Itsensä hyväksyminen vaikeaa..

Mä olen sua pari vuotta vanhempi ja oon tässä vuoden sisään havahtunut samaan asiaan. Musta tä on vaan siistiä. :D Lapset on tehtynä jo jne. joten mihin mä enää miestä tarvisinkaan? Onhan se vähän jännää kertoa ihmisille, mut kaikki on suhtautunu joko positiivisesti tai neutraalisti. :)

Tsemppiä sulle itsesi hyväksymiseen! :)

Tämä on aina jännittävää lukea tarinoita ihmisistä, jotka ovat "löytäneet itsensä" vasta pahimman teini-iän ylittäneenä. Itselleni kun tämä erilaisempi seksuaalisuus on ollut selvää jo paljon aiemmin, ja sitä on ehtinyt käsitellä niin paljon pidempään.

Olen todella pahoillani, että koet noin suurta häpeää itsestäsi. Mutta kai meillä kaikilla on jotain samanlaisia kokemuksia, jotain elämässämme mitä häpeämme. On vaan aika rankkaa, että se on noin suuri Osa elämääsi. Toivon todella, että saat vielä selkeyttä ja onnea elämääsi, kenties sen oikean naisen mukana. Silloin ne asiat on helpompi oikeasti ajatella läpi, kun niillä on oikeasti merkitystä, eli kun Sulla on oikeita tunteita jotain tiettyä naista kohtaan. Sitten saat sen täyden kokemuksen, ja siten Myös käsiteltyä asiaa.

Häpeä on vain omien korvien välissä, siis eräänlainen mielenterveysongelma.

Tunnen joitakin, jotka eivät koskaan ole itseä hyväksyneet ja näin ollen tekevät hallaa eniten itselleen. Pakottavat itsensä olemaan miehen kanssa siis ts. antavat miesten raiskata itseään. (Tätähän toki moni mies haluaa, naisen, joka on kuin marionetti ja suostuu omaa tyhmyyttään puoliväkisin hyväksikäytettäväksi, etenkin nämä käännyttäjäuskismiehet tälläkin palstalla haluavat tuollaista sätkynukkea) Tuollaistako elämää sinä haluaisit? Elämme vain kerran. Miksi tuhlaisit arvokkaan elämäsi tuollaiseen?

Mikä siinä lesboudessa ja toisen naisen pillun nuolemisessa on niin hienoa? Naiset puhuvat aina niin kauniista "naisen kaipuusta" vaikka todellisuudessa on kyse puhtaasta kiimasta. Jos ap olisi aito lesbo niin hän ei olisi ollut suhteessa miehen kanssa. Ei Suomessa tarvitse mitään kulissia pitää jos on lesbo. Luulen että ap bisse jolla on nyt vain kausi että naiset ovat enemmän mielessä.

http://lepakkolaakso.net/blogi.php?nick=Tuulihaukkatar&comments=26355

On. Minulla on ollut pitkälliset ja raastavat pohdiskelut itseni kanssa, enkä oikein vieläkään sovi mihinkään lokeroon. Minä en ole heteronoloinen ja lepakkotutka kuulemma piippaa mun kohdallani raivokkaasti. Joka tapauksessa, mä olen saanut kuulla jo lapsesta lähtien sitä, että mä olen varmasti homoseksuaali ja että se on väärin ja että olen sairas perverssi ja syntinen ja ties mitä. Olen hyvin homofoobisesta suvusta lähtöisin. Sitten vielä liityin kaikkein homofobisimpaan uskonlahkoon nuorena, josta minut erotettiin arvattavasta syystä.
Tän kaiken keskellä minulla ei ollut varmuutta asiasta. Mä olen aina joutunut tappelemaan muita vastaan, läheisiä, sukulaisia, ns. ystäviä, lahkolaisia, mulla ei ole ollut aikaa pohtia, mistä minä itse oikeasti tykkään. Kyllä nyt näyttää varmalta ainakin se, että en oo sataprosenttinen hetero, mutta en taida olla sataprosenttinen lesbokaan.
Huono itsetunto mainittiinkin toisessa ketjussa mun ominaisuudeksi, mutta myös voimakkaat häpeän tunteet.

