Kauppiksen lopettaminen

Opiskelun alku on usein, kauppakorkeassa erityisesti, biletys-hölötys-hypetystä. Tämä riekkuminen varmasti hieman ahdistaa rauhallisempaa ajattelijaa.

Uskoisin, että kauppakorkeassakin voi silti opiskella menestyksellisesti osallistumatta kaikkeen kohinaan, jos ala muuten kiinnostaa.

YTHS:n palveluja voi kokeilla. Ja on ihan paikallaan tosiaan pohtia, onko alan vastenmieliset puolet mahdollista sietää vai olisiko oman tasapainon takia sittenkin terveellisintä hakeutua rauhallisemmalle ja omalle temperamentille paremmin sopivalle alalle heti alkuunsa.

Olen FM, enkä haluaisi olla KTM. En osaa nähdä KTM-tutkintoa sinänsä erityisen arvokkaana, mutta jos sillä saa työtä, niin onhan siitä edes hyötyä.

Muihin tutustumisesta nyt on sanottava, että opiskelusi on niin alussa, ettet ole juuri voinutkaan vielä tutustua muihin. Jos vielä vuodenkaan kuluttua et tunne oikein ketään, tilanne voi olla erikoinen.

Wanha viisaus on se, että ensimmäisen vuoden aikana luodaan ne koko opintojen kestävät sosiaaliset kontaktit, eikä se enää oikein onnistu sen lukuvuoden jälkeen. Eli tee itsellesi palvelus ja osallistu bileisiin, luentoihin ja harjoitusryhmiin, äläkä missään nimessä jää kotiin makaamaan ja notkumaan nettiin.

Tuo on aika yleinen olettamus, että KTM -papereilla pärjätäkseen täytyisi olla erityisen sosiaalinen ja koko ajan blettämässä jne. On kuitenkin muistettava, että on myös mahdollisuus keskittyä puhtaasti numeeriseen osaamiseen ja sitä kautta hankkia itselleen jotain, mistä työmarkkinoilla ollaan halukkaita maksamaan. Esim. laskentatoimesta valmistuneena voit olla suorastaan epäsosiaalinen mutta silti välttää kortistoon joutumisen. Uskoisinpa, että vahva rahoituksen ja/tai taloustieteen osaaminen on myös sellaista, mikä auttaa työllistymään, vaikkei loistavia sosiaalisia lahjoja olisikaan. :)

No löytyyhän täältä muitakin joilla on vähän samalaiset olotilat... eli joo itelläni kanssa kävi niin että pääsin kauppakorkeaan ja olin tosi innoissani paikasta (aiemmin oon hakenu ja en oo päässy ja avoimessa olin lukenu jo kursseja). Olin siis ihan varma että olen nyt oikealla alalla. No koulu alkoi ja missasin ekan illan bileet koska mulla oli muuttopuuhat sinä iltana... seuraavana iltana osallistuin mutta huomasin jo tuolloin että ryhmät ja parit oli muodostunut. Yritin kuitenkin olla mukana jutuissa ja jutella muiden ihmisten kanssa, mutta tajusin myös silloin ekan kerran että muut opiskelijat ovat minua useita vuosia nuorempia.

Nyt on 2 viikkoa oltu uudessa kaupungissa ja uudessa koulussa ja voin sanoa että olen joka päivä miettinyt teinkö sittenkin virheen. Opiskelut toisaalta kiinnostavat ja toisaalta eivät. Pääaineen tiedän jo valmiiksi, mutta joutuu opiskelee aineita jotka eivät varsinaisesti mun aiheeseen liity. Opiskelijakavereita olen saanut mutta heovat pääasiassa maisteriopiskelijoita ja liikkuvat siis eri kursseilla. Muutoin porukka koostuu nuoremmista, jotka käyvät bileissä ja pitävät hauskaa vapaa-ajalla. Itse en enää jaksa/kiinnostu noista bileistä, koska olen ravannut niissä jo omasta mielestäni ihan tarpeeksi.

