Joskus v..ttaa rankasti

En tiedä onko kaipaamaasi miestyyppiä enää olemassakaan. Ei ole sotia voitettavana, peltoja kyntämättä, metsää hakkaamatta eikä arki, mikä on jäljellä, kelpaa suurten linjojen uroksille. Niinpä he pitkin hampain käskystä "auttaa" ,jos auttaa, naisia tämän "omissa piperryksissä" eli nykypäivänä käytännössä koko touhun pyörittämisessä. Sanamuotokin sen jo kertoo, he vain "auttavat".

Vaativat silti suuren päällikön kohtelua sukupuolensa perusteella ja perheen ainoan aikuisen pitäisi sitä antaa. Pitäisi kantaa yksin vastuu kaikesta mutta hiljaisena osakkaana. Mainitsemasi lemmikit ja lapset kuuluvat siihen kodin ja hoivan piiriin jonka työt katsotaan kuuluvan yksinomaan naisille. Mies odottaa autotallin puolella kavereiden kanssa vuosittaista renkaiden vaihtoa osallistuakseen sillä ainoalla asialla mitä käskemättä ja itsenäisenä aikuisena haluaa perheen hyväksi tehdä ja naisella on sisällä kädet täynnä asioiden kanssa joita on vaan pakko painaa joka päivä kun ei kukaan muukaan tee.

Nämä vallat, tuet ja rinnalla kulkemiset ynnä muut jaetaan nykyään tiskivuorojen myötä ja mies haluaa ja valitsee jättää perheensä yksin siinä samalla kun ei ota niitä tiskivuorojakaan. Hämmästyy silti suuresti jos hänet joskus oikeasti vielä jätetään yksin vaikka on alusta asti halunnut itse eristäytyä perheestä.

Niin no, miehet jatkaa avioliitossaan sitä elämää, mitä ovat eläneet lapsuudenkodissaankin. Tehneet siinä omia itselleen mielenkiintoisia juttujaan ja samalla nauttineet itsestäänselvistä etuisuuksista ja palveluista ; siivotusta kodista, säännöllisestä ruuasta, puhtaista vaatteista, säännöllisesti vaihdetuista petivaatteista, kodin hankinnoista, kaupassakäymisistä, kaikesta mahdollisesta ja kaikki on tapahtunut jonkun muun päätöksellä ja harkinnalla. Ei ole tarvinnut kuin olla möllötellä, elää miehen elämää.

On surullista, että noita miehiä on niin paljon. Elämän suuret päätökset jätetään naisen tehtäväksi. Sitten voi vielä olla niin, että kaikkea sitä perustellaan sillä, että "sähän se kuitenkin päätät ja määräät, enhän mä voi mitään sanoa kun sitten syytät mua jos menee väärin." Vaikka ei ole alun alkaenkaan koskaan ottanut sitä päätösvastuuta itselleen. Naisia syytetään "hirmuvallasta," kuinka "emäntä se meillä päättää, en minä." Sitä ei mainita, että se päättäminen ei ole koskaan itseään kiinnostanutkaan.

Ehkä tuollainen mies on alunalkaenkin hiukan arka ja osaamaton naisten suhteen. Tuo, ettei koskaan lohduta eikä tue toista, on pahinta, mutta siinä on ehkä taustalla pelko siitä, ettei kertakaikkiaan osaa hallita tuollaista tilannetta ja on hirveä pelko siitä, että joutuu johonkin tukijarooliin, mistä ei tunne selviävänsä. On helpompi syyttää toista turhan narisemisesta ja vain heittää takki niskaansa ja häipyä paikalta.

Mulla oli mies, jonka aikana ei voinut näyttää herkkiä tunteitaan, ei itkeä varsinkaan. Hän suuttui ja alkoi piikitellä. "Älä saatana tule mulle parkumaan," oli normaali reaktio. Minäkin siis opin peittämään tunteeni ja itkemään yksin. Tajusin myös aika pian, ettei hänestä ollut vastuunkantajaksi eikä turvaksi missään. Nuoruuden voimalla jaksoin itse olla pystypäin ja viedä kaikkea eteenpäin, mutta loppui se kuitenkin viimein, eli kuohui malja yli kuten sanotaan. Liitto kesti 10 v.

Nykyinen mies on erilainen, häneen voi turvautuakin, mutta sen olen oppinut, että viime kädessä ihminen aina vastaa itse omasta elämästään. Mieheni ei välttämättä osaa eläytyä minun tunteisiini ja ajatuksiini, hän ajattelee monista asioista ihan eri tavalla. Eli on asioita, joissa en häneen voi tukeutua, ei onnistuisi kuitenkaan. Hän vain lähtisi viemään asiaa ihan ei-toivottavaan suuntaan, hän on liian yksioikoinen, sanottaisiko näin. Joskus se on hyvä asia, ja joskus taas ei. Eli on vähän käytettävä tuntosarvia. Hyvä mies kuitenkin, kiltti ja huolehtiva.

Kuvaus itsensä eriyttävistä miehistä oli oikeaan osuva. Monet miehet elää, kuin heillä ei perhettä olisikaan. Ja sitten kun liitto on hajoamassa, ollaan ihan huuli pyöreänä, että mitä tapahtui ja miksi. Valitettavasti juuri tuollaisia omatekoisia terapeuttinaisiakin on olemassa. Ei paljon kiinnosta terapoida miestä liittymään lujemmin kiinni perheeseensä, päinvastoin.

