletko varma, että olet riittävän pontevasti yrittänyt mennä kylään sinne lapsiperheeseenkin? Esim. tuo "viimeinen toivosi" eli lapsen adoptoinut pari, tuskin pahastuu kun haluat muistaa lasta tämän syntymäpäivän aikoihin käynnillä ja kivalla paketilla.
Kyllä ongelma voi olla omakin mimosamainen taipumuksesi ylitulkita toisten kiireitä ja arkista söhellystä. Ei niitä illalliskutsuja kertakaikkiaan järjestetä sellaisessa pikkulapsiperheessä, jossa molemmat vanhemmat käyvät töissä.
Onko nyt ihan varma, että et itse hanki puolisoa ja ehkä lapsiakin? Jos kärsit yksinäisyydestä ja koet olevasi syrjään sysätty, ehkä jokin muukin ulospääsy on kuin vanhat ystävät.. - En-kyllä-mielestele
faktahommaa kirjoitti:
Haaveilet siis ystävistäsi, et omasta perheestä tai edes puolisosta? Ei se ole kenenkään syy tai vika, että elämäntavat, arvot ja ajatusmaailma ovat ikäänkuin taivaankappaleet sinkoutumassa vuosi vuodelta etäämmälle. Itse olen jonkin verran yrittänyt pitää yhteyksiä sekä joihinkin omiin vanhoihin ystäviini, että esim. keskimmäisen lapsen sinkku-kummiin. Laihoin tuloksin, parhaassa tapauksessa joulukortti tulee, tai ei sitäkään. Oletko varma, että olet riittävän pontevasti yrittänyt mennä kylään sinne lapsiperheeseenkin? Esim. tuo "viimeinen toivosi" eli lapsen adoptoinut pari, tuskin pahastuu kun haluat muistaa lasta tämän syntymäpäivän aikoihin käynnillä ja kivalla paketilla.
Kyllä ongelma voi olla omakin mimosamainen taipumuksesi ylitulkita toisten kiireitä ja arkista söhellystä. Ei niitä illalliskutsuja kertakaikkiaan järjestetä sellaisessa pikkulapsiperheessä, jossa molemmat vanhemmat käyvät töissä.
Onko nyt ihan varma, että et itse hanki puolisoa ja ehkä lapsiakin? Jos kärsit yksinäisyydestä ja koet olevasi syrjään sysätty, ehkä jokin muukin ulospääsy on kuin vanhat ystävät.."Oletko varma, että olet riittävän pontevasti yrittänyt mennä kylään sinne lapsiperheeseenkin? Esim. tuo "viimeinen toivosi" eli lapsen adoptoinut pari, tuskin pahastuu kun haluat muistaa lasta tämän syntymäpäivän aikoihin käynnillä ja kivalla paketilla."
Eli sinkun pitää ponnistella ja miellyttää lapsiperhettä?
- dpijpoikped
No ihan ensiksi... Ei kyllä tule kovin usein kutsuttua ketään kylään. Osaavat ihan itse soittaa ja kysyä, että sopiiko tulla, tai sitten etenkin miehen sinkkukaverit ihan vaan ilmestyvät meille.
Meillä on siis perhe, 3 pientä lasta.
Minulla on yksi oikein hyvä ystävä, joka on sinkku. Olemme tunteneet jo 13 vuotta, eli jo silloin kun itsekin olin lapseton. Ei ystävyyteen ole vaikuttanut se, että minä olen saanut perheen.
Toki se on selvää, että perheen kesken on kiva olla joskus itsekseen. Siis niin ettei ole vieraita. Sitä kaipaa nykyään enemmän kuin ennen. Ja kyläilyajat ovat muuttuneet. Vieraat onneksi ymmärtävät joko lähteä klo 19.30, tai oikein läheiset joskus harvoin jäävät, mutta ymmärtävät että meidän aikuisten aika kuluu 20.30 saakkaa lasten iltahommissa.
Minun sinkkuystäväni on yhden lapsemme kummi. Hänellä on myös kahteen muuhun lapseen hyvä suhde. Hän viettää aikaa myös lasten kanssa. Eli siis saattaa hakea lapsista yhden joskus mukaansa johonkin, esimerkiksi lasten konserttiin tms. Eli hän ei ole ystävä vain aikuisille, vaan lapsille myös. Kenties silläkin on merkityksensä...
Miehen sinkkuystävät ovat sellaisia vanhoja poikia, joilla ei juuri mitään parisuhdetta ole koskaan ollutkaan... Ovat kuitenkin lapsille leppoisia, ja huomaavat myös minun olemassaolon. Ehkä enemmän äijäporukalla seisovat tuolla ulkona auton konepellin alla tms. Mutta toki joskus istahtavat kahvillekin tms.
Meillä on aikaa ilman lapsia ehkä kolme-neljä iltaa vuodessa. Ehkä yhden niistä vietämme ystävien parissa ja muut sitten laatuaikaa kahdestaan. Tämä tarkoittaa sitä, että ystäviä tavataan lasten kanssa. Myös niitä sinkkuystäviä.
Reissuilla tulee kyllä pysähdyttyä jonkun ystävän luo mielummin kuin ABC:lle, mutta kyllä minäkin toivoisin että ystävät pysähtyis ennemmin meille kuin huoltsikalle... Se että sinä olet kokenut sen rasitteeksi, kertoo siitä, että kanssasi voi olla vaikeaa kokea ystävyyttä, joka ei velvoita.
Erikseen ihan vaan reissuja ystäviä tapaamaan koko perheen kanssa tehdään hyvin harvoin. Isovanhemmat asuvat kaukana, ja siihen reissuun voidaan yhdistää lyhyitä poikkeamisia. Joskus kerran kesässä ehkä vietetään vkl ystävien mökillä tms. Ja koko perheen harrastuksen kautta sitten tavataan tuttuja enemmän.
