Shemalen tunnustukset: Näin minusta tuli...

Ikkunalaudalla oli peili. Peili oli niin iso, että se peitti ikkunasta aukeavan näköalan, harjun ja lahdenpoukaman harjun edessä. "Voi miten kaunista", kaikki sukulaiset huokaisivat astuessaan Riikan huoneeseen, "malttaako sitä edes tehdä läksyjä näin kauniin maiseman äärellä?"

Näky oli todellakin kaunis - näky peilissä.

Riikka katseli kasvojaan keskittyneesti. Kasvot olivat pitkänmalliset, mutta posket olivat hieman saaneet pyöreyttä viime kuukausien aikana. Nenä oli suora ja silmät suuret, uneliaat. Riikka ei ehkä kuulunut niihin kaunottariin, joiden perään miehet vislailivat, siihen hän oli liian vaatimaton, mutta hänessä oli jotain salaperäistä, tai haavottuvaista, joka teki hänestä viehättävän.

Riikkaa jännitti, mutta peili vakuutti, että mitään hätää ei ollut. Vihdoinkin Riikka saattoi myöntää sen itselleen: hän todella näytti siltä, mikä oli aina tuntenut olevansa. Rumasta ankanpojasta oli kasvanut joutsen. Muodonmuutos oli tapahtunut myöhemmin kuin koulun muilla tytöillä ja vaatinut hieman lääketieteen avustusta, mutta yhtä kaikki Riikalla ei ollut enää hävettävää.

Melkein mitään hävettävää.

Riikkaa nousi tuolilta, tarkkaili vartaloon peilikuvassa. Riikkaa harmitti, että hoidon aloittaminen oli viivästynyt. Jos hän olisi päässyt lääkitykseen jo talvella, lantio olisi leveämpi. Toki se nytkin oli talvesta pyöristynyt, mutta edelleen Riikka pelkäsi, että lantio näyttäisi liian kapealta. Tai niin kuin oli tapana sanoa: poikamaiselta. Sitä sanaa Riikka vihasi. Farkut kuitenkin istuivat hyvin. Haaroja puristi, housut tuntuivat ahtailta. Tunne oli epämiellyttävä, mutta samalla rauhoittava. Tuntemus viestitti sen, että kaikki oli niin kuin pitikin olla.

Riikka käänsi takapuolensa peilille, pyllisti hieman, raotti haarojaan.

Riikan otsalle nousi huolestunut ryppy. Kuva pelissä ei miellyttänyt Riikkaa. Peili paljasti armotta kohouman haarojen välissä.

Riikka huokaisi ja veti vetoketjun alas, laski farkut polviin. Riikka sulki silmänsä, häpeästä. "Mummojen alushousut", Riikka oli parkaissut nähdessään alushousut ensimmäistä kertaa, "sinä et saa minua pukemaan noita". "Riikka-kulta", äiti oli huokaissut, "eihän niitä kukaan näe vaatteiden alta."" Nämä jalassa sinun ei tarvitse pelätä", äiti vetosi Riikkaan, "katso kuinka jämäkkää kangas on. Sitten kun leikkaus on suoritettu, voit kulkea vaikka pelkissä strigeissä kadulla", äiti oli päättänyt keskustelun.

Äiti oli ollut oikeassa. Mummommaiset alushousut, korkeavyötäröiset ja lyhytlahkeiset, ajoivat parhaiten tehtävän. Jos sen tehtävän teki huolella.

Riikka oli harjoitellut alushousujen käyttämistä koko kesän. Helppoa se ei ollut ja liikkuessa piti olla tarkka. Yllättäviä loikkia ei saanut tehdä, kyykistyminen oli ehdottomasti kielletty, samoin pyllistäminen. Oli liikuttava jalat toisiaan lähellä, vakaasti ja rauhallisesti. Toisaalta siinä oli omat etunsa. "Kattokaa, toi kävelee kuin huora", Riikka oli kesällä kuullut peräänsä huudettavan. Riikka oli vilkaissut pelästyneenä poikaa reisitaskuhousuissa ja Che Guevara -paidassa, tiivistänyt askeltaan kohti liukuovia, suojaan, piiloon teini-ikäisten jolppien rivoilta huudoilta.

Mikä hirvittävä sana!

Riikka tiesi, mitä sana tarkoitti, vaikka ei tiennytkään käytännössä, mitä olivat ne teot, jotka sanan takana kummittelivat; eikä halunnut tietäkään. Riikasta "se" vaikutti perverssiolta. Se oli limaista ja inhottavaa, karkeaa ja sivistymätöntä, sellaista mistä Riikka halusi pysytellä mahdollisimman kaukana. Mutta nyt - Riikka oli tahrattu. Riikkaa hävetti niin, että hän pakeni ensimmäiseen vaatekauppaan ja pukukoppiin sen perällä. Riikka romahti alas tuolille, painoi silmät kiinni, yritti vaientaa korvissaan kaikuvan huudon. Riikka risti kätensä. "Siunaa ja varjele meitä, Korkein kädelläs", Riikka tapaili tutun virren säettä.

Kun Riikka aukaisi silmänsä, hän näki pukukopin naulakossa mustana kiiltelevän asun. Asu oli soljilla ja hakasilla koristeltu, siitä roikkuivat sievät silkkinauhat. Asun sisällä, kylkien kohdalla, kulki kaaria jotka tukivat asun tiukkaan muotoon. Asu oli melkein kuin somiste tai koriste-esine. Kuljettaessaan sormiaan kankaan liukkaalla pinnalla Riikka tajusi kirkkaasti, että ei ollut mitään hävettävää, päinvastoin. Riikka sai olla ylpeä. Vielä pari vuotta sitten Riikan perään oli huudeltu toisella nimellä. Sekin sana oli h-alkuinen, mutta kahta kauheampi. Sen haukkumanimen rinnalla huorittelu ei tuntunut ollenkaan pahalta: Riikkahan oli tunnistettu ja tunnustettu naiseksi. Syntiseksi naiseksi, ehkä, mutta naiseksi yhtä kaikki.

Riikka nappasi asun naulakosta ja painui kohti kassaa. Askel liisi entistä keinuvampana.


SEURAAVASSA OSASSA: Riikkaa ajautuu muistojen valtaan ja palaa yhteen elämänsä traumaattisimmista kokemuksista. Riikka joutuu myös ratkaisemaan, miten säilyttää salaisuutensa ja kohtaamaan itsensä kasvoista kasvoihin.

Mutta nyt kesä oli takana. Edessä oli pelottava arki, astuminen elämään, jossa oli lunastettava kaikki odotukset. Edessä oli Riikan tähän astisen elämän tärkein päivä, ensimmäinen päivä lukiossa uudella paikkakunnalla, uudessa koulussa. Tämä päivä määrittelisi Riikan elämän vähintään vuodeksi eteenpäin. Riikan oli onnistuttava, mikään ei saisi mennä pieleen.

Peilissä näkyi haaroissa pullottava kohouma, edelleen. Sille oli tehtävä jotain. Ongelmasta teki hankalan se, että pullotuksen syynä ei ollut pelkästää anatomian poikkeama vaan myös poikkeaman koko. Se oli iso, häiritsevän iso.

