Etkö rakastunut puolisoosi?

Ainakin niitä liittoja tuntuu olevan, että tunnepuoli ei ole aivan kohdallaan mutta tehdään lapsia, rakennetaan talo yms ja aina jotain uutta jolla mennään eteenpäin Sitten kun lapset on isompia jo, huomataan ettei tämä olekkaan mitä elämällään haluaa ja erotaan. Eihän tuossa muuten mitään väärää ole, mutta joskus kannattaisi jo ajoissa uskoa tunnetta että "kaikki ei ole kunnossa", ennen kuin niitä erolapsia aletaan tehtailemaan.

Älä höpötä ei kukaan mene avioon kun toinen nyt tuntuu niin mukavatla. Ja jos näin on tehnyt niin turpa kiinni ja eläköön typeryydessään. Kyllä avioon mennään yleensä rakkaudesta ja se on sen alunperinkin tarkoitus. Ihminen joka avioon astuu on jokaisen oma syyt mitä noudattaa ja samoin se että jos huijaa toisen naimisiin väärin perustein. Sen myös kantaa silloin sisällään eikä siitä kerro kellekään. Vain tälläisia epäilyksiä kirjoittaa ihminen joka jäänyt ilman rakkautta varattuun joka ei eroa pitäähän se kuvitella mielessään niin jos nyt on aviossa vaan sen takia kun se on niin mukava. Että tälläisia ihmisiä olisi olemassa.

Tokihan tarinoita kulkee kun joku nainen hankkiutunut raskaaksi ja pakottanut miehen avioon silloinhan ei ole ollut rakkaudesta kyse. Kukin itse päättää milloin ja millä syyllä avioon menee ei toisten ihmisten kannata miettiä onko oikein vai väärin.

Entä jos ei esim 40 ikävuoteen mennessä ole kohdannut ketään jonka kanssa tunnepuoli synkkais?
Haluaa kuitenkin lapsia ja yms.

Miehillehän tuo on tavallista, koska naisia on noin 10% vähemmän kuin miehiä kaikissa alle 54 ikäluokissa Suomessa, nyt näissä luokissa joissa on tullut mamumiehiä, on naisia noin 20% puutos. Eli Suomessa on kymmeniä tuhansia miehiä joille ei omaa rakasta ole koskaan syntynytkään, eikä sitä voi elämänsä aikana siten koskaan kohdatakaan, tai ainakin se on sitten joltakin toiselta mieheltä vaimo pois.

Minä mennin naimisiin, kun lapsi oli tulossa ja toinen sanoi, että sukulaisten takia. Melkein kolmekymmentä vuotta siinä meni, mutta ihan hyvin olisi mennyt ilman naimisiin menoakin. En huomannut elämässäni mitään eroa naimisiin mennessäni, naimisissa ollessani, enkä erotessanikaan.

Voi Luoja, miksi ihmeessä moisia mietit? Ja mitä pahaa on siinä, että jos viihtyy toisen seurassa, menee naimisiin sen toisen kanssa. Näitä "romanttisi rakastumisia" riittää niin, että sen nimiin siedetään väkivaltaa, lapsen pahoinpitelyä sun muuta. Se siitä rakkaudesta....

Minä menin myös naimisiin kun odotin esikoistani.Sillä erolla että anoppi määräsi pojan naimisiin kun oli itse 28v ja minä 19.Olin niin ihastunut.Jälkeenpäin olen miettinyt,monen myrskyjen jälkeen ,mihin se minun oikea rakkaus lopulta jäi.Vieläkin 42vuoden jälkeen haluaisin rakastua,oikeasti.Jaoin rakkauteni 5 lapselleni,jotka ovat omilla teillään.Nyt on aikaa miettiä.Ukko jaksaa naisten perässä juosta,se ei lopu koskaan.Mietin vaan entä jos olisin tehnyt toisin,olisiko minulla elämäni rakkaus,joka kunnioittaisi minua,koskettaisi, hyväilisi ja suukottelisi päivittäin.Vaan untako näen enää.Mies siitä huolimatta vahtii jokaista menoani ja yrittää kouluttaa minua vieläkin mieluisekseen.En tiedä,kai se onnistui kun luovutin jo ajat sitten.

