Miten suhtautua tähän

Sepä se kun ei toista ihmistä voi omistaa eikä vaatia paljon mitään

Kyllähän se on luonnollista parisuhteessa omakin elämä sovitella mukaan sen kuherrusvaiheen jälkeen. Ehkä kumppanisi kokee ettei hänellä ole sitä omaa tilaa ja aikaa tarpeeksi ja olette liian paljon yhdessä. Oletteko koskaan edes keskustelleet mitä yhteiseltä tulevaisuudeltanne haluatte? Joskus etäisyydestä onkin apua siihen omien tunteiden ja tilanteen selvittelyyn, että mitä sitä oikein haluaa. Voiko elää ilman toista vai löytyisikö yhteinen sävel ja tahti uudelleen. Anna hänelle sitä omaa tilaa ja aikaa, äläkä varsinkaan roiku, vaan elä itsellesi, sitä omaa elämääsi, joka sulla on ollut jo ennen häntäkin. Ehkä sinäkin voit löytää suhteessanne sen uuden ulottuvuuden, mitä kumppanisikin haluaa ja osaattekin jakaa yhteisen elämänne ajankäytön uudelleen. Toivottavasti ne tunteenne kuitenkin toinen toistanne kohtaan ovat voimissaan ja roihahtaa uudelleen liekkiin, eikä kumppanisi ole lopettamassa suhdetta sen vuoksi, että hänen tunteensa ovat vain enää kaverillisia. Parisuhteessakin on niitä hyviä ja huonoja aikoja ja niistä huonoista hetkistä nousee usein se suhdetta kantava voima.

Tuossa tilanteessa olisi ollut viisainta vain hyväksyä ero. Ei toista voi pakottaa jatkamaan suhdetta.

Minusta tauko on huono vaihtoehto. Moni liittää siihen velvoitteen olla tapailematta muita, mutta vastineeksi ei saa parisuhteen hyviä puolia.

Edellisen johdosta minusta olisi parempi erota. Jos tunteet muuttuvat, ainahan voi lyödä hynttyyt uudelleen yhteen.

Sama kokemus mulla ...nainen halusi "omaa" aikaa itselleen ja ero tili hiljalleen kunnes löysin oiken naisen rinnalleni, niin se vaan elämä menee...toista ei voi omistaa eikä hallita. Liikaa ei saa kiintyä koska ero voi tulla, täytyy antaa joa alussa toiselle aikaa ja tilaa sopeutua suhteeseen.

Tauko on vain lyhempi ilmaus pitkitetylle erolle.

Mies haluaa "oman elämänvaiheen ja enemmän omaa tilaa".
"Tauko alkoi vielä niinkin mahtavasti, että hän jo käytännössä sanoi että tämä oli sitten tässä ja ettei haluaisi taukoa"

Teidän olisi vain pitänyt erota. Ihan selkeästi mies ei halua jatkaa kanssasi, mutta et suostu myöntämään tätä itsellesi. Jos mies todella nauttisi seurastasi, viihtyisi kanssasi hän ei haluaisi erota! Tuhlaat aikaa "tauolla", elämä on lyhyt.

Luulen, että hänellä on jo toinen, ja nyt miettii, haluaako jatkaa kumman kanssa. Tauot ovat valitettavan usein tapa pehmentää eroa

Tarinasi kuulostaa tutulta. Sillä erotuksella, että minä olen se tarinasi "mies". Kerronpa siis omakohtaisen kokemuksen asiasta. Teidän suhde on kuitenkin teidän suhde, enkä sano että ongelmat olisivat samat mutta ehkä jollain tasolla tästä voisi olla sinulle apua?

Me ollaan oltu yhdessä myös kolmisen vuotta, josta asuttu n.1,5v saman katon alla. Olen miettinyt päässäni eroa jo ainakin puoli vuotta. Ne oli epämääräisiä tunteita, jotka halusin hiljentää: olihan kumppanini minulle "ihana": huomioonottava, kehui minua usein, halusi keskustella paljon sekä viettää aikaa kanssani, mieluiten niin paljon kuin mahdollista...

Niin, tuo viimeisin asia on ehkä ollut suurin riitojen aiheuttaja suhteessamme. Meidän tilan tarpeemme on erilaisia. Olen kokenut jonkinasteista syyllistämistäkin siitä, jos tulee viikonloppu ja emme vietä "laatuaikaa" yhdessä. No, sehän on ihan normaali toive parisuhteessa. Ehkä olenkin jollain tavalla pakoillut sitä yhteisen ajan viettämistä, koska hän on AINA kotona, ainoastaan joskus työssään on sellaiset työvuorot että saan olla kotona yksin. Ja niitä hetkiä arvostan. Toisinaan oman tilan tarpeeni on erittäinkin suuri, johtuen sosiaalisesta ja kuormittavasta työstäni. Sitä taas kumppanini on vaikea ymmärtää, koska hänen työnsä on kaikkea muuta kuin sosiaalista. Hänellä ei ole myöskään läheisiä ystäviä, ainoastaan etäisiä kavereita joita hän näkee parin kuukauden välein.

