Olen nuorehko nainen ja yksinäinen. Voisin sanoa ihan totaalisen yksinäinen siinä mielessä että kavereita ei ole, eikä tule koska kaikki ovat jääneet taakse sen jälkeen kun nuorena sulkeuduin, masennuin ja nyt vanhempana tuntuu että uusiin ihmisiin ei tutustu missään kun ei edes ole missään mukana. Vanhemmat on olemassa mutta ne ei ole minulle tärkeitä tai edes hyvää seuraa..
Olin pitkään nuoresta lähtien syrjäytynyt, ahdistunut, masentunut vakavasti. Oikeastaan vasta nyt vuosien jälkeen olen alkanu edes pitämään itsestäni ja näkemään itseni ihan hyvänä. Vielä vähän aikaa sitten en löytänyt itsestäni mitään hyvää.
Nykyään onneksi tilanne siis parempi mutta silti itsetuntoni on tosi heikko vaikutteille ja välillä koen todella mahtavaa tyytyväisyyttä jostain asiasta jonka olen saavuttanut ja välillä koen jonkun palautteesta tai mokastani itsesyytöksiä ja tunnen olevani niin arvoton ja surkea että haluaisin vain kuolla... eli hyvin mustavalkoinen ja hauras maailmankuva. Siksi minun on edes vaikea aloittaa mitään mokaamisen pelossa koska koen että muserrun niin helposti jos minut vaikka torjutaan. Mulla on hyvin vaikea lapsuus takana ja se on varmaan yksi syy huonoon itsetuntoon.
Olen saanut paljon apua ongelmiini mutta silti tämä pohjaton ulkopuolisuus ja yksinäisyyden stigma vaivaa... ihmissuhteisiin liittyvät asiat ovat polkeneet paikallaan. Kaikki ns seurustelusuhteet ja tapailut kaatuvat melkein heti koska en edes ymmärrä niistä kaavoista mitään ja miehet ovat olleet varmaan vääränlaisia minulle, tulen vain epävarmaksi ja ahdistun, henkisesti olen jotenkin niin riippuvainen toisen palautteesta ... tuntuu että olen jopa ollut helpottunut kun suhteet ovat päättyneet vaikka ne ovat alussa olleet ihania, piristäviä niin ne muuttuvat jotenkin vain oudoiksi ja ahdistaviksi lopulta. Tuntuu että ei enää nautikkaan siitä ihmisestä vaan jotenkin se alkuihastus muuttuu vaan mieltä raastavaksi epävarmuudeksi ja pakkomielteiseksi mietinnäksi.Ajattelen että jostain löytyy heti joku mua parempi, turha yrittää... En siis roiku tai ripustaudu mutta pääni sisällä olen sekaisin ja peloissani. En ehkä avaudu henkisesti tarpeeksi. Miksi avautuisin jos vaan haavoitetaan? Kokemusta on...
Samoin kaikki mikä vaatii suorittamista, opiskelu ja työ, ahdistaa, koen suurta fyysistä uupumusta joka hommasta ja mielessä vaan kaikuu miten en ole tarpeeksi hyvä missään. Olen silti käynyt vaadittavat opiskelut kunnialla läpi ja hakenutkin kouluihin mutta en päässyt.
Pelkään näyttää tunteita koska luulen että minut torjutaan. Itken yksin, ulkomaailmassa yritän olla cool. Tuntuu että vaikka olen ollut mukava, kiltti ja oma itseni kaikille, kukaan ei kiinnostu tai ketään ei kiinnosta. Olen mennyt 100% mukavuusalueen ulkopuolelle ja tehnyt todella rohkeitakin juttuja mutta aina jää tyhjin käsin... Olen aina se joka otti yhteyttä. Olen kuin jotain tapettia muille ja joku outolintu. Sisäänpäinkääntynyt ja vaikeaselkoinen.
Mulla on vaan niin kova ahdistus koska olen yksin...yksin...yksin. Aina lopulta. Yksin pitäisi olla aina vahva mutta onhan sitä sanottu että ensin tulee pärjätä itsensä kanssa jotta voi olla joskus yhdessä...Tuntuu jotenkin silti kusetukselta..
Haaveilen että saisin miehen joka välittäisi minusta tälläisenä vajaavaisenakin mutta kaikki tuntuvat hakevan vain pärjääviä, positiivisia ja sosiaalisia tyttöjä. Tunnen olevani outo, erilainen, epäsosiaalinen nolla vaikka ulkoisesti olen ihan normaali eikä kukaan näitä juttuja varmaan uskoisi tietämättä mitä maskin takana on.
Tuntuu että rakkauden arvoisia ovat vain ihmiset jotka eivät ole näin ongelmallisia. Tiedän olevani mukava ja lojaali ja että mussa ei ole mitään suurta vikaa luonteen puolesta. Mietin välillä että olisi parempi vain kuolla ja oikeasti paljon mietinkin. Olen lukossa. En nauti elämästä niin kuin pitäisi. Kaipaan ihmisiä ja läheisyyttä, rakkautta mutta ihmisten kanssa oleminen pelottaa vaan niin paljon. Mutta yksin oleminen saa mut vaan itkemään piilossa. Mitä mä teen kun en mä ole mikään teinikään enää...pelkään taas masentuvani uudestaan vakavasti..ellen jo ole kun mietin kuolemaa :(
Yksinäiset? Teitä suomen maassa kai on...kuulostaako tutulta..saanko kommenttia? Miten voisin tutustua ihmisiin kun ne tuntuu niin etäisiltä :(?
Hirveä, kuristava yksinäisyys
45
1169
Vastaukset
- Keissa
Kasvusi ihmisenä on lähtenyt hyvin liikkeelle. Se on jo hyvä merkki, kun ymmärtää, ja kokee itseään monessa asiassa positiivisesti. Jos on ollut vaikea ja tunnekylmä lapsuus, niin sinulla on varmasti sielussa rakkauden ja hyväksynnän vajausta. Kun on itsetunto kunnossa niin kokee perisuhteen tavallaan tasavertaisena. Ja yksin voi elää ja pärjää, mutta se kumppani vierellä on sitten hyvä lisä, joka kanssa jakaa elämää. Tarkoitan, että se toinen ei ole vain kohde, jonka kautta elää vaan on lisäplussaa.
Tarvitset kovasti rakkautta, mutta pelkäät hylkäämistä ja sen vuoksi jätät ja torpedoit suhteen itse, jottet tulisi jätetyksi.
Jospa hankkisit ensi alkuun ammatin, johon koulutus ei ole pitkä ja työ ei liian vaativaa. Työ antaa jo päiviin ja viikkoihin paljon sisältöä ja ohjelmaa. Sitten kun itsetunto ja varmuus kohenevat voit opiskella lisää ja vaihtaa vaikka alaa.