Riikka oli hävennyt ja vihannut sitä niin kauan kuin Riikka muisti. Joka ilta Riikka oli rukoillut saman iltarukouksen: "Hyvä jumala, kun aamulla herään, annan minun herätä ilman sitä, anna minun herätä muuttuneena." Mutta jumala ei ollut vastannut Riikan rukoukseen. Elin ei kadonnut mihinkään, päinvastoin, se kasvoi. Jossain vaiheessa se oli kasvanut niin suureksi, että se alkoi erottua ja herättää epämiellyttävää huomiota. Kun Riikka meni kesän päätyttyä kuudennelle luokalla, tilanne räjähti käsistä. Liikuntatunnin jälkeen pukuhuoneessa Riikka joutui käymään läpi helvetin viikko toisensa jälkeen. Aasi-Riikka. Sillä sanalla luokan pojat alkoivat kutsua Riikkaa sinä syksynä. Pilkkasana juonsi yhdestä kammottavimmista tapahtumista, mitä Riikalle oli ikinä tapahtunut.

Sinä alkusyksyn päivänä luokan pojat olivat tavanomaistakin levottomampia. Riikka oli yrittänyt selvitä peseytymisestä riisumalla t-paitansa ja huuhtaisemalla kainalonsa, mutta pojat olivat työntäneet hänet suihkun alle ja aukaisseet hanan. Riikan oli ollut pakko riisua märät vaatteet päältään. Nähdessään Riikan elimen pojat olivat riehaantuneet. Yksi pojista oli ottanut kiinni sen päästä, heiluttanut sitä. Aivan samalla tavalla kuin Riikka oli heiluttanut hyppynarua koulun pihalla vain paria tuntia aikaisemmin. Poika oli nauranut ja päästänyt suustaan: i-haa. Kylpyhuoneen kaakelit paukkuivat naurunremakasta. I-haa, i-haa. Sen jälkeen Riikka ei ollut enää Riikka, vaan Aasi-Riikka.

Välikohtauksen jälkeen Riikka alkoi tehdä iltarukouksen polvillaan. Kova puulattia hieroi polvet mustelmille. Rukoiltuaan Riikka itki itsensä uneen.

Riikka huokaisi syvään. Kunpa hänen ei tarvitsisi mennä kouluun. Kunpa hänelle olisi annettu lupa leikkaukseen. Kunpa hän ei olisi syntynyt tällaisena. Kunpa hän ei olisi syntynyt.

Huoneen nurkassa oli nukkekoti. Nukkekodin äärellä Riikka oli viettänyt iltansa. Vaatteiden ompelu ja nukkien pukeminen, kauniiksi laittaminen, auttoivat Riikkaa unohtamaan päivittäisen helvetin. Nukkien maailma oli se maailma, jossa Riikka sai kokea olevansa oma itsensä. Nukeista rakkain oli Linda. Edellisenä iltana Riikka oli tehnyt Lindalle permanentin nuppineuloilla. Sitten Riikka oli maalannut punaisella tussilla tämän huulet, tehnyt silmiin meikin toisella tussilla, harmaansinisellä. Riikka oli pukenut Lindan kauneimpaan iltapukuun, hopeapaljetein koristeltuun vaaleanpunaiseen leninkiin. Leninki korosti Lindan kapeaa uumaa ja uhkeaa povea.

Riikka nosti kätensä paitansa etumukselle. Kankaan läpi hän tunsi vartalonsa, muodokkaan. Riikka puristi pehmeät kummut kämmeniinsä. Rinnat, Riikka kuiskasi, rakkaat rintani. Vaikka rintoja aristi ja etenkin muutaman juoksuaskeleen jälkeen aristus muuttui lähes säryksi, se oli pieni vaiva siitä, että kauan kaivattu puberteetti oli vihdoinkin käynnistynyt. Kaiken lisäksi Riikkaa hoitava lääkäri oli kehunut Riikan rintoja varsin hyvin muodostuneiksi ja harvinaisen runsaiksi, kookkaiksi. "Ne tulevat vielä kasvamaan huomattavasti", lääkäri oli luvannut.

Riikka puristi käsivartensa kylkiin, risti käsivartensa vyötärön yli. Neuleen kaula-aukosta Riikka näki, kuinka kummut puristuivat kiinni toisiinsa. Siinä asennossa rinnat näyttivät jopa C-kupin kokoisilta. Sitä näkyä Riikka ei kyllästynyt katselemaan.

Toisin oli alapään kanssa.

Riikka laski Lindan takaisin sänkyynsä, korjasi tämän leninkiä. Linda hymyili Riikalle valloittavaa, itsevarmaa hymyään. "Jonain päivänä sinä olet yhtä kaunis kuin minäkin", Linda kuiskasi Riikalle.

Riikka veti syvään henkeä.

Se, mikä oli tehtävä, oli tehtävä.

Riikka laski tukihousut nilkkoihin.


SEURAAVASSA OSASSA: Riikka joutuu konkreettisesti kohtaamaan kehollisen ristiriitansa ja kokoamaan itsensä. Koulupäivä alkaa yllätyksellä.

Sittemmin Riikka on kiitettävällä arvosanalla antanut myös tälle lukialle...

Samoin;) Riikan ansiota elämäni paras seksikokemus!

Riikan teki mieli oksentaa. Peilistä Riikka näki ahdistuksen vääristämät kasvonsa; kasvot jotka hän oli huolella ehostanut ja jotka vielä hetki sitten olivat rusottaneet nuoruuden hehkusta. Riikka näki, kuinka hänen rintakehänsä pamppaili, kuinka kiihtynyt hengitys värisytti hänen rintojaan ohuen angoraneuleen alle. Ja mikä pahinta, Riikka ei voinut välttyä näkemästä, kuinka liivihousuista tipahti elin, joka ei sopinut kuvaan. Elin oli kuin norsun kärsä: väärälle mantereelle, väärään lajiin ja ennen kaikkea väärään sukupuoleen eksynyt. Elin roikkui haaroista niin raskaana, että sen pää yletti melkein polviin. Heilahtaessaan se lätkähti reittä vasten. Häpeän puna syveni Riikan kasvoilla Riikan muistaessa, kuinka vielä vuosi sitten hänen oli joutunut rasvaamaan reisien sisäpinnat, ettei elin olisi hangannut ihoa rikki hiestyessään.

Onneksi äiti oli keksinyt ongelmaan ratkaisun: tukihousut.

Riikka suoritti toimenpiteen rivakasti. Hän levitti haaransa, vei käden takapuolen kautta haaroihin ja nappasi elintä päästä. Sitten hän venytti elimen ja veti sen niin pitkälle kuin pystyi. Onneksi hänen pakaransa olivat sen verran pyöristyneet, että ne onnistuivat kätkemään elimen sisäänsä melkein täysin. Kun Riikka käännähti, hän näki elimestä enää ryppyisen hupun pyllyvaossa. Joskus kauan sitten, eräässä epämiellyttävässä tilanteessa - tilanteessa jota Riikka ei välittänyt muistella - Riikka oli nähnyt elimensä pään toisenlaisena. Turvonneena, tummanpunaisena, limaisena. Sen jälkeen Riikka ei ollut enää pystynyt kävelemään lihastiskin ohitse lähimarketissa. Tiskillä lojuvat lihakimpaleet muistuttivat liikaa sitä näkyä, verevän punaista, kiiltävää.