Ja juu mitään illallisia ei tosissaan meillä enää järjestellä. Kyllä ne päiväkahvit on se tapa, jolla ystävien kanssa tavataan. Esimerkiksi muutimme 2 vuotta sitten, ja edelleen on tuparit pitämättä... =D Ei kyllä olla koettu tarvettakaan. Kaukana asuvia ystäviä on käynyt yökylässä pari kertaa, ja silloin ollaan tovi istuttu iltaa lasten (myös vieraiden lasten) mentyä nukkumaan. Mutta kyllä se ilta loppuu 22-23 aikaan.
Baarissa käymme n. kerran vuodessa. Silloinkin lähinnä siksi, että muka kuuluu. Aitoa hinkua ei kummallakaan ole, ja kotiin tullaan viimeistään 01.
Tälllaista on tavallisen lapsiperheen elämä. Me olemme hyvin onnellisia, ja meillä on siis myös sinkkuystäviä.- edellinen
Ja lisäys... Yleensä vanhat hiipuneet ystävyydet ei syty enää uudelleen, etenkään jos taustalla on vähän katkeruutta. Toki joitakin sellaisia ystäviä voi olla, joita tapaa vaikka välimatkan takia hyvin harvoin, mutta silti ollaan aina ystäviä kun nähdään. Yhtä ystävääni perheineen tapaan 1-2 vuoden välein, ja soittelemme yhtä harvoin. Silti joka kerta ja aina tiedämme, että olemme ystäviä aina. Elämä vain vei meidät eri paikkoihin. Se kuuluu elämään. Arjessa on sitten molemmilla uusia ystäviä.
- Ette_kovin_sosiaalisia
edellinen kirjoitti:
Ja lisäys... Yleensä vanhat hiipuneet ystävyydet ei syty enää uudelleen, etenkään jos taustalla on vähän katkeruutta. Toki joitakin sellaisia ystäviä voi olla, joita tapaa vaikka välimatkan takia hyvin harvoin, mutta silti ollaan aina ystäviä kun nähdään. Yhtä ystävääni perheineen tapaan 1-2 vuoden välein, ja soittelemme yhtä harvoin. Silti joka kerta ja aina tiedämme, että olemme ystäviä aina. Elämä vain vei meidät eri paikkoihin. Se kuuluu elämään. Arjessa on sitten molemmilla uusia ystäviä.
Aika surullista on elämänne..
edellinen kirjoitti:
Ja lisäys... Yleensä vanhat hiipuneet ystävyydet ei syty enää uudelleen, etenkään jos taustalla on vähän katkeruutta. Toki joitakin sellaisia ystäviä voi olla, joita tapaa vaikka välimatkan takia hyvin harvoin, mutta silti ollaan aina ystäviä kun nähdään. Yhtä ystävääni perheineen tapaan 1-2 vuoden välein, ja soittelemme yhtä harvoin. Silti joka kerta ja aina tiedämme, että olemme ystäviä aina. Elämä vain vei meidät eri paikkoihin. Se kuuluu elämään. Arjessa on sitten molemmilla uusia ystäviä.
Tämä oli aika hyvä.
Olen itse sinkku, mutta huono pitämään yhteyttä perheellisiin ystäviin. Olen kuitenkin päässyt seuraamaan erityisesti parin naissinkun elämää hyvin läheltä ja heillä on myös perheellisiä ystäviä.
Molemmat näistä sinkuista vahtivat jonkin verran ystäväperheiden lapsia ja jopa itse tarjoutuvat siihen sanomalla, että menkää vaikka ulos syömään, niin minä vahdin lapsia.
Käsittääkseni nämä perheet eivät niinkään paljon tapaa näitä naisia ikään kuin perheenä, mutta perheen nainen käy sitten monesti kyläilemässä sinkkuystävänsä luona yksin tai lapsien kanssa.
Mutta kyllä varmaan pitää paikkansa, että perheelliset tapaavat mielummin toisia perheitä, koska silloin on sekä miehelle, että naiselle ja mahdollisesti lapsillekin seuraa. On enemmän yhteisiä puheenaiheita kun ollaan samassa elämäntilanteessa.
On tietysti muistettava, että verrattuna sinkkuun, niitä tavattavia ystäviä ja sukulaisia on tuplamäärä, koska on molempien ystävät ja sukulaiset ja sitten alkaa myös tulla kuvioihin lasten harrastusten yms kautta muodostuneet tuttavuudet.
Muutaman vuoden kuluttua perheelliset sitten ovatkin jo katkeria sinkulle, koska itse taistelevat onnettomassa avioliitossaan ja kuvittelevat sinkun elämän olevan jännittävää rakastumnisen alkuhuumaa jatkuvasti- rpokolple
BEM kirjoitti:
Tämä oli aika hyvä.
Olen itse sinkku, mutta huono pitämään yhteyttä perheellisiin ystäviin. Olen kuitenkin päässyt seuraamaan erityisesti parin naissinkun elämää hyvin läheltä ja heillä on myös perheellisiä ystäviä.
Molemmat näistä sinkuista vahtivat jonkin verran ystäväperheiden lapsia ja jopa itse tarjoutuvat siihen sanomalla, että menkää vaikka ulos syömään, niin minä vahdin lapsia.
Käsittääkseni nämä perheet eivät niinkään paljon tapaa näitä naisia ikään kuin perheenä, mutta perheen nainen käy sitten monesti kyläilemässä sinkkuystävänsä luona yksin tai lapsien kanssa.
Mutta kyllä varmaan pitää paikkansa, että perheelliset tapaavat mielummin toisia perheitä, koska silloin on sekä miehelle, että naiselle ja mahdollisesti lapsillekin seuraa. On enemmän yhteisiä puheenaiheita kun ollaan samassa elämäntilanteessa.
On tietysti muistettava, että verrattuna sinkkuun, niitä tavattavia ystäviä ja sukulaisia on tuplamäärä, koska on molempien ystävät ja sukulaiset ja sitten alkaa myös tulla kuvioihin lasten harrastusten yms kautta muodostuneet tuttavuudet.
