Nyt diagnoosia mulle ja äkkiä :D

Miksi pitäisi olla jokin diagnoosi? Sinä et vain pidä lapsista,piste.Itsekin inhoan esim. rottia mutta ei siinäkään millekään diagnoosille ole tarvetta.

selvästi joku alitajuinen juttu. et varmaan voi saada lapsia ja siitä syystä vihaat. meneppä lääkäriin ja tee testit voitko saada edes lapsia. luulen että et voi.ja ole hyvä ei tarvitse kiittää.

Olen itsekin vihannut lapsia kun olin siinä parikymppinen. Joskus ajattelin, että tekisi mieli potkaista niitä naamaan ja saada ne vain vaikenemaan. Ärsytti, että lapset on jotakin aina haluamassa, vinkumassa, sotkevat, meluavat, tarpeineen etusijalla.
Taustaltani löytyi masennus. Omia tarpeitani ei lapsuudessa oltu nähty eikä niihin vastattu millään lailla. Kukaan ei pitänyt sylissä, ei rakastanut ja minun piti lapsesta lähtien huolehtia liian yksin monista asioista. Avuton en saanut olla.
Avuttomuus ja tarvitsevuus ärsyttivät siis toisissa (lapsissa). Pitkän psykoterapian (psykodynaaminen eikä mikään tempputerapia) jälkeen asia muuttui täysin. Viimeksi tänään vilkuttelin yhdelle pienelle suojatien ylittäjälle. Lapset ovat ihania.

No jopas taas feikkitarinaa pukkaa, tosielämässä nämä keittiöpsykologit kirjoittelevat niitä keittiöpsykologiakirjojaan ja verkostoituvat toisten keittiöpsykologiämmäin kanssa jaarittamaan sitä samaa paskaa "jätä se sika jo ja äkkiä sittenkin", muuta äkkiä kaupunkiin jonkun toisen kostoretkilepakkolaisen kanssa asustamaan.
Nämä nettipaskahörvelöt ovat vähintäänkin yhtä häiriintyneitä keittiöpsykologeja, tuota se liika kaupunkijoutilaisuus teetättää, nettipaskaämmejä joka paikka väärällään toitottamassa samaa paskaa joka paikassa, vähän niin kuin tämä feikkitarina mielisairas suoli24 ylläpitoämmä.

Riippuu ihan lapsista, Kissa kuumalla katolla-elokuvassa Lissu sai raivareita ympärillä terrorisoivista "kaulattomista monstereista" ja syystäkin. Jotkut lapset ovat tosi kivoja ja rakastettavia mutta joillakin taas ei ole käytöstapoja tippaakaan. Minä pysyisin kaukana penikoista jotka meluaa ja mölyää eivätkä osaa käyttäytyä. Mutta jos tilanteessa joutuu olemaan selkä seinää vasten, niin kannattaa keksiä uusi yllättävä mielenkiinnon herättävä juttu. Tämä tepsii kehen ja mihin vaan, teen näin aina kissoille kun ne meinaa repiä kädet ja naaman jos eivät viihdy sylissä, kiinnitän niiden huomion toisaalle, kattopalkkeihin, pihtipieliin, kärpäsiin, hämähäkin seitteihin, nostan ne kävelemään kattoa pitkin(ylösalaisin), ja kun ne saa uuden virikkeen ne unohtaa tympääntyneen olonsa ja lopettavat raapimisen ja räyhäämisen. Häiriökäyttäytyviin lapsiin ja idiootteihinkin tällainen tepsii.

Olen samaa mieltä kuin nimim itsevihaako.
Kuka kohdisti sinuun lapsena kielteisiä tunteita, moitti, ei hyväksynyt? Näin sinä omaksuit nuo aikuisen - aikuisten? - tunteet omiksesi, niistä tuli osa sinun omaa persoonallisuutta.
Ja nyt aikuisena näet lapsissa oman itsesi, sen jota ei hyväksytty eikä rakastettu. Kuinka sinä voisit rakastaa lapsia jos sinua ei rakastettu? Oli järkyttävää lukea kun kirjoitat että inhoat katsoa omia lapsuudenkuviasi!
Opettele katsomaan noita kuvia aivan uudella tavalla. Lapset ovat avuttomia, turvattomia ja tarvitsevat aikuisten huolenpitoa. Ei lapselta kysytä että haluatko syntyä tähän maailmaan. Ja kasvaakseen elinkelpoisiksi yksilöiksi he tarvitsevat huolenpitoa, - siksi he tuntuvat vaativilta ja huomionkipeiltä.
Saitko sinä lapsena rakkautta vain pieninä murusina? Vain sen verran että henkisesti pysyit juuri ja juuri hengissä? Jos, niin tunne-elämäsi jäi jotenkin vajavaiseksi.
Ei sinun tarvitse pakottaa itseäsi väkisin pitämään lapsista. Se olisi keinotekoista. Mutta olisi sinun itsesi kannalta hyvä jos suhtautuisit lapsuuskuviisi lämpimämmin, empaattisemmin. Kirjoitat että miksi et saisi vihata lapsia koska ethän enää ole lapsi. Kyllä meissä jokaisessa on sisällä tunnemuistissa tuo lapsi ja myös ne tavat millä tavalla meitä kohdeltiin.
Et sinä ollut lapsena inhottava räkänokka. Sinä olit pieni avuton ihmisenalku joka todennäköisesti ei saanut ''henkistä ravintoa'' tarpeeksi. Jotkut aikuiset suhtautuivat sinuun kielteisesti ja sinä imit nuo vaikutteet itseesi. Ja nyt näet tuon vihattavan lapsen esim naapurin lapsissa.
Monet pahoinpidellyt lapset pahoipitelevät aikuisina omia lapsiaan. Miksi? Juuri samasta syystä, he näkevät nöyryytetyn itsensä omassa lapsessa ja näkevät hänessä jotain vihattavaa ja jota pitää rangaista. Heidän mieleen on syöpynyt ajatus: Koska isä hakkasi minua, minussa täytyi olla jotain pahaa ja inhottavaa.
Nämä minun ajatukseni tuntuvat kliseisiltä mutta tätä mieltä minä todellakin olen.

