Pääsevätkö vanhat laudat taivaaseen?

Hienosti yhdistit Suomen pronssikauden (1500 ekr. - 500 ekr.) ajatusmaailman tuonpuoleisesta nykyiseen kristilliseen käsitykseen. Nämähän ovat melkein samanlaisia, mutta kristinuskossa ei uskota esineiden tuonpuoleiseen elämään. Itse en näitä yhdistänyt ennen kirjoitustasi, vaikka otsikkonikin tästä jo kertoi.

Kaksi hyvin samanlaista maailmaa - tämänpuoleinen ja tuonpuoleimen. Toinen on kuitenkin parempi. Vähä niinko Turus tois puol jokke o hiuka paremp.

Miksi pidät kiinni yksilöllisestä kokijasta, joka jatkaa kokemistaan myös tuonpuoleisessa? Olet varmasti edennyt pitkälle henkisen tien kulkijana, mutta eikö lopullinen johtopäätös ole kuitenkin, että maailmassa on vain yksi tietoisuus. Maailma on varmasti harhaa, kuten ehkä totesit, mutta minusta se ei tällä hetkellä siltä tunnu - se kai on tämän jumalallisen näytelmän tarkoitus. Jumala unohtaa meissä väliaikaisesti sen, kuka hän on.

Mielestäni sellaiset ihmiset, jotka uskovat kuolemattomaan yksilösieluun, tuonpuoleiseen elämään ja elämän vakavuuteen ovat jääneet ajatuksissaan ikäänkuin puolitiehen. No, ehkäpä olen itse väärässä.

Jokainen Elämän/Jumalan "kokija" on lähtöisin Yhdestä jota kutsumme Jumalaksi ja sen loputtomasta Tietoisuudesta (se "peili" joka tehtiin Jumalan kaltaiseksi luonteeltaan ja voimaltaan, mutta olemme unohtaneet alkuperämme jotta voisimme kokea kaikkea mitä Tietoisuus voi olla). Tämä kaikkiallinen Tietoisuus on enemmän kuin kukaan meistä osaa kuvitellakaan!

Jokainen olevainen on "kokija", mutta vasta ihmisen tasolla sitä voidaan kutsua yksilöityneeksi sieluksi siksi, että se itse tiedostaa olevansa "erillinen" toisista (vaikka se oikeasti onkin "harhaa"). Toisaalta, maailmankaikkeudella ei ole tarvetta ilmentää kahta täysin samaa missään suhteessa.

Sielulla tarkoitan eräänlaista "matrixia" johon Alkulähteestä/Hengestä lähtenyt maailmankaikkeuden kokija/taivasten vaeltaja kerää kokemustensa tulokset eli informaation omakohtaiseksi tietoisuudekseen. Se on siis se mitä MINÄ OLEN, eli yksilöllisyystunne joka on meissä jokaisessa, ikuisesti (ei siis häviä edes Ykseydessä; "Minä Olen Yhtä"). Elämämme seuraa siis perusperiaatteiltaan tätä matrixia eli sielun suunnitelmaa laajojen mahdollisuuksien kirjosta joista kukin kokija valitsee jokaisen elämisen kokemuksensa (siis meillä on yleensä ottaen vielä toistaiseksi vain suhteellinen valinnan vapaus, mutta se kasvaa tietoisuutemme laajetessa).

Edellisessä vastauksessani tarkoitin "tuonpuoleisella" tätä elämää seuraavaa olemisen tasoa eli ns. astraali- eli tunnetasoa, jossa sinne saapuvilla olemisen "harha" on edelleen olemassa kunkin tietoisuutensa tason mukaisesti. Tämäkään olemisen taso ei todellakaan ole kuin välivaihe, josta ennen pitkää meistä jokainen siirtyy korkeamman tietoisuuden mahdollistamiin olemisen ja kokemisen taajuuksille, kunnes vihdoin palaamme Ykseyteen/Henkeen/Jumalaan eli Alkulähteeseemme...jolloin yksilöitynyt sielu on "tehnyt tehtävänsä"(siis tavallaan "kuollut", koska sitä ei enää tarvita).

Kiitos selvennyksestä. Mielenkiintoista. Lokeroin kirjoituksesi eniten hindulaisuuteen. En vain pidä henkisen edistymisen käsitteestä. Uskon yht'äkkiseen valaistumiseen, joka on kuitenkin turha kokemus, sillä me olemme kaikki tuo yksi tietoisuus. Tämän aloitukseni tarkoitus oli herätellä keskustelua ja ajatuksia siitä, miksi ihminen rakentaa käsitystään tuonpuoleisesta ja alkaa uskoa siihen ainoana totuutena. Kukaan ei ole näissä asioissa oikeassa tai väärässä.