Riikka vetäisi alushousut nopealla kiskaisulla ylös ja taputteli vielä haarat tasaiseksi. Valkoisia pakaroita verhosi nyt jämäkät tukihousut, joiden etumuksesta kohosi korkeintaan häpykumpua muistuttava nyppylä. Riikka veti syvään henkeä ja uskalsi jälleen hymyillä peilikuvalleen.

Hyvin se menee, äitikin oli sanonut ennen töihin lähtöä.

Kaikki oli suunniteltu tarkkaan uuden koulun rehtorin kanssa. Isä ja äiti olivat jo keväästä käyneet luottamuksellisia neuvotteluja rehtorin kanssa. Rehtori vakuutti ymmärtävänsä tilanteen ja lupasi tehdä kaikkensa, että Riikka saisi uuden mahdollisuuden uudessa ympäristössä. Oli sovittu käytännön järjestelyistä, ja siitä että salaisuus jäisi rehtorin ja vanhempien väliseksi, edes opettajia ei informoitasi. Riikka ei halunnut kohdeltavan itseään friikkinä tai luonnonoikkuna, vaan yhtenä luokan tytöistä. Mitä harvempi asiasta tiesi, sitä parempi. Ja mikä parasta: Rehtori oli luvannut järjestää Riikalle vapautuksen liikunnasta.

Riikka oli käynyt tutustumassa kouluun äidin kanssa ennen lukukauden alkua, joten hän tiesi, miten toimia, mihin luokkaan saapua. Rehtori oli kertonut, että luokalle oli tulossa muitakin uusia oppilaita, joten Riikan ei täytynyt olla huolissaan. Mutta sitä rehtori ei ollut kertonut, että yksi uusista oppilasta oli epämiellyttävällä tavalla tuttu Riikalle.



SEURAAVASSA OSASSA: Riikan upea, uusi elämä on uhattuna, Riikka joutuu taistelemaan pelastaaksen itsensö.

Olisiko tässä vaihtoehtoinen hoitoratkaisu Riikalle?
http://y2.pichunter.com/3409746_5_o.jpg

Riikka käveli kohti koulun porttia epäuskoisena. Porttiin nojaili poika reisitaskuhousuissa ja Che Guevara -paidassa. Poika seisoi tupakka suupielestä roikkuen toisten samanlaisten poikien ympäröimänä. Riikka lähestyi joukkoa kasvot valkoisiksi valahtaneina. Poika piteli savuketta etusormen ja peukalon välissä, vei sen huulilleen, imaisi pitkään.

Sen täytyi olla kohtalonivaa.

Kesällä kauppakeskuksessa Riikka oli tunnekuohun vallassa päättänyt säilöä mieleensä sen hirveän sanan. Kesän aikana, hämärinä öinä, levottomina öinä, Riikka oli maistellut sanaa mielessään. Eikä pelkästään sanaa, vaan ääntä joka oli sanan huuliltaan päästänyt, äänen väriä ja sointia. Niinä öinä Riikka oli hiipinyt vuoteeltaan komerolle, kaivanut liinavaatepinon takaa paperisen kassin, ottanut sen sisältä asun, joka hämärässäkin kiilteli outoa, tummaa valoa. Niinä öinä Riikka ei ollut pystynyt vastustamaan itseään: hän oli nostanut asun alastomalle ylävartalolleen, vetänyt henkeä ja kiinnittänyt hakaset asun selkäosassa. Asu oli imeytynyt Riikan vartaloon, se oli niin tiukka, että se päällä oli vaikea hengittää. Liukas kangas nuoli hänen ihoaa, puristi rinnat yhteen ja veti vyötärön tiimalasiksi. Asu päällään Riikka tuntui astuvansa johonkin toiseen maailmaan, sellaiseen josta hän ei ollut tiennyt mitään, jollaista hän ei ollut edes aavistanut olevan. Niinä hämärinä öinä, Riikka makasi sängyssään henkeään pidätellen. Hän ei tiennyt, mitä tunsi, kuka oli, mutta hän tiesi, että hetki oli oudon kiihkon ja kaipuun lataama. Huora, kaikui Riikan korvissa.

Ja nyt, Riikan uuden elämän ensimmäisenä päivänä, tuo hävytön poika joka oli laukaissut hulluuden Riikassa, nojaili koulun muuriin. Poika nosti paitansa reunaa, hieroi vatsaansa. Tumma karvavana kiemurteli litteää vatsaa ylös napaa kohti. Poika käänsi katseensa. Se oli tavanomainen katse, arkinen vilkaisu ympärille. Se oli katse, joka ei ollut odottanut mitään. Mutta kun katse rekisteröi Riikan, se terävöityi, pysähtyi. Poika siristi silmiään. Huulet imaisivat savuketta, pitkään.

Se, mitä luokassa tapahtui, oli vielä pahempaa. Poika istuutui Riikan eteen.

Riikka painoi kuulakärkikynän pään kämmenensä pohjaan. Kaikki oli tarkoin suunniteltu. Riikka oli vaihtanut koulua, että saisi olla rauhassa. Nyt ranskan kielen epäsäännölliset verbit kaikuivat kuuroille korville. Hänen oli koottava itsensä. Hän oli aina ollut kympin tyttö. Mikään ei saisi pilata hänen uutta elämäänsä.

Poika ei tehnyt siitä Riikalle helppoa.

Poika oli riisunut hupparinsa. Hihattoman paidan alla oli vartalo, jonkalaista Riikka ei olisi välittänyt nähdä. Poika risti käsivartensa niskan taakse. Lihakset pullistuivat kireiksi kimpuiksi. Poika kääntyi. Mun nimi on muuten Jonne, poika kuiskasi, sä taidat olla uusi täällä. Riikka painoi kuumottavat kasvonsa alas, esitti kirjoittavaa. Riikka haistoi pojan hengityksen. Se haisi tupakalle.

Riikka liikahti vaivalloisesti tuolillaan.

Je viens, Riikka kirjoitti vihkoon, tu viens.

Puna syveni Riikan poskilla.

Riikka vilkaisi kelloa seinällä. Tunnista oli vielä puolet jäljellä. Ei, hän ei voisi poistua luokasta kesken tunnin, miltä sekin näyttäisi, ensimmäisenä koulupäivänä, ensimmäisellä tunnilla. Mutta jotain oli tehtävä. Riikka tunsi valtavan paineen. Hänestä tuntui kuin hänet olisi ahdettu tilaan, joka oli liian pieni. Hän tunsi paisuneensa ulos mitoistaan eikä pelkästään paisuneensa vaan myös kovettuneensa. Elin, jonka Riikka oli vetänyt pakaroittensa väliin, ei ollut enää pehmeä, vaaraton. Se oli kasvanut hirviöksi ja sen hirviön päällä Rikka istui kuin tulisilla hiilillä. Se ei ollut pelkästään noloa ja epämiellyttää, se oli pelottavaa. Mitä jos hirviö ei asettuisi aloilleen, mitä jos se ei pysyisi paikoillaan? Mitä jos se näkyisi ulos päin? Tai... mitä jos se ei tyytyisi vankeuteen vaan repisi itsensä vapaaksi farkkujen vankilasta?

