Psykiatrinen erotusdiagnostiikka

Onko somaattisen diagnoosin erottaminen toisesta tärkeää? Jos on, niin miksi

Haiskahtaa provolta, mut oli pakko vastata.

Ei ne mitään siellä erota! Mun mututuntuma on, että enemmän tekevät virheitä kuin oikeita diagnooseja!

Samoja lääkkeitäkin syötetään nykyään lähes kaikille, aloittavat vaan ensin niistä mitä sille diagnoosille paremmin sopisi ja kun sopivaa lääkettä ei löydy, kierrättävät joka purkin lävitse kumminkin! Tästä oiva esimerkki esim. kuinka neuroottisillekin syötetään lopuksi antipsykootteja eli neuroleptejä jos SSRI-lääkkeet ei auta tarpeeksi. Samoin nykyään unettomat saavat neuroleptireseptin käteen. Vanhukset myös, että olisivat vain paikoillaan. Skitsoille ja kaksisuuntaisille molemmille syötetään neuroleptejä. Jopa masennukseen, jos olet pahasti uneton tai ahdistunut käsittääkseni, vai olenko väärässä? Yms. Kaikki on suurta kusetusta! Diagnooseillakaan tee mitään oikeesti!

Sitten kun kaikkien hoito loppupeleissä kiteytyy: syö pillerisi tyyliin, niin mihin sitä diagnoosia edes tarvitaan? Jos sama lääke auttaa vähän siihen ja tähän ja sitä samaa kuitenkin määrätään? No, tietysti potilaan leimaamiseen loppuelämäksi ja eläkepapereihin.

Sama pätee muihinkin hoitoihin. Terapiaa annetaan lähes vaivaan kuin vaivaan. Sähköshokittamista tehdään myös niin kaksisuuntaisille, masentuneille ja neurootikoille.

Mitä sellaista hoitoa niillä ylipäänsä on, mikä on varattuna vain sille yhdelle sairaudelle? Litium ja epilepsialääkkeet tuntuu olevan ainoat kaksisuuntaisille varatut, lähes kaikkea muuta pistetään menemään diagnoosiin kuin diagnoosiin. Miksi muuten lääkitään jopa persoonallisuushäiriöisiä? Miksi persoonallisuus on lääkittävä ongelma? Tässä tulee esiin kuinka psykiatrian ydintehtävä on tehdä ongelmatapauksista hyvin käyttäytyviä yhteiskunnan jäseniä. Heidät lääkitään "kilteiksi" eli zombeiksi, koska kiltteyttä ei saa lääkkeen avulla aikaiseksi. Sehän on moraalinen ongelma hyvyys - pahuus! Siispä jää vain lääkkeellinen sitominen. Kun kaikki on hankalaa lääkkeen takia; niin ajattelu, liikkuminen yms. etpä paljon riehu tuolla ihmisten ilmoilla.

Sitten kun miettii miten vähästä minäkin sain diagnoosin ja vieläpä väärän sellaisen. Niin ei ne todellakaan edes panosta sen oikeellisuuteen. Psykiatri tapaa sinut ja juttelee kanssasi pienen hetken ja sitten on leima otsassa. Munkaan taustoja ei selvitetty kyselemällä multa. Ainoat mistä olisivat kiinnostuneita olivat viralliset potilastiedot ja mua ei uskottu, kun jostakin syystä mun papereita ei löytynyt edellisestä paikasta. Olen tätä miettinyt paljon. Pelkästään se olisi estänyt munauksen tapahtumisen. Ehkä en osannun nuorena ihmisenä kertoa virallista paikkaa oikein ja sitä haettiin väärästä paikasta. Oikeastaan tämä ihminen ei tiennyt minusta juuri mitään ja sen perusteella hän teki elämään ohjaavan diagnoosin ja vieläpä väärän! Ei tällä menetelmällä voida edes saada mitään oikeita diagnooseja. Ei ne ole edes fiksua porukkaa. Ei ne oikeasti edes tiedä näistä sairauksista kovinkaan paljoa. Sama jos minä pysäyttäisin jonkun kadun ihmisen hetkeksi ja juttelisin ja siitä tekisin jonkun syväluotaavan analyysin minkälainen ihminen hän on. Täähän on ihan naurettavaa! Metsäänhän se menee tietysti!