Muutaman vuoden kuluttua perheelliset sitten ovatkin jo katkeria sinkulle, koska itse taistelevat onnettomassa avioliitossaan ja kuvittelevat sinkun elämän olevan jännittävää rakastumnisen alkuhuumaa jatkuvastiHeh... Itse olen eronnutkin aikoinaan, ja olen ollut jo toistakymmentä vuotta ns. toisella kierroksella. Enpä edes silloin eron pahimmilla hetkillä aikoinaan ollut kateellinen ikisinkuille, tai ylipäätään sinkuille! Olin surullinen koska oma perheeni hajosi, ja koin vahvaa yksinäisyyden tunnetta. Eli vaikea on kuvitella sellaista elämäntilannetta, jossa aikuisia sinkkuja kadehtisi... Mielummin sitä haluaa elää parisuhteessa. Jos itse sinkkuuntuu tai elää huonossa suhteessa, haaveilee hyvästä pitkästä parisuhteesta. En ole koskaan haaveillut olevani sinkku!
- dpijpoikped
Ette_kovin_sosiaalisia kirjoitti:
Aika surullista on elämänne..
Miksi meidän elämä on surullista? Kun me olemme todella onnellisia, niin miten meidän elämä voi olla surullista. Olen siinä mielessä hyvin onnekas, että elämäni on hyvinkin juuri sitä, mitä olen sen aina haaveillut olevan. Surut matkan varrella ovat olleet hyvin pieniä.
Se että sinä haluaisit elää eri tavalla, ei tee meidän elämästä surullista. - dpijpoikped
Ette_kovin_sosiaalisia kirjoitti:
Aika surullista on elämänne..
Huomasin nyt vasta otsikkosi. Eli "Ette ole kovin sosiaalisia". Mistä niin päättelit?? Meillä ramppaa porukkaa ovesta sisään lähes päivittäin (naapureita, ystäväperheitä, lasten kavereita...), ja vierailemme itsekin paljon. Lisäksi teemme molemmat sellaista työtä, jossa olemme koko ajan ihmisten parissa. En nyt oikein keksi, että miten olisi aikaa olla vielä sosaalisempia... Kirjoitin että joskus on kiva olla kotona perheen kesken -se on selvää. Mutta ei se tee meistä sosiaalisia. Me vaan viihdymme tosi hyvin toistemme parissa.:)
Ja meidän sosiaalisuus ei tapahdu esimerkiksi yöllä baarissa, vaan päivällä kotosalla tai kavereiden kodeissa. rpokolple kirjoitti:
Heh... Itse olen eronnutkin aikoinaan, ja olen ollut jo toistakymmentä vuotta ns. toisella kierroksella. Enpä edes silloin eron pahimmilla hetkillä aikoinaan ollut kateellinen ikisinkuille, tai ylipäätään sinkuille! Olin surullinen koska oma perheeni hajosi, ja koin vahvaa yksinäisyyden tunnetta. Eli vaikea on kuvitella sellaista elämäntilannetta, jossa aikuisia sinkkuja kadehtisi... Mielummin sitä haluaa elää parisuhteessa. Jos itse sinkkuuntuu tai elää huonossa suhteessa, haaveilee hyvästä pitkästä parisuhteesta. En ole koskaan haaveillut olevani sinkku!
Kyllä minulle on varmaan yli 10 parisuhteessa olevaa ihmistä eroni jälkeen ilmoittanut tavalla tai toisella olevansa vähän kateellisia tai kaipaavansa sinkkuaikoja tai avautunut kamalasta avioliitostaan.
Tämä.on todella suuri prosentti minun tuttavistani.- edellinen
BEM kirjoitti:
Kyllä minulle on varmaan yli 10 parisuhteessa olevaa ihmistä eroni jälkeen ilmoittanut tavalla tai toisella olevansa vähän kateellisia tai kaipaavansa sinkkuaikoja tai avautunut kamalasta avioliitostaan.
Tämä.on todella suuri prosentti minun tuttavistani.Onpa ikävä kuulla! Omasta tuttavapiiristäni kukaan ei ole koskaan maininnut mitään edes siihen suuntaan vihjailevaa. Osa on kyllä avautunut ikävästä liitosta, mutta hekin ovat haaveilleet hyvästä parisuhteesta -eivät sinkkuelämästä.
Kaksi lähipiirin sinkkunaista (toinen 28v ja toinen 34v) sen sijaan kertovat olevansa avoimesti kateellisia perheellisille, ja haaveilevat kovasti itsekin perheestä. Biologinen kello tikittää molemmilla kovasti, ja yksinäisyys välillä jäytää. Treffeillä kyllä käyvät ja ihastuvatkin välillä, mutta eivät koe saavansa siitä kaipaamaansa pysyvyyttä elämäänsä.
Selvästikin meillä on hyvin erilaiset ystäväpiirit.
Voivatko perheelliset ja sinkut olla yhä ystäviä? Ja jos ystävyyteen tulee pitkiä taukoja, voiko hiipunut ystävyyssuhde elpyä?
Ainakin minä voisin olla sinkunkin ystävä, vaikka perheellinen olenkin. Mitään hummaamista tosin en alkaisi harrastamaan tämänkään ystävän kanssa, mutta normi kyläilyä ja vaikka syömässä jossain jne. Elokuvissa tms.
Kyllä voi elpyä. Riippuu ystävyksistä miten läheisiä he joskus ovat olleet ja halusta elvyttää se hiipunut suhde.- Isäpappa
Misei voisi. Itse olen sinkku ja olen etenkin naapuriperheen kanssa tosi hyvä ystävä. Tietysti asiaan vaikuttaa sekin, että meillä on samanikäinen tytär (en siis ole lapseton vaikka olenkin sinkku).
- Ystäviään_kaipaava
Kiitoksia mielipiteistä - luulin jo aloittamani keskustelun päättyneen, mutta tänään havaitsen sen jatkuneen sen jälkeen, kun viimeksi tänne kurkistin.
