Takertuvainen äitini!

Terve,

itsekin heräsin samoja asioita aamulla pohtimaan. Tosin olen jo 40-vuotias nainen, äitini 7-kymppinen. Hiukan samankaltaiset välimme ovat olleet kuin teillä. En tiedä itkeäkö vai nauraako, kun taas pohdin, että "ai niin, mähän olen 40v". Minulla on jo takana koulutus, pitkä matka työelämässä, pitkä avioliitto. Lapsia ei ole.

Ollessani 20-37 -vuotias, opiskellessani, sitten työelämässä ja naimisissa välimme olivat hiukan etäämmät ja "normaalimmat". Kun erosin 37 -vuotiaana, minusta tuli hänen silmissään jälleen lapsi.

Ylihuolehtivaisuus, joka ilmenee sinänsä viattomina jankutuksina "muistitko nyt varmasti pistää pitkitkset jalkaasi farkkujen alle kun on niin kova pakkanen?" aina raha-asioihin puuttumisena välillä nöyryyttävinä juttuina. En "osaa" ostaa oikeanlaisia talvikenkiä (nyt taas tajuan olla ottamatta häntä mukaan kauppaan), enkä tottavie ainakaan vuokrata itselleni asuntoa.

Aina kun pidän pääni, saan kuulla olevani persoonallisuushäiriöinen, ilkeä, kiittämätön. Sitten seuraa pitkä monologi ahdistunutta ja itsetuhoista puhetta hänen omasta elämästään, synkistä hetkistä, huonosta avioliitosta, miten kaikki on mennyt päin helvettiä ja kuinkä HÄN on uhrautunut jokaisen lähimmäisen takia ja nyt saa kärsiä ja olla yksin, enkä minäkään "tee niin kuin pitäisi" (eli osta niitä kenkiä mitkä hän haluaisi minun ostavan).

Nyt kehtasin muuttaa toiselle puolelle Suomea uuden miesystäväni luokse. Tämä asia kuulemma tuhoaa elämäni, ajaa minut umpikujaan, no, mitä vaan, joka tapauksessa tulee epäonnistumaan. Ja hänetkin on jätetty. Enkä ole kiitollinen. Ja blaa blaa blaa.

Hän osaa olla fiksukin, mukava, kiva, herttainen, mutta aika usein tämä "piru" iskee sieltä.

On helpompi nähdä itsensä ulkopuolella olevissa asioissa ja ihmisissä piirteitä. Minä näen sinun kuvailuissasi äidin, jolla on naisena heikko itsetunto, hän ei ehkä arvosta itseään, yrittää sinun kauttasi elää asioita, hakee jopa mallia sinusta. Ehkä tällainen juuri on omankin äitini.

Olen tullut siihen tulokseen elämässäni, että en halua katkaista suhdetta äitiini, tietyn käytöksen voin sietää, mutta vaikka kokisin hyvinkin suurta syyllisyyttä, olen vaan päätynyt tekemään itseni "sairaan itsekkääksi" tuntien asioita, joihin tiedän olevani oikeutettu.

Eli vaikka tuntuu pahalta, niin ajattele omaa elämääsi. Sinun ei tarvitse katkaista välejä äitiisi, tai olla hänelle ilkeä. On hänen ongelmansa (vaikka se tuntuu pahasti sanotulta) jos jokin asia, mikä ei ole tarkoitettu sanottavaksi ilkeästi, KUULOSTAA tai TUNTUU hänestä ilkeydeltä. Aikaa myöten hän kyllä tottuu siihen, että vedät hiukan rajaa. Se raja on meidän kilttien ihmisten itse tehtävä, jos toinen ei sitä osaa itselleen asettaa. Vaikutat fiksulta nuorelta naiselta, joten osaat ja opit varmasti valitsemaan sanasi oikein.

Tottakai muutatte miehesi kanssa sinne minne haluatte! Nauti omasta elämästäsi ja yritä sietää sitä syyllisyyden tunnetta, joka itsellänikin todella usein nousee pintaan. Yritän vaan mielikuvissani työntää sen poispäin itsestäni, se kestää hetken, mutta menee sitten ohi!