Kun saat arkeesi ja elämään kivoja juttuja ja ohjelmaa, niin alat nauttia elämästä ja siinä ohessa tapaat uusia ihmisiä. Silloin ei jää aikaa ja energiaan työstää yksinäisyydestä liian suurta ongelmaa ja asiaa, jota pelkää ja yrittää ratkaista keinolla millä hyvänsä.
Olen pitkään elänyt ilman kumppania ja ne hyvät ystävät ja kaverit riittävät. Olen rehellisesti onnellinen. - Avautumista
Valitettavasti kovin tutulta kuulostaa. Itse olen 20 ja 30 välissä oleva mies joka kärsii juuri pitkälti samoista ongelmista. Omaa tarinaa sen verran että jo ala-asteella olin syrjään vetäytyvä. Olin yksikseen kun en uskaltanut mennä ryhmään leikkimään muiden kanssa. Myöhemmin uskaltauduin, mutta tuli jotenkin aina ärsytettyä vanhempia poikia ja kaivettua verta nenästä. Jossain vaiheessa rupesin harrastamaan judoa kun siinä koulussa, jossa olin oli kasvattikodista nuoria, jotka kävivät käsiksi helposti. Judoa kerkisin harrastaa vuoden kunnes tulin kiusatuksi eräällä leirillä toisten vanhempien tyyppien johdosta. Hajosin täysin siihen leirillä tapahtuneeseen kiusaaamiseen eikä siellä kukaan puuttunut mihinkään. Sain elinikäisiä traumoja sieltä.
Koulussa tuli helposti kiusatuksi vaikka olihan niitä oman ikäisiä kavereitakin. Maalla kun asui niin kyläreissuja kavereiden kanssa oli muutamia vuoteen plus synttärit. Yläkoulu olikin keskustassa, jossa kaikki oli erilaista. Omat entiset kaverit käänsi heti selkänsä ja alkoivat kiusaamaan muiden kanssa. Olin hetken verran aivan yksin. Koulu oli yhtä helvettiä. Aloin polttamaan tupakkaa ja muutenkin häiriökäyttäytytmään, jonka kautta sain toisaalta kavereita. Myöhemmin 13v humalassa myönsin vanhemmille kiinni jäätyäni että juon koska kiusataan. Vanhemmat otti yhteyttä kouluun ja rehtori pakotti kiusaajat pyytämään anteeksi. Hetken päästä koko koulu tiesi että olen kertonut että minua kiusataan, mikä silloin tuntui hirveän nololta. Kaikki oli syvältä kun ei saanut edes olla rauhassa yksikseen luokassa vaan silloinkin piti vielä aukoa päätä ja eristää. Kasilla sain jotain kavereita ja ysillä. Kiusaaminen loppui kun olin jo kasilla. Olin silloin fyysisesti isompi ja vahvempi kuin kaiusaajani koska kävin nostelemaan painoja ja kuntoilemaan. Jossain vaiheessa meinasin oikeasti lyödä turpaan kiusaajaani, joka perääntyi loppu metreillä. Sen jälkeen hänestä ei ollut vaivaa. Olisi pitänyt tempaista kunnolla....
Yläkoulu meni päin helvettiä kaikkien ongelmien takia ja päästötodistuksen keskiarvo oli 6.5 luokkaa. Ei ollut asiaa lukioon johon olin aina haaveillut. Numerot lukuaineissa oli ala-asteella kasia ja ysiä. Nyt seiskaa ja kutosta. Koko tuon ajan yritin epätoivoisesti sopeutua joukkoon että joku edes välittäisi minusta. Löysin joitakin ihan hyviä kavereitakin, mutta lopulta olen erkaantunut heistäkin. Jouduin menemään amis-linjalle sellaiselle alalle mikä sattui kiinnostamaan eniten. Parasta oli että pääsi vaihtamaan paikkakuntaa. Uudella paikkakunnalla oli joitakin kavereita, mutta enimmäkseen olin yksin. Korven kasvattina en päässyt koskaan yläkouluikäisenä (alaikäisenä) keskustaan viikonloppuisin dokaamaan. Aloinkin nyt tekemään kiljua opiskelijakämpässä. Pitkään kävin koulua ja join edellisiltoina. Kolmosvuotena keskeytin koulun vakavan masennuksen vuoksi. Olin siinä vaiheessa jo kirjoilla nuorisopsykiatrian puolella. Olin välillä vuodenkin sairaslomilla yksin kotona syrjäytyneenä. Joskus oli joitakin kavereita, mut enimmäkseen yksin.
Vuosien masennuksen jälkeen innostuin hakemaan uudelle amis linjalle. Pääsin sisään, mutta jatkuva pelko kiusaamisesta ja torjutuksi tulemisesta oli sisälläin joka ikinen päivä kun kouluun menin. Tutustuin uusiin ihmisiin, mutta mulla on aina tää kuori päällä. Pakko esittää jotakin mitä ei ole ettei näytä heikkoa sisintään. Olen aika huono vastaamaan toisten vittuiluihin ja murrun helposti joten en voi olla koskaan 100% oma itseni koska silloin olen heikoilla. Siksi olenkin ollut ylimielinen, varautunut ja omaa etua-ajatteleva. Sillä kaavalla olen huomannut että pärjään kun tavallaan sopeutuu muihin. En suutu muiden kritiikistä vaan aliarvioin sen joka tulee vittuilemaan. En taida edes itsekään tietää mistä oikeasti tykkään. Menen massan mukana ja pakotan itseni sopeutumaan vaikka se johtaa vain suurempiin ongelmiin.
Nyt on amistutkinto, mut ei kavereita enkä ole edes seurustellut koskaan. Koko nuoruus on missattu, mut eipä esim. baareissa pyöriminenkään kiinnosta. On tullut käytyä baareissakin ja festareilla yms. mut tuntuu pakkopullalta. Eipä siis huvita tunkea rahoja niihin. Tuli epätoivossa hoidettua oma poikuuskin pois kyseenalaisin keinoin, mut ei sekään tuntunut miltään. Sekin ahdisti pitkään olla kokematon.
Baareista saattaisin saada jotain seuraa, mutta en halua sellaista ollenkaan vaan vakavempaa. Koskaan en ole uskaltanut näyttää tunteita tyttöihin/naisiin joihin olen ollut ihastunut. Sitten olen vain joutunut seuraamaan sivusta kun joku muu on tehnyt aloitteen. Tuntuu toisaalta ahdistavalta kun joku tyttö/nainen haluaisi minusta yhden yön seuraa. En vain ole valmis sellaiseen. Vakavempaa seurustelua kun mietin niin heti oma itsetunto alkaa musertua niihin miljoonaan asiaan jotka ovat väärin tällä hetkellä elämässäni. Ei kukaan minua halua kun olen niin surkea. Elän puun ja kuoren välissä.Kun en kelpaa itselleni niin en voi kelvata muillekaan. - Avautumista
Vaikeaa asiasta tekee sen että joskus kun on joku hyvä kaveri vaikka käymässä niin kaikki tää sonta unohtuu. Hetken päästä se kuitenkin palaa taas takaisin. Tää rangaistus on loppuiän pään sisällä. Voi yrittää muuttaa elämänsä, mut silti tää kaikki paska on päässä. Kaikki lääkkeet oon kokeillut, jopa rauhoittavat, mut mikään ei auta. Nää koulukiusaajapellet ois jo tappanu ittensä jos ois joutunu kokemaan saman kuin mä. Kun ei täs mikään muukaan kiinnosta niin keskityn toistaseks opiskeluun. Kaiken A ja O on kasata itsensä ja olla välittämästä muiden kommenteista ja lopettaa oman olemassa olonsa anteeksi pyytäminen. Toisten mielyttäminen on perseestä.