Nimimerkille "faktahommaa"vastaisin, etten ainakaan tällä hetkellä haaveile puolisosta. Toivottavasti et ajattele, että jokaisen pitäisi ikään kuin pakosta perustaa oma perhe, ja että se, joka ei sellaiseen tunne tarvetta, on jotenkin omituinen. Mutta kaipaan todellakin ystäviäni ja sosiaalisempaa elämää. Kuten kerroin, olen todella pettynyt ja surullinen, koska en enää ole kelvannut ystävieni elämään- muutoin kuin yhdensuuntaisten kyläilyreissujen kohteena. Myös nimimerkille "dpijpoikped" sanoisin, että kyllä se todella alkoi vuosien mittaan tympiä ja katkeroittaa, kun ainoa tapa ylläpitää yhteyttä perheen perustaneisiin ystäviin oli se, että minä kestitsin heitä ja heidän perheitään mutta kukaan ei tosiaan huolinut minua enää kotiinsa. Eikö sinkulle tarvitse osoittaa vastavuoroisuutta? Tekeekö aikuisten väliseen kanssakäymiseen kuuluvan normaalin vastavuoroisuuden toivominen minusta hankalan ystävän, kuten annat kommentissasi ymmärtää? Miltä itsestäsi tuntuisi, jos ystäväsi eivät enää päästäisi sinua kotiinsa eivät kutsuisi muuallekaan, mutta olisivat kyllä tyrkyttämässä itseään ruokavieraiksi? - En siis todellakaan koe ruoanlaittamista rasittavaksi - kokkaan mielelläni ja kunnon aineksista ja runsaasti, mutta hyväksikäytetyksi en alistu. - Itse asiassa juuri eilen sain eräältä toisella paikkakunnalla asuvalta ystäväntekeleeltä viestin, että hän voisi piakkoin poiketa luonani kahden lapsensa kanssa. Hän on todella käynytkin luonani vuosien mittaan useaan otteeseen - yksin, puolisonsa kanssa ja joskus koko perheen kanssa, niin perhevierailuilla kuin parissa isommalle porukalle järjestämässäni illanvietossa. Vaan kertaakaan en ole päässyt vierailulle hänen luokseen, en siis todellakaan yhtään kertaa. Enkä todellakaan aio enää avata oveani hänelle enkä muille hänen kaltaisilleen - etsikööt ilmaiset ruokapaikkansa kaltaistensa luota. Ja mitä tulee mainitsemaani ystäväpariskuntaan, joka adoption myötä omaksui samankaltaiset käytöstavat, niin kyllä: olen muistanut heidän lastaan postin kautta jouluisin ja alkukesästä ehdotin puhelimessa, että kävisivät luonani tai että minäkin voisin tulla taas käymään. Ensin mainittu mahdollisuus tuntuikin aluksi sopivan, mutta kun tosiaan soitellessa mainitsin, että minäkin voisin käväistä heillä (siitä on nimittäin nyt melko tarkasti tasan kolme vuotta, kun olen heillä viimeksi käynyt), ainoa tulos oli se, että kesän mittaan sain postikortteja, joissa kerrottiin, että kiire kiire se jatkuu lomallakin. No, jos minä en mahdu enää heidän kalentereihinsa enkä olohuoneeseensa, niin saa sekin yhteydenpito katketa. Itse olen tietysti jäävi arvioimaan, onko tämä mimosamaista ylitulkitsemista. Varmastikin kuulostan katkeralta, mutten mahda sille mitään. En ole luonteeltani sellainen, että pitäisi olla menoa ja tekemistä joka ilta tai edes kerran viikossa tai edes kerran kuussa, mutta minusta on naurettavaa puhua ystävyydestä, jossa ei nähdä useampaan vuoteen tai nähdään vain, jos minä leikin ilmaista majataloa. - Kaipaan ystäviäni, vaan en sellaisina, mitä he ovat nyt, perheen perustettuaan. Mahtavat olla melkoisia roolimalleja lapsilleen :)- quido
Kuulostat ikävän katkeralta ihmiseltä... Ei ihme että ystävät kaikkoavat.
- Ystäviään_kaipaava
Kyllä - olen kieltämättä katkera, tiedän sen itsekin - mutta olen tullut katkeraksi ystävien käyttäytymisen takia. Sen sijaan, että lauot tuollaisia tylyjä kommentteja, yritäpä miettiä, miltä itsestäsi tuntuisi minun asemassani, jos olisit saanut kokea sitä, mitä minäkin - en käy toistamaan kertomaani. Mutta ehkä se niin on, että monet perheelliset näkevät sinkut jotenkin vajavaisina ja kelpuuttavat heidän elämäänsä korkeintaan palvelusten tekijöinä - ilman velvollisuutta osoittaa normaalia vastavuoroisuutta. Kestitsisitkö itse paris- ja perhekuntia vuodesta toiseen kerta kerran perästä ilman vastavuoroisuutta? Kerro, mitä tekisit minun asemassani älä ilkeile.
- tsubad
Jos todella olisin kiintynyt ystäviini, niin kyllä, kestitsisin heitä vuodesta toiseen, iloiten että ystävyys säilyy edes tässä muodossakin. Laskematta euroja, senttejä ja minuutteja joita minulta sinkkuparalta kuluu ihan yksin kokatessa vieraille kolmen ruokalajin gourmet-ateriaa.
Ts. jos rahan- ja ajanmeno tympii, laita jotakin edullista arkiruokaa kuten jauhelihakeittoa tai iso makaronilaatikko lisukkeineen. Kaikki ovat tyytyväisiä.
Odota kärsivällisesti kuin buddha, lähivuosina eka pari eroaa ja sinulle soitellaan taas sinkkumenoja kysellen. Äitiys kanaemo-muodossaan on muutaman vuoden kestävä hyvänlaatuinen psykoosi, kyllä ystävättäresi palaavat reaalimaailmaan ennemmin tai myöhemmin. Ehkä olet niin kaunis ja hyvinhoidettu ilmestys, että kulahtaneet ystävättäresi eivät uskalla päästää sinua kotisohvalleen viiniä maistelemaan, meinaan arki-mustasukkaisuus puolisosta on monimuotoista. - Ystäviään_kaipaava
Kiitos. Kommenttisi ovat järkeviä, mutta omalla kohdallani olen saanut todeta, että perheen perustaneet ystäväni ovat muuttuneet ja muuttaneet omiin ympyröihinsä, ilmeisen pysyvästi - osalla on jo aika isot lapset, joten kyse ei voi olla vain heidän lapsenhoidollisista kiireistään.