Äiti on ainutkertainen. Jos suhde ahdistaa pitää pystyä keskustelemaan.

Aloittaja sekä hänen äitinsä ovat sairastuneet riippuva osuuteen. Googlaa codependence: how to heal codependence?
Hiukan rajoja on asetettava puolin ja toisin, ystävyyden ja kunnioituksen voi säilyttää...vaikka sanoo joskus ei.

Tarkoitin riippuvaisuuteen.

Vapaudu syyllisyyden taakasta,tiedän se ei oo helppoa mut äitisi on aikuinen ja sinä myös,mieliksi eläminen vain kuluttaa.Muutto voi olla teille vain hyvä asia,tsemppiä!

Lähes riippuvaisuus on sairaus' te kummatkin olette sairastuneet siihen. Kokemusta on, mutta sen ylitse voi päästä ja siitä voi parantua. Tzemppiä!:)

60v on mielestäni vielä suht nuori.... onko hän terve? eikö hänellä ole mitään harrastuksia? siis missä tapaisi muita ihmisiä? Anoppi jäi yksin 50 ja ei osannut mihinkään oikein yksin lähteä,hän on sellainen ihminen että tarvii sen potkaisijan,hän on luonteeltaan sellainen perässähiihtäjä. Kävi tansseissa ja löysi mukavan miehen,nyt taas on vähemmän aikaa puuttua iakuisten lasten asioihin :) uusi mies vie anoppia tettereihin,konsertteihin,tansseihin,matkoille yms. Heillä on kiva ,kiinnosta ja aktiivnen eläkeläiselämä.

Hei nimimerkki, vankina112

Kurjassa tilanteessa olet. Äidilläsi on myös hankalaa. Tuo tilanne on monimutkainen ja siinä on erilaisia näkökulmia ja se varmasti vaihteleekin. Mutta joka tapauksessa koet äitisi sitovan sinua, siltä se myös kuulostaa. Onneksi sinulla on avomies, jonka äitisi on oppinut hyväksymään. Parasta olisi, että voisit jutella äitisi kanssa, mahdollisimman avoimesti ja rakentavasti, mutta luulen sen olevan vaikeata. Sinun olisi hyvä oppia asennoitumaan äitiisi ja hänen suhtautumiseen "uudella tavalla". Joku mainitsi täällä kommenteissa läheisriippuvuuden. Siitä voi olla kyse. Mitä, jos menet kirjastosta hakemaan kirjoja aiheesta, voit saada uusia ajatuksia tai joku asia voi selkiintyä.

Sinulla on kuitenkin oikeus aivan omaan elämään, omiin päätöksiin, ilman minkäänlaista syyllisyyttä. Mukavaa tietysti, jos teidän välinne pysyvät vähintään asiallisina, mieluusti jopa hyvinä, vaikka tekisitkin jonkun irtioton suhteessa äitiisi. onko äidilläsi omia ihmissuhteita, ystäviä, sukulaisia tai omaa tekemistä, harrastuksia. Sellaiset olisivat tietysti hyviä, että elämässä olisi sisältöä, niin ei ole "aikaa" keskittyä liikaa sinun asioihin.

Kaikkea hyvää,
Pirkko-pappi

Äitisi on läheisriippuvainen. Lue aiheesta lisää. Kenties äitisikin voisi lukea? Terapia auttaa siihen hyvin.

Sanoisin että jostain syystä aloittajan ja äidin persoonien kehitys ei ole ihan tapahtunut normaalisti loppuun asti. Oman persoonan rajat tässä nimenomaisessa äiti-tytärsuhteessa eivät ole eriytyneet, vaan henkisesti olette äititytär-pari, henkisesti kuin siamilaiset kaksoset. Toinen on riippuvainen toisesta, tällä hetkellä äiti tyttärestä. Siis tilanne on hieman sairas, ei lupaa onnellista elämää kellekään teistä kolmesta.

