Masennus ei ole sairaus,

En ihan samaa mieltä ole että olisin ollut surullinen viimeiset 5 vuotta. Toki sitäkin olen mutta kyllä vaikean masennuksen puoleen käännyn itseni kohdalla. Mutta mitä lääkkeisiin tulee niin olen samaa mieltä. En usko psykiatriaan enkä lääkkeisiin. Aikoinaan kun muka niin sanottua hoitoa sain niin saivat iloisesta, sosiaalisesta ihmisestä pelokkaan, yksinäisen, itseään inhoavan yksilön. Toki vaikea masennukseni omalta osaltaan on muuttanut minua mutta mtt viimeisteli sen etsimällä minusta vikoja, vähättelemällä ja valtaa käyttäen. Nyt kuljen vapaana mtt.stä ja olen tippunut yhteiskunnan rattaista totaalisesti mutta aion pärjätä ja olen tyytyväinen kun kukaan ei kontrolloi. Olenkin tullut siihen tulokseen miten helppoa on psykiatrin työ-lätkäistään diagnooseja ja tehdään hoitovirheitä mutta vastuuseen ei joudu koskaan. Pääasia että hyvä palkka juoksee ja provikat tulee sen mukaan miten onnistuu lääkkeitä ihmisille tyrkyttämään.

Joo suruakin se voi olla, mutta masennus on pohjimmiltaan kuitenkin toivottomuutta.

Ei siihen lääkkeet autakkaan, kun se ei ole sairaus. Masennukseen auttaa vain lohdutus ja toivo.

Tulevaisuuden pelko ja yhteiskunnan asettamat paineet masentaa. Sellanen kauhea kilpailu työmarkkinoillakin. Joka puolelta tulee jonkinlainen täydellisyyden vaatimus, jonka seurauksena ihmiset kokee riittänättömyyttä.

Tämä nykymaailma vain kuluttaa ihmiset loppuun. Ihmisestä on tullut hyödyke. Parisuhteissakin sen usein huomaa. Kaikki on hyvin pinnallista ja itse ihminen unohtuu.

Nykyelämä on täyttä hulabaloota. Kiire kiire, ura, harrastukset, saavutukset ym.

Kaikki pitää saavuttaa heti ja siinä on valtavat riskit. Mikään työpaikka ei ole enää varma ja se luo velalliselle omat paineensa. Ja jos et lähde tähän hullunmyllyyn mukaan, niin sä olet maailman silmissä luuseri, joka ei näe omaa parastansa.

Siksi masennus on myös eräänlaista loppuunpalamista.


Mutta kaikenkaikkiaan sitä voisi kuvata sanalla toivottomuus.

Ei se mikään sairaus olekaan vaan oire jostain, jota ei tule vähätellä.

Masennukseen auttaa yhteisöllisyys, tasavertaisuuden tunne sekä rutiinit.

Tämän vuoksi Suomessa masentuneet laitetaan johonkin kuntouttavaan työtoimintaan mukaan, vaikka noissa monesti tuntee itsensä vielä huonommaksi. Siis SAATTAA tuntea.
Masentuneiden pitäisi päästä tasapainoisten ihmisten kanssa tekemisiin, jotta saavat uusia näkökulmia asioihin ja eivät tunne itseään niin erilaisiksi.
Hierarkiaa on mielenterveystoiminnassakin.

Kannattaa harrastaa psykoedukatiivisia asioita jos haluaa lievittää masennusta. Ymmärrys saattaa auttaa asiaa.

Tässä mielestäni ihan hyvä opettavainen puhe:

https://www.youtube.com/watch?v=emHAoQGoQic

Totta. Masennus ei ole sairaus sen enempää kuin onnellisuuskaan. Ei kannata uskoa valtion, teollisuuden, psykiatrian ammattikunnan tai niin sanottujen potilasjärjestöjen ja vastaavien propagandaa vastakkaisesta näkemyksestä. Saa vaan itsensä tai läheisensä/ystävänsä pahemmin sykkyrään ja potentiaalisesti väärille urille sen suhteen miten selvitä elämäntuskasta.

Ap:n toisen kohtaan voisin esittää vaihtoehtoisen näkökulman, sillä kyllähän psykoaktiivisin ainein voi tunteitaan keinotekoisesti muunnella. Ei se asioiden syitä tietenkään ratkaise, mutta poistaa tuskatuntemuksia, itse asiassa kaikki tuntemukset. Käyttöön liittyy isojakin terveysriskejä, joten en henkilökohtaisesti kenellekään sitä linjaa suosittele, mutta ymmärrän heitä, jotka sille tielle lähtevät. Suomen käytetyimpiä "masennuslääkkeitähän" ovat alkoholi ja sitten vasta SSRI-aineet.

Myönnän itsekin tuskaani psykoaktiivisin ainein välillä turruttaneeni. Oma valintani on ollut alkoholi, miljoonan muun suomalaisen tapaan, koska pidän sitä tuhannesti turvallisempana vaihtoehtona virallisiin "masennuslääkkeisiin", SSRI-aineisiin, verrattuna.