Sitten kun miettii minunkin tapaustani kirjoitin myöhemmin elämästäni kertomuksen ja vein sen sinne, että näitä traumoja alettaisiin käsitellä. Kävinhän siellä kerta virallisesti jopa "terapiassa". Niin ainakin luulin! Annoin sen niin psykiatrille kuin tälle minua hoitavalle/terapoivalle sairaanhoitajalle. Ketään ei kiinnostanut kertomukseni. Sain haukut, että kehtaan kuvitella, että heillä olisi aikaa lukea se. Siitä ei keskusteltu mitään! Mulle hoettiin vuositolkulla kuinka mun pitää keskittyä nykypäivään ja vain unohtaa menneet. Siitäkin kertomuksesta olisi paistanut läpi, että kärsin itse asiassa psykoosista, neurooseista yms. ilman, että itse edes tiedän sitä. Enhän silloin tiennyt koko psyykesairauksista mitään. Ei ollut hienoja sanoja mutta oli kokemuksia.

Mun tapauksessa olisi helppo jopa todistaa kuinka hoitovirhe on tapahtunut. Millään eivät voisi siitä kiertää ulos. Mää en vain ole tehnyt sitä! Siihen on monia syitä. Yksi tärkeimmistä lienee se, että tämän tähden säästyin kauheilta lääkkeiltä ja pakkohoidoilta ja olen siitä tyytyväinen. Haluan jäädäkin ulos tästä lääkityksestä enkä tehdä suurta numeroa siitä, kuinka minua ei lääkitty oikein. Se oli Herran varjelus, että munasivat kohdallani ja olen siitä jälkikäteen tyytyväinen! Onneksi kaikki mitä sanoin tulkittiin valehteluksi tai huomion hauksi ties miksi persoonallisuushäiriödiagnoosin kautta, sillä olinhan niin pöljä ennen, että yritin sitä apua hakea ja kerroin vielä rehellisesti mistä kaikesta kärsin. Jos tämä olisi otettu vakavasti olisin lääkitty tukkoon ja haudassa ollut jo ajat sitten. Onneksi sanani ei paina mitään väärän diagnoosini tähden! Eli kiitos vain, kun munasitte!

Että loppupäätelmä on, että ei niitä paskaakaan kiinnosta kenenkään ongelmat eikä mitkään diagnoosit tai niiden hoito. Ne on vaan töissä siellä ja miten hyvänsä helpoimmalla kahlaat sen päivän läpi ja palkka juoksee. That´s it!

On ja ei.

Useimmiten psykiatria hoitaa enemmän oireita kuin sairauden varsinaista syytä, koska hoito on mennyt hyvin pitkälle pelkillä lääkkeillä toteutettavaksi. Monissa psykiatrisissa diagnooseissa sekä psykoedukaatio että laadukas terapia olisivat ensiarvoisen tärkeitä, mutta nykyisin resurssien puutteessa ja lääkefirmojen loistavasti onnistuneen lobbauksen ansiosta hoito on mallia "tässä resepti, nähdään jonkun kuukauden kuluttua tai varaa aika jos tulee jotain".