- lujuusvaaneikovuus
Itsellä samanlaista yksinäisyyttä oli koko kouluaika. Ja kiusaamista, tytöt varsinkin ovat ilkeitä, tosi kurjaa sai kokea henkisesti jatkuvasti. Pakko oli jaksaa sitä sietää se 9 vuotta, numeroista viis kun ei siitä koulunkäynnistä tullut mitään. Odotti vaan että kello soi, ja kotiin. Lähdin pois toiselle paikkakunnalle, elämä lähti rullaamaan aivan erillä lailla. Olin töissä, löysin hyvän miehen, mentiin naimisiin. Nyt jo aikuiset lapset, lastenlapsia, onnellinen elämä kaikin puolin, vaikka ei rahaa niin hirveästi ole koskaan ollut. Eikä raha ole synonyymi onnellisuudelle! :)
Älkää antako periksi: välitä itse itsestäsi ja muista ihmisistä, ja sääli kiusaajiasi (sillä ne on tosi raukkoja) ja elämä kasvattaa ja menee eteenpäin. Uskon itse, että yhdestäkään kiusaajasta ei voi tulla kovin onnellista ihmistä, sillä jos heille yhtään kasvaa älyä ja ymmärrystä (?) ajan kanssa, niin he kaikki elämänsä päivät katuvat sitä, miten ilkeitä ovat olleet. Ja jos ei tule sitä tajuamista, niin ovat vielä surkeampia... Siis, sinun asemasi tulee olemaan joka tapauksessa parempi! Näin se vaan on. Tsemppiä!
- Kannanotto
Vielä sellainen asia että vähän aikaa sitten huomasin että yli kymmenen vuoden jälkeen samat kiusaajat tavallaan asuvat pääni sisällä. Tällä tarkoitan sitä että he tavallaan vieläkin arvostelevat ja vähättelevät kaikkea uutta mitä yritän tehdä. Siksi on vaikea mennä oman mukavuus alueen ulkopuolelle. Vuosia halusin käydä salilla, mutta ikinä en uskaltanut yksin. Nyt olen käynyt monta vuotta yksin salilla, eikä se ole kovin kummoinen asia varmaan monenkaan mielestä, mutta itselleni sinne meneminen oli vaikeaa. Saatoin saada paniikkikohtauksia kesken kaiken yms. Olen vain altistanut itseäni kaikkeen tälläiseen. Olisin voinut saavuttaa tuhat asiaa tässä vuosien ajalla, mutta olen tavallaan alistunut kiusaajien luomaan alemmuuskompleksiin joka estää menemästä uusiin tilaisuuksiin. Ei ole mukavaa koko ajan pakottaa itseään menemään joka paikkaan, mutta ei ole mukavaa kärsiä kotona siitä ettei uskalla mennä mihinkään; kultainen keskitie.
Kaveriverkoston rakentaminen tuntuu hankalalta, kun ei huvittais ryypätä joka viikonloppu tai juosta baareissa. Sieltähän niitä helpoiten saisi. En ole kauhean urheilullinenkaan, joten sieltäkään piireistä tuskin saisin frendejä. Täytyy todeta että on niin paljon helpompaa hyväksyä oma sosiaalinen vammaisuus ja jäädä kotiin makaamaan kuin yrittää sosialisoida näiden outujen olioiden kanssa; siis ihan oikeasti! Kotona montussa oleminen ei johda mihinkään eikä sielläkään ole kivaa yksin olla. Meen tonne ja tapaan jonkun mukavan tyypin ja pyydän sen fb kaveriks, jonka jälkeen se näkee et mulla on esim. 20 fb kaveria for example. Sehän pitää mua heti jonain sosiaalisena tähteenä. Mikä tossa tyypissä on vikana kun sillä ei oo kavereita? Tilannetta pahentaa se että jos löytäsin jonkun kivan naisen niin ei se varmaan rupeis olee tyypin kaa kellä ei oo kavereita? Kaikki on niin pintaliito paskaa nykypäivänä et pitäkää toisenne PRKL!- lazarus_ulos
Itellä nuorempana vallankin oli myös ihmisten sekaan meneminen IHAN kamalaa! Ja vieläkin jännitän jonkun verran esim kahvilaan menoa, mistä löytää kupin ja miten saa sen veden tai kahvin siitä koneesta, kaikkia tommosta. Kun en paljoa missään semmosissa nuorempana käyny, ja kun naimisiin mentiin, lapsia tuli, ei me missään kahviloissa kuljettu. :)
En tavallaan jännitä ihmisten kans juttelua, jos se on vapaata, mutta auta armias jotain virallista jos pitää...vaikka työllisyyskurssilla kun olin, piti kertoa itestään, naama punotti... No, en kuollu siihen. Nyt lähemmä 6-kypäsenä eivät enää kurssita mihinkään. Oikeastaan onneks..
Mutta huomasin silloin, kun kotoa läksin 17-vee, että ihmisten kanssa pärjäs kun meni vaan rohkeasti kyselemään, varsinkin itteä vanhemmilta silloin. Ja vaikka sai "lunta tupaan" välillä jostain, niin yritin ottaa positiivisesti, huumorillakin ihan, ja nauroinkin kyllä jo silloin paljn itekseni! Mulla ainakin semmonen "sisäinen huumori" ihteni kanssa, keksin runojakin ja värssyjä ja kun ne natsas niin mikä oli hihittäessä... :) :)
No sitten välillä raastoi jokin murhe, ei silloin tietenkään naurattanu, mutta yleensä. Tavallaan mun itsetunto rakentui vasta siinä 19-30 vuosien aikana. Kotiväkeen oli hyvät välit, mutta ei niin usein nähty. Itsellä sitten kun tultiin uskoon, siinä 27-v, niin seurakunnasta löysin ne läheisimmät ystävät sitten, niitä on nyt vielä enemmän kuin alussa, ja useammasta srk:sta, kuulumme hellareihin.
- lazarus_ulos
Hei,itse olen löytänyt seurakunnan kautta ystäviä, Vapaakirkosta ja helluntaiseurakunnista. Siellä on monenlaisia ihmisiä, varmasti löydät jonkun jonka kanssa voit jakaa kaikkia noita asioitasi ja saada vertaistukea jopa.