EN EN JA EN! HYVÄ ETTÄ JOLLEKIN KELPASIN!

En luule että kukaan menee avioon pelkän mukavuuden takia. Eiköhän tunteita ole ja tuo rakkaus suurin syy. Siihen pitää meidän kaikkien uskoa. Ei se avio ole aina niin mukavaa että sen takia ottaisi puolison. Kaikki jotka tunnen aviopareja näkeehän sen käytöksestä ja toisen kohtelusta että rakkautta se on toisen virheistä huolimatta. Kukaan ei ole täydellinen kun katsoo tarkkaan ihmisiä. Silloin huomaat että rakkautta sen täytyy olla.

Olisipa silloin tiennyt sen mitä tietää nyt. Mutta silloin oli vain niiin ihastunut ja hullaantunut ja 'sini'silmäinen viaton pöljä ettei juolahtanut edes pieneen mieleen miettiä mikä homman nimi oli. Oikeasti.

Tai ei siis edes osannut, tässä matkallahan se tieto vasta on saavuttanut. Kun on ollut pakko ruveta miettimään mitä se on oikeasti, on tullut edes vähän tietoisemmaksi ja ehkä hituisen viisaammaksi. Tai toivotaan ainakin.

Veikkaan, että naimisissa olo voi olla jopa helpompaa, jos ei ole romanttista rakkautta ja tykätään toisistaan vain kavereina ja ehkä myös seksuaalisesti. Tai jos vain toinen rakastaa ja itse ei rakasta. Tarkoitan, että sitten riidat ja ongelmat satuttavat vähemmän, kun ei ole niin suuria tunteita pelissä. Vaikka puoliso kävisi vieraissa, sekään ei tunnu miltään. Ja kyllähän moni rakkausliittokin muuttuu ajan myötä järkiliitoksi.

En ollut rakastunut. Tiesin jo paljon ennen kirkon käytävää kävellessä etten rakasta. Kirkon käytävällä tajusin, että se ei riitä ja ero on todennäköinen. Kivat häät pidettiin kuitenkin ja erosimme 2 vuotta myöhemmin.

Pian eron jälkeen tapasin miehen, jonka myötä opin tietämään/tuntemaan mitä on rakkaus. Avioiduimme vuotta myöhemmin ja tunne on säilynyt.

Vai ilman rakkautta naimisiin. No en kyllä haluaisi tietää edes jos puolisoni olisi ottanut minut jonkun muun takia kuin rakkauden. Uskon siihen että rakkautta se on. Varsinkin kun yhdessä koettu jopa niitä kriisejä ja niistä selvitty. Kyllä se rakkaus on pohjalla mikä avio onnen tuo ei mikään muu.

En ole missään vaiheessa ollut rakastunut puolisooni sillä tavalla mitä olin aiemmin ollut nuoruuden huumassa. Tämä vain tuntui tutulta ja turvalliselta. Luotettavalta. Ja seksuaalisesti sovimme täydellisesti yhteen. Niin sitä on 21 v yhdessä tallailtu... eikä aina niin ruusuisesti.

Mun puolisoni ei ole ehkä koskaan ollut muhun rakastunut, ei sillä tavalla palavasti ja huumaavasti. Mä olin häneen rakastunut joskus mutta en ole enää. Molemmat kuitenkin rakastetaan toisiamme ja meillä on hyvä yhdessä. En tiedä onko sillä nykytilanteen kannalta mitään väliä, että toisella oli selvemmin sitä kiihkeää alkuhuumaa kuin toisella. Se loppuu lähes kaikilla ennemmin tai myöhemmin kuitenkin ja tilalle tulee rakkaus ja kumppanuus. Jos ne ei riitä, vaan sen uuden Anna Abreun biisin tyyliin tarvitaan alkuhuumaa aina vaan uudestaan ja uudestaan, niin ehkei kannata avioliittoa edes miettiä.