En minäkään mikään lapsifani ole koskaan ollut. Koen lasten asian tärkeänä ja autan kehitysmaiden lapsia, sillä he ovat ihmisiä, mutta itse en ole koskaan lapsia halunnut. Ei ole koskaan ollut edes sitä naisille tyypillistä vauvakuumetta. Varmaan osa syy eroonkin tuli siinä, etten innostunut hankkimaan lasta. En tiedä olisinko sitten niitä saanutkaan.
Ei sitä vastuullinen ja järkevä aikuinen ala olemaan aggressiivinen lapselle ja ärähtele lapsen käytöksestä, mutta kyllä pulssi nousee ja mieli kiristyy, kun lapsi alkaa kirkumaan yleisessä tilassa. Meinaa asiakastilanteissakin lapsi unohtua, ja en ala spontaanisti lepertelemään lapsille niin kuin tädit yleensä tekevät. Todella pitää tietoisesti asennoitua ja terästäytyä kohtaamaan lapset.
Todella säälin lapsia, joilla on itsenilainen äiti. Uskovaisena ihmisenä saatan kokea joskus jopa syyllisyyttä, että miksi olen tunteissani näin viileä lapsia, niitä heikoimpia lähimmäisiä kohtaan. Kuitenkin käytännössä järjellä autan ja toimin lasten hyvinvoinnin eteen. Ajattelen myös, että mitä se sääli ja tunteilu auttaa, mikäli ei tee konkreettisesti mitään asioiden parantamiseksi.
Yhden syyn olen keksinyt tunnekylmyyteeni lapsia kohtaan. Äitini ja myös isä alkoivat odottaa minua vastoin omaa tahtoaan ja päätyivät kai yhteen vuokseni. Äiti oli aika viileä ja etäinen ja en muista monesti istuneeni äidin sylissä. Kyllä hän huolehti ruuan ja puhtauden, mutta hoiva oli puutteellista. Siitä huolimatta nuorempi sisar on oikean emotyyppi.
Ei kaikille erilaisuuksille tarvitse diagnoosia. Olemme vain erilaisia.

Keissan ja kassuliinin jutuissa on jotain totta. Olen itse jäänyt lapsena paapomista vaille, vaikka kaikki muu oli järjestyksessä. Pikkulapsesta saakka tiesin, etten itse halua äidiksi, eikä mieli koskaan muuttunut. Sisarukseni taas ovat hyvinkin lapsirakkaita. Sukulaislapset ovat minullekin tärkeitä.

Erityisesti nuorena naisena minua rasitti kuunnella vauvakuumeisia ystäviäni. Heidän juttunsa kuulostivat lähinnä hormonihäiriöltä. En ole koskaan tuntenut tarvetta lepertää ja lässyttää näkemilleni vauvoille, vaikka he suloisia olisvatkin. Toisaalta vähän isompien kanssa on hauska leikkiä ja kuunnella heidän juttujaan. Haluaisin todellakin, että lasten hyvinvointi tässä maassa ja maailmassa olisi ykkössijalla.

En pidä diagnoosin paikkana, jos nainen ei halua saada lapsia. Ikävä juttu on, jos tällainen nainen jostain syystä kuitenkin lapsen hankkii. Lapsihan tehdään edelleen myös tavan tai miehen sitouttamisen vuoksi. Eräs äiti sanoi suoraan, ettei jaksa alkuunkaan muiden lapsia, ainoastaan omat ovat tärkeitä. Nainen siis ei muutu pyhimykseksi synnytettyään, ei edes paremmaksi ihmiseksi.

Tuohan kuulostaa juuri sellaiselta perinteiseltä lastenkotityöntekijän asenteelta. Eli siveltuisit hyvin työyhteisöön jos olet vielä äkäistä sorttia ja tykkäät simputtaa ja olla epäreilu.

Onko niin että mitä ärhäkämmät on kotiolot, sitä rauhattomampia on myös lapset - eikä kaikki miehetkään ole valmiita isyyteen ja minkäänlaiseen edes muodollisen ihmismäiseen käytökseen naisia ja lapsia kohtaan - henkistä kuormitusta siitäkin syntyy.