Riikka yritti vetää henkeä sisäänsä. Jotain oli tehtävä.

Mahtavaa! Lisää!

"A-a-anteeksi", Riikka änkytti, "äitini on juuri viety sairaalaan vakavan sairaskohtauksen takia." Riikka nosti kännykkänsä oppilaiden kummastelevien päiden ylle. Riikka nyyhkäisi ja päästi kyyneleet valumaan poskilleen. Luokka kohahti. "Voi hyvänen aika", opettaja kauhistui, "riittääkö että soitat sairaalaan?" "Toivottavasti", Riikka niiskutti ja alkoi kerätä tavaroitaan.

Käytävässä Riikka pyyhki kyyneleensä.

Oli toimittava nopeasti. Aikaa oli kymmenisen minuuttia, ehkä vartti. Riikka tiesi, mitä oli tehtävä. Oli löydettävä vessa ja sitten oli hoidettava hommat. Hoidettava hommat kuulosti kauhealta ja sitä se olikin, mutta toisaalta pelissä oli paljon: Riikan koko elämä. Mikään ei saanut pilata tarkkaa suunnitelmaa.

Kyltti osoitti kohti pukuhuoneita. Sanalla oli ruma kaiku Riikan mielessä, mutta nyt ei ollut varaa olla nirso. Huone oli pimeä ja tyhjä. Suihkurivistön vierestä Riikka löysi WC-kopin. Riikka aukaisi oven ja pujahti koppiin. Riikka veti farkkujen vetoketjua. Hätätilanne, Riikka hoki itselleen, hätä pyhittää keinot. Sireenit soivat Riikan pään sisällä, sormet tärisivät. Farkkujen sisällä oli ahdasta: Riikan lisäksi niiden sisällä oli toinen, vieras olento. Farkut olivat venyneet niin kireiksi, että vetoketju ei pystynyt liikkumaan urassaan. Voi hyvä jumala, Riikka parahti.

Silloin vetoketju petti ja housut putosivat alas.

Housuista päästetty paine oli niin raju, että Riikka lennähti taaksen päin vasten seinää. Elin heilahti haaroista kuin aisa, joka oli venytetty liian pitkälle, liian kireälle ja sitten päästetty irti. Se ei ollut sama elin, jonka Riikka oli taiten kätkenyt vaatteiden alle, piilottanut pakaroiden väliin. Se oli muuttunut toiseksi. Se oli kasvanut hirviöksi, kivistäväksi ja kovaksi. Se oli kuin nuija, jota Riikka oli nähnyt luolamiesten heiluttelevan animaatioissa. Mutta se ei ollut nuija. Se oli elävä, se oli lihaa siinä missä Riikkakin. Se oli Riikka.

Riikka oli purskahtaa itkuun.

Mikä painajainen!

Riikka kiskaisi paitansa pois ja seisoi huohottaen alasti WC-kopissa, selkä seinää vasten. Elin takoi Riikan vatsaa, hieroi napaa. Kädet nousivat rinnoille, nupulle puhjenneille. Ne olivat Riikan kädet, mutta Riikka kuvitteli, että kädet olivat toisen, toiset. Riikan silmissä välähti katse, sieraimiin nousi savukkeen haju. Huora, ääni toisti korvissa.

Riikka kääntyi, painoi vatsansa vasten seinää, raastoi vaaleita, pitkiä hiuksiaan. Seinän ja vatsan välissä nylkytti kivikova elin. Rintojensa välistä Riikka näki elimen pään. Nahka oli liukunut taakse ja paljastettu elin hehkui punaisena, kaikessa irvokkuudessaan. Pullean harjanteen keskeltä irvisti viilto, avonainen ja märkä. Riikan silmissä sumeni.

Riikka tiesi, mitä oli tehtävä.

Riikan oli pelastettava elämänsä.

Riikan oli pelastettava itsensä.


SEURAAVASSA OSASSA: Riikka joutuu ottamaan käyttöönsä äärimmäiset keinot itsensä pelastamiseksi.

Hätätila, siitä oli kyse Riikka muistutti itseään, hätätila vaati poikkeuksellisia keinoja. Niihin keinoihin Riikka ei muuten turvautuisi - eikä ollut koskaan turvautunutkaan, Herra sen tietäköön - ja ne eivät missään nimessä saisi Riikan hyväksyntää. Mutta nyt oli kyse yhden elämän pelastamisesta. Vain tämän kerran, Riikka vannotti itselleen, tämän ainoan kerran, eikä koskaan enää, ikinä.

Riikka istuutui WC-pöntölle. Riikka painoi leuan kiinni kaulakuoppaan, taivutti niskan, kupersi selän. Vatsa painui kasaan, rinnat tippuivat lantiolle. Riikan pää roikkui elimen yllä. Elin oli niin lähellä, että Riikka pystyi haistamaan sen. Se lemusi muhineelta maskuliinisuudelta, haisi häpeämättömän eritteiselle. Silmissään Riikka näki pelkkää punaista, syötävän punaista.

Riikka aukaisi suunsa.

Riikka painoi päänsä alas.

Vain tämän yhden kerran, eikä koskaan enää, ikinä.

Riikan huulet koskettivat elimen päätä, liukasta ja tahmeaa. Terska, Riikka muisti biologian tunnilta, sitä kutsuttiin terskaksi. Riikka ei osannut päättää kumpaa halusi enemmän: pelkästään haistella elintä vai jopa maistaa sitä. Riikan suu päätti Riikan puolesta: suu nielasi terskan sisäänsä, tai sen mitä terskasta sai mahtumaan sisäänsä. Terska maistui suolaiselta, hieman kirpeältä. Sen maku ei ollut verrattavissa mihinkään muuhun makuun. Se maistui juuri siltä, miltä Riikka muistikin sen maistuneen. Herkullisimmalta maailmassa.

Riikka ei malttanut itselleen mitään vaan levitti suunsa kokonaan auki. Asento oli hankala; enemmän kuin notkeutta, se vaati tahdonvoima. Riikka pakotti niskansa alemmas ja lopulta se onnistui: terska, Riikan oman terska, solahti hänen suuhunsa. Riikka puristi kiitollisena suunsa elimen ympärille, ei päästänyt siitä irti. Hän hieroi huulillaan terskan alapintaa, nuoli kielellään sen harjanteita, ryysti kitalaellaan aukkoa terskan päässä. Tahmean suolainen maku täytti suun, kannusti Riikkaa imemään voimakkaammin. Limassa oli lupaus jostain vielä kiihottavammasta, runsaammasta.

Niin paljon kuin Riikan tekikin mieli herkutella, hän ei voinut. Oli toimittava nopeasti.