Sairaassa syyllisyydessä rypeminen on sen mittari, onko tytär toipunut. Aloittajalla ei ole mitään pienintäkään syytä tuntea syyllisyyttä normaalista elämänkulusta, ja paras vaan onkin muuttaa kauemmas koska molemmat sitä haluatte. Äiti etsiköön apua, lohtua ja seuraa terveemmillä tavoilla kuin samaistumalla tyttäreensä.
esim. seurakunnasta on tarjolla jutteluapua molemmille, ja äiti löytäisi seuraa ja lohtua itselleen. Sanoisin että molempien toipuminen edellyttää reipasta irtiottoa tyttäreltä, ja tervettä itsekkyyttäkin. Ehkä kunnon riita pudistaisi ilmaa parhaiten!

Itse olen 60v äiti ja tyttäreni asuu 10 tunnin matkan päässä. Näemme toisiamme muutaman kerran vuodessa, hän tulee luokseni, tai menen hänen luokseen. Olen onnellinen hänen elämästään, koska hän asuu avokin kanssa. Olen tietysti kysellyt, koska olisi häät ja minusta tulisi isöäiti.

Äitisi on selvänarsisti. Jätä kaikki yhteydenpito häneen. Se on ainoa tapasi selvitä terveenä.

Ei ainoa takertuja ole äiti tai tytär tai isä. Meillä miehen sisar takertuu minun asioihin veljensä takia. Ei hänellä ole mitään oikeuttaa puuttua minun valintoihin tai tekemisiin
kun hoidan kuitenkin taloutta ja itse kuluni. Alkoi enemmän tuo huono kaäytös ja syyttely kun mieheni hänen veli sairastui Alzheimeriin. Raskas asia sinänsä ei kaipaa lisä taakkaa noilla puuttumisilla ja syyttelyllä kun asiat hoidossa hyvin ilman niitä.
Syyttelee jopa sukunsa syrjimisestä kun itse kuvittelee olevansa jotain parempaa kuin onkaan :)

Lohdutukseksi aloittajalle tahtoisin sanoa, että et ole ainoa, joka kärsii ripustautuvasta ja tukahduttavasta vanhemmasta. Siihen kuuluu usein myös "outo" ja tukahduttavaksi koettu syyllisyyden tunne. Voin kuitenkin sanoa, että keinot ja apukin on olemassa - itse sain otettua terveellistä etäisyyttä omaan äitiini käytyäni psykologilla/psykiatrilla vuosia. Siellä on mahdollisuus käydä purkamassa omia, usein ambivalentteja tunteita omiin vanhempiin. Lisäksi "saa" käsitteellisiä ja toiminnallisia välineitä, kuinka voi olla tekemisissä omien vaikeiden vanhempiensa kanssa. Suosittelen lämpimästi kaikille, ihan iästä ja elämäntilanteesta riippumatta! Samalla ei siirrä tätä ongelmaa omaan parisuhteeseensa tai tulevien lapsiensa kannettavaksi.

Äitisi on narsisti.

Mulla on samoja fiiliksia, tuntuu kokoajan niinku joku olisi pielessä, kun annan äidin käydä luonani kylässä tuomassa ruokaa ja pesemässä pyykkiä vaikka olenjo 26v mies, mutta minun ei ikäänkuin anneta tehdä asioita itse, vaan kohteliaisuudesta annan äidin tehdä jotta tuntisi itsensä tarpeelliseksi. muuten hän ahdistuu voimakkaasti ja tartuttaa hätänsä myös minuun jos en ole hänen lähellään rauhoittelemassa häntä. tuntuu myös että olisin sätkynykke äidilleni. tunnen kauheaa syyllisyyttä että edes puhun näistä asioista, vaikka tuntuu että haluaisin tappaa äitini vaikka en ole väkivaltainen ihminen, olen aina joutunut tukahduttamaan vihantunteeni koska äitini ei siedä niitä. hän hylkäsi minut 12 vuotiaana täysin.

