Nuoren lähtö pois kotoa

Saman edessä kohtapuolin. Kun joskus mietin että voi kun hetken sais olla yksin! Niin nyt on vaihtunut ihan päälaelleen. Kenen kanssa sitten hömpöttelee? Kelle laittaa ruokaa?
Mulla on se vaihe edessä aikaisintaan puolentoista vuoden päästä. Jos silloinkaan. Olen ottanut sen surun vähän ennakkoon, jos vaikka sen "terä" on vähän siihen mennessä kun h-hetki on ovella.
Ihmiset lohduttaa paljon, että Uusi Elämä alkaa sitten! Ei mitään hätää! Mutta vaikka niin olisikin, se rooli äitinä josta on tullut niin rakas, ja josta on saanut nauttia puolet aikuis-iästä, se elämä loppuu. Kyllä se vaan muutamaan kyyneleeseen pitää haudata. Tai hukuttaa.

Olihan se haikeaa mutta ymmärsin kyllä, että näin on paras. Huonoin vaihtoehto olisi, että lapset vielä 3-kymppisenä asuisivat kotonaan. Viimenen on meillä lähdössä tänä syksynä ja itku tulee, kuten aiemminkin.

Pitää nyt vain nauttia uudenlaisesta vapaudesta. Ihanimpia aikoja ovat kuitenkin vielä ne, kun lapset tulevat kotonaan kyläilemään. On niin ihanaa olla äiti ja hieman hössöttää ja huolehtia kun tulevat käymään.

Toisaalta, ei ole hassumpaa viettää kaksinkeskeistä aikaa ukkokullankaan kanssa - mitä tahansa voidaan tehdä ja vaikka ex tempore !

Olihan se suuri muutos.Lähes kriisin paikka kun asunto tyhjeni.Pitkään katselin tyhjiä huoneita ja olo oli tarpeeton kun ajattelin että homma on hoidettu.Töihin lähteminen oli kuin tervanjuontia,miksi lähteä kun pärjää vähemmälläkin.
Pulloon tarttuminen lisääntyi kovasti ja siitä tuli vain vieläkin pahempi olo.
Harrastuksena oli kaikkein parasta lenkillä kun vesi tai lumimyrsky piiskasi kasvoja ja tiedättehän että vesisateessa ei kukaan huomaa kun mies itkee..
Aikaa myöden tajusin kuitenkin sen että ei lapset ole se ainoa elämähalun kantaja ja nykyisin osaan nauttia vapaudesta tehdä mitä vaan ja milloin huvittaa.
Viinaksetkin älysin jättää vähemmälle..Sain lempeän muistutuksen lapseltani juomisesta ja muistutuksen siitä että he tarvitsevat vielä pitkään isää..

Minulla oli "pehmyt lasku", tyttäreni oli jo opiskeluaikana pitkiä aikoja poissa kotoa, ulkomailla esim. Englannissa kieliä opiskelemassa 3 kuukautta yhteen jaksoon, se ensimmäinen jakson oli kyllä minulle tosi rankkaa, oli suuri huoli ja ikävä onneksi kaikki meni hyvin. Sitten kun hän muutti ihan oikeasti pois kotoa ei minulla ollut enää mitään huolta ja ikävää, hän muutti samaan kaupunginosaan ja ihan kävely tai pyöräilymatkan päähän, halusi vain itsenäistyä ihan oikeasti tai luulenpa et halusivat sulhasensa kanssa omaa rauhaa menivät nimittäin kihloihin sit ihan pian.

Kova kokemus on ollut kummankin lapsen lähtö, pojan intti-aika jo ennakoi eroa kotoa. - Kun tyttö alkoi seurustella ja muutti pois, kyläilyt kahden yksiön välillä johtivat sitten kihlautumiseen ja aviolliittoon, molemmat opiskelivat samaa alaa Aallossa. Myös poika siellä, mutta vähän pitempään, sitten kaikkien tutkintojen suorittamisen jälkeen kihloihin ja naimisiin, minulla on lapsenlapsia, poikia ja tyttö. "Elämälle kiitos, sain siltä paljon..."