Jeesus on tullut maailmaan heikkoja ja sorrettuja varten, ja rakastaa ihan jokaista, anna hänelle mahdollisuus hoitaa sinun asiasi kuntoon! Itse olen saanut uuden elämän kun tulin uskoon ja pystyin antamaan anteeksi kiusaajilleni.
Hyvä hengellinen musiikki kun sitä kuuntelet tai itse soitat, hoitaa myös syvältä. - m30.helsinki
Mistä päin Suomea olette ja minkä ikäisiä?
- Tält_pualen_jokkee
Täällä 32-vuotias mies Turusta. Uudet tuttavuudet olisivat aina tervetulleita :)
- teältäpähyvinnii
Itse oln jo lähemmäs 60, mies myös, Keski-Suomesta. Molemmat ollaan jollain lailla "koulureäkättyjä", savoks sanottuna. Mutta elämä on kantanut, ja Jeesus!
- TomofKallio
HS oli just juttua että Suomessa on yli 1miljoona yksin asuvaa !
Eli et ole ainut - jos yhtään lohduttaa ?
Netissä pitäisi olla jotakin että miten yksinäiset saataisiin yhteen !- lazarus_out
Niin, olisi hyvä, että olisi paikka missä "yksinäiset" (tai yksin liikkeellä olevat) voisi tavata toisia yksinäiseksi itsensä tuntevia. Netin kautta voi täälläkin esim jutustella, sekin auttaa, mutta sitten tarvisi olla aivan konkreettisestikin mahdollista nähdä muita ihmisiä.
Itse käyn nimenomaan seurakunnissa, kokouksissa, niinkuin tavallisesti sanotaan, ja siellä usein myös kahvihetki loppupuolella, voi istua kupposella ja kyllä joku aina huomaa ja tulee jutteleen jos olet uusi ihminen siellä! Monet on keskenään sitten myös, kavereineen, mutta ei tarvitse arastella mennä sekaan vaan, siellä ollaan joskus äkkiäkin kiinnostuneita kun tulee joku kauempaa eikä tunneta. Itse menen aina tyrkyttämään seuraa, mun mies on hiaammanoloinen, vaikka onkin sosiaalinen sekin.
En näin yhtäkkiä keksi mitään muuta parempaa paikkaa ainakaan ,missä tutustuisit ihmisiin. Tai onhan kaikkia harrastepaikkoja, liikunnat, kansalaiopiston ryhmät, kielikurssit esim, puutyöt, elokuvakerho, vanhusten auttaminen, ystäväpalvelu (mennä itse ystäväksi jollekin: kurssit varmaan ihan sinne).
Etsippä paikkakunnaltasi joku helluntaiseurakunta, tai vapaakirkkokin, ja katso tilaisuudet milloin on. Ja siellä saa olla ihan sellaisena kuin on, et tarvitse pukua päälle etkä kiiltonahkakenkiä! :)
Ja jos olet kiinnostunut muista ihmisistä, kyllä hekin kiinnostuvat sinusta! Jokainen tarvii kuuntelijaa, ja jokainen voi oppia kuuntelemaan toista, ottamaan osaa toisen elämään. Sitten et enää olekaan yksin, saat olla avuksi ja SINUA autetaan! Älä vaan odota että kukaan muukaan olisi täydellinen, niin hyvin menee! Siunausta kaikille, tai piti sanoa, että: IHAN JOKAISELLE "SINULLE" JOKA SIINÄ ISTUT JA LUET TÄTÄ NYT! Kaikkea hyvää sinun elämääsi, iltaasi, aamuusi, askareihesi. Muistan sinuakin rukouksissani!
Tämmöinen laulu sinulle: " Herra kädelläsi, asua mä saan, turvallisin käsi päällä maan...", tunnetko?
- Bibleistrue
Jumalalta olen itsekin saanut apua elämäni kaikkiin asioihin! En nuorena ymmärtänyt että on olemassa toisenlainenkin tie kulkea ja Jumala palkitsee jokaisen joka hänen kanssaan laittaa asiat kuntoon. Jumalan hyvyys vetää meitä parannukseen (Room 2:4). Raamattu on myös lupauksien kirja ja Jeesus Kristus kehottaa meitä tuomaan kaikki huolemme ja murheemme hänelle niin hän ottaa ne kantaakseen.
[email protected]- iloaHerrassa
sama täällä kans. tänäänki oli hyvä kokous, ja hyvää musiikkia myös. nyt mentävä jo nukkuun ni jaksaa huomenna taas! :) siukkista kaikille, ja jaksetaan!
- ryhmä_uskonnottomille
Mua ahdistaa, että kun on yksin niin ainoa apu/verkosto mitä laiskasti osoitetaan on nämä uskovaisten piirit (tai ammattiauttaja). En ole uskovainen, onko siis vain luonnollista, ettei minulle ole verkostoa mihin kuulua? Ansaitsenko olla yksin, jos en pysty uskomaan? Jos menisin uskovaisiin ryhmiin seuran/ ystävienetsintämielessä, kokisin huijaavani, koska en mene sinne samasta syystä kuin muut. Siis jos en usko Raamatun tarinoihin, miten edes perustelisin, että tuppautuisin noihin ryhmiin? En mitenkään, ainakaan itselleni.
Omalla kohdallani tätä pohdintaa on jatkunut teinivuosista lähtien. Ainoa "avomielinen" porukka paikkakunnallani oli nuorten uskovaispiiri (toinen vaihtoehto bilettäjä-lissut). Tämänkin ryhmän avomielisyys loppui siihen, kun minusta ei tullutkaan illassa uskovaista. Ketään "ei pakotettu" mihinkään ja jokainen "sai uskoa mihin uskoo", mutta kaikkien mielenkiinto sinua kohtaan loppui, kun et myötäillytkään edes niitä uskonnon ydinajatuksia. Niinpä omaksuin yksinäisen ihmisen identiteetin, mikä kai näkyy nyt vielä aikuisuuden kynnykselläkin.
Ideaalitapauksessa löytyisi joku avomielinen tuttavaporukka, jonka kanssa voisi tavata vaikka vain kahvien merkeissä, ilman että siinä täytyisi olla muuta motiivia kuin että viihdytään toistemme seurassa. Miksei se voisi olla riittävä syy kokoontua, että voisi jakaa kokemuksiaan jonkun kanssa ilman velvoitteita ja sitoutumista? Nauttia hetkestä?
T. nuori nainen uskovasta kylästä - Sophiiie
Kuulostaa tosi tutulta. Mä olen täysin 100% ateisti, ei toivoakaan että pystyisin kääntymään uskoon. Ja jos nyt menisin seurakunnan tilaisuuksiin etsimään uusia kavereita, ei meillä olisi kauheasti yhteistä kun heille selviäisi etten todellakaan usko samoihin asioihin.