Kuten jo on monesti täällä kirjoitettu,ala elää omaa elämääsi...Jos minulla olisi rakastava ja hyvä mies,muuttaisin sijassasi heti. Itse vaihdoin paikkakuntaa osin äitini takia ja olen pitänyt puhelintani jo kymmenisen vuotta äänettömällä hänen häiriköintinsä takia!!! Alkoholistin lapsi kun olen... Terapiaan menossa,joten ehkä se tästä inakin omalta osaltani,mutta hirvittävää vahinkoa on jo ehtinyt tapahtua niin omassa kuin lastenikin elämissä. Tilanteesi ei ole niin paha kuin voisi olla,joten heitä nurkkaan sairas syyllisyys,käy juttelemassa asioista jonkun ammatti-ihmisen kanssa vaikka,jollei itsensä syyttely hellitä. Itselleni on kertynyt valtava määrä vihaa äitini tekojen ja käytöksen takia(olen kohta 40 ja hän on jäänyt yksin ja takertuu nyt veljeeni,koska minä olen vetänyt rajat.) Äitisi on aikuinen. Jos hän jätti elämänsä elämättä,olkoonkin vaikka kuinka muissakin vikaa,hän on vastuussa loppuelämästään aivan itse. Hyljätä ei tarvitse,mutta etäisyys auttaa varmasti. Etsi ja ehdota hänelle esim.kirkon piirissä olevaa toimintaa,hänen ikäisilleen suunnattua(varmasti löytyy paljon),harrastuspiirejä,terapiaa tms. Tämän kun olet tehnyt,voit huoletta antaa hänen itse kantaa vastuun ja syyllisyydentunteesikin helpottavat.

Isäni on narsisti, manipuloiva, kiusaantuu kun en ota yhteyttä, elämä pitää kulkea hänen kauttaan ja niin edelleen, itse olen 40v mies, kummastelen kun kohdellaan kuin olisin lapsi joka ei osaa tulla ajoissa kotiin.... mutta isä hän on siitä huolimatta, läheisriippuvuuksineen ja narsistisuuksineen, puhuu seläntakana paskaa vaikka välit olis muuten ok.... :) sellasia ne suuret ikäluokat on...

Ehkä syy äitisi läheisriippuvuuteen voisi löytyä jostain syvemmältä. Millainen äitisi lapsuus ja nuoruus on ollut? Olisiko sieltä voinut jäädä jotain ikävää, mikä nyt vaikuttaa teidän äiti tytär suhteeseen? Vaikuttaa siltä, ettei äitisi ole ihan tasapainossa ja hänelle voisi olla joku jutteluapu tarpeen.

"Kuten jo on monesti täällä kirjoitettu,ala elää omaa elämääsi". Toi on jopa vähän törkeästi sanottu. Tottakai äitisi on sinulle tärkeä, etkä haluaisi hänelle pahaa mieltä. Ymmärrän, että siitä jää ikävä olo jos toinen ei yhtään kannusta vaan yrittää hidastaa itsenäistymistä ja omaa elämää. Onhan ihan normaalia miellyttää itselle tärkeitä ihmisiä.

Voisitko jotenkin auttaa äitiäsi. Kysyä millainen hänen lapsuutensa on ollut ja kerrata millaista teillä on ollut kotona kun olit pieni. Kysyä äidiltäsi, mikä saa hänet huolestumaan sinusta, menoistasi ja asuinpaikastasi. Ehkä saisit vähän äitisi ajatuksia liikkeelle ja itsellesikin tulisi parempi mieli :)

Minusta voisit aloittaa siitä, että kannustaisit äitiäsi eli jos olette vaikkapa vaatekaupassa, niin sen sijaan, että menette sen mukaan, että mitä SINÄ haluat, niin kokeilepa sellaista, että katsotkin vaatteita sen perusteella, että mikä sopisi äidillesi.

Oletko koskaan kysellyt äidiltäsi, että millaista oli hänen lapsuudessaan, millaiset hänen vanhempansa olivat, mikä oli hänen lempiaineensa koulussa jne? Moni nuori lapseton on aika itsekeskeinen eikä välttämättä halua kauheasti miettiä omia vanhempiaan. Olen itsekin aikuisen lapsen äiti ja aika harvoin hän kyselee kuulumisiani tms, vaan niin se edelleenkin menee, että kun hän tulee kyläilemään, niin minä teen ruoat ja jos mennään vaikka leffaan, niin minä maksan liput ja raksut. Ihan mielelläni siis niin teen, kyse ei ole siitä.