Omat poikani ovat asuneet jo muutaman vuoden omillaan pois kotoa. Nyt olen eläkkeellä ja elämäntapani eivät ole kovin mallikelpoisia ja elämänjanonikin on ehtymässä. Siksi olen tyytyväinen, että asuvat omillaan ja eivätkä ime omia pessimistisiä elämänmietteitäni. Olen aistinut, että nuorilla on jotenkin ennakkoluuloton ja tavallaan luottavainen asenne tulevaisuuteen, vaikka taloudellisesti elävätkin tiukoilla. Varmaan he tulevat tekemään samoja virheitä kuin itsekkin nuorempana, mutta se kai kuuluu elämään. Toisen mottona onkin 'asioilla on tapana järjestyä'. Tavallaan olen itse oppipoikana tässä tilanteessa.

Meillä kävi niin päin että vanhemmat lähti kotoa.
Oltiin vuokrattu iso ok-talo, jossa asuivat siis me vanhemmat ja 4 lasta. Tuli tilanne, että oli tarve muuttaa toiseen kaupunkiin mutta kaksi vanhempaa täysi-ikäistä lastamme halusi jatkaa opintojaan samalla alueella. Niin siinä sitten sitten kävi että me muutettiin kahden nuoremman kanssa pois ja kaksi vanhinta lasta jäivät ok-taloon ja hankkivat yhteen huoneeseen opiskelijan alivuokralaiseksi tasaamaan kuluja. Järjestely sopi vuokraisännällekin, sillä näin hänkin sai haluamansa vuokratulon ja kolmella opiskelijalla oli jokaisella katto päänsä päällä.
Toki piti auttaa esim. ruualla, aina kun kokkasin jotain keittoja tai laatikoita, pakkasin pakasterasioihin ja täytin heidän pakastimensa ruualla kun sinne mentiin vierailulle. Lapset oppivat helposti itsenäisiksi ja vastuullisiksi ja etenkin rahankäyttö oli järkevää. Meille se oli kuin kahdessa asunnossa olemista sillä olimme jättäneet paljon kalusteita ja astioita heille, koska ne eivät olisi mahtuneet pienempään uuteen asuntoon.

Kun nuoremmat sitten tulivat täysi-ikäisiksi, oli se heidän lähtö helpompaa sitten. Kummallekin varustettiin alkukamppeet opastaen käytettyjen huonekalujen ostoa ja kunnostusta, opetettiin maalaamista ja tapetointia, kirppareilta ostettiin tarpeellista tavaraa myös. Nyt ovat pikkuhiljaa hankkineet jotain uuttakin, toinen koki käyttörahan kanssa kovan kriisinkin kun vuokrankorotus tuli Hoasilta sen verran isona ettei raha riittänyt. Mutta näin ne oppii. Myönnän, että käytän yhä vielä ns. valvovaa katsetta ja kysynkin suoraan että onko kaikki hyvin, tarviiko jotain apua.

Sain lapseni hyvin nuorena, olin niin sanottu teini-äiti. Jo yli 20 vuotta sitten muutti kuopuskin omaan asuuntoonsa. Vain muutama vuosi kuopuksen muutosta erosimme mieheni kanssa. Nyt on hyvä yksin, hoitelen lastenlapsia silloin kun vanhempansa niin haluavat. Niin lapseni kuin heidän puolisonsa ja itsekin olemme kaikki työelämässä ja emme tapaa toisiamme liian usein.
Kun ei liikaa sekaannu lasten ja heidän puolisoidensa asioihin ja elämään ja kunnioittaa heidän elämänkumppaneitaan ja lastenkasvatustaan, säilyy hyvät suhteet.

