Pitkä parisuhde ja "sen tunteen" löytäminen taas

Tiedän, että vaimoni tekee siinä suuren kompromissin, että asuu kaukana kotipaikkakunnaltaan, vaikka se on niin tärkeä. Arvostan sitä suuresti. En ole kuitenkaan valmis luopumaan työstäni täällä, koska olen vakuuttunut, että perhe kokonaisuutena pärjää ja voi paremmin täällä huolimatta vaimoni koti-ikävästä. Hyvin todennäköisesti en löytäisi pitkän työuran jälkeen oman alani mielekästä työtä vaimoni kotipaikkakunnan läheltä, mikä taas heijastuisi toisella tavalla perheen arkeen ja hyvinvointiin.

Tämä kirjoitus oli lähinnä omien ajatustenia kokoamista. Olen kuitenkin kiitollinen ajatuksistanne, joita kirjoitukseni herättää.

Olipas paljon asiaa, mutta minulle nousi ajatus, että vaimosi ei ole läsnä tässä hetkessä kanssasi, vaan hänen sydän on jäänyt kotipaikkakunnalle.
Eli ei osaa elää teidän elämää siellä missä nyt olette. Hän ei ilmeisesti osaa arvostaa sitä mitä hänellä on.
Elämänne vaikuttaa kuitenkin hyvältä ?
Ette riitele ja asiat hoituu hyvin.
Seksi elämäänne minulla ei ole lääkettä :)
Teidän pitää se itse ratkaista, mutta voisit joskus mennä nukkumaan samaan aikaan vaimosi kanssa, vai vältteletkö itse vaimoasi? Ehkä sinun pitäisi mennä vaimoasi vastaan.
Toiset ihmiset eivät osaa tehdä aloitetta itse.
Ehkä se on hänelle vaikeaa.
Ole sinä mies ja ota vaimosi :)
Voittehan mennä myös seksuaaliterapeutin luokse.
Voimia teille!

Moi! Kirjoituksestasi tuli mieleen Apulannan biisi, Hiekka, tämä kohta:

"Vaikee löytää kun ei tiedä mitä etsitään
Vaikee suunnistaa kun ei nää yhtään mitään"

Etenkin, jos on etsimässä kadotettua tunnetta, voi pian olla pulassa. Elämähän on aina tässä ja nyt, tämä hetki, tämän hetken tunteet. Tunteita tulee ja menee. Harvoin ne palaavatkaan täysin samanlaisena. Tunteet muuttuu ihmisen mukana, vanhojen tilalle tulee uusia. Kutsuisin vaimosi etsimään "sitä tunnetta" yksinkertaisesti haikailuksi. Ja vähän elämän tuhlaamiseksikin. Ja/tai paikoilleen juuttumiseksi. Vaimosi on jäänyt "sen tunteen" vangiksi.

Jotta pystyisitte parantamaan liittoanne, se tuskin onnistuu tiettyä toisen tunnetta tavoittelemalla. Luottakaa minuun, tunteet eivät tule käskemällä, palaa odottamalla, kutsuen. Ne tulevat vain, jos ovat tullakseen. Sitten ne taas menevät. Vaimollesi, kuten varmasti sinullekin tekisi hyvää perehtyä tunteisiin tarkemmin. Lukea alan kirjallisuutta, käydä luennoilla/kursseilla. Kenties parisuhdeleirillä? Sitten kannattaa olla vaan, ihan rauhassa. Ja välillä tehdä jotain mitä ei kumpainenkaan ole ennen tehnyt.

"Tuntuu, että hän on vain keskittynyt nauttimaan saamastaan huomioista ilman, että tekisi itse mitään merkittävää asian eteen"

Miksi ihmeessä vaimosi ei saisi nauttia saamastaan huomiosta? Toki hänen pitäisi tajuta, että myös sinä kaipaat (positiivistakin) huomioita.

Kato analysointimies on takaisin. Tälläkertaa ihan hyvä tarina ja se hyvin tavallinen tarina.

Nyt tarinan miehellä alkaa jo olla kiire. Tarinan naisella saattaa jo olla rinnakkaissuhde, vaikka sanookin, ettei mitään hätää.

Tarinan nainen on siitä tyypillinen, että olettaa miehen taikovan "sen tunteen" takaisin. Eihän hän sitä itse periaatteessa tarvitse, koska jossain on jo joku toinen, jonka kanssa "se tunne " tulee.

