Muistoja ja haaveita....

Tuskin monikaan täällä saa elämäänsä valmiiksi. Eikös se ole myös lohdullista, kun on saanut loppuun asti pitää unelmia ja haaveita. Jos kaikki toivomukset ja haaveet olisi saatu täytäntöön, niin loppu olisi ollut sitten harmaa ja tylsä. Parempi lähteä silloin kun on vielä halua elää ja virtaa toteuttaa kaikkea. Jos ei ole unelmia masentuu ja elämä menettää tarkoituksen. Varmaan sen päätarkoituksen isäsi sai kuitenkin toteuttaa.

Mun isä jätti meidät kun olin kaks vuotias kukaan ei tiedä missä mun isä on ja onko se elossa.
Mulla on useasti surullinen mieli koska monilla lapsilla on isänsä mut mulle ei ole ja sit kun moni kertoo mitä ne on tehnyt isiensä kanssa ja mitä ne tekee vielä. Mä en oo saanut ikinä tuntea sitä mitä muut tuntee kun on isiensä kanssa. Esim esityksissä Mä oon aina toivonut että mun isä olisi katsomassa mut ei oo ikinä ollut niin on tullut surullinen mieli kun muiden isät on katsomassa.


Onko tää ihan normaalia että ikävöi ihmistä joka on ollut vain 2 vuotta elämässäni vaikka en muista mitään siitä ajasta


Mitä mun kannattaa tehdä kun tää asia vaivaa mua paljon ?

Sinulla on kuitenkin jonkinlainen hämärä muisto isästä, joka pitää yllä kaipuuta. Nykyään on niitä, jotka väittävät, että ei ole välttämätöntä olla lapsella äitiä ja isää vaan kaksi naista tai kaksi miestä voi toimia lapselle olemalla sekä isä ja äiti - mitään perinteistä perhemallia ei tarvita.

Pieni lapsi ei voi valita synnyin- ja kasvuolosuhteitaan ja pakkohan sitä on sopeutua, mihin on istutettu, mutta jälkensä se jättää. Tätä olen miettinyt tehdessä sukututkimusta ja mielenkiinnolla seuraan ohjelmia, esim. kuin vuosi pari sitten pyöri TV:ssä "Kadonneen jäljillä". Elämänkertoja paljon lukeneena olen myös törmännyt juurettomuuteen, minkä jonkun lähisukulaisen puuttuminen saa aikaan sielussa. Se on jatkuva kaipuu ja ikävä ja tunne, että joku on hukassa.

Jopa oman tädin ja serkun häviäminen on taakka. Kun olin pieni niin äidin nuorempi sisko vieraili paljon meillä. Ei hän kovin läheinen ole koskaan ollut, mutta vierailimme ja pidimme yhteyksiä aikoinaan ja serkkutytönkin kanssa oli kivaa. Sitten tapahtui niin että jonkin perinnön jakoon liittyvä juttu ei mennyt tädin perheen mieleen ja he lopettivat totaalisesti yhteyden pidon äitini sukuun. Ei vastattu puhelimeen, kirjeisiin. Käydessäni kerran kaupungissa kävin jopa ovella, mutta sen avasi vieras henkilö ja kertoi ostaneensa talon heiltä vuosia sitten ja ei tiennyt perheen nykyistä osoitetta. Meni melkein kymmenen vuotta, ettemme tietäneet perheen elämästä mitään.
Sitten tänä kesänä yhden sisaruksen kuoleman vuoksi oli pakko selvittää perunkirjoituksen vuoksi kadonneen tädin kohtalo. Oli surullista kun henkikirjoittaja ilmoitti tätini kuolleen reilut neljä vuotta sitten. Edelleenkään tytär ja isä eivät halunneet tulla hautajaisiin tai olla missään tekemisissä suvun kanssa. Kertoi vain että mikäli "vanhapiikatäti" on jotain jälkeensä jättänyt niin asia hoituu virallista tietä. Jotenkin tuntuu näin serkkuna, ettei minulla ole mitään osaa taikka arpaa äidin sisarusten aikaisempiin asioiden selvittelyyn ja olimmehan täysin ulkopuolisia vanhempiemme päätöksiin. Ja ylipäätänsä minun äiti ei ollut se joka niitä perintöasioita silloin hoiteli ja ei hautonut kaunaa, vaikka hänkin oli yski niistä joka taisi jäädä jaossa vähimmälle. Viha tulikin siitä ettemme paikalla olleina pitäneen tarpeeksi puolia tasaisemman jaon puolesta.
Kun ei ole lapsia eikä lapsenlapasia ja eipä niitä ole tällä serkullakaan, niin olisi kiva pitää yhteyksiä vanhemmalla iällä edes harvojen biologiseen sukuun kuuluvien naispuolisten sukulaisten kanssa kun vielä asutaan alle sadan kilometrin etäisyydellä.
Ymmärrän oikein hyvin sinua isääsi kaipaava. Jospa yrität jotenkin vielä saada isääsi yhteyden ja tietää onko hän elossa.