Mä olen päässyt uskonnon aivopesusta vapaaksi. Tunteet ovat kuitenkin silti jäljellä.

Mullakin kesti noin vuosi käydä läpi ja hyväksyä oma homoseksuaalisuuteni. Joillain se käy nopeammin, toisilla hitaammin. Ei siinä häpeän tunteessa loppujen lopuksi ole mitään outoa, eletäänhän me hyvin heteronormatiivisessa yhteiskunnassa. Koulussa, töissä, tv:ssä, kirjoissa ja mediassa oletetaan naisen automaattisesti olevan kiinnostunut miehessä. Kun huomaa, ettei itse kunnolla sovikkaan tähän lokerointiin, ei ole mikään ihme että tuntee aluksi häpeää, vaikkei kukaan suoraan sanoisikaan mitään ilkeää. Jos sä kaipaat jutella jonkun kanssa lisää tästä aiheesta anonyymisti, saa laittaa meiliä osoitteeseen [email protected]

on. olen ollut ihanan naisen kanssa nyt yhdessä jo viitisen vuotta ja edelleen usein toivon että olisin hetero. se on surullista ja hirveää mutta näin se on. kun oli miesystävä niin oli juuri tuo tunne, että tässä sitä ollaan, normaaleja. tunne on ristiriitainen, välillä toivon että en olisi koskaan tavannut nykyistä naistani, vaikka hän on tuonut elömääni enemmän hyvää kuin olisin koskaan osannut kuvitellakaan.

minäkään en tunne muita lesboja. perheeni ei ole sen homofobisempi kuin monet muutkaan. minulle asia sen sijaan on edelleen sietämättömän vaikea.

olen ajatellut jo jonkun aikaa hakeutua jonkun pakeille juttelemaan aiheesta, vaikka en tiedä voiko tähän mikään auttaa.

tsemppiä kaikille samassa tilanteessa kamppaileville!

Onhan Se vaikeaa ollut. Olen aika paljon joutunut miettimään, että miksi olen perustanut perheen miehen kanssa. Eikö silloin nuorempana sitten tullut ketään sopivaa tyttöä tai naista vastaan kehen olisi rakastunut. Ehkä niin. Muutenkin oma seksuaalisuus on alkanut heräämään vasta vanhemmalla iällä.
nykyään en mitään muuta niin kovaa tahtoisi, kuin syleillä ja pusutella suloista naista.

On ajoittain ollut, heterona ois moni asia helpompi. Toisaalta itseä ei voi heteroksi muuttaa ja en kyllä haluis kun naiset on niin ihania.

On hankalaa hyväksyä. Pakotan itseni tutustumaan uusiin miehiin, koska olen taas sinkku ja kukaan ei kiinnosta sillä tavalla kuin pitäisi. Ei mitään kipinää. Mukavia ja hyvännäköisiä miehiä ja mietin missä vika. Yksi kysyi, että mille ylipäätään naurat, kun olet aika vakava. Aloin miettimään sitä, ja nauran ja tunnen olevani enemmän elossa naisten kanssa. Niin se vaan on. Minulle on täysin absurdi ajatus, että alkaisin deittailla naisia. Mitä, kuka, miten?! Sen sijana osaan kyllä selkästi flirttailla naisille, jotka tiedän lesboksi. Ehkä toivon, että niiden sadansien treffien jälkeen tulee vastaan mies, joka saa aikaan samat fiilikset kuin jotku naiset. Hmmm.

Mulla meni kymmenisen vuotta hyväksyä lesbouteni.. Yritin "eheytyäkin", kävin terapiassa ym., mutta eihän minusta heteroa tullut. Olen uskovaisesta kodista ja koko ikäni elänyt uskisympyröissä, joten homoseksuaalisuus oli aika kaukana mun maailmasta, aina siihen asti kunnes en voinut sitä enää olla itselleni myöntämättä. Loppujen lopuksi, ainakin näin jälkikäteen ajatellen, oli ihan hyvä, että jouduin käymään pään sisällä aikamoisen prosessin läpi homoseksuaalisuuteeni liittyen, olen nyt paljon vahvempi ja myös armollisempi niin itseäni kuin muitakin kohtaan. Ja myös nöyrempi elämän edessä.