En minä valita rahan- tai ajanmenoa, kun laitan ruokaa ja kestitsen ystäviäni ja heidän perheitään, vaan sitä, että se muuttui sellaiseksi, ettei minua kutsuttu enää vastavierailulle eikä minnekään. Kyllä ihmisellä pitää sen verran itsekunnioitusta olla, ettei ihan piian osaan alistu. Mutta kun itse en enää kutsunut enkä päästänyt kotiini tuollaisia ystäviä, jäin sitten aika lailla yksin. Nyt olen näköjään menettänyt senkin ystävän, joka miehensä kanssa adoptoi lapsen muutama vuosi sitten - enää ei ole aikaa sinkkuystävälle.
Yksi toinen ystävä (tai "ystävä") tosiaan ilmoitti viime viikolla haluavansa pistäytyä kahden lapsensa kanssa. En ole jaksanut häntä kotiini muutamaan vuoteen enää kutsua, vaikka aikoinaan hän kävi useaan otteeseen, joskus miehensä kanssa, joskus koko perheen kanssa. Kolme vuotta sitten taisi olla viimeinen kerta. Tuli silloin kovin kiireisen oloisena esikoisensa kanssa ja pahoitteli, ettei ollut aikaa hankkia tuliaisia. En todellakaan ole kahvipaketin vajaa ja seuranpitohan kyläilyissä on pääasiassa, mutta pahoitin mieleni, kun hän lähti taas kerran vastakutsua esittämättä. Minullakin on kiireitä, mutta sinkun kiireet eivät ehkä ole perheellisten silmissä yhtä tärkeitä. Kerran aikaisemmin, kun hän oli puolisonsa kanssa luonani, kautta rantain vihjasin, että minäkin voisin vuorostani käydä heillä, mutta voi sitä vaivautuneiden katseiden vaihtoa - vaihdoin kiireesti puheenaihetta.
En todella ymmärrä tätä. Johtuuko hyljeksintäni siitä, että olen sinkku, vai onko minussa jotain vialla, mitä en itse huomaa. Omasta mielestäni osaan kylässä käyttäytyä asiallisesti ja autan valmisteluissa ja siivoamisessa enkä ole vain passattavana - yökylässäkään en ole koskaan viipynyt kuin yön tai korkeintaan kaksi. Lastenkin kanssa tulen toimeen. Mutta minua vain ei juuri kukaan enää joitain sukulaisia lukuun ottamatta huoli kotiinsa. Minun luonani kyllä tuntuu olevan yhä halukuutta pistäytyä, mutta luulen todella, että ihmisiä kiinnostaa enemmän ruokapöytäni kuin minun seurani. Ja se on kyllä katkeroittanut mieleni. - woolpl
Ystäviään_kaipaava kirjoitti:
Kiitos. Kommenttisi ovat järkeviä, mutta omalla kohdallani olen saanut todeta, että perheen perustaneet ystäväni ovat muuttuneet ja muuttaneet omiin ympyröihinsä, ilmeisen pysyvästi - osalla on jo aika isot lapset, joten kyse ei voi olla vain heidän lapsenhoidollisista kiireistään.
En minä valita rahan- tai ajanmenoa, kun laitan ruokaa ja kestitsen ystäviäni ja heidän perheitään, vaan sitä, että se muuttui sellaiseksi, ettei minua kutsuttu enää vastavierailulle eikä minnekään. Kyllä ihmisellä pitää sen verran itsekunnioitusta olla, ettei ihan piian osaan alistu. Mutta kun itse en enää kutsunut enkä päästänyt kotiini tuollaisia ystäviä, jäin sitten aika lailla yksin. Nyt olen näköjään menettänyt senkin ystävän, joka miehensä kanssa adoptoi lapsen muutama vuosi sitten - enää ei ole aikaa sinkkuystävälle.
Yksi toinen ystävä (tai "ystävä") tosiaan ilmoitti viime viikolla haluavansa pistäytyä kahden lapsensa kanssa. En ole jaksanut häntä kotiini muutamaan vuoteen enää kutsua, vaikka aikoinaan hän kävi useaan otteeseen, joskus miehensä kanssa, joskus koko perheen kanssa. Kolme vuotta sitten taisi olla viimeinen kerta. Tuli silloin kovin kiireisen oloisena esikoisensa kanssa ja pahoitteli, ettei ollut aikaa hankkia tuliaisia. En todellakaan ole kahvipaketin vajaa ja seuranpitohan kyläilyissä on pääasiassa, mutta pahoitin mieleni, kun hän lähti taas kerran vastakutsua esittämättä. Minullakin on kiireitä, mutta sinkun kiireet eivät ehkä ole perheellisten silmissä yhtä tärkeitä. Kerran aikaisemmin, kun hän oli puolisonsa kanssa luonani, kautta rantain vihjasin, että minäkin voisin vuorostani käydä heillä, mutta voi sitä vaivautuneiden katseiden vaihtoa - vaihdoin kiireesti puheenaihetta.
En todella ymmärrä tätä. Johtuuko hyljeksintäni siitä, että olen sinkku, vai onko minussa jotain vialla, mitä en itse huomaa. Omasta mielestäni osaan kylässä käyttäytyä asiallisesti ja autan valmisteluissa ja siivoamisessa enkä ole vain passattavana - yökylässäkään en ole koskaan viipynyt kuin yön tai korkeintaan kaksi. Lastenkin kanssa tulen toimeen. Mutta minua vain ei juuri kukaan enää joitain sukulaisia lukuun ottamatta huoli kotiinsa. Minun luonani kyllä tuntuu olevan yhä halukuutta pistäytyä, mutta luulen todella, että ihmisiä kiinnostaa enemmän ruokapöytäni kuin minun seurani. Ja se on kyllä katkeroittanut mieleni.Ehkäpä olet vain tylsä... Ei sen kummempaa. Onko sinulla sinkkuystäviä? Jos sinulla ei ole ystäväpiirissä edes muita sinkkuja, niin siinä tapauksessa vika on ainakin sinussa, ei ystävissäsi/perheellisissä. Koska ystäväthän luonnostaan ihmisillä osittain elämän varrella vaihtuu. Siihen vaikuttaa elämäntilanteet, asuinpaikka, ikä, arvot... Vain pieni osa säilyy ystäviä aina, ja hekin vain jos ystävyydestä huolehtii. Mutta on luonnollista että arjessa olevat ihmiset suurelta osin vuosikymmenien varrella vaihtuu. Jos sinä olet vain menettänyt ystäviä, mutta et ole luonut uusia ystävyyssuhteita sellaisten kanssa jotka sovta elämäntilanteeseesi, niin ongelma on sinusa. Et ole kenties empaattinen, huumorintajuinen tms. Vaikea sanoa. Ja ne perheelliset ovat sitten toisinaan säälistä/velvollisuudentunnosta välillä käyneet luonasi, mutta eivät halua sinusta riippakiveä omaan kotiinsa, ettei tulis tavaksi...