Itse en ole vielä luovuttanut serkkuni suhteen vaan elättelen toiveita, että saan vielä häneen joskus toimivan sukulaisyhteyden.
Ihmisen kaipaus tarve kuulua sukuun ja yhteisöön on sisäsyntyinen ja vahva. Jos se ei toimi, niin side ilmenee jopa pysyvänä kaunana ja vihana. Unohdu se ei koskaan.

Koin tänään tosi syvällisen, kaipauksellisen, muistojen ja surun täyttämiä hetkiä, kun kävin pomimassa marjoja isän työpaikan huvila alueella meren rannalla.
En ole siellä yli 10 vuoteen käynyt ja muutaman kerran kävimme siellä isän kanssa, kun hän oli jo jäänyt eläkkeelle.
Se oli yksi lapsuuden 70 ja 80 luvun kesänviettopaikoista, kun isä oli töissä ja sai vuokrata kesäksi huvilan työpaikan omistamista huviloista.
Tuli vain niin kovin haikea olo, kun käveli alueella ja näki nämä mökit, jotka olivat ihan samanlaisia, kuin silloin kun siellä olimme.
Mökkien nimetkin olivat vielä samanlaisia, naisten nimien mukaan nimettyjä.
Mökki tuntui vain nyt paljon pienemmältä, kuin silloin, kun siellä lapsena olin.
Nyt mökiessä on vesijohtovesi, wc, suihku ja vuolukivitakka.
Silloin kun siellä olimme, niin vesi pumpattiin käsipumpulla kaivosta, ulko wc ja tiilikivi takka.
Istahdin syömään eväitä erään huvilan kuistille.
Muistot tulvivat mieleen. Isän kanssa marjastimme siellä aina syksyisin, kuten minäkin nyt samoissa maisemissa.

Kävin meren rannalla, katselemassa kaukaisuuteen merelle, josta ei vastarantaa näkynyt, vain aava meri ja laaja taivas...
Kun katseli sitä kaikkea, niin ei voinut olla miettimättä, että missä isä olet.
Vaikka tiedän isän olevan Taivaassa, niin silti herää ajatuksia missä isä on.
Ehkä isä on lähellä ja seuraa mitä teemme.
Siinä aavan meren rannalla heräsi ajatus, kun osa vainajista tuhkataan ja tuhka ripotellaan mereen, niin ihmisen maaliset jäännökset katoavat lopullisesti.
Se tuntuu jotenkin kylmältä varrattuna siihen, että isä on haudassa ja haudalla käydessä isän maalliset jäännökset ovat yhdessä paikassa, jossa käydä muistelemassa, eivätkä tuhkana ympäri merta, josta ne ajan mittaan kulkeutuvat kauemmas ja kauemmas...

Nyt huvila-alueella on hiljaista, on ollut usean vuoden ajan hiljaista.
Silloin hyvään aikaan lapsuudessa oli tuollakin huvila-alueella vilkasta, mutta ei enää, mikä on myöskin surullista....
Kaipaan niitä aikoja, elämä tuntuu pysähtyneen ja tällähetkellä vaan tuntuu, ettei millään ole mitään merkitystä...

Koet isän menetyksen voimakkaana. Onko niin, että isä on ollut sinulle myös äidin paikalla. Menetitkö äidin varhain tai onko niin, ettei hän ole ollut koskaan ollut konkreettisesti läsnä elämäsi aikana?

Menetin äitini vuonna 1987 ja olin silloin 17 vuotias.
Äitini sairastui syöpään ja syöpä todettiin 1982 ja siitä lähtien sairaus vaikutti elämäämme.
Isälle aviopuolison sairastuminen vakavaan sairauteen oli hyvin raskas asia.
Emme saaneet olla äidin kanssa kovin paljon, koska päivät menivät koulussa ja usein olimme äitiä katsomassa sairaalassa.
Isä yritti kaikkensa tehdä auttaakseen vaimoaan.
Lukemattomia kertoja isä kävi työpaikalta ruokatunnilla syöttämässä äitiä, kun hoitajat eivät sitä tehneet.
Saimme olla äidin vierellä viimeiset hetket, kun äiti nukkui pois.