Jotenkin lohduttavaa että meitä yksinäisiä on enemmän, ettei ole yksin tällaisessa tilanteessa, mutta olisi hyvä jos jotenkin voisi tavata muita yksinäisiä ihmisiä ja luoda ystävyyssuhteita niin. - ryhmä_uskonnottomille
Sophiiie kirjoitti:
Kuulostaa tosi tutulta. Mä olen täysin 100% ateisti, ei toivoakaan että pystyisin kääntymään uskoon. Ja jos nyt menisin seurakunnan tilaisuuksiin etsimään uusia kavereita, ei meillä olisi kauheasti yhteistä kun heille selviäisi etten todellakaan usko samoihin asioihin.
Jotenkin lohduttavaa että meitä yksinäisiä on enemmän, ettei ole yksin tällaisessa tilanteessa, mutta olisi hyvä jos jotenkin voisi tavata muita yksinäisiä ihmisiä ja luoda ystävyyssuhteita niin.Huojentavaa kuulla että muillakin ollut samanlaista ongelmaa kuin itsellä. Ylipäätään yksinäisten tunnistaminen on vaikeaa, eihän se otsassa lue kuka kokee itsensä yksinäiseksi. Ja se tekee oman olon vain yksinäisemmäksi.
Vaatisi varmaan vain jonkun aktiivisen ja rohkean ihmisen joka perustaisi ensimmäisen "kahvitteluryhmän". Facessa ei olisi isokaan juttu, mutta itsellä ei ole rohkeutta aloitteellisuuteen... Pitää varmaan vaan tyytyä nykyiseen asiantilaan :>
Niin tuttu tarina. Minäkin yritin aina pitää pahan mielen sisällä ja olla kiva ja mukava ulospäin, mutta silti tuntuu, ettei minusta pidetä. En uskalla päästää ihmisiä lähelle, koska pelkään sen vain sattuvan. Kuulen aina mielessäni kiusaajien nauravan "Tyhmä tyttö, kun uskoo että joku siitä tykkäisi! Kuka nyt tuommosesta tykkäisi? Hahhahhaa!"
Olen aina ulkopuolinen, tunnen etten sovi mihinkään. Olen äiti, mutta kellään ystävälläni ei ole lapsia eikä kukaan taida juuri pitääkään lapsista. Olen yksin senkin asian kanssa. Olen tosin aloitteellinen tutustumaan uusiin ihmisiin, mutta kuitenkin aina pelkään hetkeä, kun minuun kyllästytään enkä viitsi häiritä samoja ihmisiä koko aikaa. En halua tyrkyttää itseäni enkä olla liian innokas. Seurustelin hiljattain puoli vuotta ja epävarmuuteni ja suhteen ylianalysointi pilasi kaiken. Koko ajan mietin, pitikö mies minusta yhä. Pitääkö tänään? Pitääkö vielä huomenna? Viikon päästä?
Ainoa toiveeni elämässä oli löytää joku, jota rakastaa ja joka rakastaisi minua, juuri tällaisena kuin olen. Kun erosin miehestäni, hän myönsi ettei ollut koskaan oikeasti rakastanut minua. Olimme yhdessä kuutisen vuotta. Hän oli ensimmäiseni. Tuntui kuin hänkin olisi vain pilaillut kanssani. Mennyt naimisiin kanssani ja perustanut perheen, koska ei voinut muutakaan. Nyt hän on tavannut uuden naisen ja hehkuttaa orastavaa suhdettaan minulle.
Se on surullista, miten niin monia vaivaa yksinäisyys. Kumpa voisimme kaikki kokoontua jonnekin ja näyttää/nähdä, ettemme ole yksin. Tiedä kuinka monta uutta ystävyyttä siitä voisi syntyä.- keski-ikäinen_
Sinulla oli hyvä rehellinen kirjoitus, kiitos kun kerroit muillekin! Ihmisen muistissa pysyy joskus kauan vanhat loukkaukset, mutta suhteuta ne niin, että ne eivät enää vaivaa sinua, esim ajattele että ne oli aikanaan keskenkasvuisten itseensäpettyneiden "tyhmien" sanomisia (niin itse ajattelin vastaavista). Kukaan ajatteleva ja tasapainoinen lapsikaan ei toista hauku, se vaan on niin. Millaista lie ollut heidän kotonaan.?
Seurakunnissa kokoontuu esim äiti-lapsi-piirejä, tai kerhoja vähän vanhemmille, löydät varmasti niistä ystäviä, ja heidän kauttaan taas uusia... Meilläkin seurakunnassa ( tai yli kuntarajojen) on moni löytänyt puolison.
- 007007
Maailma on vitumainen paikka ja siksi jää!
- myrskyäpäin
Ensin täytyy alkaa rakastamaan itseä ennenkuin on muiden kanssa. Itse sain apua joogasta, kun sattui iloinen opettaja.
Luota itseesi; elämäsi ei ole kenenkään toisen taskussa ei,
vaan jokainen on oman laivansa kapteeni. - uhbugb
Aina kuulee noita, "ensin pitää oppia rakastamaan itseään, ennen kuin muut voivat rakastaa sinua"-tyylisiä juttuja. Oikeasti kukaan ei kaipaa tuollaista naisten lehtien totuuteen perustumatonta paskan jauhantaa!
Itse olen rakastanut itseäni pienestä pitäen juuri sellaisena kuin olen. En mitenkään narsistisella tavalla, vaan terveellä tavalla. Ja vaikka ehkä nyt kuulostan negatiiviselta, niin yleensä saan kuulla olevani positiivinen ja aurinkoinen ihminen. Kuitenkaan KUKAAN ei halua viettää aikaa kanssani. (paitsi sisarukseni)
Kaipaan kuitenkin muunlaista seuraa, kuin vain sisaruksiani, koska en jotenkin pysty puhumaan heille kaikesta.
Ja olen etsinyt seuraa niin kovasti. Kaikki nettitreffipalstat on kokeiltu. Tinderit, Okcupidit jne... Tältä palstaltakin olen etsinyt seuraa ja aina se tutustuminen jossain vaiheessa päättyy. Ei minun toimesta, vaan sen toisen toimesta.
Silti jokainen ihminen on AINA kutsunut minua mukavaksi. En tiedä mitä teen? Kaipaan vain ystävää jolle jutella, enkä ymmärrä miksi sellaisen löytäminen on niin vaikeaa. Missä ovat kaikki muut yksinäiset? Asun Helsingissä. Suomen suurimmassa kaupungissa ja silti ei vain seuraa löydy.
Enkä todellakaan odota että sen toisen ihmisen pitäisi osata rakastaa itseään jotta voisin olla hänen ystävänsä. Päin vastoin, olen mielelläni tukena vaikka masennuksesta kärsivällekkin ihmiselle. Sukupuolesta riippumatta.
Mielestäni en ole edes tylsää seuraa. Olen kiinnostunut jota kuinkin kaikesta. Ja minua on aina kutsuttu hyväksi kuuntelijaksi, joka on aidosti läsnä. Mutta silti aina joka kerta tutustuminen loppuu ennen kuin se on kunnolla alkanutkaan. Ihan kuin olisin kirottu?
