Sydänsurujen parantaminen

Toipumista helpottaa, jos ei jää vellomaan kurjiin tunteisiin. Moni hyvä asia ja ihminen voi kulkea ohi, jos leuka painaa rintaa kovin kauan.
Sydänsuru on raskasta eikä sitä pidä vähätellä, mutta jos elämä yrittää helpottaa toipumista tarjoamalla uusia virikkeitä, niin ei kannata näyttää takapuolta ihan vain siksi, että hetki sitten kaikki on ollut ihan kakkaa.
Jokaisen toipumisaika on niin yksilöllinen... tiedän upeita liittoon päätyneitä suhteita, joita yleisen mielipiteen mukaan olisi voinut luonnehtia laastarisuhteeksi. Joku taas on masennellu vuosia.
Joku järkisyy sydänsurun taustalla on kuitenkin ja sen tiedostaminen usein edistää toipumista. Jos suhde on päättynyt pettämiseen tai jättämiseen, yleensä se kertoo vain jotain pettäjän tai jättäjän luonteesta ja sellainen tyyppihän ei ansaitse tulla perään itketyksi, ainakaan kauan. Jos taas tiet ovat eronneet ikään kuin yhteispäätöksellä, voi aina ajatella, että näin elämässä joskus käy. Se on aidosti surullista, mutta kuitenkin parempi vaihtoehto kuin elää toinen toisensa kahleena vuosikausia ja katkeroitua elämättömän elämän johdosta joskus vuosien päästä.
Toivon kaikille sydänsurujen alla kärvisteleville voimaa katsoa maailmaa avoimen uteliain ja kiitollisin mielin. Voin lyödä vetoa, että vuoden päästä ette/emme enää muista, että nyt on synkkää. Vuoden päästä elämä on mennyt eteenpäin, uusi ihmissuhde näyttää valoisalta ja elämä hymyilee takaisin. Sitä kohti mennessä unohdetaan sekä se että eilinen murhe ja keskitytään nauttimaan jokaisesta päivästä sellaisena kuin se on ja millaiseksi sen luomme.

Asioiden tiedostaminen auttaa, se että pyrkii näkemään myös sen tyypin ne huonot puolet ja sen miksi homma ei toiminutkaan. Itse ikävä kyllä kuulun niihin ihmisiin, jotka vellovat vuosia. Ei tunnu reilulta, kun esimerkiksi omakin kämppis löytää kahdessa viikossa uuden (toisaalta hän kyllä elääkin hetskuelämää). Aina toivon, että elämäni kulkisi nopeammin, mutta en vain tiedä mitä tehdä, jotta niin olisi. En vain tunnu koskaan tapaavan ketään ja ikävä kyllä silloin kun viimein tapaan niin tuloksena on taas vuosia kestävä suru ja sitä miettii että milloin tapaa seuraavan ja onnistuuko sekään ja siinä menee koko elämä sydänsuruissa. Harmillisesti olen luonteeltani sen verran eksentrialistinen, että tarvitsen erikoisuuksia ja virikkeitä, mutta ei ystäviä, joiden kanssa mennä ja kokea. Eikä läheisiä suhteita muutenkaan, tätä aukkoa kai yritän epäonnistuneella suhde-elämälläni täyttää. :P Miksi tällaistenkin ns. luonnollisten asioiden on oltava niin vaikeita?

Yleensä mulla helpottanut jo muutamassa kuukaudessa, mutta kun menetin ihmisen, jota rakastin enemmän kuin ketään koskaan, ei surulle loppua näy. Erosta on jo reilu vuosi. Lähes joka yö hän on unissani japäivittäin mielessäni. Totta kai mulla on jo helpompaa kuin vuosi sitten, mutta vaikeaa edelleen. Toivoa en silti ole kokonaan menettänyt uuden rakkauden suhteen. Jospa vielä joku päivä...

Erottiin suhteesta jossa molemmat toisiaan edelleen rakastavat. Tilanne vaan vaati sen. (en avaa tätä enempää) suru on järkyttävä ja välillä en voi vaan uskoa, että näin kävi. Tiedän, että tästä toipuu, mutta haavat pitää parantaa luomuna itkemällä ja Suremalla. Kaikki vaiheet on käytävä läpi. Elämä jatkuu ja uudet seikkailut!