Nyt sitten 28 vuotta myöhemmin isä sairastui syöpään, eikä syöpää saatu parannettua.
Olin isän omaishoitajana ja vaikka isä olikin välillä terveyskeskusen vuodeosastolla hoidossa, niin lopun aikaa isä sai olla omassa kodissa, jota isä toivoi.
Kuukauden verran isä ehti olla kotona, kunnes nukkui pois aamuyöllä klo 05.20 lähesten seurassa.
Isällä oli vielä elämänhalua ja maaliskuun aurinkoisina päivinä isä toivoi, että saisi vielä nähä tämän kesän.
Olisi isälle vielä suonut elinpäiviä, jos olisi vain ollut terve, kun isä ehti täyttää juuri 78 vuotta.
Toisaalta ei elämän pituudella ole arvoa, jos sairastuu vakavasti ja elämä muuttuu kärsimykseksi ja ei ole toivoakaan parantumisesta.
Silloin kuolema on armollinen, vaikka hyvin raskaalta se tuntuu omaisista siinä hetkessä.
Mikään ei ole ollut elämässä yhtä raskasta, kuin omaishoitajana seurata rakkaimman läheisensä elämän viimeisiä kuukausia, viikkoja ja päiviä, kun edellisenä päivänä on ollut asiat vähän paremmin ja toivoa seuraavalle päivälle, mutta aamulla voikin olla vointi paljon huonompi peruuttamattomasti, kun syöpä leviää.
Se voimattomuuden tunne, kun ei mahda mitään, eikä pysty, eikä ole keinoa parantaa, vaikka kuinka haluaisi.

Sitä toivoi, että kaikki olisi ollu painajaisunta.
Että aamulla isä nousi sängystä ylös ja sanoisi, että laitetaanpas eväät ja lähdetään tästä kalaan, harventamaan metsää tai vastaavaa, kuten niin monesti teimme yhdessä.

Kyllä tuon ymmärtää, että isä on tullut sinulla hyvin rakkaaksi ja läheiseksi, kun äiti ja isäsi vaimo on mennyt riuduttavan sairauden murtamana. Olet ollut isällesi varmasi myös tärkeä ja sama toistui sitten hänen kohdalla. On varmasti ollut raskasta menettää äiti teini-iässä ja voi olla että osa surusta on ollut pakko työntää alitajuntaan. Sinulla on ollut sitten tukena vain yksi vanhempi ja hänen menetys on orpouttava.
Saattelimme äitivainajan siskon eilen haudan lepoon. Äidin kuoleman jälkeen noin 17 vuotta sitten vierailin hänen luona sunnuntaisin ja täti kertoi paljon lapsuudestaan ja oli tavallaan yhdessä toisen äidin sisaren kanssa emohahmo.
Kun seisoin avoimen arkun vierellä tallentaen vanhuksen piirteitä viimeisiksi muistoikseni, tuli mieleen kuoleman ajallinen lopullisuus. Sitten vielä haudalla pari kourallista multaa arkulle ja toivotus "rauha täti sielullesi".

Mielessä soi vielä Handelin Largo jonka urkuri tulkitsi juhlavasti ennen kuin saattoväki lähti soljumaan arkun jäljessä kohti tädin viimeistä leposijaa.
Kyllä sitä tälläisinä hetkinä mielessään toivoo, että tule Herra Jeesus jo pian.

Minulla niin kuin sinulla, rakas isääsi kaipaava, on sama jälleennäkemisen usko ja toivo, että eromme uskossa lähteineiden rakkaiden kanssa on väliaikainen.

Osanotto suruusi....
Meillä ei ole muuta turvaa täällä, kuin Jumala ja usko Jeesukseen Kristukseen.
Surun keskellä lohduttaa jälleen näkemisen toivo Taivaassa.
Uskon ja luotan siihen, että isäni on nyt perillä Taivaan kodissa, kun isä tunnusti uskonsa Jeesukseen ja ettei ole muuta, johon uskoa.
Meillä on uskovia sukulaisia ja isän hyvä työkaveri on myöskin uskossa ja tullut meille rakkaaksi perhetutuksi ja he ovat aina meillä käydessä näitä uskonasioita tuoneet esille.
Varsikin isän sairastuttua kävivät usein isää katsomassa ja kertomassa hengellisistä asioista ja paljon esirukouksia isän ja meidän puolesta rukoiltu ja saatettu Jumalan eteen.