En näe mitään syytä, miksi ihminen olisi tässä jossakin erikoisasemassa. Samanlainen prosessi, joka ylläpitää käsitystä ihmisestä muista/muusta erillisenä, on eläimissäkin. Ne toimivat yksilöinä, vaikka eivät sitä sanallisesti hahmotakaan ja ehkäpä eivät omaa syvintä olemustaan mietiskelekään. Mutta mistä tiedämme, miten eläimessä oleva tietoisuus kokee olemassaolonsa esim katsoessaan taivaanrantaan. Onko se enemmän sulautunut ykseyteen kuin ihminen, joka selittää ja rationalisoi kokemustaan, ja siten tuhoaa kokemuksen?

Riippuen siitä, millainen "yksilöolion" käsitys on itsestään ja todellisuudesta ennen kuolemaa (ja sen ei välttämättä tarvitse olla mikään sanoihin puettu käsitys), sama prosessi jatkaa toisille todellisuuden tasoille, joissa ei välttämättä olla sitouduttu nykyisenkaltaiseen mEn näe mitään syytä, miksi ihminen olisi tässä jossakin erikoisasemassa. Samanlainen prosessi, joka ylläpitää käsitystä ihmisestä muista/muusta erillisenä, on eläimissäkin. Ne toimivat yksilöinä, vaikka eivät sitä sanallisesti hahmotakaan ja ehkäpä eivät omaa syvintä olemustaan mietiskelekään. Mutta mistä tiedämme, miten eläimessä oleva tietoisuus kokee olemassaolonsa esim. katsoessaan taivaanrantaan. Onko se enemmän sulautunut ykseyteen kuin ihminen, joka selittää ja rationalisoi kokemustaan, ja siten tuhoaa kokemuksen?

Riippuen siitä, millainen "yksilöolion" käsitys on itsestään ja todellisuudesta ennen kuolemaa (ja sen ei välttämättä tarvitse olla mikään sanoihin puettu käsitys), sama prosessi jatkaa toisille todellisuuden tasoille, joissa ei välttämättä olla sitouduttu nykyisenkaltaiseen muotoon. Tietenkin, jos muotoon samaistuminen on ollut vahvaa, säilyvät samanlaiset raajat ja keholliset ulkorajat, ja kellot sun muut sellaiset kulkevat ideoina mukana. Silloin ne ideat ovat siinä todellisuudessa "materiaa" aivan samoin kuin ne todellisuudeksi mielletyt ideat ovat "materiaa" tässäkin todellisuudessa. Mutta jos ollaan saavutettu sellainen kehoon ja egoon samaistumattomuuden aste, että voidaan suuremmassa määrin sulautua ykseyteen, vapautuminen kehollisuuden kahleista mahdollistaa sellaisen sulautumisen. Tästä samaistumattomuuden asteesta riippuu, sulaudutaanko osaksi kokonaisuutta kuitenkin jonkinlainen tunne erillisyydestä yhä säilyttäen ("olen osa Jumalaa/Yhtä") vai katoaako kaikki erillisyyden tunne ("minä olen Yksi").uotoon. Tietenkin, jos muotoon samaistuminen on ollut vahvaa, säilyvät samanlaiset raajat ja keholliset ulkorajat, ja kellot sun muut sellaiset kulkevat ideoina mukana. Silloin ne ideat ovat siinä todellisuudessa "materiaa" aivan samoin kuin ne todellisuudeksi mielletyt ideat ovat "materiaa" tässäkin todellisuudessa. Mutta jos ollaan saavutettu sellainen kehoon ja egoon samaistumattomuuden aste, että voidaan suuremmassa määrin sulautua ykseyteen, vapautuminen kehollisuuden kahleista mahdollistaa sellaisen sulautumisen. Tästä samaistumattomuuden asteesta riippuu, sulaudutaanko osaksi kokonaisuutta kuitenkin jonkinlainen tunne erillisyydestä yhä säilyttäen ("olen osa Jumalaa/Yhtä") vai katoaako kaikki erillisyyden tunne ("minä olen Yksi").

