Rakkaan menetys

Olet menettänyt puolison nuorena. Syvä osanottoni sinulle. Toivon että saat vertaistukea.

Hei. Tiedän hyvin miltä tuntuu, kim menettää jonkun itseltäni kuoli Isosisko viime talvena 8.11.2014 ja en pääse siitä ikinä täysin yli. Aika paljon yksin olen jäänyt asian kanssa ja kaivannut.ymmärtäväö vertaistukea, mutta en ole saanut tukea helpolla. Ymmärrän surun ja vastaan koska toivon myös jonkun vastaavan minulle, vaikka empä usko, että monia kiinnostaa.on jotenkin uskokin loppunut, kun on niin kauan yksin ollut tuntuu, että on jaksettava kun on hengissä eikä muutakaan voi ja tottakai läheisiensäkin vuoksi, mutta osa sydämestä on palasina siskonu kuoltua ja voin vain kuvitella tilannettasi. Jokatapauksessa voimia jos luet tämän älä luovuta

Hanna,itse olen samassa tilanteessa kuin sinä.Menetin puolisoni vain 5 vko sitten.Hän menehtyi yllättäen,äkillisesti.Suru ja kaipuu on aivan sanoinkuvaamatona.Itse otin yhteyttä kriisipäivystykseen josta olen jonkin verran saanut apua mutta en riittävästi.Asumme pääkaupunkiseudulla ja olo on todella yksinäinen.Muutimme vasta keväällä tänne enkä tunne täältä juurikaan ketään niin tekee vieläkin yksinäisemmäksi tämän olotilan.Teimme asiat aina yhdessä ja nyt joudunkin tekemään kaikki yksin.Joudun aloittamaan omankin elämän ihan uudelta pohjalta koska hän vei mukanaan osan myös minua.Tällä hetkellä en ole vielä pystynyt itselleni hyväksymään että tämä on lopullista,odotan että hän tulee vielä kotiin.Minun lisäkseni häntä jäi myös kaipaamaan 5 alaikäistä lasta.Varsinkin illat ja aamut ovat todella vaikeaa aikaa.Itkua en ole pidätellyt missään vaiheessa,annan itkun tulla vaikka olisin kaupan kassajonossa,minua ei se hävetä mitä muut ajattelevat.Mietin miten tästä kaikesta voi selvitä ja aina sama vastaus kaikilta; aika.Sen tiedän että suru muuttaa muotoaan mutta ei koskaan häviä samoin muistot säilyvät aina,niitä ei kukaan vie meiltä pois.Yki asia mikä minua helpotta jonkin verran on se että käyn päivittäin hänen haudallansa ja keskustelen siellä kaikessa hiljaisuudessa hänelle sekä istun penkille ja kirjoitan päiväkirjaa,kerron siinä päivänkuulumiset hänelle.Tämä vaan on semmoinen asia että sitä ei pysty ihminen ymmärtämään ennekuin osuu omalle kohdalle ja vielä raskaammaksi tämän tekee se että lähti täysin yllättäen.Voimahalaus sinulle Hanna <3

Sureminen vie aikansa.Aika suruhaavankin pikkuhiljaa parantaa, mutta usein jää muistona arpi,eikä se koskaan täysin siis unohdu, vaikka paranee.
Jumala auttaa ja parantaa haavat voimallaan!
https://www.google.fi/url?sa=t&rct=j&q=&esrc=s&source=web&cd=1&cad=rja&uact=8&ved=0CCEQFjAAahUKEwiRxovajLDHAhVLiCwKHXqMBHI&url=http://www.netmission.fi/&ei=_tDRVZHPLMuQsgH6mJKQBw&usg=AFQjCNHRxhL40GpJX2R0P8olBCVdWCj-jg

Olen pahoillani menetyksesi johdosta, vilpittömästi. En usko että täältä saat apua tai tukea. Yritä vaikka paikkakuntasi mielentervys toimiston kautta saada numero paikkaan missä voit keskustella luotettavan ja ymmärtävän ihmisen kanssa. Surussa olemme kuitenkin aina yksin, tiedän, ja toivon että saat sitä apua mitä haet, sekin vilpittömästi.

Hei Pammpula sekä muut läheisen menettäneet.

Otan osaa suruunne, elätte kovin raskasta vaihetta elämässänne. Yksin ei kannata jäädä, són hyvä merkki etsiä tukea. Vertaistuki on parasta. Yksi taho, josta löytyy tähän suruun ja läheisen kuolemaan liittyviin kysymyksiin apua, on seurakunta. Aina voi ottaa yhteyttä lähiseurakunnan diakoniin tai pappiin ja käydä juttusilla vaikka pitemmänkin jakson. Seurakunnat järjestävät myös sururyhmiä, joissa nimenomaan saman kokeneet yhdessä tukevat toisiaan. Se auttaa.