Tätä kannattaa miettiä. - Ystäviään_kaipaava
Olen kyllä itsekriittisesti miettinyt, onko minussa jotain vikaa enkä voikaan väittää olevani mikään säkenöivä seuraihminen. Mutta illanviettoni ainakin olivat suosittuja, joskus oli 14 henkeäkin, eikä minun tarvinnut kerjätä ihmisiä kyläilemään - kovin mielellään käsittääkseni kävivät, oma-aloitteisestikin tarjoutuen. Sitten vain alkoivat pariuduttuaan ja perheen perustettuaan jättää vastakutsun esittämiset yms. väliin.
Realisesti ajatellen eivät myöskään ne minun ystäväni ole mitään täydellisiä superihmisiä. Ja yksi meni naimisiin niin umpitylsän ihmisen kanssa, että sen pariskunnan näkemisen päättymistä en rehellisesti sanoen sure kovinkaan paljon.
Olet ehkä oikeassa siinä, että olen ollut liiaksi kiinni vanhoissa ystävyyssuhteissani enkä panostanut uusien luomiseen. Minulla taitaa olla vain yksi myöhäisempi ystävyyssuhde - hän on todella sinkku niin kuin minäkin. Asuu toisella paikkakunnalla; ei onneksi kuitenkaan kovin kaukana.
Se, mitä kirjoitat, vahvistaa aika lailla tulkintaani siitä, että perheellisten ja sinkkujen on vaikea pysyä ystävinä. Ainakin minun kokemusteni mukaan juuri perheen perustaminen luo tilanteen, jossa sinkkuystävä ajautuu ystävyyssuhteiden ulkolaidalle ja niistä uloskin.
- Ystävyydestä
Hei ap. Mielestäni olet tehnyt ystäväsuhteiden eteen voitavasi, ja enemmänkin. Uskon, että tilanteeseen on johtanut se, että nämä perheelliset ystävät viihtyvät paremmin toisten perheellisten kanssa. Olen huomannut monelle (mutta ei kaikille) käyvän näin. Kun aletaan seurustella "vakavasti", tutustutaan toisen kavereihin ja sukulaisiin (siskot, veljet) ja vapaa-aikaa aletaan viettää enemmän heidän kanssaan. Viimeistään siinä vaiheessa kun saadaan lapsia, aletaan viettää aikaa toisten lapsiperheiden kanssa, ja muut kaverit helposti jäävät vähemmälle, osa kokonaan. Esim. yksi ystävämme alkoi seurustella miehen kanssa, jolla oli valmiiksi tiivis kaveriporukka, joista suurin osa oli pariskuntia. Ystävä alkoi viettää yhä enemmän aikaa heidän kanssaan, ja lopulta kun saivat lapsen (ystävä viimeisten joukossa tästä porukasta) ei ystävällä ole enää ollut lainkaan aikaa meille vanhoille ystäville. Ei siltikään, vaikka osalla vanhoista ystävistä on myös lapsia.
Olen itsekin miettinyt tätä aihealuetta paljon viime vuosina. En osaa tilanteeseesi kai muuta sanoa, kun että kamalan huono tuuri sulla on käynyt kun kaikkien kavereiden kanssa on käynyt noin. Minulla sentään on jäljellä muutama perheellinen ystävä, ja me tapaamme myös naisten kesken ilman lapsia (ei kovin usein mutta kuitenkin). Eikä todellakaan niin että minun täytyisi kestitä ystäviä tai tehdä jotain palveluksia heille. Kyläilemme, käymme kahvilla ja joskus jossain mökillä tm. Kyllä voin sanoa että yhteydenpito ja tekeminen ja näkeminen on vastavuoroista. Näin sen mielestäni pitää olla. Ajankäyttö ja elämäntilanne muuttuu kun saa lapsia, mutta jos kaverit alkavat käyttäytyä epäreilusti on aika jättää sellainen ystävyys taakseen, puolin ja toisin.
Mainitsit tuon ystävyys-palstan. En tiedä oletko jo lukenut, mutta sinua saattaisi kiinnostaa seuraava keskustelu aiheeseen liittyen. Itsekin sitä lukeneena ja kommentoineena voin sanoa, että kyllä nämä ongelmat lapsettomien ja perheellisten välillä ovat yleisiä. http://keskustelu.suomi24.fi/t/13728895/kenellakaan-tallainen-tilanne- Ystäviään_kaipaava
Kiitos ymmärtäväisistä sanoistasi! Ja tietysti omien kokemustesi jakamisesta. Myös antamasi linkki toiseen, samaa aihepiiriä käsittelevään keskusteluketjuun antoi ajattelemisen aihetta. En siis ole yksin näiden kokemusten kanssa, mutta ehkä minulla on ollut keskimääräistä huonompi tuuri. Ymmärtäisin paremmin, jos vain jotkut perheen perustaneet ystävät häipyisivät "sinkkuelämästäni", mutta kun KAIKKI nuoruudenystävät ja opiskeluvuosien aikaiset ystävät katoavat tai korkeintaan käyvät kylässä vastakutsuja yms. esittämättä, niin olen ollut siitä kovin ymmälläni ja harmissani. Enkä minä kehtaa mennä kysymään suoraan, mistä kiikastaa. Siksi olen täällä purkanut sydäntäni.