Riikka alkoi imeä rytmikkäästi. Liike hieroi elimen pintaa, yhä punaisemmaksi äityvää. Terska suussa oli niin iso, että se täytti suun kokonaan ja sen reunat osuivat hampaiden teräviin kulmiin, mutta edes se ei saanut Riikkaa pysähtymään. Oli imettävä, kuin viimeistä kertaa, koska niin Riikka oli itselleen luvannut. Ei enää koskaan uudestaan.

Riikka tunsi tuttua kihelmöintiä limakalvojen hieroessa toisiaan. Ärsytys tuntui samalta kuin hyttysen purema, raapimista ei malttanut lopettaa, kun kerran oli aloittanut. Ja aivan kuin joskus Riikka oli raapinut pureman verellä, nytkin hän ruhjoi suullaan terskansa ihoa, vaikka tiesi, että tämäkin päättyisi vuotoon. Tehtävä oli vietävä loppuun saakka, kuinka häpeälliseen tahansa.

Riikka laski kätensä haaroihin. Aamulla vielä raskaina elimen takana roikkuneet pussit olivat paisuneet nekin ja puristuneet nivusiin kiinteiksi palloiksi. Riikka tiesi, mitä se tarkoitti, mitä se antoi odottaa. Riikan täytyi imeä vain hieman lisää, painaa suu vielä vähän tiukemmin terskan ihoa vasten, liikuttaa päätään vielä hieman nopeammin. Ja sitten raapaista kivesten pintaa pitkillä kynsillä, kevyesti, pussien alta. Ja silloin Riikka tunsi sen. Hän tunsi, kuinka kivekset supistuivat ja kuinka jänne kivesten takana paisui. Kivekset lykkäsivät nesteen liikkeelle. Kivekset pumppasivat sisältönsä elimen kivettyneeseen varteen, sen uumenissa kulkevaan siitinputkeen. Neste syöksyi putkea pitkin kohti punaisena palavaa terskaa. Riikka tiesi kokemuksesta, että vielä kestäisi sekuntti tai pari. Varsi oli niin kookas, matka kiveksistä terskan suulle pitkä, että Riikalla oli aikaa hekumoida odotuksessa. Terska oli paisunut niin isoksi ja kovaksi, että suu ei ollut pitää sitä enää sisällään. Mutta Riikka ei suostunut päästämään sitä suustaan, ei nyt, ei varsinkaan nyt. Ja sillä samalla hetkellä Riikka tunsi, kuinka elin pumppasi ensimmäisen ujon roiskeen suuhun. Suuhun levisi tuttu maku. Riikka ei ehtinyt juurikaan makustella kauan kaipaamaansa makua, kun lisää jo seurasi. Ja millä voimalla! Oli nieltävä - ja nopeasti. Peto oli irti, elin syöksi spermaa raivokkaasti Riikan suuhun. Haastavaa se oli: ottaa koko lasti suuhun ja samalla pitää terska suussa. Riikan posket pullistuivat äärimmilleen, mutta Riikka ei luovuttanut. Hän oli tottunut siihen, se oli karu totuus, vaikka sitä totuutta, monien muiden ohella, Riikka ei olisi halunut itselleen myöntää.

Kerättyään sperman suuhunsa, Riikka nieli. Riikka nieli paksun lastin nielun syövereihin. Vielä sittenkin, kun roiskeet tasoittuivat pieniksi ryöpsähdyksi ja elin tuntui pehmenevän, Riikka nieli. Riikka nieli itsensä kuiviin, viimeiseen pisaraan asti.




SEURAAVASSA OSASSA: Riikka joutuu toteamaan, että pikkusormen antaminen nautinnolle ei riitä.

Antaisin mitä vain jos saisin maistaa saman mitä Riikka maistoi koulun wc:sdä

Häpeä iski välittömästi.

Selkään sattui, ja niskaan, ja se oli ihan oikein Riikalle. Riikka tunsi tyhjentyneensä, mutta helpotus ei ollut kestänyt sekuntia pidempää. Häpeä täytti Riikan. Hän häpesi suutaan ja mitä oli suullaan tehnyt. Hän häpesi sitä, miltä suu nyt maistui. Ja ennen kaikkea hän häpesi sitä, miltä näytti. Elin nyki vielä hieman, sen päästä valui yksinäinen, haiseva rihma, mutta onneksi elin näytti nyt talttuneen, heikentyneen. Ja siitä tapahtumasarjassa oli loppujen lopuksi ollut kyse: hirviön taltuttamisesta, vaarattomaksi tekemisestä.

Riikka istuutui alas wc-pöntölle, veti syvään henkeä. Riikka ei jaksanut välittää edes siitä, että elin roikkui nyt vasten pöntön posliinia, piirre jonka takia vessassakin käyminen oli tuskaa. Ulkomailla se oli usein vielä vaikeampaa. Joissain maissa pöntön vesi niin korkealla, että istuutuessaan pöntölle elimen pää tipahti veteen.

Vuosi tai kaksi, Riikka ajatteli, sitten elintä ei enää olisi. Kuinka paljon helpompaa elämä sen jälkeen olisikaan!

Käytävältä kuului ääniä.

Riikka havahtui haaveistaan, pelko humahti läpi vartalon. Äänet voimistuivat ja olivat hetkessä aivan Riikan lähellä. Liikuntatunti, Riikka tajusi. Tunti oli joko alkamassa tai juuri päättynyt. Mikä pahinta, Riikka tajusi, äänet olivat poikien ääniä.

Riikka nousi kyykkyyn pöntön reunojen päälle. Jos hän pysyisi hiljaa, kukaan ei ehkä tajuaisi, että kopissa oli joku.

Oven takaa kuului askelten läpsettä, sitten kaakelia hakkaavan veden suihke.

Mitä mieltä te ootte uudesta otoksesta, Riikka kuuli äänen huutavan. Parempi kuin viime vuonna, toinen ääni vastasi. Ketä sä panisi, keskustelun aloittanut jatkoi. No sitä vaaleanpunaiseen angorapaitaan pukeutunutta, tietenkin!

Riikka tunsin punan lehahtavan kasvoilleen. Pojat puhuivat hänestä!

Huomaisitteks te, sen nännit paistoi paidan läpi! Joo, hyvin se tarjosi itseään. Juma, kun pääsis vetään sitä! Ykköseen vai kakkoseen?

Kylpyhuone täyttyi naurunremakasta.

Riikka olisi halunnut sulkea korvansa, mutta hänelle ei annettu valinnanvaraa. Mikä pahinta, Riikka tunsi voimiensa vähenevän ja vartalonsa värisevän. Oli hankalaa kyykkiä pöntön reunojen päällä, vaikka hän puristi vielä reunoja kämmennillään.

Kato, äijällähän alkaa seisoa. No vähemmästäkin... vittu, nyt kun pääsis luukuttaan!

Riikka puristi hampaansa yhteen, mutta edes se ei auttanut. Kauhukseen Riikka tajusi, että värinä ei johtunutkaan lihasten väsymisestä. Eivät ne olleet hänen raajansa, jotka värisivät.