Nainen kuitenkin haluaa tuoda nyt asian esiin ennen eroa, koska sitten hän voi jälken päin sanoa ystävilleen ja sukulaisilleen puhuneensa asiasta tarinan miehen kanssa, mutta ei tullut mitään.

Niin se vaan menee, että erilaisilla kotitöillä yms on hyvin vähän mitään merkitystä, jos avioelänä miehen kanssa on tylsää ja mies tuntuu olevan itsestäänselvyys. Paljon parempi, jos tarinan mies jättää muutaman pyykin ripustamatta ja järjestää illan kaupungilla ja sen jälkeen nai vaimolta aivot pellolle.

Tunnistan hyvin vaimosi tunteet. Olen turhautunut suhteesemme. TV on se kapine, minkä mieluusti poistaisin kodistamme. On hienoa, että olet viime viikkoina mennyt vaimosi kanssa samaan aikaan nukkumaan. Sitä minäkin kaipaan omassa suhteessani. Tosin ,eidän parisuhteessa tarpeet eivät ole jääneet epäselviksi, mies ei vain vastaa tarpeisiini (yhteinen aika ja seksi)

Sitten jos hän on joskus toteuttaanut tarpeitani, niin taustalla on kuitenkin pitkään jatkunut pettymykseni, mikä aiheuttaa sen etten luota tilanteen jatkuvuuteen tai oikeaan muutokseen. Ajattelen kaiken palaavan kuitenkin smaan vanhaan, koska se on selkeästi miehelle mieluista (TV:n tuijotus sen sijaan että olisi vierelläni ja saisin läheisyyttä ja seksiä).

Mutta "sen tunteen" palautuminen on kyllä ajoittain tapahtunut. Se tulee ajanjaksoina, kun näen miehen olevan rentounut, iloinen ja aistin hänen rakkautensa. Jos hän ihailee aidosti minua, minulla on parempi olla ja se ruokkii tunteitani. Tosin läheisyyden puute ehkäisee sen, että olisi luottamus tilanteen jatkuvuuteen.

Sen tunteen... onpa epämääräisesti sanottu. Oikeastaan vähän järjettömästi ;). Kumppanilla ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia vaikuttaa asiaan, todellisuudessa siis. Puolison tunteet kun eivät ole todellisuutta. Ne ovat vain tunteita. Niitä tulee ja menee kuten tuossa edellä sanottiinkin.

Ehkä vaimosi kaipaa vain huomiota. Jota on nyt saanutkin. Turha haikailla kotipaikkakunnalleen takaisin. Veikkaisin, että sieltäkin on jo aika päivät sitten kadonnut se alkuperäinen tunne

Väriä elämään! Aktiviteettejä, haasteita, onnostumisen iloa ja pettymyksistä toipumista! Vaihtelua!
Tasapaksu elämä passivoi.

Kotipaikkakunnan haikailu tuntuu oudolle. Lieneekö vain merkki virikkeiden puutteesta?

Minun on helppo esiintyä asiantuntijana koska ko. ongelma-alue on meille täysin tuntematon.
Ainoa poikkeus olivat ne pari kuukautta kun viimeinenkin tenavamme lähti opiskelemaan Helsinkiin. Silloin vaimo oli vähän aikaa jotenkin poissaoleva. En näkyvästi reagoinut siihen mutta otin huomioon omissa toimisani.

