onko tämä hyvä idea?

Puhun nyt ihan suoraan: mulla omi anoreksia kaks vuotta sitten, ja sairastin salaa. Se vaihtui BEDiin ja oon nyt päässy painoindeksi 16 jonnekin 24. Oon omasta mielestäni tosi kaunis ja oon tosi urheilullinen ja lihaksikas. Pidän itsestäni, mutta pieni painonpudotus toisi paremman olon ja liikunta olisi taas kivempaa. Perheessä on parilla tyypillä pientä jojoilua ja epäonnistunutta painonpudotusta, joten joskus syyttä suotta ostetaan suklaakakku ja syötetään muille kun tultiin katumapäälle. Mun rajun laihtumisen ja lihomisen tietysti huomaa, mutta vanhemat on kai syyttäneet murrosikää? Tai siis on normaalia ja hyvä juttu jos tulee naisellisia muotoja, niitä mulla on! ;) mutta kaiken tän srurauksena vanhemmat kyttää mun syömisiä. Aina on liikaa tai liian vähän. Aina on liian terveellistä tai epäterveellistä. Isä jopa tirskuu Joskus, ihan vaan vitsinä mutta se tuntuu pahalta, kun se ei tiedä miten ahdistunut mä oon ollu mun kropasta.

rupesin oma-alotteisesti parantumaan BEDistä, luin kirjoja ja harjoittelin. Hyvin oon päässy eteenpäin, itsetuntokin on anoreksian jäljiltä alkanut vähän kohota.

mut silti tulee myös vaikeita jaksoja, just kaikki joulu, pääsiäinen, vappu... pakko syödä herkkuja ettei vanhemmat epäile anoreksiaa, mutta ei sais syödä etten liho. Ahdistavaa :(

entä jos sanoisin äidille suoraan, että haluan laihtua hiukan? Vaikka mun paino on suurilta osin lihasta, voisin mä pudottaa painoa hiukan. En halua kertoa syömishäiriöistä, enkä halua terapeutteja tai juttelua terkkarin kanssa. Oisi vaan ihanaa jos äiti tietäisi että haluan laihtua, rohkaisis mua ja tajuais jos en halua rasvaisia munkkeja, ja silloin kun tekee mieli hyvää niin äidin kanssa voitaisiin tehdä vaikka hedelmäsalaattia. Sekin yrittää laihduttaa hiukan, ehkä voitaisiin tukea toisiamme? Isä saa tirskua vieressä. Mulla on niin ihanat vanhemmat että ne varmaan ymmärtäis, mutta en siltikään oo varma. Mitä mieltä?