Henkistä väkivaltaa äitini kuoltua

Miten tähän voi suhtautua? Yhä uudelleen ihmettelen tuskissani. Olen nuorin sisarus, liki parikymmentä vuotta muita nuorempi, samaa perhettä kuitenkin. Nyt kesällä menetimme äitimme täysin yllättäen sairauteen, jonka syy selviää vasta kuukausien kuluttua.

Tiesinhän minä aina, että paljon vanhempi sisareni ei tule toimeen isäni kanssa, aina ei äidinkään kanssa. Senkin olin jo äidin viimeisen vuorokauden aikana ehtinyt toiselta puolelta Suomea tulleena kuulla, että kotona oli ollut iso riita isän ja siskon välillä. Mutta sitten...

Kotiin kun sairaalasta pääsimme, menin huoneeseeni lepäämään. Turtana totuttelemaan ajatukseen, että minulle läheisintä ihmistä ei ole enää. Siskoni tuli perässä ja alkoi puhua kauheita: isäni olisi muka itse paholainen (ei kuvaannollisesti), isä olisi pahoinpidellyt äitiä joskus 40 vuotta sitten kerran (selostus kuulosti minusta kyllä enemmän onnettomuudelta) ja kaikkea muuta kauheaa. Sain tällaisen kuorman kantaakseni vielä sen lisäksi, että juuri olin menettänyt äitini. En toki paholaisjuttuun uskonut, mutta silti.

Tein mitä pystyin. Hoidin paholaiseksi leimatun isäni kanssa kaikki hautajaisjärjestelyt kahdestaan. Siskoni keskittyi raamatunlukuun. Kuljin isän perässä, koska jos hetkeksikään jäin jälkeen, siskoni tuli minulle isää haukkumaan kaikista mahdollisista vioista. Kehtasi vielä väittää, että äidin viimeisenä elinvuotena niin paljon hellyyttä äidille osoittanut isä muka olisi ollut kova ja kylmä viedessään äitiä sairaalaan. Kehtasi epäillä, ettei isä äitiä sure ollenkaan. Kehtasi vielä mennä haukkumaan isää omaan uskonyhteisöönsä ja raportoida minulle sieltä takaisin, miten todellakin kerran isän tavannut nainen oli pitänyt isää outona. Voitto siskolleni.

Hautajaiset olivat pienet ja kauniit isän ja minun järjestäminä. Siskokin vaikutti rauhoittuneen, lääkärissäkin olin häntä käyttänyt, huolehtinut hautajaisvaatteetkin päälle. Kysyin, miksi hän oli niin minua satuttanut kauheilla kertomuksillaan heti äitimme kuoltua. Ei ymmärtänyt kysymystä vaan jatkoi ja teki jutuistaan entistäkin pahempia. Väitti vielä minun jotenkin "käyttävän valtaa" hänen ylitseen. Joten jatkoin siivoamalla ja järjestämällä äidin tavaroita, edelleen siskoa parhaani mukaan vältellen, kunnes lähdin takaisin omalle kotipaikkakunnalleni. Itkin vain öisin salassa äitiäni, nyt täällä omassa kodissa itken sitten yksin siitäkin edestä. Muistan äidin tuskaiset viimeiset hetket ja kaiken sen pahan, jota hän joutui elämässään kärsimään sisarusteni taholta, myös tämän siskoni.

Nyt sisko soittelee perään. On edelleen siellä isän kanssa, koska hänellä on vielä lomaa jäljellä. Vanha isä siellä keittää hänelle joka aamu puuroa ja päivällä perunoita. Sisko on apuani vailla taas kuin ei mitään kaikenlaisissa asioissa. On luulosairaskin tavalliseen tapaansa ja soittelee, mitä kaikki mahdollisesti hänen henkensä vieviä vaivoja nyt onkaan taas ilmaantunut. "Tiedoksi vain, että tiedät sitten, mihin kuolin."

Mutta minä en hänen kanssaan enää pysty olemaan ja hyväntahtoisena auttelemaan. Lopetan puhelut lyhyeen, vaikka hän ei sitä ymmärrä ja tuntee ilmeisesti itsensä kaltoin kohdelluksi. Hän on piinannut minua äitini menetyksen jälkeen kuukauden mitä kauheimmalla tavalla ja kysyttäessä ja asiaa selitettäessäkään ei kadu vaan tekee tilanteen vielä kauheammaksi. Mikä ihme siskoni on? Pitääkö minun itseni mennä johonkin psykoterapiaan, jotta saan siitä selvyyden?

Ainut lohtuni on se, että tiedän, miten tavattoman vihainen hyvä ja kiltti äitini olisi hänelle ollut tästäkin käytöksestä minua, rakasta nuorimmaistaan kohtaan. Tiesin ja äitikin tiesi siskon kadehtivan meidän läheisiä välejämme. Ikinä en olisi vain arvannut joutuvani tällaisen henkisen väkivallan uhriksi niin jumalisen ja "kunnon kansalaisen" siskoni taholta ollessani heikoimmillani, avun ja tuen tarpeessa.

Nyt on tapahtunut jotain sellaista, jota en pysty antamaan koskaan anteeksi, koska ei sitä edes minulta pyydetä. Lisää vain odotetaan minun auttavan ja tukevan, vaikka satutetaan minua kauheimmilla mahdollisilla tavoilla samalla, kun itken äitiäni. Vihata en jaksa, mutta on selvää, että tämä jää nyt ikuisesti välillemme ja että tulen saamaan siitäkin syyt niskoilleni. Siskohan on niin kovin hurskas, osaa tuomita toisten ihmisten synnit ja kulkee nyt ympäriinsä äidin ja isän vihkiraamattu ja äidin kuva kassissaan.