En usko, että sinä haluat pistää välejä poikki äitiinsä. Varmasti epävarmuus, läheisriippuvuus ja takertuminen johtuvat hänen lapsuudestaan. Usein taustalla on lapsuudenkodin riidat esim. vanhempien rakkaudeton liitto, isän alkoholismi, äidin masennus, rajoittava kiihkouskovaisuus tms. Ehkä juttelemalla saisit vähän taustatietoa siitä, että mikä on tehnyt äidistäsi sellaisen, että hänen itsetuntonsa on nollassa.

Oletko ajatellut, että esim. hänen syntymäpäivänään hemmottelisit häntä? Tekisit ruoat, olisit ostanut hänen lempiviiniään, laittaisit kynttilät palamaan ja soittaisit hänen lempibiisinsä. Ehkä sellaiset asiat saisivat äitisi tuntemaan itsensä tärkeäksi.

Kun olet jonkun aikaa tehnyt tällaisia asioita, niin voisit ehdottaa, että voisiko äiti alkaa harrastaa jotain. Nythän on paras aika ilmoittautua esim. työväenopiston kursseille. Äitisi voisi innostua vaikka vatsatanssista, englanninkielen opiskelusta, maalaamisesta tai kokkikurssista. Jos äiti ei ensiksi uskalla itse lähteä, niin sinä voit mennä mukaan, kunhan löydätte semmoisen jutun, mikä kumpaakin kiinnostaa.

Entäs lavatanssit? Tarjoudu kuskaamaan hänet lavatansseihin ja mikä ettei vaikka lähtisit itsekin sinne mukaan miehesi kanssa. Monilla lavatansseilla on ennen tanssien alkua tanssinopetusta, joten vaatimattomillakin taidoilla pääsee alkuun.

Jos hankitte joskus itse lapsia, niin senkin takia on hyvä, että oma äitisuhde on hyvä.

Minullakin on huonoitsetuntoinen äiti, joka on muuttanut aikoinaan suoraan vanhempiensa luota isäni luokse. Äitini huonon itsetunnon taustalla on sota, nälkä, sukulaisten kuolemisia sodassa, rahapulan vuoksi keskeytyneet opinnot, oman äidin masennus jne. Oma isäni on vielä elossa, joten en tule koskaan saamaan äitiäni kovin itsenäiseksi, mutta suhteemme on parantunut kuitenkin esim. siten, että olen pyytänyt häntä kertomaan omasta lapsuudestaan ja siitä, millaista oli silloin, kun hän oli koululainen tai mikä oli hänen ensimmäinen työpaikkansa jne.

Aloittaja alkaisi oikeasti elää omaa elämäänsä,se on yksi aikuisuuden etuja. Tällä hetkellä aloittaja käy äitinsä kanssa vaateostoksilla ja on yhteydessä äitiinsä pari kertaa viikossa.

Yritäpä kasvaa aikuiseksi. Olet iso tyttö jo. Ei äitisi sinua määritä. Jos äitisi ei ymmärrä potkaista sinua aikuisuuteen, ymmärrä nyt hyvä ihminen lähteä itse. Äitisi etsii/löytää tai on etsimättä/löytämättä oman elämänsä.

Napanuora tulee katkaista, myös sinun, tyttären...joten...mars mars...kutsu äitisi sitten kylään. Nyt on aika ajatella itseäsi, äitisi on jo ihan oikea aikuinen ihminen, jonka pitää myös kasvaa pois sinusta. Murjotusta on odotettavissa, mutta se kuuluu asiaan. Ei siinä mitään sen kummempia psykologeja ja kirjallisuutta tarvitse tutkia, järki päähän.

hei ... näytä äidillesi tuo kirjoituksesi , voisi auttaa häntä näkemään sun hätäsi

En jaksanut kaikki ylläolevia juttuja lukea, mutta jotenkin kirjoituksestasi "paistaa" että olet uskovaisesta perheestä, poukkoilet nyt oman elämäsi kanssa, kannattaisi muuttaa aivan toiselle paikkakunnalle ja muutenkin pitää huolta omasta elämästääm, miksi ihmeessä äidin ja isän helmoihin juostaan kun esimsuhde loppuu, senhän juuri osoittaa ettei osaa asioitaan hoitaa. Tsemppiä sinulle, hanki nyt jo sinäkin oma elämä ja anna äitisi/vanhempiesi elää omaansa.