Riikan katse lasittui WC-kopin oven heijastukseen. Hetken Riikka luuli eksyneensä Linnanmäelle, jossa peilisali vääristää ohikulkijan mittasuhteet. Tuossa kuvassa oli WC-koppi ja pytyn päällä kumarassa kyykkivä kolmijalkainen olento. Riikka vilkaisi alas - ja oli kiljaista kauhusta. Oven heijastus ei ollutkaan julmaa pilaa vaan totta: elin, jonka Riikka luuli taltuttaneensa vaarattomaksi, olikin herännyt eloon - taas. Se oli paisunut niin isoksi, että se näytti kolmannelta jalalta. Oven heijastus paljasti armotta, että elin oli yhtä paksu kuin Riikan hentoinen nilkka. Ja värinä, jonka Riikka luuli johtuneen väsyneistä lihaksista, johtuikin pöntöstä. Keskimmäinen jalka hakkasi pöntön vesikaukaloa. Siinä missä Riikka oli vankina wc-kopissa, elin oli vankina pöntössä. Sen pää kumautteli pöntön sisäreunan etuosaa. Kovana, kivistävänä.

On sulla brutaali ase, Riikka kuuli äänen räkättävän kopin ulkopuolelta.

Riikka vilkaisi pelästyneenä ylös, sitten alas. Mistä ne näkivät Riikan, joko se taas alkaisi, kiusaaminen?

Ihan hyvin tällä on pärjätty, tuttu ääni vastasi. Mutta eiks ne... pelästy sitä? Paskat ne mitään pelästyy,ne haluu vaan lisää. Mutta ei kai sentään kakkoseen? Aah-aah, kolmas ääni puuttui keskusteluun, vedä mua kunnolla perseeseen sun jättiparrulla!

Kylpyhuone täyttyi naurusta.

Riikka huokasi helpotuksesta. Hän oli edelleen turvassa, näkymättömissä. Ajatusta seurasi toinen ajatus: jos kerran pojat eivät nauraneet hänen elimelleen, niin kenen sitten? Ja millaiselle?

Riikka huomasi, että WC-kopin lukkoon oli tungettu paperituppo. Naurunremakan suojassa Riikka uskalsi laskeutua pöntöltä ja astua askeleen kohti ovea. Kerrankin pitkistä kynsistä oli apua, Riikka totesi onkiessaan paperitupon lukosta. Riikka kumartui ja painoi vasemman silmänsä vasten reikää. Hän näki jotain valkoista, pyöreää. Puna kohosi jälleen Riikan kasvoille. Pakarat! Pakarat kohosivat alasselästä kuin lumikinokset: pyöreinä, ulostyöntyvinä, tiukkoina.

Jumalauta, huuto kajahti oven toiselta puolen.

Riikka pelästyi, veti silmänsä pois lukosta, tarttui ovenripaan. Sormet puristivat lukkoa valkoisina.

Vittu kun vetää suonta, ääni ujelsi.

Riikka painoi korvan vasten ovea, kuunteli. Ulvonta vaan voimistui. Riikka uskalsi laskea silmänsä takaisin reiälle. Riikka näki nelinkontin lattialle lysähtäneen hahmon. Äänet vaikenivat Riikan korvissa. Riikka ei kuullut enää naurua, ulvontaa, puheensorinaa. Riikka ei kuullut mitään, koska se mitä Riikka näki, sumensi kaikki muut aistit. Ulkonevat pallopakarat tuijottivat Riikkaa. Pakarat olivat niin tiukat, että hahmon pyllistäessä suonenvedosta, ne erkanivat toisistaan ja paljastivat väliinsä jäävän syvän vaon. Se vako oli, jos mahdollista, vielä valkoisempi kuin pakarat, lukuunottamatta yhtä kohtaa: tummaa reikää. Poika veti kiivaasti henkeä sisään ja ulos. Ja jokainen kerta, kun poika puhalsi ilmaa ulos, näytti kuin pakaroiden väliin kätketty reikä olisi pullistunut ulos päin ja jopa raottunut.

Vartalo lattialla yritti nousta ylös. Lattia oli niin märkä, että polvet luistivat kaakelilla ja haara-asento vaan leveni. Se tarjosi uuden näkymän. Pyllyvaon alle ilmestyi roikkuva uloke, lattiaa viistävä.

Puna poltti Riikan kasvoja.

Siinä se oli.

Se, mistä kylpyhuoneessa oli puhuttu, se mitä oli kutsuttu brutaaliksi aseeksi.

Siinä se roikkui, Riikan vasemman silmän edessä, pakaroiden alla, pyllyvaon jatkeena.

Ja se oli juuri niin brutaali kuin kauhun ja kateuden värittämät äänet olivat sitä kuvailleet.

Mielenkiintoista oikeasti todella kiihoittavaa luettavaa, että pullistelee housuissa ja kovenee kunnolla itsellä ja mieli halut sen, kuin kasvaa tutustua riikkaan. Tykkään todella tosta riikasta upea hieno nainen kaikkineen lisäjuttujen kanssa kokonaisuutena seksikäs paketti.

Pakko taas pian päästä Riikan käsittelyyn :-)

Riikka tuijotti näkymää lukon reiässä. Poika oli edelleen kontallaan lattialla, pylly Riikkaa kohti. Pyllyvaosta Riikkaa tuijotti tumma silmä.

Riikka muisti yhtäkkiä, miten äiti oli kerran arvostellut Riikan entistä luokkakaveria, kovistyttöä. Tytöllä oli ollut tapana vetää tumma meikki, johon kuului vahvat rajaukset ja vielä mustaa luomiväriä. Silmät kuin persereikä, oli äiti tuhahtanut. Sanonta oli jäänyt kummittelemaan Riikan mieleen kahdesta syystä. Ensinnäkin äiti oli tullut päästäneeksi suustaan ruman sanan ja toisekseen vertaus oli kummallinen: miten silmät muka voisivat näyttää... öhöm, anukselta? Mutta nyt kun Riikkaa tuijotti edessään avautuvaa näkyä, Riikka ymmärsi täysin, mitä äiti oli tarkoittanut. Vaikka pakarat olivat lumivalkoiset, niiden välisen laakson syvin kohta oli tumma. Sen keskeltä Riikkaa tuijotti tuo silmä, oudosti ulkoneva. Ja jos Riikka katsoi tarkkaan ja hievahtamatta, niin näytti jopa siltä, että se liikahteli. Se oli kuin outo mereneläin, joka supistui ja sitten taas aukeni ja raouttui. Mikä sai anuksen niin liikehtimään, sitä Riikka ei tiennyt.

Riikasta tuntui, että tuo turvonnut nyppylä noitui hänet. Hän ei pystynyt sulkemaan silmäänsä, olemaan katsomatta. Reikää, sen alapuolelle roikkuvia raskaita pusseja ja pussien alla heiluvaa aisaa. Ja kättä, joka oli noussut pakaralle. Riikka näki, kuinka sormi liukui pyllyvaossa, kosketti ulkonevaa nyppylää. Riikka ei tiennyt, miksi sormi oli eksynyt niin outoon paikkaan, mutta Riikka sentään ymmärsi näkemänsä: sormen pää hieroi rypyläistä nyppylää. Ja mitä enemmän sormen pää teki hierovaa liikettä, sitä turvonneemmalta nyppylä näytti. Ja mikä oudointa: se näytti hitaasti aukeavan, paljastavan sisemmät osansa, punaisen hehkuvat.

