Miksiköhän?

Kuulostaa niin uskovaisten ongelmilta taas. Kuka tahansa muu olisi lähtenyt jo viimeistään 2007 jos ei vuoteen oo puoliso koskenut. wtf. Mikään elämäntilanne ei estä eroa, eikun lähdet vaan menemään.

Kellä tahansa olisi psyykkisiä ongelmia jos ei oo nuorena käynyt muualla kuin kirkossa ja asunut 10v puolison kanssa jonka kanssa ei ole mitään yhteistä tai mitään kontaktia.

Ihan oikeesti nyt. Lähdet etsimään sitä elämää vaikka se tuntuukin uskallusta vaativalta ja pelottavalta. Mitään et voi menettää kun nykyinen ei oo sitä timanttia mitä haluat. Jos seurakunta koittaa muiluttaa ja estää niin eikun moi vaan, ei uskomiseen seurakuntaa tarvita ja jos välit katkeaa niin eipä ne kummoiset ole olleet ystäviin ja perheeseen. ffs.

"En ole tyyppi, joka hyväksyisi kenet hyvänsä. Ennemmin, kuin vastenmielisen miehen kanssa, olen sitten yksin." Ai, no ei kuulosta yhtään siltä. Roikut liitossa, jossa ei ole hellyyttä eikä seksiä eikä kertomastasi päätellen kovin paljon muutakaan hyvää, kun kerran haluat erota. Mutta et "voi" erota. Tekosyy, pelkuruutta ottaa vastuu omasta elämästäsi ja onnestasi. Ei muut voi tehdä sinua onnelliseksi, ei ne miehet jotka halusivat mennä naimisiin, ei nykyinen miehesi, ei ulkoiset tekijät eikä näköjään jumalasikaan. Se onni täytyy löytyä itsestä. Ja tuossa suhteessa et vaikuta kovin onnelliselta. Miksi siis roikut siinä, jos kerran mieluummin olet muka yksin?

Yksin olemisessa ei ole mitään vikaa tai pelottavaa. Erosin itsekin vuosi sitten tuhoon tuomitusta liitosta ja nyt kuuntelen, kun ystävät vuodattavat omista surkeista liitoistaan ja miehistään ja mietin vain, kuinka hyvin mulla on nyt asiat. Kotona on ihanaa, ilmapiiri on leppoisa, kukaan ei kiristele mun hermoja, kukaan ei huuda ja koita kontrolloida, olen täysin vapaa tekemään ihan mitä haluan!

Niin. Pelkuruuttahan se on, ettei halua puhua puolison kanssa edes sen vertaa, että "erotaanko me?". Kyllä me puhutaan, mutta emme tuollaisista asioista. Yritän myös ottaa lapset huomioon. Hän myös saattaisi suuttua niin, että keskustelusta ei tulisi mitään.

Olen ihan lukossa sen lähimmän ihmisen suhteen.

Voitte yrittää "terapoida" mua, mutta luulen, ettei se auta... Ei ole auttanut ennenkään.

Joo. Mä tein tuon harjoituksen ihan vain mielessäni. Kyllähän niitä positiivisiakin asioita löytyy. Mielestäni rakastan kyllä itseäni, jopa siinä määrin, että kuvittelen minua pidettävän ylpeänä.

Olen vaan jo yli 50 vuotta. Ehkä sitten elän loppuelämäni yksin, selibaatissa. Hyväksyn sellaisen elämän, mutta en mielelläni. Välillä pelkään, että minua kiusataan. Luultavasti se tunne on kuitenkin vain oman pääni tuotosta.