Olen kotoisin pieneltä paikkakunnalta, ja asun siellä edelleenkin. Kaapissa ollessa tuntui mahdottomalta ajatukselta elää omana itsenä paikkakunnalla, jossa kaikki tuntevat tai vähintäänkin tietävät minut ja vanhempani. Mutta niin vaan täällä elelen vaimoni kanssa. Ehkä joskus joku saattaa katsoa, että tuossa se naispari menee, tai sitten ei. Jotenkin luulen, että sitä helposti tulkitsee ihan normaalit katseet ja vilkaisut "kummajaisten katsomiseksi". Eli siis aika lailla kivuttomasti olemme tähän pikkupitäjän elämään soljahtaneet. Ehkä ihmiset meistä selän takana puhuu, mutta ne jotka juoruista tykkää puhuu niin kaikista. Välillä tuntuu, että helpompaa olisi olla hetero ja täyttää siltä osin normioletukset. Mutta minkäs teet, näillä korteilla on mentävä. Ja noh, onhan naiset tosi ihania, eipä sillä.. :D

Jos haluat vaihtaa anonyymisti ajatuksia, niin mullekin saa laittaa sähköpostia [email protected]

Mä olen aina ollut bi. Ihan jo teini-iässä. Käytännössä kaikkien silmissä olen pääosin hetero kun perhekin on perustettuna ja lapset tehtynä. Useita miessuhteita takana, pari naissuhdetta. Mutta kuitenkin varsinaisesti olosuhteista johtuen "kaapissa" mutta ei sit kuitenkaan mitään syytä olla eli kyllä mä uskallan myöntää asiat niin kuin ne on. Tällä hetkellä taas erittäin ihastunut naiseen, joka lesbo. Jos siitä tulee jotain, niin silloin on sitten tehtävä vähän radikaalimpia ratkaisuja. Sen sijaan itseni hyväksymisen kanssa ei mitään ongelmia. teinistä asti olen ollut vähän kummajainen itselleni, kun ei ne ukot pelkästään kiinnosta. Ja mitä enemmän ikää, sitä enemmän olen naisiin päin. Ehkä tää ei oo ongelma kun oon tiennyt tän aina, mutta joillekin lesboille se on, eivät usko ja luota, kun on miessuhteita takana.

Olen lesbo, eikä se ole minulle ongelma, että nainen on bi tai on elettyä elämää takana, miehen tai naisen kanssa. Hyvä vaan, että sitä elämänkokemusta on=) Itsekin koin jo suhteellisen nuorena kaikenlaista ja näin pikkaisen vanhempana on sitten ollut hieman hiljaisempaa ja tasaisempaa. Rakastun silti siihen ihmiseen ja persoonaan, vaikka kuinka olenkin lesbo.

Huolimatta siitä, että olen tajunnut lesbouteni melkoisen nuorena, olen silti seurustellut joidenkin miesten kanssa (lähinnä hyvin nuorena) johtuen lähinnä siitä, että yksinkertaisesti naisia ei vaan ole ollut saatavilla tuon ikäiselle (ja olin muutenkin niin pikkuvanha) ja siihen aikaan liikuin sellaisissa kaveriporukoissa, joille oli todella vaikea kertoa mitään asiasta sekä kaipaisin aivan hirveästi läheisyyttä ja kosketuksia, mutta kuvittelin kuitenkin aina miehen tilalle naisen mielessäni. Meni vuosi ja kaveriporukat vaihtui, rakastuin naiseen ja kerroin tuosta silloisella kaveriporukalle ja asia oli alusta asti täysin ok heille. Miessuhteet olivat kuitenkin lähinnä kaveritasoa, ei niinkään seksuaalisia tai romanttisia. Ensimmäinen lapsuuden rakkauteni naiseen oli melkoisen vaikea ja toisaalta järisyttävän voimakas sekä itselleni, läheiselleni, että sille naiselle (nuoresta iästäni johtuen) ja melkoisen kova pala.