Osa diagnooseista on hyvin vaikeasti erotettavissa, jopa erikoistason ammattilaiset saattavat antaa samalle potilaalle eri diagnoosit samoilla pohjatiedoilla. Tälläisiä vaikeasti erotettavia tiloja ovat esimerkiksi lievä-asteinen bipoläärihäiriö tai syklotymia/epävakaa persoonallisuushäiriö/traumaperäinen stressihäiriö, lähinnä PTSD. Kaikissa oirekuva on hyvin samanlainen ja ammattilaisen saamaan kuvaan vaikuttaa hyvin paljon potilaan itse kertoma anamneesi oireistaan. Esimerkiksi ns. vaikea lapsuus kallistaa diagnoosin usein persoonallisuushäiriöksi tai PTSD:ksi (Suomessa tosin traumaperäisen oireilun diagnosointi on aivan lapsenkengissään, mutta maailmalla PTSD-diagnooseja annetaan enemmän).

Jos oireilu on persoonallisuushäiriötyyppistä tai traumaperäistä, olisi hoitomuotona tehokkaampi terapia ja psykoedukaatio kuin lääkkeellinen hoito. Nämä ovat ns. elämän mukanaan tuomia sairauksia tai häiriöitä, joita ihminen pystyy toiminnallisesti lieventämään saadessaan siihen opastusta ja konkreettisia keinoja. Elämänlaatu paranee, kun saa työkaluja, joilla omaa käyttäytymistään voi muuttaa ja poistaa elämästään kuormittavia, oireilua laukaisevia tekijöitä.

Kaksisuuntaisen mielialahäiriön kohdalla taas syyn katsotaan olevan myös biologinen. Aivojen toiminnassa (niiden aktivoitumisessa ja välittäjäaineiden määrässä/vapautumisessa) on jotain poikkeavaa. Tätä poikkeavuutta kyetään tasaamaan tietyillä lääkeaineilla, joka saattaa helpottaa potilaan oloa (toisaalta lääkkeissä on myös ikäviä haittavaikutuksia ja joskus joudutaan kokeilemaan useita valmisteita ennen sopivan löytymistä, lisäksi annostuksen saaminen sopivaksi ei ole aina ihan "pikkujuttu").

Kysymykseesi vastauksena voisi siis sanoa, että jos potilas saa itselleen sopivaa hoitoa, ei sillä ole yhtikäs mitään väliä, mikä ICD-10-koodi siellä papereissa lukee. Monesti on vain kuitenkin niin, että diagnoosi vaikuttaa hoidon saamiseen ja pahimmassa tapauksessa myös hoidon laatuun (persoonallisuushäiriöisiä pidetään yleisesti v-mäisinä potilaina ammattilaisten piirissä, noin esimerkiksi - toisaalta hyvin suurella osalla mt-potilaista on samanaikaisesti toisen diagnoosin kanssa myös pershärö-dg takataskussa, joten asia ei ole ihan niin yksioikoinen).

Hyvä kysymys. Oli kiva pohtia asiaa. :)

on kai nuil eroa jos joku on tappovimmainen ja toinen kerää kukkia mutta ei anna niitä sinulle, niin hän on luonnehäiriöinen mielestäsi ja saa lievemmän diagnoosin

Diagnoosi tarvitaan, jotta voi saada (Kela-korvattavia) hoitoja. Myös somaattisella puolella on diagnooseja, jotka eivät oikeasti tarkoita mitään, kuten plantaarifaskiitti. Eli saadaan diagnoosi, jotta voidaan hoitaa, kuntouttaa, hakea etuuksia.

Jos lukee medikalisaatiokriittistä kirjallisuutta, voi huomata, että psykiatria ei ole kovin korkealle arvostettu ammattiala. Nimittäin normaalisti lääketeiteessä edellytetään mitattavuutta, ja mielenterveydenhäiriöille tämä ei oikein onnistu. Diagnoosit on keksitty lähinnä huutoäänestyksellä.

Miettikää myös, mikä on eri maailman aikoihin ollut sairaus ja mikä ei. Nykyään psykiatrisia "sairauksia" on ennätysmäärä. Ennen esim. homoseksuaalisuus on ollut joko kriminaalia tai sairautta.

