Ikävä helpompia aikoja

En löytänyt masentuneille palstaa. Mä olen niiiiin loppu, kait mä ikävöin sitä hiukan helpompaa elämää mikä mulla oli vielä muutama vuosi sitten. En tiedä mistä kaikki alkoi, mutta tapahtui ikään kuin joku ketjureaktio, ikäviä asioita vaan alkoi tapahtumaan elämässä yksi toisensa perään. En voi niitä eritellä tänne julkiselle palstalle, mutta en tunnista enää omaa elämääni omakseni. Olen taistelija, mutta kaikkia asioita ei voikaan selättää. Ja sit tää masennus tuli pysyvästi varmaan suunnilleen tämän vuoden alusta. Ja olen hakenut apua; terapiaa, lääkettä ym. Ei auta. Jo monta kuukautta olen itkenyt iltaisin vuolaasti toivotonta tilannettani. Tai sitten olen vaan ihan tyhjä, enkä tunne varsinaisesti yhtään mitään, paitsi apeutta. Ihmisiäkään ei voi asioillaan kuormittaa, se ei enää edes auttaisi. Tilanne on myös vieraannuttanut ihmissuhteista. Olen välillä miettinyt, kun pääsisi pois, mutten sentään itselleni mitään tekisi. Ja jälkikasvua on joista välitän, vain yksi asuu kanssani. Mun on pakko peittää tämä tilanne ihmisiltä. Pelko on siitä, että jossain kohtaa en todellakaan enää jaksa hoitaa niitä elämänalueita mitä täytyy. Enkä oikein nytkään siihen pysty. En oikein tiedä mitä tekisin, niin kiduttavaa tää on ollut. En luota että apua saa yhteiskunnalta. Sairaala vaihtoehto on käynyt mielessä, mutta tiedän että siellä ei hoideta, keskusteluterapiaa ainoastaan kerran viikossa. Syvemmälle mennään vaan. Siinä lyhyesti.