Vikaa kuullun ymmärtämisessä?

Mene neuropsykologille. Tuo viittaisi elimelliseen pulmaan aivoissa. Ensi hätään testauta itsesi.
-Jos on aihetta, neuropsykologi ohjaa sinut neurologille.
Googlaamalla löydät yksityiset neuropsykologit.

Et ole hullu.

Kiintoisaa. Itsekin koen kärsiväni vaikeista vuorovaikutusongelmista. Miten sinun kanssasi on keskusteltu, vai onko ollenkaan lapsuudessa ja nuoruudessa? Jonkun sinusta vastuussa olleen aikuisen olisi luullut huomaavan kyvyttömyytesi, esim asperger tai autismi, mikäli kyseessä olisi puhtaasti neurologinen ongelma. Muussa tapauksessa olet vain välinpitämättömän ja ehkä vääristyneen vuorovaikutusympäristön tuotos.

Villi veikkaus: ADD. Itselläni samoja ongelmia, en ole lähtenyt siihen diagnoosia hakemaan. Olemassa oleva diagnoosi on kaksisuuntainen mielialahäiriö. En jaksa keskittyä asioihin, TV:n katsomisesta ei mm tule mitään.

Kompleksi PTSD?

Olipa erikoista lukea tuo aloitus, kun joskus tuntuu ettei ketään muuta vaivaa vastaava tilanne.

Olen miettinyt, että jos sanoisin joka kerta kun koen tulleeni väärinymmärretyksi vuorovaikutustilanteissa, että "en tarkoittanut tuota vaan.." tai "ymmärsit väärin, tarkoitin että..", niin aloittaisin noin joka toisen lauseeni. Tuntuu että suurin osa viesteistäni menee ihan metsään.

Syitä voi olla useitakin: Ehkä tiivistän liikaa, koska ajattelen ja analysoin paljon mielessäni ja avaan suuni vasta kun olen saanut ajatustyön kunnolla valmiiksi. Tai ehkä ongelma on vähäisessä elehtimisessä, monotonisessa ilmaisussa ja heikossa kasvojen mimiikassa. Usein positiivisetkin kommenttini mielletään kielteiseksi. Moni on tuijottanut minua kommentointini jälkeen hetken ja todennut sitten hämmentyneenä jotakin sellaista kuin "..mutta eikö se ole positiivinen asia..?"

Mielestäni tilanteeni on vaikeutunut vuosien mittaan. Niin sanotun yhteisen aaltopituuden löytäminen ihmisten kanssa käy koko ajan vaikeammaksi. Keskustelu ei juuri koskaan solju yhteisymmärryksessä eteenpäin, vaan se on töksähtelevää, katkeilevaa ja epäluontevaa. Olen hyvä ja eläytyvä kuuntelija, mutta heti kun avaan suuni, huomaan, että toinen alkaa jollain tapaa etääntyä minusta.

Onko sinulla samankaltaisia ongelmia myös työn ulkopuolella, yksityiselämässäsi?

Jos on, niin Wernicken ja/tai brocan afasia tulee ensimmäiseksi mieleen. Nämä häiriöt eivät myöskään ole niin tarkkarajaisia kuin esim googlettamalla voisi kuvitella, vaan oireet ovat uniikit joka potilaalla (kuten sairauksissa/syndroomissa kai aina), vinkiksi jos lähdet googlettamaan tietoa (ja toivottavasti teet niin, jos vaikka löytäisit yhtäläisyyksiä oman tilasi kanssa!) Näissä siis ongelman ydin on aivoissa ja hermoverkoissa, eli ihan fysiologinen juttu loppupeleissä, vaikka tilanteeseen voi kai myös vaikuttaa monet muutkin asiat.

Jos kyseiset ongelmat rajoittuvat lähinnä työhön ja muihin virallisempiin tapahtumiin (tapahtumat, joissa koet ettet voi olla täysin oma itsesi, vaan sinulta oletetaan esim. tiettyä roolia tai tietynlaista kompetenssia), uskoisin ongelman olevan ennemminkin opitussa suhteutumisessa itseesi ja muihin, opituissa vuorovaikutustaidoissa ja/tai itsetunnossasi.

Itselläni hieman samankaltaisia ongelmia ja ne johtuvat juurikin tuosta jälkimmäisestä syystä. Aina kun tuntuu, että minulta odotetaan esim. jonkinlaista suoriutumista tai virallista roolia, alkaa ahdistamaan ja usko itseen meinaa loppua, jolloin herkästi huomio kiinnittyy siihen omaan suoriutumiseen ja mitä mieltä muut minusta ovat. Tällöin on tietenkin myös paljon vaikeampi keskittyä siihen mitä esim. muut sinulle sanovat tai mitä itse pitäisi sanoa muille, sillä kyseiset huolet kuluttavat ihmisen kognitiivista kapasiteettia, jolloin ko. kapasiteettia jää vähemmän käytettäväksi niihin muihin tehtäviin (esim. puheenymmärrystehtäviin). Tämä johtaa luonnollisesti suoriutumisen heikkenemiseen.

Tuossa joku kyseli, että vaivaako tämä ongelma myös työajan ulkopuolella. Useimmiten ei vaivaa, mutta riippuu tietenkin tilanteesta. Työajan ulkopuolella tunnen oloni rentoutuneemmaksi ja vapautuneemmaksi, jolloin ajatuskin kulkee vähän paremmin ja pystyn kommunikoimaan tuttujen ihmisten kanssa. Mikäli sitten on tilanne, jossa pitää esiintyä tai jossa minulta odotetaan jotain suoritusta, niin menen ikäänkuin lukkoon. Eli ollaan lähimain samassa tilanteessa, kuin työympäristössä. Puheeni/esiintymiseni on tönkköä, enkä osaa esittää asioita selvästi tai luontevasti. Olemukseni ei ole kantaa ottava, vaan lähinnä myönteinen, eli annan itsestäni kuvan olevani asoissa samaa mieltä, ja samalla yritän myös miellyttää toista. Tuntuu etten edes jaksa ruveta pitkään keskusteluun, vaan haluan irtautua siitä nopeasti, jolloin joku tärkeä asia saattaakin mennä minulta ohi.

Kerrotakoon menneisyydestäni vielä sen verran, että viimeisen 7-vuoden aikana olen ajautunut tähän tilaan. Tuolloin olin parisuhteessa ja muutenkin nuorempi, eikä siihen aikaan ei tullut edes kiinnitettyä huomiota, miten esiinnyin ja miten ilmaisin asiat. Parisuhde päättyi sitten eroon ja mahdollisesti jätti jotain jälkiä johonkin, vaikka pääsin asiasta yli. Lisäksi lapsena olin koulukiusattu, mikä tietenkin vaikutti kasvuiässä ollessani itsetuntoon ja itseluottamukseen, erityisesti jälkimmäiseen. Koen vielä tänäkin päivänä riittämättömyyden tunnetta, enkä osaa suhtautua kritiikkiin oikealla tavalla, vaan käännyn heti puolustuskannalle.

Mulla on vikaa päässä. Mitä vittua sä Germanmember jauhat paskaa, mä leivon sut maata kiertävälle radalle. Haista vittu saatanan pelle, Jumala antaa sinulle anteeksi. Toivottavasti kidut pitkään ja hartaasti.