SunsetVista

Kukahan estää sinua kirjoittamasta? Kun menettää rakastamansa pienen elämän, niin elämällä ei ole päätä ei häntää. En ole ollut vastaavassa tilanteessa enkä siis voi edes aavistaa miltä sinusta nyt tuntuu. Olen menettänyt minulle tärkeitä läheisiä ja rakkaita ja silloin on raskasta elää.
Minua on auttanut se, että tämä ajallinen on vain ohikulkusatama ja todellinen elämä on sitten nyt näkymättömän verhon tuolla puolen. On kai tarkoitettu että joku viipyy täällä muutaman toven, tunnin, vuoden - ehkä sata vuotta. Vastausta emme nyt vielä saa. Se kyllä selviää kerran.

Siunausta ja enkelten siipien kahinaa!

jokaisen pitää etsiä se oman elämänsä tarkoitus itse. Jokaisen elämällä on oma tarkoituksensa, se minkä tarkoituksen kukakin elämälleen tahtoo.

Joka ei ole läheistään menettänyt, ei voi tietää kuinka rankka kokemus se on.
Jokaiselle se on henkilökohtainen kokemus, eikä voi sanoa toiselle, että tiedän miltä sinusta tuntuu, koska ei voi tietää.
Kun menettää rakkaan läheisensä, niin siinä tilanteessa elämä pysähtyy ja kaikki tuntuu menettävän merkityksensä, millään ei ole enää väliä.
Varsinkin pienen lapsen menettäminen on varmaan vielä raskaampi, kuin iäkkään banhempansa menettäminen, mutta kumpikin sattuu, koska kumpaankin kiintyy.
Mikään ei enää kiinnosta, haluaisi vain vaipua ja nukkua uneen, josta ei tarvitsisi herätä.
Se kaipuu ja ikävä on valtava, eikä tunnu laantuvan.
Mielessä pyörii vain kysmykset, miksi, miksi näin piti tapahtua...
Elämän tarkoitusen ajattelisin olevan Rakkaus, että rakastaa ja auttaa lähimmäisiään.

Hei Sunset Vista.

Kirjoitat ehkäpä kipeimmästä asiasta, mikä ihmistä voi kohdata. Oman lapsen menettäminen on murskaavaa. Toivon vilpittömästi, että olet saanut käydä tilannetta ja surua läpi jonkun kanssa. Mikäli näin ei ole, voit hakea keskusteluapua esim. siunanneelta papilta tai diakoniatyöntekijältä, tai terveyskeskuksen kautta.

Elämän tarkoitus tuntuu murentuneen, kun jotain näin ylivoimaisen rankkaa tapahtuu. Ehkä mietit monenlaisia: miksi lapsi vietiin ja joku muu taas saa pitää lapsensa.
Suruaikana ihminen suree menetystä ja pikkuhiljaa sitten rakentaa elämänsä uudelleen. Lapsen kuolema muuttaa elämän totaalisesti. Elämän mielekkyyden joutuu etsimään uudelleen alusta asti, merkityksen ja tarkoituksen. Tähän asiaan meidät ihmiset on tarkoitettu toisiamme tukemaan. Toivon, että löydät ihmisiä jotka eivät tulkitse, vähättele tai pakene vaan jaksavat kantaa kanssasi surun lohduttomuuden. Toivo syntyy kun sillä on aikansa. Sitä ei voi kiirehtiä

Diakoni Merja