Surulla ei pääse eläkkeelle, vaikealla masennuksella pääsee , masennus on siis sairaus.

Olen lähes 50 v. ukko, ja ollut masentunut jo lapsesta lähtien, siinä 40 vuotta. Nuorempana yritin itsaria pari kertaa tosissani, ja lisänä muutama typerä kännisekoiluyritys päälle. Olen todella syrjäytynyt mielenterveyseläkeläinen, käytännössä erakko, mutta muutama hyvä ystävä minulla tosin on. En käy missään hoidoissa enää, ei niistä ole ollut minulle mitään hyötyä koskaan (paitsi eläkkeelle pääseminen). Nuorempana olin 4 laitosjaksoa vuosia mtt asiakkuutta ja psykiatrin juttuja.
Haaveilen leiskauttaa itseni parvekkeelta alas, mutta en halua että naapurin lapset löytävät kuolleen miehen. Muuten se olisikin hyvä, menisi ehkä onnettomuudesta kun puoliksi palanut tupakka löytyisi vierestä: se vaan tippui vahingossa istuessaan parvekkeen kaiteella tupakalla, kännissä tietenkin.
Mutta se on vain haaveilua, ehkä jotain yritystä lohduttaa itseä, että sellainenkin mahdollisuus poistua on olemassa.
Olen näiden vuosien jälkeen alkanut hiljakseen vaan hyväksymään sen että masennus on osa perusluonnettani, ja se ei lopu. Jotenkin se helpottaa, mutta en osaa sanoa miksi. Jos sen keksin niin kerron teillekin.

Lukaisin koko viestiketjun pikaisesti läpi. Kukaan ei ole vielä kommentoinut sitä, mikä erottaa masennuksen ja surun oikeasti toisistaan.

Suru on jotakin, minkä laukaisee ulkoinen voima. Läheisen kuolema on hyvin tyypillinen laukaisija. Jos ihminen on terve, hän toipuu tuosta tapahtumasta.

Masennus on sensijaan ihan oikea sairaus, jonka syynä on aivojen välittäjäaineiden virhetila. Jos tällainen ihminen kokee suuren surun, hän todennäköisesti ei toivu tuosta tapahtumasta vaan ajautuu masennukseen. Nuo välittäjäaineet voivat olla myös niin paljon pielessä, ettei mitään ulkoista masennuksen käynnistäjää edes tarvita.

Niin yksinkertaista.

Ymmärrän kyllä, että henkilö joka ei ole oikeaa masennusta kokenut, ei asiaa ymmärrä. Mutta tuokin olisi helppo demonstroida jokaiselle, laskemalla hemoglobiiniarvo riittävän alas ja katsomalla miten ihminen masentuu. Kun tälle ihmiselle annetaan hyvälaatuista lisäverta, hän toipuu masennuksestaan puolessa tunnissa.

Täällä väitetyn teorian mukaan ihmiselle tulisi suru, alhaisen hemoglobiinin vuoksi ja se poistuu kun hemoglobiini palutetaan normaalille tasolle.

krapula on masennuksen esiaste. masennus on silloin, kun ei enää edes rehellisesti vituta,ei sureta vaan kaikki on vaan tasasta paskaa. silloin on hyvät neuvot kalliit. nää pillerit kun ei poista sitä ongelmaa vaan piilottaa ne joksku aikaa. probleemin suurin aiheuttaja on liian vähänen liikunta,huono safka ja huono nukkuminen. siihen vielä henkilökohtaset ongelmakentät,koetut paskat keissit ja taipumus vaipua synkkyyteen tilaisuuden tullen. siellä sitä ollaan:krapulamaisessa mielentilassa ilman tunteita,itsetuntoa tai unelmia. ei oo oikeen kivaa vaikka mitä tekis. koittakaamme rimpuilla hyvät kanssa ihmiset. näin se vaan on...sentää kesä tulee.se on hyvä... ;>

Näkisin niin että masennus on turhautumista (frustraatio) elämään.
Jotkut ketä näkevät elämän todellisuuden, ovat liian viisaita elämään.
Jotkut turhautuvat, kun mikään ei toimi.
Minut on todettu sekamuotoiseksi persoonallisuushäiriöiseksi, ja vittu niiden kaikenlaisten haittojen mukaan. Muun muassa tunteettomuus. Psykologi kertoi näin. On minulla paperitkin siitä. Ä.O. tutkimuksessa minut todettiin kuitenkin keskivertoa älykkäämmäksi. Itse tunnen silti olevani tyhmä.
Aion tappaa itseni viimeistään n. vuoden sisään. Tiedän jo miten sen teen.

Voi pirskatti että se on helppo terveen sanoa ettei masennus ole sairaus vaan surua! Jos diagnoosina on psykoottinen masennus ei siinä ole kyse surusta vaan jostain aivan muusta. Toivoisin jokaisen joka muuta kirjoittaa kokevan saman tunnelin jota olen elänyt viimeiset kymmenen vuotta. Ajatelkaa vähän "terveet" mitä kirjoitatte. Se joka jää henkiin masennukseen sairastuttuaan on onnen pekka.