Siinä mielessä lohdullista, ettei isän lähtö tullut yllätyksenä ja surutyön saatoi alkaa jo ennen isän poisnukkumista ja valmistautua siihen, että lähdön hetki lähestyy ja sai sanoa tärkeät asiat ja jättää jäähyväiset.
Isän veli nukkui pois kiikkutuolissan eräänä aamuna ja lähdön hetki tuli täytenä yllätyksenä.
Edellisenä päivänä isän veli oli ollut lenkillä ja seuraavana aamuna oli aikomus lähteä lenkille, mutta elämän päivät olivat tulleet täyteen.
Isän veljen kuolema oli shokki veljen vaimolle, mitään jäähyväisiä ei voinut jättää ja paljon jäi asioita sanomatta.
Se oli myös isälleni valtava shokki, kun isän veljen poika soitti samana päivänä ja olimme kahvipöydässä ja uskova enoni oli tullut meillä käymään.
Aavistin heti mitä oli tapahtunut, kun kuuntelin puhelua.
Uskon, että Jumala lähetti uskovan enoni meille juuri tuona päivänä, kun suru uutinen meille saapui ja uskova enoni pystyi lohduttamaan.

Tämä maalinen elämä on mitättömän lyhyt verrattuna iankaikkiseen elämään Taivaassa.
Vuodet vierivät todella nopeasti, tuntuu, että joka vuosi aika vain kulkee nopeammin ja vuodet yhä vain nopeammin.

Hän sai suurimmat haaveensa jo toteutettua, hassu :)
Hänellä oli sinut ja mahdollinen muu perhe. Hän sai elää ihanien ihmisten keskellä ja nauttia sinun kasvattamisestasi. Et ehkä tiedä miten arvokasta se on vanhemmalle kun saa nähdä oman lapsen kasvavan askel askeleelta aikuiseksi, löytävän omat unelmansa ja alkavansa toteuttamaan niitä. Saa nähdä miten omasta pienokaisesta kehkeytyy mahtava persoona ja siinä oppii vanhempikin samalla paljon itsestään kuin rakkaudestakin. Tarjositte toinen toisellenne paljon koko aika sitä ehkä jopa tietämättänne.

Sinulla on suuri empatiakyky. Se auttaa näkemään ja tuntemaan sellaisia asioita jotka menevät muilta ihan ohi. Jos keskityt hyviinkin puoliin niin näät paljon kaunistakin, etkä vain tätä mikä on haikeaa.

Tässä kuussa tulee 7kk isän poisnukkumisesta, mutta kaipaus on edelleen.
Suru on muuttanut muotoaan, ei enää itketä niin usein, vaikka välillä taas itkettää.
Kyllä sitä vieläkin kaipaa ja kaipuun tunne on läsnä aamulla keittiössä pöydän äärellä aamulla aamiaisella, päivällä kahvilla ja yhteiset ruokailut, ei ole isän paikalla, kuin tyhjä tuoli, jolla isä istui.
Samoin isän vuode on tyhjä, ei isä enää siinä nuku.
Se peruuttamattomuus, ettei isä enää ole täällä kanssamme, on vaikea hyväksyä ja käsittää, ettei mikään ole enää ennallaan.
Kaikilla on varmaan samanlainen tunne, kun on menettänyt läheisen, jonka kanssa on elänyt suurimman osan elämästään ja kasvanut kiinni toiseen ja luopuminen on siksi niin vaikeaa ja raskasta.

Menisipä tämä talvi yhtä nopeasti, kuin viime talvi, jona isää hoidin.
Näihin aikoihin ja tästä maaliskuuhun isää hoidin, enkä talvesta paljon huomannut, kuin ne kaikki hetket, jotka autolla ajoi kodin ja sairaalan väliä joka päivä ja usean kerran päivässä.
Kun isä nukkui pois, oli talvi jo kääntynyt kevääseen ja aurinko paistoi kirkkaasti, vaikka siinä tilanteessa auringonpaiste ja kevät tuntuivat ensimmäisen kerran surullisilta, koska isä ei enää ollut täällä kanssamme.