Nyt mietinkin, että voikohan tätä jatkaa tällä meiningillä että itekseen tekee ja opiskelee ja vapaa-ajalla viettää aikaa sitten vaikka noiden maisteriopiskelijoiden kanssa..... Tai voi tietysti, mutta onko se sen arvosta sitten... En olisi kyllä uskonut että minusta tuntuu tältä, mutta näin se nyt vaan on... en tunne kuuluvani joukkoon...

Olin samassa tilanteessa, sairastuin vaikeaan masennukseen ensimmäisen kauppisvuoteni syksyllä, ja noppia tämän takia tulikin suoritettua ekana vuonna vain noin 18.

Neuvoni sinulle on se, että älä luovuta vielä! Mursuvuoteen kuuluu kaikennäköistä ahdistavaa biletystä, joihin tuntee olevansa melkein pakotettu osallistumaan, mutta nämä voi ihan hyvin jättää väliin. Et menetä siinä juuri mitään, paitsi sen, ettet pääse näkemään todellisia amatöörejä vetämässä niitä ensimmäisiä opiskelijakännejään jossain alakertsillä.

Älä huolehdi siitä, että jotain turhia dokauskamuja jää saamatta ja keskity vaikka kursseihin sen sijaan. Yleensä niistä löytää jotain mielenkiintoista, varsinkin jos on jaksanut pääsykokeeseen lukea. Kannattaa myös ehdottomasti käyttää YTHS:n palveluja, sieltä löytyy apua tilanteeseesi.

Omalla kohdallani pelastus löytyi armeijasta, jonka kävin ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeen. Siihen asti varsin putkimainen elämä lukiosta yliopistoon oli saanut minut kadottamaan perspektiivini, ja intin poikkileikkaus omasta ikäluokasta avasi silmäni sille, miten hyvin asiani oikeasti olivatkaan. Armeijan jälkeen opiskelumotivaationi oli jälleen todella hyvä, ja niitä ihan oikeita kavereitakin alkoi löytyä pääaineen kursseilta ym.

TL;DR: älä luovuta, kavereita saa myöhemminkin!

Kiitos kannustavista viesteistänne, helpottava huomata etten ole yksin näiden ongelmien kanssa.

Ongelmana on myös itseni vertaileminen muihin: kaikki muut tuntuvat olevan sosiaalisia, kauniita, itsevarmoja ja fiksuja. Tuntuu että en kuulu tähän joukkoon.

Kyllä hiljaisiakin tyyppejä meidän kurssillakin löytyy, mutta en uskalla niihinkään tutustua, pelkään että ne ei vastaa aloitteeseen tai muuten vaan ei pidä minusta.

Toisaalta viihdyn yksin ja pärjään tällä hetkellä joten kuten, toisaalta tunnen etten tule pärjäämään yksin tulevaisuudessa. Pitäisikö olla oma itsensä vai yrittää aktiivisesti tutustua uusiin tyyppeihin (eli jtn mistä ei välttämättä pidä)?

Lopettaminen tuskin on mielekäs vaihtoehto, koska vaikka vaihtaisin toiseen koulutusohjelmaan niin sielläkin joutuisi aloittamaan alusta ja kohtaamaan samoja sosiaalisia tilanteita.

Itekkin juuri aloitin ja kuulostaa jokseenkin tutulta. Aloitin juuri myös kauppiksessa ja ahdistus on alituinen olotila ihan kaikilla. Myös sosiaalisesti hyvin lahjakkaat ihmiset kokevat sosiaalista painetta. Ainakin täällä Aallossa puolet porukasta on suht kaunista ja täydellistä porukkaa, joten ymmärrän täysin olotilasi. On vaikeaa lähestyä miss Suomen näköisiä naisia. Kannattaa yrittää silti olla sosiaalinen ja puhua vaikka tutorille tai yrittää sosialisoida tutorryhmän sisällä. YTHS on varmaan myös yksi tapa, mutta siitä ei ole kokemusta.

Kaveri sanoi, että kaikki kyllä löytävät ennen pitkää oman viiteryhmänsä koulusta. Sitä perus kännihuutelua jaksaa loppujen lopulta yllättävän harva, mitä on tietysti paljon ensimmäisillä viikoilla. Vaikka olen itse päässyt hyvin porukkaan mukaan tutorryhmässä ja kätellyt noin 50:tä ihmistä, niin jokainen aamu on silti vaikea, koska oikeita kestäviä sosiaalisia kontakteja ei oikeastaan ole vielä syntynyt. Ne tulevat ajan kanssa, joten kannattaa vaan yrittää puhua ihmisille. Kuoreen vetäytyminen johtaa masennukseen.