Teksti tuplaantui vähän oudosti. Tässä uudestaan, toivottavasti tällä kertaa paremmin:

En näe mitään syytä, miksi ihminen olisi tässä jossakin erikoisasemassa. Samanlainen prosessi, joka ylläpitää käsitystä ihmisestä muista/muusta erillisenä, on eläimissäkin. Ne toimivat yksilöinä, vaikka eivät sitä sanallisesti hahmotakaan ja ehkäpä eivät omaa syvintä olemustaan mietiskelekään. Mutta mistä tiedämme, miten eläimessä oleva tietoisuus kokee olemassaolonsa esim. katsoessaan taivaanrantaan. Onko se enemmän sulautunut ykseyteen kuin ihminen, joka selittää ja rationalisoi kokemustaan, ja siten tuhoaa kokemuksen?

Riippuen siitä, millainen "yksilöolion" käsitys on itsestään ja todellisuudesta ennen kuolemaa (ja sen ei välttämättä tarvitse olla mikään sanoihin puettu käsitys), sama prosessi jatkaa toisille todellisuuden tasoille, joissa ei välttämättä olla sitouduttu nykyisenkaltaiseen muotoon. Tietenkin, jos muotoon samaistuminen on ollut vahvaa, säilyvät samanlaiset raajat ja keholliset ulkorajat, ja kellot sun muut sellaiset kulkevat ideoina mukana. Silloin ne ideat ovat siinä todellisuudessa "materiaa" aivan samoin kuin ne todellisuudeksi mielletyt ideat ovat "materiaa" tässäkin todellisuudessa. Mutta jos ollaan saavutettu sellainen kehoon ja egoon samaistumattomuuden aste, että voidaan suuremmassa määrin sulautua ykseyteen, vapautuminen kehollisuuden kahleista mahdollistaa sellaisen sulautumisen. Tästä samaistumattomuuden asteesta riippuu, sulaudutaanko osaksi kokonaisuutta kuitenkin jonkinlainen tunne erillisyydestä yhä säilyttäen ("olen osa Jumalaa/Yhtä") vai katoaako kaikki erillisyyden tunne ("minä olen Yksi").

Selvä! Mutta miksi tämän yksilön maanpäällinen elämä on se määräävä? Miksi tämä yksilö haluaa säilyttää tämän maanpäällisen olemuksensa ulkoiset tuntomerkit tuonpuoleisessa. Miksi hän ei päästä irti tästä maanpäällisestä? Onko siis tulkittava, että materiasta koostuva olemus on parempi kuin materiaton? Kuka yksilö oli ennen "syntymäänsä" ja miksi hän ei palaa siihen tilaan kuoltuaan? Raamattu kertoo, että ollessaan kolme vuorokautta kuolleena Jeesus saarnasi Nooan aikana vedenpaisumuksessa kuolleille. Tämähän vastaa myös teidän, ylläolevien kommentoijien käsitystä. Tämä myös tarkoittaa, että kuollutkin koira voi oppia uusia temppuja. Ei Jeesus kai turhaan saarnannut heille ja opettanut kuolleita.

VT:ssa Jumala oli kansojen Jumala. Kansoja rankaistiin tai palkittiin. Jeesus muutti meidät vastuullisiksi yksilöiksi. Kehitystä on siis tapahtunut. Onko ihminen vanhoina aikoina edes tiedostanut olevansa yksilö vai onko hän ollut koneiston yksi pieni ratas? Eläinyksilöllä ei ole vastuuta teoistaan - eläin ei voi tehdä "syntiä" eli vääryyttä. Näin oli kenties joskus menneinä aikoina myös ihmisen laita. Ihmisten yhä yksilöllisempi elämäntapa ja oman yksilöllisyytensä korostaminen - rappiota vai henkistä kehitystä?

"Maanpäällisen elämän määräävyys" johtuu 100% samaistumisesta kehoon, jolloin tietoisuudessa oleva minäprosessi jatkuu samanlaisena kuolema jälkeenkin. Jos on elämänsä aikana mieltänyt olevansa jotakin muuta kuin keho, siis lähinnä tietoisuus, ilmenee minäprosessi oleellisesti eri tavalla sen vapautuessa nykyisistä kehollisista kahleistaan. Joissakin harvoissa tapauksissa kehollisuudesta vapautuminen kuolemassa saattaa riittää siihen, että kaikki erillisyyden tunne muusta olevasta katoaa, ja sulaudutaan "maailmansieluun", Brahmaniin, Jumalaan (jota ei pidä käsittää itsestä erillisenä egona), you name it.

