Syövän armottomuus

Lääkärin uutinen, että läheiselläsi on syöpä on raju ja traaginen diagnoosi potilaalle ja kaikille hänen läheisilleen.
En voi edes kuvitella, kuinka raskas ja lohduton se oli isälle, jolla syöpä todettiin.
Isäni sairastui lymfoomaan ja syöpähoitojen alkaessa kerrottiin, että hyvästä hoidosta huolimatta ei ehkä syöpää saada parannettua.
Siinä vaiheessa vielä elätteli toivoa, että syöpä saadaan hoidettua ja hoito auttaa.
Hoidot auttoivatkin määrättyyn vaiheeseen saakka ja syöpäkasvain lähes katosi, mutta hoidot eivät kuitenekaan enää parantaneet isääni.
Syövän armottomuus on, että ei näin olisi pitänyt käydä.
Syöpä ei ole kuin jokin toisen sairaus tai vaiva, jossa sairastetaan oma aika ja seuraavana päivänä herätään terveenä ylös ja jatketaan elämää terveenä.
Sen jälkeen, kun syöpää ei voida enää parantaa, ei ole enää myöskään toivoa paremmasta.
Ei, syöpä ei ole armollinen, vaikka edellinen ilta nukkumaan käydessä olisi ollut oireeton, niin seuraavana aamuna asia voi olla aivan toinen.
Seuraavana aamuna voi kipua aiheuttaa uusi kasvanut etäpesäke, pahoinnin alkaminen, johon eivät lääkkeetkään auta, tajuttomuus tila ym.

Se avuttomuuden ja epätoivon tunne, kun et läheisenä pysty auttamaan ja syöpä etenee hallitsemattomasti, koska ei ole parannuskeinoa.
Epätoivon tunne on valtava ja mahdoton hyväksyä sitä, että ei tämän pitänyt näin päättyä.
Se on kuin painajaisunta, josta haluaisi herätä ja heräämisen jälkeen todeta, että se oli vain pahaa unta ja nähdä läheinen jälleen terveenä, mutta joudut toteamaan, että kaikki on totta ja painajaismaista.