Ap, kirjoitit tänne, joten olet ainakin ottanut yhden askeleen eteenpäin. Kukaan ei voi neuvoa sinua tarkalleen, mitä sun pitäisi tehdä, mutta mieti kunnolla, mitä haluat elämältä ja onko sulla mahdollisuuksia saavuttaa haluamasi.

Tiedän mitä tarkoitat. Minulla on ihan samat asiat omassa liitossani.

Sama täällä: Käyn töissä, maksan laskut, ruokin perheen, pesen pyykit, siivoan, kuskaan tyttären harrastuksiin, pidän itseni kuosissa, en kitise. Mies makaa sohvalla ja osoittaa epäkohdat ja kertoo minulle päivittäin kuinka huono ihminen olen

Muistan väestöliiton psykologin Heli Vaarasen haastattelusta Hesarissa yhden jutun

”Poissaololiitossa parisuhde on absent, poissa. Kumpikin osaa vain hyökätä ventovieraaksi muuttunutta kumppania kohtaan. Nainen sanoilla, mies vaikenemalla. Miehestä on tullut poissaololiiton ylläpitäjä. Hän pelkää jo naisen äänen sävyäkin. Vain hänen sopeutumisensa takia parisuhde voi jatkua”, Vaaranen sanoo.

Ja edelleen: Nainen haluaisi proaktiivisen kumppanin keittiöön, olohuoneeseen ja makuuhuoneeseen, mutta tukahduttaa miehen vaatimuksillaan. Mies alistuu nöyryytyksille ylläpitääkseen perherauhan. Tasavertaista liittoa haluava nainen puolestaan kokee, että hän vetää kivirekeä perässään.

”Nainen hyökkää. Mies alistuu. Kierre on valmis”, Vaaranen sanoo."

Hei.

Tästä ketjusta huomaa kuinka erilaisia me ihmiset olemme ja kuinka erilaisia ovat meidän parisuhteemmekin. Niin miehet kuin naiset ovat yksilöitä jokainen. Mielestäni ei voi yleistää, että "Miehet ovat tällaisia..." tai "Naiset ovat sellaisia...", Jokainen meistä on omanlaisensa. Sen lisäksi me muutumme elämän myötä, emme ole 50 vuotiaana samanlaisia kuin olimme vaikkapa 24 vuotiaina. Onneksi voimme muuttua ja kehittyä. Joskus muutos on hyväksi, toisinaan muutos vie meitä pois toisten ihmisten luota tai on muuten haitallista.

Parisuhdekin muuttuu, tietysti. Siihen vaikuttaa elämämme erilaiset asiat; lapset ja muut tärkeät ihmiset, ilot ja surut, elämän mukanaan tuomat asiat. Muutokseen vaikutamme myös itse, jokapäiväisessä elämässä. Parisuhde tarkoittaa kahta ihmistä, molemmat tuovat siihen oman lapsuutensa perheen ja kaiken muunkin historian elämästään. Jos tapahtuu ero, niin seuraavassa parisuhteessa ehkä toimii itsekin toisin kuin aiemmassa, tietysti eri kumppanikin vaikuttaa sen suhteen toimintaan tai toimimattomuuteen. On hyvä muistaa, ettemme omalta puolisoltamme koskaan voi "vaatia" kaikkea, hän ei voi elämämme parantaja tai tehdä meitä onnelliseksi, koko aikaa. Eikä edes aina voi toimia kaikessa meidän kuuntelijanamme, ystävät ja muut lähi-ihmiset ovat tärkeitä. Toivottavasti heitä on.

Iloa kevääseen, parisuhteeseen tsemppiä ja hyviä hetkiä,
Pirkko-pappi

Mutta jos ketään eikä mitään ei voi yleistää, kaikki keskustelut ovat turhia. Kukaan ei voi ottaa kantaa mihinkään, koska kenelläkään ei ole mitään samaa kokemusta, niinkö? Jokainen ihminen on yksilö, tottakai, mutta monet yksilöt käyttäytyvät samantyyppisesti samanlaisissa tilanteissa, kai siitä nyt sentään voi olla samaa mieltä?

Ihmiset muuttuvat, kyllä, mutta omalla tavallaan. Pikkuilkeä luonne ei muutu miksikään, ikä vain tuo siihen oman sävynsä. Varsinaiset narsistit eivät muutu koskaan miksikään, ikä voi tuoda siihen jotain käsitystä siitä, että käyttäytyy loukkaavasti toista kohtaan, joten ihminen voi alkaa peitellä sitä, mutta samat narsistiset tunteet ovat tallella edelleen. Enkä usko, että ylimustasukkaisuuskaan mihinkään laimenee.

On asioita, jotka säilyvät. Esim. eläin- tai lapsirakkaus ei muutu iän myötä. Kyllästymistä asiaan voi tulla, mutta varsinainen tunne ei katoa. En kylläkään ole pappi enkä psykologi, mutta olen aika varma tästä asiasta. Huumorintajukaan ei mielestäni muutu miksikään.

En jaksa uskoa, että meille kaikille olisi olemassakaan sitä täysin täydellistä sielunkumppania, joka olisi juuri joka piirroltaan meille täysin sopiva. Ennemminkin meillä on lukuisa määrä niitä toiseksi tai kolmanneksi parhaita, joiden kanssa sitten yritämme niitä palasiamme yhteen sovitella. Aina on kuitenkin joitakin kohtia, jotka ei mene ihan yksiin. Minkäpä sille mahdamme.