Tänä vuonna taisin menettää viimeisenkin vanhan ystävättäreni. Hän adoptoi muutama vuosi sitten lapsen ja vielä alkuvuosina oltiin edelleen tekemisissä, mutta nyt yhteydenpito on hiipunut. Toki ymmärrän sen, että lapsiperheellä on paljon muutakin, mutta tässäkin taitaa käydä niin kuin muiden ystävieni kanssa. Minä olisin iloinen, jos edes kerran vuodessa nähtäisiin. Juuri tämä pettymys sai minut avautumaan täällä. Pettymys on siksikin suuri, koska vielä talvella tämä ystävättäreni ja hänen miehensä soittivat ja pyysivät minulta tärkeää palvelusta. Jouduin käyttämään siihen aikaa ja vähän rahaakin - ei sentään ollut lainasta tai takauksesta kysymys, mutta heille tärkeän asian edistämisestä - sellaisesta asiasta, jota voidaan pyytää vain läheiseltä ystävältän. Mutta kun hoidin tuon asian, yhteydenpito väljähti taas: ei kiinnostanut minun näkemiseni tänä kesänä, varsinkaan kun esitin, että minäkin voisin käydä heillä. - Joo, olen katkera, tiedän.
Olisihan minun luokseni saapumassa toinen ystävätär lastensa kanssa muutaman vuoden tauon jälkeen. Hän on ollut hauskaa seuraa, mutta opiskeluvuosien jälkeen en ole koskaan saanut kutsua hänen ja hänen miehensä kotiin enkä taida haluta kokea sitä pettymyksen ja harmin tunnetta, joka syntyy, jos hän vierailunsa päätteeksi menettelee kuten aikaisemminkin ja lähtee vastakutsua esittämättä. Kyllä vastavuoroisuutta pitää olla sinkunkin suuntaan.
Vaan pitäisi irrottautua näistä turhan synkistä mietteistä ja lähteä kulkemaan uutta kohti. Olen tainnut surra näitä asioita liikaakin ja unohtanut, että maailmassa on muitakin ihmisiä.
- elämäonsellaista
Itse olen juuri perheellistymässä... ihmettelisin enemmän niitä, ketkä eivät tajua lasten saannin myötä etsiä uutta seuraa keille on myös ajankohtaista vauvanvaippajutut ym sellainen mikä ei todella jaksa kiinnostaa sinkkua niin paljon kuin perheellistä. Kokemusta on, minullekin muuan nuori tärkeilevä äiti, ex-ystävä tuputti sensorttista informaatiota.
Itsekin olen saanut huomata että vanhat ystävät vaan jää - en perheettömyyden tai perheellisyyden takia ole koskaan luopunut kenestäkään vaan muista syistä (ilkeily ym.). Mutta olen ihan helpottunut että ei ole sellaisia sitoumuksia kuin pakolliset puhelinsoitot tai joulukortit... ehkä ne ystävyydet toimi silloin kun oli yhdistäviä asioita, nyt ei ole enää niitä samoja ja elämältään toivoisi toisenlaisia saavutuksia ja omaa rauhaakin.
Ap:lle (jos vielä lukee) tsemppiä, älä turhaan takerru, voihan muistot olla hyviä vaikka ihmiset muuttuikin. Tilalle uusia :) - hyväksikäytetty.hölmö
Hei. Ikävä tosiasia, mutta sen kerran kun ne perheelliset näkee ystäviään, on ne monesti juuri perheellisiä. Tämä oma skannaus läpi ystävien viimeisen 20 vuoden ajalta. Minä olen myös se lapseton (ja nykyään myös sinnkku) siinä välissä.
Olen kokenut asian itse niin, että perheelliset ovat juuri niitä jotka koteloituvat koteihinsa ja viettävät mielummin aikaa kaltaistensa parissa. Koska heidän elämänsähän on NIIIIN rankkaa, mitä toiset samalaiset komppaa hyvin. Me lapsettomat emme ymmärrä, kun meillä on NIIIN helppoa. Eli osin tuo välien toimimattomuus johtuu myös molemmin puolisesta katkeruudesta. Me olemme katkeria näille perheellisille siitä, että he saavat kaiken. Ja he meille siitä, että meillä on elämää, if we choose to have it.
Itse olen ryhtynyt jo etsimään kaltaisiani, koska en jaksa panostaa ystävyyttäni enään näihin lapsiperheisiin. Olen heille nykyisin vain se lapsenpiika tai apu, muusta roolista on turha haaveillakaan.- epokeåplåpr
Nyt on kyllä pakko kommentoida... Meillä on perhe, kolme lasta. 4v. 5v ja 7v. Eikä elämä kyllä mitään erityisen rankkaa ole! Me tapasimme vasta kun itse olin 30v ja mies oli 38v. Takana sinkkuvuosiakin siis. Se oli henkisesti rankkaa, minulle enemmän kuin miehelle. Mutta miehellekin sitten kun ikää alkoi tulla. Kuka sitä haluaisi yksin olla ja elää?
Minä nautin meidän puuhakkaasta arjesta! Se on totta, että olemme siinä mielessä kotiloituneet kotiin, että missään baareissa tai muissa lapsille sopimattomissa paikoissa emme käy. Mutta esimerkiksi kuopuksen kummitäti on sinkkunainen, joka vierailee meitä ja lapsia moikkaamassa viikottain. Hyvin siis toimii ystävyys, kun se ei ole meidän elämän kannalta vaikeaa. Sinkun on toki helpompi kyläillä. Mutta jos joku sinkku ei jaksa/halua kuunnella juttuja lapsista, tai ei ole yhtään kiinnostunut tutustumaan lapsiin, niin kyllähän sellainen ystävä jää. Kyllä minäkin olen kiinnostunut ystävieni tärkeimmistä asioista.