Psykiatrian huonoin puoli lienee siinä, että se heikentää potilaan mahdollisuuksia saada somaattista diagnosointia ja hoitoa. Eli leimaaminen on todellinen ongelma.

Myös psykiatriset hoidot eivät ole sadoissa vuosissa rationalisoituneet. Ennen sidottiin seinähullu kahleilla seinään. Nykyään sidotaan turruttavilla kemikaaleilla betoniseinien sisälle. Monessa tilassa terapia olisi lääkityksiä parempi vaihtoehto. Jopa psykooseissa pitkäaikaislääkitys on enemmän haitta kuin hyöty (se tuhoaa aivoja). Myöskään sitä ei ole todistettu, että aivoissa olisi puutetta serotoniinista masennuksessa. Eli kysykääpä seuraavan kerran lääkäriltä, kuinka monen milligramman vaje aivoissanne on serotoniinista. Hän ei osaa vastata, koska asiaa ei ole tutkittu. Lääketehtaat ovat ne, jotka manipuloivat järjestelmän syöttämään ihmisille huonosti tutkittuja kemikaaleja.

Onhan se tärkeää erotella, miten ihminen poikkeaa normista. On lukuisia eri tapoja poiketa ihmisihanteesta, joka on sopivan taantunut ollakseen kritisoimatta ympäröivää yhteiskuntaa, mutta sopivan skarppi noustakseen joka päivä kello kuudelta töihin täyttämään velvollisuutensa palkkaorjana ja maanisena, yhteiskunnallisen BKT-velvoitteen ohjaamana kuluttajana. Diagnoosit kertovat, millaisia vajeita ihmisen persoonassa löytyy ja ne auttavat räätälöimään oikean kuntoutusmuodon, joiden avulla potilaasta muokataan taas yhteiskuntakelpoinen opettamalla hänelle yhteiskuntakelpoisia tapoja ajatella, reagoida ja kokea maailma. Jos et suostu alistumaan tähän paternalistiseen tyranniaan ja kilvoittelemaan sen tarjoamassa nöyryytyksessä ja koet maailman edelleen täysin väärin, diagnoosi antaa viranomaisille oikeuden kohdistaa sinuun tiettyjä toimenpiteitä ja viedä sinulta tiettyjä vapauksia jopa vastoin sinun tahtoasi. Diagnoosit ovat myös lääketieteellisen oikeutuksen lähde vallankäyttäjille ja taloudellisille intresseille, jotka pyrkivät ylläpitämään omaa asemaansa yhteiskunnassa tuottamalla erilaisia sairausluokituksia eri ihmisyyden ilmentymille. Ne eivät ole lääketieteellisiä itsessään, mutta matkimalla lääketieteellisiä diagnooseja ne oikeuttavat jatkuvan ja mielellään kasvavan kysynnän lääkeyhtiöiden tuottamille huumausaineille ja arvostettujen koulujen tuottamille erikoistuneille puoskareille veronmaksajien rahoilla. Myös monet potilaat kokevat hyötyvänsä usein näistä diagnooseista, koska monet heistä ovat elämänsä aikana kuulleet tuhansia kertoja, että heissä on jokin vikana ja että he eivät ole normien mukaisia. Psykiatrian tarjoamat diagnoosit eheyttävät täten identiteettiä ja paikantavat potilaan yhteiskunnallisen epäkelpoisuuden ja toimintakyvyn puutteen spesifin luonteen ja alkulähteet (yleensä jokin epämääräinen aivojen kemiallinen epätasapaino ja laaja joukko virheellisiä geenejä). Ja onhan se kivaa, että on tarjolla erilaisia diagnooseja ja oireyhdistelmiä. Yksi ja sama diagnoosi olisi tylsä eikä kattaisi kaikkia niitä poikkeavuuksia ja perversioita, jotka ovat aina kiehtoneet psykiatreja.

Löytyi hyvä ketju. Mainioita sanaseppoja.