Kaikki siellä on ihan paskat housussa. Sinne vaan perse edellä harmaan kiven läpi puuhun perkele.

"Ongelmana on myös itseni vertaileminen muihin: kaikki muut tuntuvat olevan sosiaalisia, kauniita, itsevarmoja ja fiksuja. Tuntuu että en kuulu tähän joukkoon."

Tiedän oikein hyvin tämän tunteen, masennuksen kourissa kun en tajunnut kursseista mitään, ei ollut hyvä fiilis katsella porukkaa ympärillä kun kaikilla meni hyvin ja hienot kuteet päällä ym.

Jälkeenpäin tajusin, että ei näilläkään tyypeillä kaikilla ollut aina kaikki numerot femmoja ja työpaikat siellä goldmanilla, vaikka ulospäin ja juttujen perusteella siltä saattoi kuulostaa.

En itsekään ole maailman sosiaalisin, ja harkkojakaan en jaksanut vääntää ryhmissä. Jossain määrin vielä paljon enemmän antisosiaalinen persoona kuin sinä, uskaltaisin väittää; silti, jopa meikäläiselle tarttui kourallinen oikein hyviä ystäviä opiskeluvuosilta, joten älä masennu.

Jos olet hiljainen luonne, niin voit vaikka kursseilla yrittää tutustua toisiin samankaltaisiin, vaikka kun teette kurssien harkkoja ym. Liikuntakerhot, ym. vähän tervehenkisemmät opiskelijatapahtumat on myös hyvä paikka tavata muita - ryyppyseuroista ei välttämättä paljon kostu, jos ei diggaa sosiaalisista tilanteista ja on vähän introvertti.

Kannattaa olla vain ihan oma itsensä, kauppikseen päässeet on kuitenkin noin yleistäen ihan fiksua porukkaa, ja sinne sekaan mahtuu ihan hyvin kaltaisesi vähän ujompi tyyppi. Vähän joutuu kuitenkin aina efforttia pistämään, jos haluaa uusiin ihmisiin tutustua - sen voi nähdä ehkä jonkinlaisena välttämättömänä pahana. Jos et koskaan sano kenellekään "moi" niin aika vaikeaa on tutustua uusiin ihmisiin.

Opiskelun aloittaminen on iso muutos. Mulla oli ihan samanlainen fiilis koko ekan vuoden. Mutta se meni ohi. Menee sullakin. Ja et varmaan ole ainoa, kukaan ei vaan puhu siitä. Jaksa jatkaa ja anna ajan kulua. Kaikki menee hyvin! Sä aikuistut koko ajan ja toi liittyy siihenkin.

Hei nyt rauhassa vaan. Kaikki pelkää ihan samalla tavalla! Ne vaan peittää sen. Olin itsekin ekan kuukauden jälkeen valmis vaihtaan muualla (HKKK ) kun porukka potutti niin paljon. Vaikka siis ihan hyvin olin jutuissa ja olen sosiaalinen. Silti ole niin vaikeeta ja oli ihan mahdoton nähdä että viisi vuotta tätä. Olin ihan loppu. Siitä se sit lähti kuitenki. Menin vaan mukaan kaikenlaisiin juttuihin. Siis pakotin itseni. Ja hyvä tuli. Hitaasti mutta varmasti. Tsemppiä ihan hirveesti sulle. Jaksa.

Melkein kuin omasta suusta koko ketju, huhhuh. Minun suurin virheeni taisi olla, että olin orientaatioviikon illat töissä enkä päässyt riekkumaan muiden kanssa. Lisäksi olen pari vuotta vanhempi kuin muut ja suurin into ravata yökerhoissa aikaa sitten kulunut pois. Haluaisin kyllä tutustua ja olen yrittänyt suhtautua avoimesti asiaan, mutta porukka tuntuu niin klikkiytyneen, ettei mahdu enää mihinkään jengiin mukaan. Tuutorille turha puhua, hän on sellainen supersosiaalinen biletyttö, jota ei kauheasti vaikuta kiinnostavan itsestään poikkeavat ihmiset. Järjestäisipä ainejärjestöni edes jotain vähän rauhallisempia tapahtumia, mutta näyttää olevan hyvin bilepainotteista tämä meininki. Kaipaisin jotain lautapeli-iltaa, viininmaistajaisia tms. pienimuotoisempaa tapahtumaa, jossa tavata muita kauppislaisia.