Olen yrittänyt tutustua ihmisiin sekä ihan vain ystävämielessä, että myöskin deittailumielessä. 99% kerroista kukaan ei koskaan kerro minkä takia he eivät halua tavata uudestaan. Pari kertaa joku on kuitenkin antanut syyn. Ja se syy on ollut ujouteni.
En ole mikään supliikkimies, sen tiedän kyllä. Itse en välttämättä kutsuisi itseäni ujoksi, koska en erityisemmin jännitä. Olen vain todella huono smalltalkissa. Enkä ole kovinkaan hyvä keksimään aasinsiltoja asioista toiseen, eli se keskustelu ei ehkä liiku niin jouhevasti kuin moni ehkä toivoisi. Ja ilmeisesti varsinkin täällä Helsingissä se on tarpeeksi hyvä syy olla koskaan enää tapaamatta toista. Ilmeisesti kaikki viettää aikaa mielummin ekstroverttejen kanssa. On kai vain niin tärkeää ettei keskustelu koskaan töki. Ilmeisesti hiljaiset hetket ovat kamalin asia koko maailmassa. En tiedä minkä tähden, mutta ilmeisesti näin se vain on. Kuitenkaan en edes ole mitenkään toivottoman hiljainen. Kun tapaan ihmisiä, niin keskustelua syntyy melkeinpä koko ajan. Se ei vain etene niin jouhevasti kuin ekstrovertin kanssa, joten se ei riitä. Ihmiset haluavat olla sellaisen ihmisen kanssa jolta pulppuaa sanoja suusta jatkuvalla syötöllä ilman pienintäkään ponnistusta.
Joten pitää olla päivästä toiseen aina yksin. Yhä edelleenkin tykkään itsestäni todella paljon juuri sellaisena kuin olen. Toisinaan kuitenkin mietin että kuinka kauan enää pystyn rakastamaan itseäni, kun jatkuvasti saan kokea ettei kukaan muu halua viettää kanssani aikaa. :(
Ja tosiaan, jos joku Helsingin seudulla asuva ihminen haluaa tutustua, niin tähän saa vastata. Mieluiten kuitenkin tutustuisin alle 40-vuotiaaseen, koska pelkään ettei minulla olisi mitään yhteistä sitä vanhempien kanssa ja sen takia keskusteleminen olisi varmaan sitäkin vaikeampaa. Itse olen siis 31-vuotias.- keski-ikäinen_
Olet samanikäinen kuin yksi omista lapsistamme, Uhbugb.
Älä luovu toivosta! Vaikutat tosi positiiviselta ja järkevältä itsenäiseltä ihmiseltä, vielä tupsahdat samanluontoisen kanssa yhteen joku päivä, usko vaan! Kuule, ei kaikki naisetkaan ole mitään suupaltteja. Itse olen maalla kasvanut isossa sisarusparvessa, mutta silloinkin oli mukava seurata välillä etäänpää muita, ettei aina ota osaa joka juttuun.
Jämäkkä periaatteitten mies on parempi, kuin sellainen joka baareissa korvaan kuiskuttelee, yäk. Eninosa naisia arvostaa juuri sinunlaistasi miestä, usko huviksesi! Se ei vaan ole vielä osunut kohdallesi, ehkä vielä "käy läpi omia koulujaan jossain ensin"? nimittäin elämässä on johdatuksen makua, jonkun pitää ensin tulla valmiiksi sinulle, tai sinun hänelle? Uskotko Jumalaan? - Nhki31
Moi uhbugb,
olen 31-vuotias helsinkiläinen nainen ja pystyn samaistumaan kertomiisi juttuihin. Kiinnostaisiko tutustua esim. sähköpostin merkeissä?
- Tuholaistorjunta
Aletaan korjata jälkiä.
https://www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/1986 - rakastakärsiunhoita
just noi jaarittelut "rakasta itseäsi ennenkuin voit rakastaa muita"...tai " kun et etsi,niin se löytyy".,.tai "kun et kerran liiku mihinkään niin eikai kukaan ovelle tule hakemaan!".. kaikki ihan yhtä suurta potaskaa. kyllä kaikki ansaitsee rakkautta, minä en todellakaan rakasta itseäni,enkä näe siihen mitään syytä. mikä sen lauseen tarkoitus on??rakasta itseäsi?? millälailla>? iltaisin joudun yksin rakastamaan itseäni, kuinkas muutenkaan, ja joudun syöttämään itsäni,ja hieromaan kipeät koipeni. eikö se ole lähinnä pakollisten tarpeiden tyydyttämistä,itsensä hoitoa. miten rakastetaan itseään,ei ole selvinnyt. kyllä ihminen ansaitsee,tarvitseee toisen,on aika lailla normaalia haluta olla hyväksytty ja rakastettu. harva ihminen on yksineläjä. niitäkin on, mutta uskon että sellainenkin kaipaa toisinaan ihmistä kainaloonsa.jonkun joka rapsuttelee. ei siinä itteesä tarvia rakastaa.
- nokipannueukko
Pitäisi välittää itsestään niin paljon ensin, että on suht koht tasapainoinen elämä. Kun on tasapainoinen, sen huomaa muutkin, ja sen jälkeen löytää paremmin muitakin joilla samanlaiset arvot esim. En voisi olla parisuhteessa sellaisen kanssa, joka ei osaa olla myös yksin. Hyvä yhteiselo syntyy siitä, että suht mallillaan ihminen sisäisesti (voi silti olla masennusta esim joskus, ahdistua vaikeista asioista, se on ihan normaalia ihmisyyttä!) , koska sisäinen vahvuus on se mikä kantaa ihmistä.
Elämässä on niin paljon kiitoksen aihetta, kyllä! Pääsetkö esim kävelemään, juokset,voit kiivetä kallioilla ja metsissä? Ehdota jotain patikointiretkeä päiväksi, tai pariksi tunniksi nuotiolle, jossain palstalla, seurakunnan esim? Olet saanut oppia lukemaan, saat tietoa mistä asioista huvittaa? Sinulla on lahjoja tehdä mitä vaan käsilläsi, leivot limppuja, pullaa (kutsu joku kahville? ), voit lenkittää jonkun kipeämmän koiraa? Ei maailmasta mukava tekeminen lopu! Yhdessä tekemistä porukassa vaikka ensin, sieltäkin voi löytää "sen oikean". Tärkeintä on se, että on asioita jotka yhdistää, sitten molemmilla hyvä olla vähän omiakin mikä kiinnostaa, niin ei kannata yrittää estää toista harrastamasta jotain omia juttujaan. Kannusta ennemmin!
Hyvää kevättä, avointa mieltä jokaiselle!
