Suru loppui jo - vai loppuiko?

Jos tuntuu liian raskaalta ajatella koko ajan äitiä, niin mikäs ettei, jos mieli päästää sisään ihan muuta ja jopa kivaa. Jo suru on musertavana päällä, niin tuollainen ajatusten vaihto ei edes onnistu ja mieliala ei kohoa.

Isäni poisnukkumisesta tulee kohta 6kk.
Isästä tuli minulle hyvin läheinen ja tärkeä, kun samassa asunnossa asuimme.
Varsikin isän sairastuminen vaikutti paljon, kun olin isäni omaishoitaja ja isäni nukkui pois vaikean sairauden uuvuttamana kotona.
Vaikka en ole enää itkenyt niin usein, niin kyllä itku vielä tulee isää muistellessa ja kaipaus on suuri.

4,5 kk on vielä lyhyt aika tärkeän läheisen kuolemasta.
Monilla menee vuosi surusta selviytymiseen.
Toisaalta voi hyvin kysyä, että miksi pitäisi olla kiire yrittää luopua ja unohtaa, kuten yhteiskunnan asenne on, että äkkiä pois mielestä, ajatuksista ja kohti uutta.
Ei kuollut läheinen ole sen arvottomampi kuolemankaan jälkeen, kuin elossa ollessaan.
Yhteiskunnassa tuntuu olevan sellainen asenne, että ihmisellä ei ole enää mitään arvoa sen jälkeen, kun hänen elämä päättyy.
Ei varmaankaan yhteiskunnalle, mutta kyllä se kuolleen omaisille on edelleen tärkeä ja arvokas, koska hehän ihmisen kanssa ovat eläneet.
Yhteiskunta ainoastaan lypsänyt rahaa ja kun rahaa ei enää saada, niin kuollut ihminen on täysin arvoton.

Surutyö kannattaa tehdä kunnolla, muistella ja antaa itkun tulla aina kun on tullakseen.
Vaikka läheisesi on nukkunut pois, niin hän on kuitenkin sydämmessäsi ja mukanasi koko elämäsi ajan.

Sen olen huomannut tässä lähiaikoina että äiti todella oli minun paras ystäväni. Nyt tuntuu ettei ole oikein ketään kenen kanssa voisi avoimesti jutella. Monet jutuistani on sellaisia etteivät ne muita kavereitani juuri kiinnosta. Toki voin puhua yhden kanssa yhdestä asiasta ja toisen kanssa toisesta, mutta ei se vaan ole sama asia, kuin se että on joku luottoihminen jolle voi puhua mistä vain.

Huoh.

et ole yksin ko aiheen kanssa. Ystäviä ei ole ja aina tuntuu siltä että kohta se puhelin soi ja äiti kyselee kuulumisia. Toki sen asian kanssa on jo ns sinut mutta kaipaan kovasti. Hautajaisissa luki arkun kannessa ettei saa avata. Saunaan kuollut äitini oli kovin pahasti kuivunut tai palanut.. sitä en osaa sanoa. Ylein fraasi että elämä jatrkuu kai pitää paikkansa mutta harmittaa kun en voinuty jättää kunnollisia hyvästejä äidilleni. Voimia sulle!

Suru hälvenee kun on kulunut 8 kuukautta. Siinä ajassa ehtii käsitellä myös vihan tunteet mitä esim. saattaa tuntea hoivakodin hoitajia kohtaan. Äitini kuoli nälkään kukaan hoitajista jotka olivat enimmäkseen venäläisiä tai afrikkalaisia hoiva-avustajia kun kyseinen laitos säästää lähihoitajan palkkaamisessa tai sairaanhoitajissa. Halvemmaksi talolle tuli ammattitaidottomat retkut jotka eivät osanneet pedata edes vuodetta. Peitto oli laitettu vuoteelle poikittain jolloin äitini jalat paleli. Sekä pussilakana oli nurinpäin, eivät osanneet kääntää pussilakanaa oikeinpäin. Eivät viitsineet syöttää tai juottaa. Äitini tukehtui omaan kieleensä joka makuu asennossa vuodepotilaalla painui syvälle kurkkuun. Kuolin paino oli 30- kiloa. Myöskään lääkäriä talossa ei ollut. Lääkäri tuli kaukaa Helsingistä 4-5 kuukauden välein käymässä kierrokset . Kuolin todistuksen kirjoitti venäläinen nais gynekologi joka sattui olemaan päivystys vuorossa terveysasemalla pyhäpäivänä. Aiemmassa hoivakodissa äitiäni lyötiin ja ulkoilussa äitini jätettiin etupihalle istumaan aurinkoon yksin jolloin äitini iho paloi. Muu väki meni takapihalle istumaan ja joivat siellä toisten potilaiden kanssa kahvia keinussa. Äitini kärsi rääkkäystä kokonaiset 14-vuotta. Sairasti Alzheimeria jolloin hän ei kyennyt ilmaisemaan itseään eikä puhumaan.
Näin äidin mustelmat ja tiesin hoitajankin n.55-vuotias naishoitaja joka veti röökiä siihen malliin todeten että Perkele kun pitää olla täällä töissä hullujen vanhusten kanssa. Alzheimer potilas ei tiedä omaa tilaansa ja miksi on joutunut kotoota toisten käsiin lyötäväksi. Uskon että nuo pahat hoitajat saavat kokea viellä saman kun hekin tulevat 70-80- vuotiaiksi. Koskenrinteen Nuuttikoti oli pahapaikka. Nuuttikodissa ei saanut seinälle laittaa tauluja ei siis yhtäkään naulaa seinään ilman ylihoitajan lupaa. Pystytimme kirjahyllyn ja laitoimme siihen valokuvia ja tauluja kehystettynä.
Toinen paha paikka on tämä kallis Vetrea jossa äitini tililtä ryöstettiin rahat. Onneksi isäni seurasi tilejä tarkkaan ja soitti ja pyysi palauttamaan hautajais-ja arkkurahat tilille jos säitini sattuisi kuolemaan. Muutakin äitini omaisuutta minkä äidilleni työttömyyskorvaus rahoilla hankin vietiin ja varastettiin kuten täkki. Kaikki pitää olla potilaan omaa, muuten perivät vuokran kuten jos käyttää talon täkkiä. Ostin 2-täkkiä ja toinen varastettiin. Tappelun kanssa saimme sen takaisin. Pari kuukautta siinä meni niin äitini olikin hengetön.

Ei surusi ole loppunut. Kuten snaoit itsekin, se on nyt taustalla olemassa elämässäsi. Suru vähitellen muuttuu ikäväksi ja jäljelle jää kauniit muistot. Oman äidin kuolemasta on 12 v. ja silloin tällöin ajattelen, muistelen ja ikävöin äitiäni. Se on ihan luonnollista. Tottakai voimme ikävöidä meille rakkaita ihmisiä, ei siinä ole mitään kielteistä. Pääasia, että käsittelen asian etkä tunteitasi peläten jätä suruasi surematta.