Olen tuntenut tukahtuvani suhteessa, koska koen että joudun täyttämään hänen vaatimuksia yhteisestä ajasta. Jollain tasolla tunnen, että hän elää ikään kuin minun kauttani: työni on kiinnostavaa, minulla on paljon erilaisia kiinnostuksenkohteita, harrastuksia sekä henkisesti rikas suku, jonka kanssa on mukava viettää aikaa. On ehkä vaikea selittää miten koen tämän, mutta jotenkin minusta tuntuu että hän on ripustautunut minuun. Omasta mielestään ei ole. Jos olemme kotona yhdessä stressaan aika paljon olemisestani, koska koen hänen ajatuksensa yhdessäolosta vaativana: pitäisi olla tekemässä jotain yhdessä. Välillä haluan vain maata sängyssä ja tuijottaa seinään, en minäkään ole mikään kone sentään.

Meillä on toki muitakin ongelmia, mutta tämän kerron koska teillä sama ongelma. Kysynkin siis: koetko että teidän elämän eri osa-alueet ovat keskenään tasapainossa? Onko sinullakin kiinnostavaa tekemistä, tavoitteita, unelmia, haasteita? Vai elätkö sille, että kumppanisi kanssa tehdään jotain kivaa, ja perut omat menot sillä hetkellä kun hän sinulle jotain ehdottaa? On kiva olla toiselle prioriteetti, mutta edes joskus olisi kiva olla olematta - saatko kiinni?

Todella aika aukaisevia kirjoituksia, toivottavasti monet saavat aihetta ajatteluun.
Tässä itsekin pohdin jotakin samantapaista liittyen odotukseen onnellisesta elämästä.
Monta kertaa se on ilmeisesti juuri tuota "ripustautumista" eli toive elää niin kiinteästi toisen kautta, että siinä ei jää enää henkireikää toiselle lainkaan. Hyvin sanottu tuossa eräässä kirjoituksessa että kaikki sanottava olisi käärittävä hunajaiseen pakettiin.

Onnellinen elämä, se ei voi olla elämää toisen ihmisen kautta ja jatkuvasti kylki kyljessä nyhjäämistä, joka ikisen asian kertomista.
Kyllä se onnellisuus lähtee sieltä omasta ajattelutavasta. Kun on oma sisäinen tasapaino asioihin, silloin pystyy elämään rikasta elämää.
Ihminen joka saa tasapainon ajatteluunsa, ymmärtää sen että erilaisia asioita ja kaikkiin ei voi vaikuttaa, joten on opittava hyväksymään vaikeitakin asioita, mutta toista ihmistä on turha syyttää vaikeuksistaan.

Se että ei ole onnea että puoliosta on tehty #marionettinukke" joka kädenkäänteessä osaa suhtautua jokaiseen pyyntöön ja puhuu rakkauden sanoja jatkuvasti ja kysyy luvan omiin tekemisiin. Ei voi olla onnellinen suhde milloinkaan. Tätä kuitenkin kuulee monien nykypäivän ihmisten vaativan puolisoltaan ja syyttävän pahasta olostaan, ei ihme että suhde lipuu kauemmaksi, sanotaan hienosti, että kasvetaan erilleen. eihän toinen tilanteessa muuta voi voi, kun etääntyä ja hiljalleen hiipiä pois.
Usein vain käy, että perheessä on yhteisiä lapsia ja siinä sitten yritetään pysyä, vaikka hampaat irvessä ja otetaan sitten niitä irtiottoja vaikka uskottomuuden kautta.

Joten etsikää se tasapaino omaan elämäänne, uskon sitä kautta parempiin parisuhteisiin ja erojen määrä vähenee. Keneenkään ei voi ripustautua, se aiheuttaa ihan varmasti etääntymisen ennen pitkää.
Tuli myös mieleen, onko kukaan koskaan todella tutkinut, mitä erot aiheuttavat lasten elämään, miten kaveripiirin käy, kun on se matkalaukku elämä etävanhemman luo ja erottaa silloin näistä kavereista. Entä miten eroaa lapsien ajattelutavat, vanhempiensa kanssa perheenä kaiken ikää asuneet/ eroperheen lapset. Mitkä vaikutukset tällä asialla on pitkällä juoksulla elämässä.

Onni ei tule koskaan toisesta ihmisestä, vaan se on oma sisäinen tasapaino, joka antaa elämän onnen. Myös ihmissuhde voi hyvin kun tuo tasapaino on kunnossa.

Tuntuu olevan oikein muodissa tio "oman ajan" ottamien mikä ainakin ystäväpiirissä on aina johtanut avioeroon tai muuten suhde päättynyt,Sen jälkeen on se lähtijä nähty hyvin pian jonkun käsikynkässä...

Itselläni ei kertaakaan ole tuollaiset "tauot" tienneet mitään positiivista suhteelle. ne osoittavat, että toinen on miettinyt jo pidemmän aikaa eroa, mutta ei ole uskaltanut ottaa asiaa puheeksi. Moni ajattelee site tauon pehmentävän järkytystä, kun ei ollakaan enää tekemisissä jatkuvasti.
Olen useimmiten ollut se "tauon" odottava osapuoli. tämän takia en koskaan itse ehdota mitään taukoja, vaan haluan erota lopullisesti, vaikka se kipeää tekeekin. On pahinta mahdollista kidutusta odotuttaa toista. Tilanne on paha varsinkin silloin, kun odottava osapuoli on ihastuneempi. Aikamoista itsekästä vallankäyttöä. en itse suostuisi missään nimessä, ellei kyse ole lapsista tai avioliitosta.