- Ronviisli
Oon niin masentunu, etten jaksa ees lukee tota. Alan vaan heti kirjoittaan, ei kai täs kaua mee. Mua ei kiinnosta mikään, en siis jaksa paneutua asioihin, kiinnostua ajankohtaisista asioista tai mennä minnekään mehoihin. En edes tietä minne menisin, johonkin lähi kapakkaan istuskelemaan vaikka en edes juo? Okei mä luin sen nyt. Se, että ei ole ketään, ei varmasti ole kivaa. Muttei sekään, että on 1 kaveri, kuten minulla. Mieti mikä riski. Tämä ihminen on kaikkeni. Olen riippuvainen hänestä. Mun vaihtoehdot perjantai-illan ohjelmaksi ovat olleet yksinäisyys tai Heikki, joten olen alkanut tehdä erilaisia kirjallisia suunnitelmia siitä kuinka hakeudun ihmisten ilmoille, sillä ilman aktiivisuutta en varmasti saakaan mitään uutta elämääni. Mutta taas on se tunne, että ei vittu 5 vuotta taas meni ja tässä sitä ollaan yhä. Muta aktiivisuus on se ainoa asia, jolla saa elämäänsä uutta.
Ei koita hakea mitään muuta kuin uutta. Ja sitten antaa vaan itsensä hiljaa kuiskata miltä tuo uusi tuntuu. Uusi ahdistaa, mutta sen huudon alla on se pieni ääni, joka yrittää kertoa huolensa ja toiveensa kun vain löytyisi kuuntelija. Kaikki tuntuu vaikealta ja ymmärrän täysin mitä tarkoitat tyhjyydellä ja yksinäisyydellä. Tarvitsen jotain, enkä minä etkä itse asiassa sinäkään tiedä mitä se on. Mielesi on luonut ongelman. Ongelma on totta ja samalla epätosi. Sitä ei voi ratkaista ajattelulla suoraan, mutta epäsuorasti, samoin kuin perhonen laskeutuu olkapäälle juuri kun on lakannut yrittämästä. Ongelman voi ratkaista. Mutta se ei ole mahdollista samalla tasolla millä se on luotu. Ruoki mieltäsi, anna sille eväitä. Esittele sille mitä on tarjolla. Anna sen kiittää ja tehdä mitä se tekee. Lopulta kuulet kuiskauksen, joka on pyyntö rakastaa. Ja huomaat astuneesi ensmmäisen askeleen. - aivanyksin
Teksti on aivan kuin minun suustani tullutta.
Minäkään en tiedä mitä tehdä. :( - Janse1
"Näkymätön tyttö":
Jos uskallat kertoa itsestäsi vähän enemmän varsinkin hieman tarkemman, (vaikka maakunnan), siaintisi voisimme harkita yhteydenpitoa. :) Vaikka vain kirjoittelua. Tarkempi sijainti siksi, että jos joskus olemme sitä mieltä, että haluaisimme vaikka tavata, niin olisi hyvä ettei välimatkaa olisi kauheasti. :)
Itse ole herkkä, luultavasti jopa erityisherkkä, mies 30 ikävuoden tienoilla.
Minulla ei varsinaisesti ole suuria ongelmia noiden kertomiesi asioiden suhteen.
Olen siis herkkä, ja romanttisuuteenkin taipuvainen. Jos johonkin ihmiseen ihastun tai myöhemmin rakastun, teen kyllä kaikkeni, että hänellä on hyvä olla. Läheisyys on tärkeää, avoimuus ja luottamus.
Ilman TODELLA painavaa syytä en kyllä lähde kenenkään luota kävelemään.
Viimeisin (ensimmäinen) parisuhteeni, vajaat 5 vuotta kestänyt, karahti siihen, että minut jätettiin. Miksikö? Koska hän "säikähti" sitä, että olisimme aina yhdessä, eikä hänen elämäänsä tulisi enää koskaan ketään toista. Hänen tunteensa seilasivat muutenkin tällä saralla laidasta laitaan. Itse olen parisuhde-ihminen ja mielestäni elämä on liian lyhyt kaikenlaisille sydänsuruille ja yksinäisyydelle.
Jos olet kiinnostunut vaikkapa ensin vaan kirjoittelusta, niin laita tietoa, että miten sinut tavoittaa. Ja vaikkei, niin kiitos kuitenkin. :)
Muuten: Et todellakaan ole tuntemuksiesi kanssa yksin.
Ja komppaan niitä ihmisiä, jotka ovat sanoneet, että pitäisi olla parempia kanavia ihmisten kohtaamiselle. - kakkakikkeli
r0daufjiodfjofjfoifjoijoianfoianfoianoi
- Kolahtaapi
Ihme ettei mikään päättynyt vielä sanaan "M13st1ss1t". Saakelin epäluottavaiseksi olen mennyt näiden aloitusten kanssa.
- abcdf
Luin kaikki tekstit tästä keskustelusta :) Samaistuin suurinpaan osaan. Haluaisiko joku teistä kirjoitella esim sähköpostissa? Olen 20-30v nainen
- josminuaeiolisiolemassa
Itsellä todella samanlaisia ajatuksia. En tiedä mitä tekisin. Minulla ei ole yhtään ystävää. Silti olen melko tavallinen nuori nainen, eikä kukaan varmaan kadulla näkisi minussa mitään outoa. Olen aina ollut aika hiljainen ja ujo sekä kiinnostunut eri asioista kuin muut. Alakoulussa oli vielä ne pari kaveria, en tarvinnut enempää. Yläkoulussa kaikki muuttui. Eri ihmiset ja vähitellen kiusaaminen alkoi. Sitten kaikki olikin pelkkää kiusaamista ilman yhtään kaveria. En luota enää keneenkään. Silti haluan tulla ihmisten kanssa toimeen ja miellyttää heitä. Niin vaikeaa löytää kaltaisia ihmisiä ja yleensä vain ne ymmärtävät, jotka ovat kokeneet samaa. Ärsyttää ihmisten huoleton elämä, kun oma arki on pelkkää selviytymistä. Pelkään, että teen virheen joka asiassa. Olen aina ollut epävarma, mutta elämäni tähän asti vaikeimpien vuosien jälkeen tuntuu, että koko persoonani on kadonnut. Välillä en tunnista itseäni. Olen muuttunut aivan väärään suuntaan ja en pysty olemaan sellainen ihminen, joka haluaisin olla. En osaa lainkaan olla miesten kanssa. Tuskin koskaan pystyn seurustelemaan. Suurin huoli on kuitenkin se ulkopuolisuus ja yksinäisyys ja luottamuksen puute. Ajattelen, että parempi yksin, kun kumminkaan en pysty luottamaan ja olemaan aito.