- anna-mari86
Minulla samanlaisia kokemuksia perheellisistä. Yhteydenpito vaan väheni vähenemistään vaikka itse olin aktiivinen..en sitten minäkään jaksanut enää. Ihmettelin sitäkin miksevät äidit voi koskaan jättää lapsiaan esim. miehelle hoitoon ja viettää aikaa ystävän kanssa, luulisi äitiäkin virkistävän. Tarjouduin vielä lastenhoitajaksi muttei kelvannut (taidosta ei ole kiinni, olen lastentarhanope). Sen sijaan minua haukuttiin lastenvihaajaksi pyytäessäni joskus että kaveri voisi nähdä ilman lapsia..jos vaikka mies katsoisi joskus niitä. Silloin voisi jopa jutella tai käydä yksillä kaupungilla, luulisi äitiäkin virkistävän.
Mutta se näistä ex-ystävistä. Löytyisikö täältä uusia ystäviä? Olen 29-vuotias ja Lahdessa asun. Laittakaa viestiä s-postiin [email protected] - 1020
"Matka on yhtä pitkä kumpaankin suuntaan". Vanha sanonta pitää paikkansa. Eli, jos haluatte vaalia ystävyyttä niin käykää kylässä. Sitä osataan arvostaa vaikka perheellisten puolesta ei aina otetakkaan yhteyttä.
Teille sinkuille voin sanoa sen verran että kun lapsi/lapsia tulee elämään niin siinä silmät avautuu ja se entinen elämä, bile/menovaihe, tuntuu kovin pinnalliselta eikä siihen enää halua. Sitä riittää että saa istua tunnin sohvalla tai katsella televisiosta hyvän elokuvan. Sitä ei kaipaa enää baareihin, tansseihin tai "tuulettumaan". Se on taakse jäänyttä elämää.
Monesti sinkut eivät ymmärrä tätä vaan ne jäävät siihen aikaisempaan elämään eivätkä ymmärrä että toisenlaistakin elämää on. Ja sitten 40 kympi paikkeilla iskeekin sellainen morkkis että. Vauhti kiihtyy vanhemmiten ja joka ilta pitää olla jossain riennossa, perustelemassa sinkkuuttaa. Ja sitä miten ihanaa on elää sinkkuna kun ei ole velvoitteita.
No, maailma muuttuu. Ihmiset muuttuvat. Usein vain perheellisen elämä on sen verran hektistä että kun se tauko tulee niin sitä oikaisee sohvalle. Ensimmäisenä ei tule mieleen soittaa ja kysyä miten menee.
Mutta älkää te sinkut surko. Siinä vaiheessa kun lapset alkavat olla 18v-20v, niin ystävänne palaavat elämäänne takaisin. Ja silloin kaikki ovat jo enemmän elämää kokeneita. Ja tunnelma on parempi kun istutaan iltaa ja jutellaan.- vaikkaolisikinkiireinen
Sanoisin vinkkinä, että elämää ei kannata koskaan rakentaa yhden kortin varaan. Jos elämänsä rakentaa vain työn, aviopuolison, lapsien tai ystävien varaan voi käydä tosi ikävästi, kun tuo yksi asia elämästä poistuu. Kukaan ei oikeasti koskaan tiedä mitä elämässä voi tapahtua. Lisäksi elämä on paljon monipuolisempaa kun se sisältää monia eri osa-alueita. Moni kaipaa työtä lasten hoidon ohella. Myös ystävät ovat tärkeitä puolison/kumppanin ja lasten lisäksi. Lisäksi elämänpiiri kaventuu todella paljon, jos pitää yhteyttä vain lapsiperheisiin tai sinkku vain sinkkuihin. Minun mielestäni erilaiset ihmissuhteet ja eri ikäisetkin ihmiset tuovat elämään ihan erilaista väriä ja suhteuttavat asioita ja näkemyksiä myös muulla tavalla eläviin ja toimiviin ihmisiin. Miksi ihmiset pitäisi lokeroida? Ja miksei lasten vanhempi voi käydä ulkona tuulettumassa ja puolestaan sinkku nauttimassa vaikkapa ystävän lasten seurasta.
Itselläni on ystäviä ja kavereita hyvinkin erilaisista piireistä ja yhteisöistä ja paljon eri ikäisiä. Tykkään jutella nuorempien kuin myös vanhempienkin ihmisten kanssa. Itselleni suuri menetys oli rakkaan isovanhempani kuolema, joka vaikkakin iäkäs oli, oli eräänlainen tienviitta ja ohjaaja melko nuorekkainekin näkemyksineen. Minusta erilaiset ihmiset ovat rikkaus. Tiedän, että monilla on kiire, mutta jostain voi monesti nipistää aikaa. Kysymys on myös siitä: kiinnostaako tuo ihminen minua oikeasti.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
- 1101947
Mika Muranen juttu tänään
Jäi puuttumaan tarkennus syystä teolle. Useat naapurit olivat tehneet rikosilmoituksia tästä kaverista. Kaikki oli Muras91669Oho! Farmi-tippuja Wallu Valpio ei säästele sanojaan Farmi-oloista "Se oli niin luotaantyöntävää..."
Wallu oikein listaa epämiellyttävät asiat… Monessa realityssä ollut Wallu Valpio ei todellakaan säästele sanojaan tippum151618Välillä käy mielessä
olisiko sittenkin ollut parempi, että emme koskaan olisi edes tavanneet. Olisi säästynyt monilta kyyneleiltä.811517- 1511475
- 1071390
- 231357
Uskoontulo julistetun evankeliumin kautta
Ja kun oli paljon väitelty, nousi Pietari ja sanoi heille: "Miehet, veljet, te tiedätte, että Jumala jo kauan aikaa sitt6501271Helvetin hyvä, että "hullut" tappavat toisensa
On tämä merkillistä, että yritetään pitää hengissä noita paskaperseitä, joilla ei ole muuta tarkoitusta, kuin olla riida171203Hanna Kinnunen sai mieheltään tiukkaa noottia Tähdet, tähdet -kotikatsomosta: "Hän ei kestä, jos..."
Hanna Kinnunen on mukana Tähdet, tähdet -kisassa. Ja upeasti Salkkarit-tähti ja radiojuontaja onkin vetänyt. Popedan Lih101158