Samat fiilikset täällä. Tosin en ole ujo, antisosiaalinen kylläkin. Keskityn lähinnä bodailuun ja muille sosiaalisille kyltereille naureskeluun. Oman tyttöystävän kanssa salilla kivempaa kuin siideripöhöpojujen kanssa baarissa ostelemassa 7e juomia.

Ehkä pienen pieni kateellisuuden murunen toki löytyy heille, jotka elämästään nauttivat tuollaisissa tilanteissa jotka itelle tuntuu väkinäisiltä väsyneiltä spedeilyiltä. Olen kuitenkin kauniimpi ja vahvempi kuin nämä, ja siitä kiitos elämäntavoille. Sosiaalinen elämä vaan lisää kataboliaa (Mentula 2012).

Kaikki ollaan erilaisia ja aina löytyy muista ihmisistä parempaa kuin itsestämme. En aio surea vaikka vetäisin yksin koko 5 vuotta. Ei ahdista yhtään. Naurane vaan paperit kouraan ja kyllä se duunikin sieltä löytyy kun on hoitanut koulun riittävällä menestyksellä.

En siis ole ainoa minäkään näiden ongelmien kanssa. Olen myös todella ujo, enkä viihdy isoissa porukoissa muutenkaan. Olen käytännössä ollut tähän asti yksin koululla, käyn yksin syömässä jne.. Jätin väliin kaikki bileet, ensinnäkin siitä syystä, että en kauheasti tykkää sellaisesta niin villistä meiningistä, toiseksi olen aika terveysintoilija, ja yritän välttää alkoholia. (biletys selvinpäin on täysin abrusdi ajatus minulle). Olen mestari sössimään kaikki sosiaaliset tilanteet. Muutama samankaltainen tyttö on tullut juttelemaan minulle, mutta käyttäydyin varmaan todella etäisesti ja varmaan annoin todella ylimielisen kuvan itsestäni. Tiedän että nuo tilanteet ovat kullan arvoisia, jos haluaa saada ystäviä. Varmaan se toinen on laittanut kaikki rohkeutensa peliin, että on uskaltanut tulla juttelemaan minulle, ja minä vain sössin kaiken.... En yksinkertaisesti tiedä, mitä noissa tilanteissa kuuluu tehdä. Tunnen myös olevani täysin eri planeetalta, kuin muut.

YTHS:lle vain rohkeasti. Aina ei tarvitse bilettää ja olla porukassa mukana. Harrastusseuroista löytyy aina omanhenkistä porukkaa.

Jos ei pidä verkostoitumisesta, niin taitaa monessa mielessä mennä ktm-tutkinto hukkaan, koska tulijoita työmarkkinoille on suhteellisen paljon ja ne hyvät hommat menee monet hyvävelisuhteilla. Hissukkana, ujona tai muuten etäisenä suosittelisin jotain vähemmän kovien arvojen tutkintoa. Mitä jos vaikka opiskelisit sosiaalityöntekijäksi yhteiskuntatieteellisessä?

Olen kuudennen vuoden kauppatieteiden opiskelija, ja vähän sama fiilis itselläkin... verkostot on jäänyt rakentamatta, enkä ole mikään euron kuvat silmissä viilettävä uraohjus. Olisi pitänyt vain jatkaa humanististen alojen opiskelua, mutta vaihdoin kauppikseen ns. järkevämmän ja arvostetumman tutkinnon perässä. Myöhemmin olen oivaltanut, että kilpailu KTM-tyyppien kesken ja ylipäätään koko kaupan alalla on ihan liian kovaa, eikä mulla ole mitään saumaa. Henkisesti olen edelleen humanisti, luen mieluummin sanakirjaa kuin lasken budjetteja ja teen markkinointisuunnitelmia.