Välillä ajattelen, että olen ansainnut tämän. Silti tiedän, että minä en ole tehnyt mitään, että olisin ansainnut tämän. En koskaan voi antaa anteeksi sillä nämä vuodet ovat olleet liian raskaita. Ja nyt en pääse yli ja en pysty jatkamaan. Poljen paikallani ja pelkään virheitä, sillä olen tehnyt jo yhden suuren virheen. Olisin niin halunnut elää normaalia elämää. Koko elämä ollut jotain kauheaa taistelua päivästä toiseen ja vuodet menneet kuin sumussa, en muista niistä mitään. En voi syyttää vanhempiani, vaikka eivät hekään minua oikein ymmärrä ja eivät ole tarpeeksi tukeneet. En olisi koskaan halunnut olla mikään suosituin. Olisin vain halunnut vähän helpomman tien. Edes pari ihmistä, joihin tukea. Tuntuu itsekkäältä valittaa, kun tietää joillakin menevän huonommin. Pelkään vaan niin paljon sitä, että nämä vaikeat vuodet ovat määrittämässä elämäni suunnan ja en pysty koskaan olemaan oma itseni toisten seurassa. Jos joku tulisi ja pelastaisi minut ja pystyisin taas hymyilemään. Edes yksi päivä ilman surua. Mutta tiedän tämän olevan jotain haaveilua. Olen nuori, mutta jos kulutan seuraavat vuoteni näin niin kaikki menee hukkaan. Olen menneisyyden vanki. En halunnut tällaista elämää ja vaikka yritän ajatella positiivisesti niin en pysty unohtamaan. Minut saatiin niin helposti särkymään, kun olin niin herkkä, enkä kestänyt paljoa. En pääse eteenpäin. En todellakaan tiedä mitä teen. Anteeksi valitus. - Uusystava
Hei! Täällä olis yksi yksinäinen nainen. Janse1 mistä päin olet
- uusystava
Trexnonar kirjoitti:
Hei, ite oon Turusta. Mies 30v. Entä sinä?
Pohjanmaalta
- huhhhhhhhhhhhhhhhhh
Trexnonar kirjoitti:
Aah, se on vähä pitkä matka :P
Neitosille varoituksena, että tämä "Trexonator" on litteämaa-hörhö. Hänen litteämaa-hörhöilynsä tähtitiedepalstalla löytyvät hänen nikkiään klikkaamalla. Eli ei ehkä ihan fiksuimmasta päästä oleva mieshenkilö.
- Parsis
Samat setit minulla. Varsinaisia kavereita tai ystäviä ei ole ja vanhempia en naamatusten ole nähnyt puoleentoista vuoteen. Lapsena jotenkin jäin vain kaiken ulkopuolelle. Nykyisin pärjään elämässä muuten ihan hyvin. On töitä ja opiskeluakin siinä ohella. Tulen toimeen ihmisten kanssa, mutta en vain osaa lähestyä tai päästää ketään lähelle vaikka haluaisinkin, joten ystäväsuhteita en ole onnistunut muodostamaan. Tai no... yhden onnistuin, mutta se meni karille. Taitaa tulla tämä jussi sitten vietettyä yksin.
Jos haluat jutella AP, tai miksei joku muukin, joka sattuu lukemaan tätä, niin mailia saa laittaa tänne: [email protected] . Olen siis 27v nainen Helsingistä, mutta vaikka paikkakunta olisikin eri niin minulle kelpaa nettirupattelukin :) . Harmi :( tiedän, miten paljon se oikeesti sattuu. Mä ainaskin haluisin juttukavereit, mut ku ketään ei oikeesti kiinnosta, siks aika tuntuu joskus pysähtyneen. Löytysköhän täält ketään, jolla on kiusaamis, itsemurha-ajatuksia tai vain ei jaksa elää. Sellanen itse ainakin oon
- rokisut
kiusaamis ja itsemurha ajatuksia löytyy oikeestaan molempia lähes päivittäin, ne on ollut osa mun elämää yläkoulusta asti ja ei ne oo koskaan lähteny pois, eli et siis ole yksin...
- nuori___nainen
Kuulostaa lähes omalta tekstiltä. Varsinkin tämä:
"Tuntuu että rakkauden arvoisia ovat vain ihmiset jotka eivät ole näin ongelmallisia."
Tiedostan, että olen ehkä masentunutkin, enkä siksi kaikkein rattoisinta seuraa. Haluaisin olla hauska, miellyttävä ja mielenkiintoinen, mutta kun en ole. Koska minulla ei ole noita ominaisuuksia, minulla ei ole mitään, minkä vuoksi voisin vaatia toisen ihmisen rakkautta. Ei mitään mitä antaa toiselle. Tuntuu vain niin epäreilulta, että jos ei jaksa kuten muut, ei ole oikeutta tulla hyväksytyksi ja arvostetuksi. Se on oikea syöksykierre, jos ei jo teinivuosina pääse sopivaan porukkaan, joka nostattaa itsetuntoa ja statusta, niin koko elämä kuluu helposti epävarmuudessa. - 54826
tulkaa kaikki yksinäiset keskustelemaan
http://arinblogi.com/ voin olla ystäväsi. olen täällä😁 sähköpostikauttakin voin pitää yhteyttä. Olen samankaltainen,olen kohta 32v ja 5lapsen äiti. Olen pelkään mutta voin olla vain täällä pelon vuoksi. En luota vaikka olen myös sosiaali. Mutta yksinäisyyttä puran tänne.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
KUPSinpelaaja vangittu törkeästä rikoksesta
Tänään tuli uutinen että Kupsin sopimuspelaajs vangittu törkeästä rikoksesta epäiltynä. Kuka pelaaja kysressä ja mikä ri171465- 281305
Minun oma kaivattuni
Ei ole mikään ilkeä kiusaajatyyppi, vaan sivistynyt ja fiksu sekä ystävällinen ihminen, ja arvostan häntä suuresti. Raka631202Miksi ihmeessä nainen seurustelit kanssani joskus
Olin ruma silloin ja nykyisin vielä rumempi En voi kuin miettiä että miksi Olitko vain rikki edellisestä suhteesta ja ha111092Tervehdys!
Sä voit poistaa nää kaikki, mut mä kysyn silti A:lta sen kokemuksia sun käytöksestä eron jälkeen. Btw, miks haluut sabot651036Persut nimittivät kummeli-hahmon valtiosihteeriksi!
Persujen riveistä löytyi taas uusi törkyturpa valtiosihteeriksi! Jutun perusteella järjenjuoksu on kuin sketsihahmolla.271025Onko ministeri Juuso epäkelpo ministerin tehtäviensä hoitamiseen?
Eikö hänellä ole kompetenttia hoitaa sosiaali- ja terveysministetin toimialalle kuuluvia ministerin tehtäviä?91013Elia tulee vielä
Johannes Kastaja oli Elia, mutta Jeesus sanoi, että Elia tulee vielä. Malakian kirjan profetia Eliasta toteutuu kokonaan30989Sakarjan kirjan 6. luku
Jolla korva on, se kuulkoon. Sain profetian 22.4.2023. Sen sisältö oli seuraava: Suomeen tulee nälänhätä niin, että se6981Kaupungin valtuuston yleisötilaisuus
YouTubessa katsojia 76 Buahahaha buahahaha buahahaha buahahaha buahahaha buahahaha1980