inhottava ongelma

Ensimmäinen ajatukseni: ne lapsuudesta asti kokemasi takaiskut eivät ole käsitelty ja ok, päinvastoin, ne ovat yhä kesken, eikä se ole mikään ihme.
Elämässäsi on tapahtunut varmasti mukavia ja voimaannuttaviakin asioita, mutta rankkojen kokemusten käsitteleminen syö helposti nekin voimat. Itsetuhoajatukset tulevat juuri silloin kun voimat alkavat loppua. Silloin pitää voida kertoa ääneen nekin ajatuksensa jollekin, kuvailla asiat niin kuin ne tuntee, jotta tunne pääsee purkautumaan eikä kasaannu ja aiheuta vain lisää ahdistusta.
Ongelmilla on tapana selvitä silloin, kun niiden kanssa ei jättäydy yksin. Siispä pidä kiinni siitä hoitavasta tahosta joka sinulla on ja puhu sille, käytä sitä apunasi ja pysy uteliaana äläkä anna periksi negatiivisille ajatuksillesi.
Sinä et ole syypää siihen miksi kodissasi juotiin jne., sinä olet kaiken sen uhri. Ja uhrilla jos kenellä on oikeus eheytymiseen.

Hei,
ihan samaa rataa mennään. En tiä minkä ikänen oot, mutta itte oon jatkanut samaa rataa liki 30v. Oli päihteet ja mt-ongelmat perheessä läsnä ja vaikenemisen kulttuuri. Apuja ei haettu eikä haluttu. Pidettiin kaikki piilossa. Teini-iässä ajattelin et lapsuushommat; käsitelty. Sit aloin hautomaan itsemurhaa. Sitä kesti viitisen vuotta, 2x yritin ja kummastakaan ei jäänyt viralliseen rekordiin jälkiä. 18v aloin ottaa viinaa niin paljon kun pystyin. Ja pidin sen kuosin muutaman vuoden; romutin kaiken ja join. Millään ei ollu mitään väliä. Sit löysin hetkeks kumppanin, muutama vuosi meni ok kunnes erosta taas lähdettiin syville vesille ja itsetuho ja kaikki vanhat jutut tavallaan tajuamatta kertautui siinä. En mä väitä että sulla ois näin, mutta mä oon jo satamiljoonaa kertaa ajatellut että hommat on selvitetty ja mä en jaksais enää käydä niitä kenenkään kanssa läpi, mut ei ne ole. Jotkut kaiut jatkuvasti sieltä lapsuudesta alkaen huutaa, että musta ei ole mihinkään, mulla ei ole tarkoitusta eikä funktiota ja olis kaikille (varsinkin mulle itselleni) parempi jos päästäisin vaan irti ja hyppäisin.

En oo vielä hypännyt.

Mä olen pikku hiljaa rakentanut pikku sirpaleista itselleni sitä tulevaisuutta, mihin mulla ei pitänyt olla mahdollisuutta. Ihan päin vittuahan menee välillä vieläkin, mutta nykyisin piilotan sen niin taitavasti, etteivät enää saa duuneista ja kouluista mua potkittua siksi pihalle. En oo vielä hakenut terapiaa ihan taloudellisista syistä, mut elän siinä toivossa, että pääsen oikeesti puhumaan joskus sen pahan sisältäni pois jollekin ihmiselle, joka osaa vähän ohjata et mihin suuntaan kannattais mennä, että tää noidankehä joskus loppuis. Nyt tää on ollut vaan vuodesta toiseen pärjäämistä, selviämistä ja loputonta itseinhoa.

Eilen viimeks kirjoitin sydänverellä (kuvainnollisesti) lupaukset paperiin että lopetan juomisen ennen kuin pilaan kaiken. Että haen apua, ennen kuin on liian myöhäistä. Tänään olen napannut taas kaljaa ja pari nappia, että kestäisin vielä huomiseen.

Mä tiedän, että ne väitti sulle, että sun pitää olla vahva. Älä vitussa uskottele sitä itselles enää. Se vahvuus, mitä me päihdeperheessä on opittu on ihan päin vittua. Se on sisäänpäinkääntynyttä jästipäisyyttä ja kyvyttömyyttä pyytää apua.

Mä en vieläkään osaa sanoa, että auta mua, edes sillon kun pää on puoliks irti.
"Anna mun olla, mä pärjään kyllä."

Ja uteliaisuus olla täällä ja kyky empatiaan ovat merkittäviä piirteitä. Älä liikaa tuomitse että peli on menetetty rankan menneisyyden vuoksi. Kannattaa hakea lisää tukea ja apua jos on vielä avaamattomia solmuja.

Kannattaa varmaa katsoa miten elämä jatkuu