En rakastanut, kun menimme yhteen lähes 30 vuotta sitten. Mies kyllä rakasti minua. Olin jo 29v ja halusin perheen. Ajattelin, että rakkaus tulee ajan kanssa ja niin kävikin. Muutama vuosi sitten se joutui koetukselle, kun mieheni ihastui työkaveriinsa. Ihastus meni ohi ja me jatkettiin yhdessä. Kai se on sitä rakkautta, kun haluaa jakaa elämänsä toisen kanssa. Erehdyksistä huolimatta.

Täällä yksi. Toki haluaisin rakastua ja mieluiten puolisooni mutta eipä ole käskyn asia. Jos menisimme pariterapiaan ja mun pitäisi kerto että miksi rakastuin 27 v sitten, niin en osaisi vastata, tai pitäisi valehdella. Siksi en lähde minkään parisuhdejutun kautta tätä suhdetta parantamaan. Pääsääntöisesti on ollut ihan mukavaa, mutta se romaanien ja laulujen kuvailema tunne on kyllä jäänyt mulla kokematta, paitsi 15 vuotiaana. Olen aikalailla fatalisti, joten näillä mennään. Jos jossain on minullekin tarkoitettu suurta tunteen paloa niin kaipa se eteen tulee.

Rakkaus käsitteenä? En ole koskaan ollut rakastunut oman käsitteistöni määritelmän mukaisesti.
Olemme aina tunteneet fyysistä vetoa toisiimme joka on vuosien myötä vahvistunut voimistuvaksi kiintymykseksi.
Fyysisen vetovoiman lisäksi olivat asenteemme arkisten asioiden suhteen hyvin pitkälle yhtäläiset.
Hiivatin mukava on ollut elää saman naisen kanssa nämä vuosikymmenet ilman huuhaa rakkautta.
Tuttavapiirimme useat rakkausliitot ovat päätyneet eroon. Jotkut ensimmäisen ja ainoan lapsen syntymän jälkeen. Jotkut onneksi ennen lasta ja jokunen on päättynyt kymmenisen liittovuoden jälkeen.
Vaikka ovat olleet niiiin rakastuneita!

Rakastan nykyistä puolisoani, mutta häneen en ole koskaan ollut varsinaisesti rakastunut. Pikemminkin on kyse ajan mittaan kasvaneesta kiintymyksestä.
Olen aikoinani ollut rakastunut varmaan 40-50 kertaa ikävuosien 6-50 välillä. Viisikymppisenä tuo rakastuminen sitten vain yksinkertaisesti loppui. Sen jälkeen tutustuin nykyiseen puolisooni, ja kuten sanottu, suhteemme kehittyi molemminpuolisen kiintymyksen kautta avioliitoksi.

En ollut rakastunut, enkä ole mitenkään romanttisesti ihastuvaa ihmistyyppiä, mieheni vielä vähemmän. Menimme naimisiin reilusti yli 20 vuotta sitten, koska se oli järkevää ja tuntui oikealta. Viihdymme yhdessä ja meillä on samantapainen arvomaailma ja harrastukset. Koska olemme molemmat realistista jalat tukevasti maassa-tyyppiä, sovimme yhä hienosti yhteen. Meillä on koti ja perhe (lapset jo aikuisuuden kynnyksellä), yhteistä tekemistä edelleen ja voisi sanoa, että olemme aika onnellisiakin. Tulista rakastumista ja palavaa intohimoa emme ole vielä kokeneet, mutta ajan kanssa olemme hitsautuneet todella tiiviisti yhteen ja rakkautta, sitähän kyllä on, ja se vain syvenee ajan kanssa. Olemme kokeneet yhdessä niin paljon, että on vaikea keksiä, mikä edes voisi johtaa avioeroon tai pysyvään välirikkoon.