Voi kuinka itkettikään kun luin kirjoituksesi Yrittää_täytyy. Moni mies ei edes viitsisi yrittää. Kunnioitan sinua suuresti kun haluat tehdä kaikkesi jotta puolisollasi olisi asiat hyvin. Minulla on kaikin puolin hyvä mies kuten sinä. Mutta..... jostain syystä en tunne itseäni enää 15 vuoden jälkeen onnelliseksi ja tämä tunne vain vahvistuu. Olemme uusiopari ja lapsemme ovat aikuisia ja kaukana meistä. Haluaisin muuttaa elämäämme niin että muuttaisimme rivitaloon tai kerrostaloon omakotitalosta, koska kummankin voimavarat hiipuvat pikku hiljaa. Emme ole naimisissa ja omakotitalo jossa asumme on miehen lapsuuden koti ja vanha jossa remonttia pitäisi tehdä kaiken aikaa vaikka sitä on tehtykin. Itselläni on rivitaloasunto joka on toistaiseksi lapseni käytössä. Meillä olisi vara hankkia yhteinen asunto tai niin että jonpi kumpi hankkii omiin nimiinsä asunnon, mutta avopuolisoni ei halua lähteä omakotitalosta. Meillä on yhteinen kesämökki myös. Olen nyt jo vuosien ajan pyytänyt avopuolisoani miettimään helpompaa asumismuotoa ja aina minulle on suututtu ja kerrottu, että hän kyllä miettii kaiken aikaa vaihtoehtoja. Nyt olen itse vain niin väsynyt tuohon mietintä aikaan, kun toinen osapuoli ei koskaan ota asiaa puheeksi enkä saa minkäänlaista vastausta kuinka kauan hän aikoo vielä miettiä. Tämä kaikki vaikuttaa myös yhteiseloon. Olen väsynyt, haluton jopa ärsyyntynyt kaikkeen yhteiseloon. En osaa antaa minkäänlaista hellyyttä enkä varsinkaan ottaa sitä vastaan. Olen aivan tunne köyhä. Ei itketä ja vielä vähemmän naurattaa. Ainoa tunne mitä koen on voimattomuus ja välillä jopa viha. Kärsin itse suunnattomasti flegmaattisuudestani, mutta en voi sille mitään. Tuntuu, että sairastun kaiken aikaa lisää ja lisää. En vain jaksa kiinnostua enää mistään. Kotimme on ollut aina siisti ja tip top, mutta nyt ei riitä henkinen jaksaminen hoitamaan edes kotia muuta kuin pintapuolisesti. Olen nyt puolen vuoden ajan katsonut asuntoja jonka voisin ostaa, mutta asunnon koko mietityttää koska tiedän, että itse tulisin toimeen yksiössä tai pienessä kaksiossa, mutta jos 2 asuisi samassa niin neliöitä saisi olla vähän enemmän. Tiedän sen tosiasian että avopuolisoni tulisi mukaan ostamaani asuntoon ja jättäisi vaikka tyhjilleen omakotitalonsa, mutta ei haluaisi osallistua kustannuksiin ja ylläpitoon kun asunto olisi minun. Itse olen maksanut omakotitalon ylläpidosta, kuluista, remonteista ym. aina puolet jo 15 v ajan jonka hyöty jää myös hänen lapsilleen. Avopuolisoni ei ymmärrä etten jaksa eikä ole enää palavaa haluakaan kartuttaa hänen omaisuuttaan varsinkin kun olen 4 v sitten jäänyt eläkkeelle. Toivon, että itse löytäisin "sen tunteen" vielä avopuolisooni, mutta jostain syystä olen niin syvällä etten uskalla uskoa edes toiveeseeni. Sinulle ja puolisollesi toivon sydämestäni, että "se tunne" löytyy välillenne.

Heippa Yrittää_täytyy!

Se mitä olet käymässä läpi on käsittääkseni hyvin tavallista. On helppo ymmärtää että moni päätyy eroon. Itse kuitekin uskon että hyvin pitkälle asioita voidaan korjata. Tämä vaatii kuitenkin muutoksia. Jos ei tee muutoksia, ei mikään myöskään muutu.

Haluan suositella sulle muutamaa kirjaa. Helpossa muodossa paljon asiaa löytyy kirjasta Married Man Sex Life Primer (Athol Kay). Syvempää analyysiä varten Passionate Marriage (David Schnarch). Jos tunnistat itsessäsi kiltin miehen syndroomaa kannattaa ehdottomasti lukea myös No More mr Nice Guy (Robert Glover).

Kaikki nuo kirjat löytyy esim. Amazonista ja ne on helppo lukea esim. padilla tai muulla sopivalla lukulaitteella. Ei tarvitse tilata postilla kotiin vaan pääsee heti lukemaan.

Oma avioliittoni on mullistunut viimeisen parin vuoden aikana vaikean 20v jälkeen. Seksuaalinen vetovoima on takaisin. Uskallan nostaa omat tarpeeni etualalle. En enää hae hyväksyntää seksin avulla vaan seksi on läheisyyttä ja seikkailua varten. Itse olen ollut ns. "kiltti mies", joka tekee mitä tahansa temppuja taka-ajatuksena että "palkkioksi" saisi seksiä. Avioliitto alkoi parantua kun tunnistin ja muutin omia käyttäytymismalleja.