Riikan oli paha olla.

Riikkaa kivisti.

Riikka tunsi häiritsevän selvästi, että kaikki veri oli paennut hänen vartalostaan yhteen ainoaan pisteeseen. Tai ei se mikään piste ollut: se oli ruumiinosa, häiritsevän iso, kovettunut.

Mikä kauheinta, tuo ruumiinosa ei pelkästään imennyt veren Riikan vartalosta, vaan myös piti ääntä. Riikkaa kuuli, kuinka se jyskytti. Se jyskytti kumeasti vasten WC-kopin ovea.

Eikä Riikka ollut ainoa, joka kuuli jyskeen.

Avaimenreiässä ei enää näkynyt pyllyä, vaan kaksi seisovaa jalkaa. Tai kolme, riippuen siitä mikä kaikki jalaksi laskettiin. Kasvoja Riikka ei edellenkään nähnyt, mutta Riikka tiesi, että ne olivat kääntyneet kohti ovea, jonka takana Riikka piilotteli. Tai kuvitteli piilottelevansa. Kauhukseen Riikka tajusi, että hänhän seisoi lattialla, että hänen nilkkansa ja jalkateränsä näkyivät oven alta.

Kuka siellä, Riikka kuuli äänen kysyvän.

Kysymys kimposi kaikuna kaakeliseinästä toiseen, sitten kylpyhuoneeseen laskeutui hiljaista. Jonnen näki, kuinka paljaat jalkaterät peruuttivat kopin sisällä, pakenivat kauimpaan nurkkaan. Jonne puristi kätensä nyrkkiin ja kiskaisi toisella kopin kahvaa.

Lukko räsähti auki.

Jonnen nyrkki tipahti alas.

Kopissa tärisi tyttö. Yllätyksestä toinnuttuaan Jonne tunnisti tytön. Luokan uusi tyttö. Se, jota Jonne ei tuntenut, mutta jonka muisti - kesältä. Se kiusottelevasti takapuoltaan keinutteleva tyttö. Se jonka perään Jonne oli kerran huutanut jotain, mitä ei enää kehdannut muistella.

"Mitä vittuu sä täällä teet", Jonne haukahti.

Tyttö aukoi suutaan saamatta sanaakaan ulos.

"Ja miksi vitussa sulla on päällä pelkkä pyyhe?"

Tyttö ei edelleenkään saanut sanaa suustaan, mutta Jonne näki, kuinka kyyneleet alkoivat valua pitkin tytön poskia.

Jonne muisti, että tyttö oli lähtenyt luokasta kesken tunnin. Sille oli tullut joku hätä. Sen äiti oli sairastunut tai jotain.

"Onks kaikki hyvin", Jonne kysyi.

"Juu kai", tyttö nyyhkäisi. Tytön katse harhaili ylös alas, epäröivänä. "Mä vaan pelästyin", tyttö rykäisi. "En mä sulle mitään", Jonne sanoi nopeasti, "mä luulin että se oli joku jätkistä." Tyttö ei tehnyt elettäkään liikahtaakseen, sen katse oli jumittunut alaviistoon. Näytti kuin tyttö olisi halvaantaanut, kyvytön liikkumaan. "Tuu nyt ulos", Jonne kehotti. Tyttö ynähti: "Sulla ei oo... sä oot... sulla on... " Tytön katse oli nauliintunut Jonnen polviin. Vasta silloin Jonne tajusi: hän oli alasti." Sori", Jonne mokelsi, ja otti askeleen, pari taakse päin. Tyttö astui vastaavasi pari askelta eteen päin, pois kopista.

"Mikä toi on", tytön ääni kaikui kaakeleissa.

Jonne oli jo kääntynyt kohti naulakkoa, mutta tytön kysymys pysäytti hänet. Mikä ihmeen mikä? Käännähtäessään äkkinäisesti tyttöä kohti Jonne tajusi kaksi asiaa: elin Jonnen jalkojen välissä heilahti raskaasti reiden sivulta toiselle ja sormi tytön kädessä osoitti sitä nimenomaista elintä.

Onks tää jotain outoa läpää, Jonnen mielessä kävi. Vai... yrittikö tyttö pokata hänet?

Jonne naurahti, tarttui elintään juuresta, nosti sitä hieman ja päästi sen vapaaksi. "Lerssihän se siinä", Jonne hekotti. Elin jäi heilumaan Jonnen jalkojen väliin, kuin keinu joka oli työnnetty liikkeelle. "Lerssi", tyttö yskähti ja nosti katseensa Jonneen, ensimmäistä kertaa. Tytön otsalle oli noussut syvä ryppy, suu oli mutrussa. Näytti siltä kuin tyttö yrittäisi ymmärtää jotain itselleen täysin käsittämätöntä. Ei vittu, Jonne pelästyi, sehän on kehitysvammainen. "No siis... pippeli", Jonne murahti, "pojan elin jolla pissataan". Tytön silmissä välähti jokin tuntemus tai oivallus, sitten käsi lennähti suun eteen. "Mutta miten se näyttää niin erilaiselta", tyttö kiljahti ja jatkoi nopeasti: "Biologian kirjan kaaviokuvassa penis näytti toisenlaiselta, ihan erilaiselta." Tytön käsi hypisteli hermostuneena kaulassa riippuvaa ketjua. Risti, Jonne tunnisti, tytöllä roikkui kaulassa risti. Vittujen vittu, Jonne kirosi mielessään, vielä pahempaa: tyttö on uskovainen. "Mutta toisaalta, kaaviokuvahan on havainnollistava piirros", tyttö jatkoi hermostuneesti, " eikä siten voi mitenkään vastata todellisuutta, mutta silti..." Tytön lause jäi kesken, harhaileva katse palasi takasi Jonnen haaroihin." Mutta silti", tyttö sanoi tomerasti, "tuo ei näytä penikseltä, ei ainakaan ihmisen penikseltä." Jonne tunsi, kuinka hänen poskensa alkoivat palaa. "Voi anteeksi", tyttö sanoi nopeasti," ei ollut tarkoitus loukata. Ukilla vaan oli heppa ja aina keväällä sille hepalle tapahtui jotain outoa. Se heppa seisoi veräjän edessä tuntikausia, liikkumatta, katse lasittuneena ja sen vatsan alle kasvoi kärsä. Sitä kärsää ei ollut koskaan talvella eikä kesälläkään, mutta keväällä se..." "Riittää", Jonne katkaisi tytön esitelmän ja kääntyi kohti naulakoita . "Mä vaan tarkoitin", tyttö jatkoi itsepäisesti, "että se on niin iso, suorastaan valtava, ja siksi mä en tunnistanut sitä samaksi kuin biologian kirjassa" "Anna olla", Jonne tivahti kiukkuisena ja etsi katseellaan pyyhettä, paitaa, housuja, mitä tahansa mihin voisi verhota itsensä ja hevosen elimensä, niin kuin tyttö oli sitä kutsunut. Jonne halusi ulos kylpyhuoneesta niin pian kuin mahdollista.

"Voisinko mä... ?"

Tytön suusta tipahtanut lause katkesi taas kesken. Jonne vilkaisi tyttöä.