Kaikista kuulemistani NDE-kokemuksista tuossa mielessä "korkein" ja "syvällisin" on seuraava:

https://www.youtube.com/v/BcYJoUV_vb4?version=3&start=226&end=358&autoplay=1

Mutta suurin osahan menee ihmishahmoisena esi-isiensä ja rakkaittensa luokse. Kukin kokee vain asioita, joihin on valmis, "kertymiensä" mukaisesti. Joskus näkee ihmisten valittelevan, että täytyy olla ikuisuudessa tylsää, ja kuka haluaisi sulautua muodottomaan mössöön, jne. Ei pelkoa; sitä ei heille tapahdu.

Voipi olla. Kristinuskossa ja kansanomaisessa hinduismissa on muuten tuo yhtäläisyys, että elämän viimeiset ajatukset ratkaisevat sen, millainen kuolemanjälkeinen elämä on. Tietenkin sillä, mitä elämän aikana on harjoittanut, on yhteys siihen, mitä kuoleman hetkellä on mielessä. Jos elämän aikana melko jatkuvasti on mietiskellyt Brahmania, on sama ajatus todennäköisemmin kuoleman hetkelläkin mielessä, ja muussa tapauksessa taas ei. Mutta uskon, että asiaa ei pidä käsittää ihan kirjaimellisesti. Jos sattuisi vaikka ajattelemaan juuri munakokkelin valmistamista ja yhtäkkiä kuolisi, niin tuskin kuolemanjälkeisestä elämästä mitään kanafarmia kuitenkaan tulisi. Varmaan se on se kokonaistila ja -asenne, joka on merkityksellinen. Tosin kunnon mietiskelijä näkisi munakokkelissakin Brahmanin, joten munakokkelin ajatteleminen ei siinä mielessä olisi mikään este.

Mutta esim. nuo NDE:t ovat autenttisia asioita, joita ei ennen vanhaan kirjattu lainkaan niin paljon ylös kuin nykyään, koska ihmisiä ei palautettu kuolemasta takaisin. Sen vuoksi ne ikäänkuin laajentavat sitä, mikä on ehkä ikäänkuin jähmettynyt dogmaksi uskonnoissa. Ponnistelu elämän aikana varmastikin vaikuttaa siihen, mitä ihminen kuoltuaan kokee. Ennen aikaan noita kokemuksia kokivat etupäässä harjoittavat mystikot, mutta tiedettin myös, että joissakin tapauksissa niitä kokivat yllättäen myös muutkin ihmiset. Mutta jos näitä yrittää tunkea vanhaan teoriaan, niin kokemuksen lisäksi täytyy varmaan ottaa "vapautumisen" (mokshan) käsite; kokemuksia voi tulla mennä, mutta vapautuminen saavutetaan vasta tuolla mainitsemallasi vaivalla ja luopumuksella, jossa kaikki maailmallisuuden siemenet tuhotaan, ja paluuta lihaan ei ole.

Hinduimissahan vapautuminen voidaan saavuttaa jo elämän aikana, jolloin puhutaan jivan-muktasta. Joissakin tapauksissa vapautuminen voi tulla myös kuollessa (videha-mukta). Jos mitään tuosta asiasta ymmärrän, niin videha-muktakin vaatii paljon ponnistelua elämän aikana.

Mutta koska en ole mikään valaistunut tietäjä, niin toisen käden tietoahan tässä täytyy vain toistaa, yhdistyneenä pikku spekulaatioon. Eli ehkä juuri mikään tuosta ei pitänyt paikkaansa.

Ja tuossahan "mukta" piti siis olla "mukti".

Kiitos nämä selvensivät asiaa. By the way P.Urkumies, onko sinulle Nisargadatta Maharaj tuttu. Hämmästykseni oli suuri, kun joku täällä Suomi24:lla laittoi linkin hänen youtube videoonsa - jo edesmennyt hindulainen opettaja, jonka opetus oli täysin sama kuin japanilaisessa buddhismin muodossa. Lähestulkoon ainoana erona oli, että hän käytti toosi paljon eri sanoja puhuessaan. Tämä ei ainakaan mitään hindulaisuutta ollut. Onkohän siis tunnettu "väärä profeetta" hindulaisuuden piirissä? Tässä vielä tuo video, johon joku on väsännyt vielä suomenkieliset tekstitkin: https://www.youtube.com/watch?v=Uzd0txiRN2E

Enpä tunne Nisargadattaa juuri muuten kuin nimeltä.