Kun ei ole omaa jälkikasvua, niin tuoltakin surulta säästyn. Aika kun pieni käärö kannetaan laitokselta kotiin ja lähtee sitten pois kotoa omaan elämään, niin on verrattain lyhyt. Joskus jopa 16-17 vuotta. Alussa muutto toiselle paikkakunnalle opiskelemaan tai lähtö armeijaan on se alku, jolloin nuori ehkä tulee useasti käymään kotona viikonloppuisin tai lomille, mutta kyllä se silloinkin on jo irtiotto vanhempain pesästä. Toisilla se vieraantuminen ja siirtyminen omaan elämään tapahtuu asteittain ja ei niin radikaalisti ja vanhemmat tottuvat ettei se pyöri enää joka viíkonloppu silmien edessä vaan saattaa jäädä opiskelupaikkakunnalle tai seurustelukumppanin hoteihin.
Itsellä muutto lapsuudenkodista tapahtui asteittain ja eräässä vaiheessa oli neljäkin paikkaa, jossa elelin viikon sisällä. Oli työpaikkakämppä, poikaystävän koti ja jo se yhteinenkin parisuhdekoti lapsuuden kodin lisäksi. Olisi melkoista heipakkaa siirtyä paikasta toiseen. Silti se rakkain koti oli vanhempien luona. Meillä sattui niin kivasti, että sulhasen lapsuuden koti oli kolmen kilometrin päästä minun kodista. Alussa emme oikein osanneet viettää aikaa hankkimassamme yhteisessä asunnossa vaan hurautimme maalle vanhempien luo viikonloppuina. Töissä olimme molemmat toisella paikkakunnalla.
Tunnen muutamia naisia, joille lapsen lähtö pois kotoa on todella koetuksen paikka, jopa raskaampi kuin oman vanhemman kuolema.

Ei ollut vaikeata, kävi jotenkin sulavasti pikkuhiljaa. Se oli suurempi paukku, että jäin työttömäksi enkä taida enää uutta vakihommaa löytää. Lapset lähtivät opiskelemaan pk-seudulle. Toivoin, että tulisivat takaisin tännepäin, vaikkeivat samaan kylään. Yksi saattaa tullakin. Kyllä lapsille ruoka kelpaa heidän käydessään. Onhan se kiva, että he pääsevät elämän alkuun! Uskon olevan hyvä asia, ettei anoppi ole liian lähellä.

Meillä eka lähtijä teki pehmeän poistumisen kotoa, äidin oloa helpottaakseen vai miksi, mene, tiedä. Hän muutti naapurikaupunkiin ihan lähelle ensin vuodeksi ennen kuin meni isoon ja 'vaaralliseen', ainakin täältä maaseudun rauhasta katsellen ja ajatellen, pääkaupunkiin opiskelemaan. - Toinen teki juuri päinvastoin; pikavauhtia ja liian aikaisin, siis liian nuorena.

Ei ollut vaikeaa. Kauheaa jos 30:nä asuisivat kotona helmoissa. Kuuluu luonnon kulkuun. Nyt kesäksi kotiin opiskelupaikkakunnalta, ihan kivaa.

Esikoinen asuu jo neljättä vuotta omillaan. Muuttaminen pois kotoa ei kirpaissut, päinvastoin minusta oli iloinen asia, että lähti rakentamaan omaa elämäänsä. Samat fiilikset on kahden nuorimman kohdalla, kun aikanaan lähtevät omilleen. Keskimmäisen aika olisi jo lähteä kokeilemaan, miltä maistuu elämä ilman vanhempien hyysäämistä ;) Vuokra-asunnot tahtovat vain olla kiven alla.

Rakastan lapsiani yli kaiken, mutta minulla on myös oma elämä. En elä elämääni lapsiani varten (enää tässä vaiheessa) tai heidän kauttaan. Siksi kai en tunne suurempia pistoksia heidän muuttaessa kotiympyröistä omilleen.

Haikeutta tunnen ja tiedän että tytär pian muuttaa eri paikkakunnalle mutta pääsee sieltä meille ja me pääsemme sinne kyläilemään :) Näin se elämä menee..jäähän vielä poika asumaan kotiin ja hänellä on kehitysongelmia.On kyllä sanonut ettei muuta pois kotoa ja lupais hoitaa meidän "vanhukset" :)