"Voisinko mä koskettaa sitä", tyttö inahti.

"Koskettaa mitä", Jonne epäröi.

"No, sitä... sun... lerssiä", tyttö sanoi hiljaa. "Siis ihan vaan akateemisesta uteliaisuudesta."

Jonne naurahti. Tää on ihan hullua, hän ajatteli. Tässä hän seisoo koulussa pukuhuoneen suihkuhuoneessa alasti uskovaisen, tynnyrissä kasvaneen tytön edessä, joka ei näyttänyt tietävän mitään anatomiasta ja joka nyt halusi, että hän, Jonne, olisi joku helvetin demonstraatiokappale, kolmiulotteinen kaaviokuva. Jonne tuijotti tiiviisti tyttöä, pakotti tämän nostamaan katseensa. Tyttö ei sanonut mitään, mutta katse kimmalsi kosteana. Tyttö nyyhkäisi. Jonne huokasi syvään, nyökkäsi sitten sanatta.

Tyttö laskeutui polvilleen Jonnen eteen. Asento toi Jonnen mieleen rukouksen. Tytön ilme oli harras, keskittynyt. Mutta koska tyttö oli polvistunut aivan Jonnen eteen, akateeminen tutkiskelu ei ollut vaivatonta. Oli kuin tyttö olisi istunut elokuvateatteriin ensimmäisessä rivissä liian ison valkokankaan edessä.

Jonne itsekin hämmästyi mittasuhteista. Normaalioloissa Jonne ei liioin ajatellut elintään, tai sen kokoa. Hän oli tottunut siihen, että se oli useimmiten tiellä tai että siitä oli muuten vaivaa. Jonnen oli esimerkiksi vaikea löytää sopivia boksereita. Useimmissa malleissa lahkeet olivat niin lyhyet, että elimen pää roikkui lahkeen alta. Vartalonmyötäiset alushousutkaan eivät Jonnelle sopineet. Pystyasennossa kalulla oli tapana kurkistaa kauluksesta ja jos kalun taas jätti roikkoasentoon, etumus pullotti huomiotaherättävän isona. Ja luiskahti yleensä jompaan kumpaan lahkeeseen. Kerran sairaanhoitaja oli luullut, että Jonnella oli avanne; että hän kantoi housuissaan virtsapussia. Se on mun kalu vaan, Jonne oli naurahtanut ja saanut hoitajan karahtamaan punaiseksi. Kaikkeen tähän Jonne oli tottunut ja siksi hän itsekin yllättyi omaa yllätymistään. Se oli todellakin iso, Jonnen kalu. Se oli yhtä pitkä kuin tytön kasvot. Toisaalta, Jonnella ei ollut aiempaa kokemusta vastaavanlaisesta mittailusta. Pukuhuonepuheet olivat pukuhuonepuheita, totuus oli toinen. Ja se totuus oli se, että Jonne ei ollut vielä päässyt pukille. Läheltä piti -tilanteita oli toki ollut, melkeipä liikaakin, mutta ne olivat aina päätyneet samaan: kauhistuneeseen kiljaisuun ja tytön pakenemiseen paikalta. Mahtaisinko koska päästä pukille, uskaltaisiko yksikään tyttö koskaan antaa tällaiselle, Jonne oli joskus synkimpinä hetkinä miettinyt.

Jonne vaihtoi painoa jalalta toiselle. Elin heilahti tytön kasvojen edessä, hipaisi nenän päätä.

Se oli kuin sähköisku.

Tyttö veti säikähtyneenä kasvonsa taakse päin.

Elimen heiluriliike pysähtyi, jäykästi.

Pala nousi Jonnen kurkkuun.

Jonnen teki mieli karaista kurkkua, mutta hän ei uskaltanut rikkoa hiljaisuutta. Se oli enemmän kuin hiljaisuutta, mutta mitä tarkalleen, sitä Jonne ei tiennyt - tai uskaltanut ajatella. Jonne tunsi, kuinka pala lähti valumaan kurkusta vartaloa ala. Ja kuinka pala kasvatti ja muutti sen, mihin koski.

Jonne ei voinut välttyä huomaamasta, että hänen elimensä ei ollut täysin normaalissa tilassa. Elin ei ollut enää pehmeä uloke, jalkojen välissä roikkuva letku, vaaraton. Se oli venähtänyt jo pidemmäksi kuin kasvot, jotka edelleen tuijottivat sitä lähietäisyydeltä. Elin myös tuntui erilaiselta, painavammalta. Johtuiko se paisuneesta terskasta? Terska oli kuin varren päähän ripustettu punnus, joka venytti vartta pidemmäksi. Terska piilotteli edelleen nahan alla, niin kuin pitikin, mutta terskan ääriviivat olivat piirtyneet esiin. Näkyä ei voinut kutsua sopusuhtaiseksi, sillä terska oli paisunut itse varttakin paksummaksi. Röyhkeä, siltä elin näytti.

Jonne rykäisi kurkkuaan, mutta se ei auttanut. Se, mitä oli tapahtumassa, sitä ei voinut enää pysäyttää.

Suonet varren pinnalla pullistuivat sinisiksi. Poimutettu, pitkänä roikkuva nahankaistale terskan päässä alkoi vetäytyä. Vai oliko se toisin päin: elin alkoi työntyä esiin nahan alta? Tytön keskittyneisyys oli tarttunut Jonneen ja nyt myös Jonnesta tuntui, että hän todisti jotain uutta ja ihmellistä näkyä. Jonne katseli hidastettua elokuvaa itsestään tytön kanssa. Siinä elokuvassa tuo elin, jonka hän oli tytölle esitellyt pojan pissaamiselimenä, kasvoi pituutta ja paksuutta, ja samalla muuttui joksikin toiseksi. Ei, se ei ollut enää pojan elin, eikä liioin virtsaamiseen tarkoitettu. Se oli miehen elin ja se oli tarkoitettu siittämiseen.

Sitä mukaa kun terska alkoi paljastua esinahan alta, elin alkoi nousta. Se nousi polvista kohti tytön leukaa, niin että tytön täytyi siirtyä sivuun. Tytön kasvot peittyivät varjoon. Tyttö oli taivuttanut niskansa, tuijotti ylös suu ihmetyksestä avonaisena. Tytön kasvojen yllä kulki silta, siittimen pituinen. Esinahan alta oli liukunut esiin punainen, kiiluva terska. Se tiputti tytön kasvoille pisaran, sitten toisen, kuin juotava hana. Tyttö laski hämmästyneenä kasvonsa, jäi tuijottamaan eteensä. Varren alta olivat tulleet esiin pussit, joissa roikkui raskaat kuulat. Kivettynyt, ylös noussut varsi oli vetänyt pussit nivusiin.

Kivekset, tytön suusta pääsi. Ja ne kihisivät spermaa, Jonne tunsi.

Se tiesi vain yhtä asiaa: Jonnen teki mieli nussia.

Jonnen oli pakko saada nussia.

ihanaa mun maho eukkoni hanna-riikka on päätynyt nettiin.

upup. hyvä tarina

mun hannariikka on myös kiimanen.

kiima kirsi tykkää jutuistasi . :)