Elokuun 30 pnä

Olkaa raittiit, valvokaa. 1 Piet. 5 8.

Muuan tie, jolla moni armoitettu Jumalan lapsi menettää henkensä, on hengellinen laiskuus - aseiden jättäminen, armonvälineiden käytön laiminlyöminen sekä leväperäisyys uskon ja hyvien töiden harjoituksessa. Armonvälineiden armotietä alettaessa, oli sanan viljely niin rakasta, oli rakasta lukea, kuulla, puhua, kirjoittaa Kristuksesta, uskosta, armosta ja hyvistä töistä sekä rukouksessa puhua Jumalansa kanssa ja ehtoollispöydässä olla hänen ravittavanaan. Silloin kaikki nämä seikat olivat sydämelle eläviä ja kallisarvoisia, ja koko olemus, oli kristillinen.

Mutta jonkin vuoden kuluttua kaikki tämä muuttui vähemmän tärkeäksi, tuli uusia toimia ja esteitä. Perkele kuvaili näitä hyvin tärkeiksi ja vakuutti sielulle sen ohessa, että johan se tietää, mitä sen tarvitsee tietää, joten se nyt saattoi jonkin aikaa elää muistoillaan ja toivoa Jumalan kyllä sittenkin pitävän elämän vireillä. Jos hän nyt vain saa viedyksi sielun sanan yhteydestä, niin hän sitten voi viedä sen, minne vain tahtoo, luulotella sille, mitä tahansa. Tämä on nyt tie, joka vie kaikenlaisille väärille poluille, sairaalloisuuksiin ja lankeemuksiin. Pian sielu ei näekään itsessään muita syntejä kuin ne, joista järkikin nuhtelee. Pian hän ei usko armosta enempää kuin minkä hän katsoo olevansa ansiollinen uskomaan. Mutta kun synnintunto haihtuu, on hänellä kumminkin riittävästi lohdutusta. Ja niin hän on taas pian pannut entiseen luonnontilaan.

Hengelliseen laiskuuteen kuuluu myös huolettomuus sanan noudattamisessa sekä kuulon puute Hengen äänelle. Alussa sielu tahtoi tehdä kaikki, mitä Herra oli meille käskenyt, otti tarkasti huomioon kaikki kristilliset velvollisuudet. Tosin se ei voinut niitä kaikkia täyttää, mutta sitä se kumminkin ahkeroi sekä halusi ja piti kaikki puutteet tässä kohden syntinä, jota hän Jumalan edessä vaikeroi, rukoili sitä anteeksi sekä antoi armoa ja voimaa parannukseen. Nyt sitä vastoin alkaa sielu asetella itselleen jonkinlaiset määrät ja mitat, kuinka paljon se voi ja kuinka paljon sen tulee tehdä. Lopun se jättää tykkänään sikseen, ei pyri sitä täyttämään, ei edes ajattele sitä. Ja kun se ei näin pyrikään tekemään enempää kuin sen, minkä jo tekee, on luonnollinen seuraus siitä ettei sillä olekaan mitään vajavaisuutta kaduttavana, että se pian kyllä on niin hyvä kuin itse haluaa. Kaikki itsetyytyväisys tulee näet ainoastaan laiskuudesta ja Jumalan pyhyyden, Jumalan käskyjen hengellisen vaatimuksen unohtamisesta.

Kun nyt ihminen kerran on itseensä tyytyväinen, ei enää tunne syynalaisuuttaan eikä puutteita, mitä on silloin usko ja koko hengellinen elämä? Mitä on silloin Kristus hänelle? Utukuva, ehkä pyhittäjä, vaan ei puolustaja Isän luona, kuningas, jota on tunnustettava, palveltava ja kunnioitettava, mutta joka todellisuudessa sydämen syvyydessä ei ole niin tärkeä, rakas ja välttämätön kuin sellainen puolustaja olisi, joka meidän Puolestamme seisoo Jumalan istuimen edessä ja on meidän ainoa vanhurskautemme lakkaamatta. Lyhyesti, Vapahtaja, ainoa Sovittaja on sydämessä kadottanut oikean ja varsinaisen virkansa ja arvonsa, ei ole todenteolla sydämen elämä ja lohdutus, vaan jää siksi ainoastaan mielikuvituksessa ja huulilla. Kun ensimmäinen tarve, parannus, synnin tunto on menetetty niin kaikki muu on väärää. Tällä tiellä kristitystä tulee fariseus.
Jatkuu..
http://www.kolumbus.fi/rov.o.peltola/cor/cor8-30.html