Vaikka olen tiennyt aina olevani pohjimmiltani lesbo, parikymppisenä kokeilin jälleen joitakin miehiä, koska tuli jotenkin ahdistus, että en koskaan löydä pitkäaikaista naissuhdetta ja varsinkaan sellaisen kanssa, jota todella rakastan. Kaikki suhteet jäivät lyhyiksi, moni ei ole halunnut sitoutua tai on ollut tietynlainen naistyyppi, jonka kanssa vain haluaisi olla ja mikään muu ei kelpaa. Siksipä jäin yksin tähän hiljaiseloon ja rakastunut olen ollut jo syvästi vuosia, mutta minkäs näille tunteille mahtaa, on vain kittuutettava eteenpäin;) Olen yrittänyt unohtaa, mutta sydän parka ei vaan tottele, hän aina vaan palaa mieleen. Lapsuuteni/nuoruuteni ensimmäinen naisrakkauteni antoi ohjeen, että aika auttaa sydänsuruihin, olen aina ollut aikaisemmin samaa mieltä, mutta nyt kyllä täytyy sanoa tämän nykyisen tunteiden kohteeni kohdalla, että ei hyvänen aika, ei todellakaan aika ole auttanut ollenkaan, vaikka kuinka vuosia menee eteenpäin.

Kaikesta huolimatta, vaikka olenkin miesten kanssa ollut, miellän täysin itseni lesboksi, sillä omat ajatukset aina ovat olleet vain naisissa tai siis siinä tietyssä naisessa. Hyväksyin itseni jo heti kun tajusin asian, mutta en ehkä heti löytänyt sille sitä sanaa, lesbo, se olen minä. Mielsin vain, että pidän kamalasti naisista. Vanhemmille sen sijaan asia oli alusta asti äärimmäisen vaikea asia, eivätkä he sulattaneet asiaa laisinkaan vaan häpesivät minua hirveästi. Edelleenkään he eivät hyväksy asiaa, mutta nyt vihdoinkin päätin laittaa välit täysin poikki.

Ehkä silti ymmärrän kuitenkin binaisia. Oman kokemukseni mukaan lesbot pettävät ihan samalla tavoin kuin biseksuaalitkin, se on lähinnä luonnekysymys se, eikä niinkään sidottu tiettyyn seksuaalisuuteen.

On siinä omat vaikeutensa ollut, vaikka ollut jo niin kauan selvää, että pakko vaan ollut hyväksyä. Miehet ei kiinnosta kuin kavereina, eikä läheisyys heidän kanssaan ole ollut vaihtoehto. Sanoisin, että älä kiirehdi välittömään hyväksymiseen äläkä nais-tai miessuhteisiin. Mieti, mitä oikeasti haluat ja kuka olet ja ota askelia sitä kohti. Puhu jollekin asiasta edes anonyymisti ja jos uskallat, mene mukaan bi tai lesbonaisten tapaamisiin niin tajuat, ettet ole ainoa. Ei elämä ole kaatunut oman kokemuksen mukaan lesbouteen, eikä varmasti sen enempää biseksuaalisuuteenkaan. Ei me valtavirtaa olla, mutta meitä on. Normaaliutta on vaikea määrittää kun elämä on niin monimuotoista ja ihmisten suhteet erilaisia. Itsensä pakottaminen mihinkään tuo harvoin onnellisuutta. Monilla se tuo sitten keski-ikäisenä kriisin eteen ja tulee joskus rumaa jälkeä, kun etsitään sitä omaa tahtoa ja halua ja elämää on jo kulunut ja tulee kiire toteuttaa ne haaveet. Oot nuori ja vapaa ihminen ja voit hyvin alkaa elää omannäköistä elämää ja tavata ihanan naisen ja perustaa vaikka perheenkin, kuka tietää.