Toivottavasti teillä on läheisiä ihmisiä, joiden kanssa voitte myös jutella sekä omia keinoja hoitaa itseänne. Edessä on pitkäaikainen prosessi, oppia elämään ilman tärkeätä rakasta ihmistä. Onneksi muistot jäävät.

Lämmöllä,
Pirkko-pappi

Minun puolisoni kuoli heinäkuussa. Vein hänet sairaalaan kuumeilun vuoksi. Lääkäri ilmoitti, ettei ole toivoa paranemisesta, on vain hetken asia kun kuolema vie omansa. Olin loppuun asti puolisoni vierellä, hyväilin ja puhuin hänelle. Ehkä hän kuuli ja tajusi vaikka olikin nukutettuna. Menin sokkiin. Ulkoisesti toimin normaalisti, mutta en muista kuin hämärästi kuoleman jälkeistä aikaa. Hautajaisten jälkeen hieman helpotti, mutta jokainen päivä on erillainen, aamut ovat pahimpia. Vähän väliä huomaan, että minun pitäisi kertoa hänelle joku asia, mutta eihän se onnistu. Kotona yksinäisyydessä itken paljon, se helpottaa. Haudalla käyn lähes päivittäin. Sekin helpottaa. Kävin jopa asiantuntijalääkärillä. Hän jututti minua ja testaili. Kertoi, että terveen ihmisen suru suuresta menetyksestä. En kestä tuttavien uteluja puolisoni kuolemasta, minun on poistuttava paikalta. Tukea olen saanut lapsilta ja tuttavilta, mutta onko siitä hyötyä, en vielä tiedä.
Tästäkin on selvittävä, mutta se vie aikansa. Alkoholiin en koske, enkä puuduta suruani lääkkeillä. Suru tulee jossain muodossa takaisin, jos sen puuduttaa päihteillä tai lääkkeillä. Luulin, että minä olen se joka ensin lähtee, mutta kävikin toisin.

Hei,
minulta menehtyi puoliso 7.9. äkillisesti. Aamulla hän lähti kävelylle, eikä koskaan palannut. Itse heräsin siihen, kun poliisit tulivat kotiimme tuomaan suruviestiä. En koskaan unohda tunnetta, kun sanoivat olevansa poliisista ja että mieheni oli löytynyt elottomana. Tuntui kuin joku olisi potkaissut keuhkot tyhjiksi ja huusin kuin eläin. Pyysin heitä lähtemään, menemään pois, en olisi halunnut kuulla heidän asiaansa. Se päivä ja seuraava on muistoissa vain sumua... en oikeastaan muista niistä kahdesta päivästä mitään. Kävin hänet pukemassa ja laittamassa arkkuun, hän näyttää kuin vain nukkuisi.
Nyt kuolemasta on kulunut 12 päivää, enkä oikein vieläkään käsitä asiaa. Hautajaiset ja kaiken virallisen olen hoitanut. Tuska on valtava; ja syyllisyyden tunne. Miksi en huomannut hänen olevan niin sairas sydämestään, miksi en kuullut aamulla hänen lähtöään.... MIKSI? Siihen en koskaan saa vastausta......

Suruusi osanottaen,
ek

Neuvoa en voi ketään, mutta yritän elää päivä kerrallaan. Alkoholia en ota, enkä turvaudu lääkkeisiin. Keinotekoisesti väistynyt suru tulee takaisin tavalla tai toisella. Luen paljon ja yritän harrastaa ja tavata tuttavia. Puolisoni kuolemasta on kohta kolme kuukautta. Asia on minulle jotenkin selvinnyt, mutta suru ja kaipaus on aina läsnä. Aina vain kyynel on herkässä. Kun tapaan tuttaviani , usein he ottavat puheeksi vaimoni yllättävän kuoleman, niin minun on poistuttava paikalta, en kestä kuunnella, vaikka eivät he pahaa tarkoita. Miksi, miksi kyselen itseltäni. Onneksi meiltä ei jäänyt asioita selvittämättä. Vaimoni oli minulle hyvä, erittäin harvoin meillä oli erimielisyyttä. Olin vaimoni vieressä loppuun asti, ehkä hän tiedosti sen, vaikka olikin tajuttomana. Minä olen ollut kuin tajuton, olen ulkoisesti toiminut järkevästi, mutta muistikuvat ovat hataria kuoleman jälkeisestä ajasta. Lieneekö se normaalia?

Pammpula. Mä oon menettänyt tänä vuonna ystävän syöpään, oman koiran ja mummuni 7.9. Jos haluat kirjoitella ja vaihtaa ajatuksia niin lähetä sähköpostia osoitteeseen [email protected]