Paraneeko narsisti?

Kiitos todella kypsästä, hienosta kirjoituksestasi. Itse olen ollut historiassani itsekäs paikoitellen mutta siihen on liittynyt monia traumoja joita en kyennyt kohtaamaan ja olin ajoittain hyvin täynnä vihaa. Viha ja katkeruus ajoi minua joskus itsekkäisiin tekoihin. Toisaalta jälkikäteen tuli aina hirvittävä syyllisyys ihan pienimmistäkin asioista. Olen luonteeltani depressiivinen ja itseruoskinta on minulle tuttua.
Elämäni muuttui kun menin avoliittoon missä olin fyysisesti-sekä henkisesti väkivallan uhrina. Tein lukuisia kertoja eroa ja lopulta sitten kykenin siihen. Kun ajattelin tuota kumppania niin aloin myöskin käydä läpi omaa käytöstäni mm.äkkipikaisuuttani ja ajoittaisia kateudentunteita, vihaa yms. Tavallaan tuo sairas suhde teki minulle palveluksen: en halua koskaan olla kuten hän.
Ilkeyttä löytyy kaikilta mutta itse katsoisin että vaarallisinta on se, jos ei missään vaiheessa koe syyllisyyttä tehdyistä virheistä vaan jatkaa vain eteenpäin samalla linjalla. Uskon että elämä on yhtä oppimista ja kehittymistä ihmisenä. Toisille se on vaan vaikeampaa, jopa mahdotonta.

Varokaa mustavalkoisen ajattelun ansaa. Harva asia on täysin mustavalkoista. Selkeiden täysnarsutapausten lisäksi narsistisia taipumuksia voi ilmetä muillakin. Kaikille mutta varsinkin jos ei saanut hyviä eväitä lapsuudenkodista, itsetutkiskelu on aiheellista.
Se ei tarkoita että pitäisi muille puhua minäminäminä, vaan yksinäisyydessä vaikka kynän ja paperin kanssa laittaa omat hyvät ja huonot omat ominaisuudet paperille.

Kun tunnistat pimeän puolesi, jopa sen pisteen jossa ei tunnu miltään, opit elämään sen kanssa. Ne on niitä tunteita vain, joita voi järjellä käsitellä.

Tuo mustavalkoinen ajattelu lienee jonkinnäköistä kypsymättömyyttä. Aikuisuuteen taitaisi kuulua se, että hyväksyy asioiden moniulotteisuuden ja sen, että täydellisiä ratkaisuja ei ole. Itse en ole sitä kyennyt hyväksymään. Aikani etsin onnellisuutta ja täydellisiä elämänvalintoja, kunnes oivalsin, että onni tulee sisältä, omista asenteista, eikä ulkoisista olosuhteista. Ja minä en siihen pysty.

Suvussani on paljon alkoholismia. Ensimmäiseksi ei ehkä epäsiististä juoposta tule mieleen perfektionismi, mutta luulenpa sen olevan useinkin päihderiippuvuuden taustalla. Itse ainakin koen, että olen lamaantunut, apaattinen ja haluton, koska olen niin sanotusti kokeillut elämässäni kaikkea ja todennut, että täydellistä vaihtoehtoa ei ole. Moni hukuttanee tämän kipeän oivalluksen viinaan. Myös kyvyttömyys kohdata omia kielteisiä tunteita saattaa saada ihmisen hakemaan turrutusta päihteistä.

Omasta mielestäni olen niin sanottu kuiva alkoholisti. Alkoholi ei ole koskaan sopinut minulle, koska tulen siitä nopeasti huonovointiseksi, mutta persoonallisuuteni lienee melko tyypillinen alkoholistin persoonallisuus.

Häiriintynyt_ kirjoitti:

Tuo mustavalkoinen ajattelu lienee jonkinnäköistä kypsymättömyyttä. Aikuisuuteen taitaisi kuulua se, että hyväksyy asioiden moniulotteisuuden ja sen, että täydellisiä ratkaisuja ei ole. Itse en ole sitä kyennyt hyväksymään. Aikani etsin onnellisuutta ja täydellisiä elämänvalintoja, kunnes oivalsin, että onni tulee sisältä, omista asenteista, eikä ulkoisista olosuhteista. Ja minä en siihen pysty.

Suvussani on paljon alkoholismia. Ensimmäiseksi ei ehkä epäsiististä juoposta tule mieleen perfektionismi, mutta luulenpa sen olevan useinkin päihderiippuvuuden taustalla. Itse ainakin koen, että olen lamaantunut, apaattinen ja haluton, koska olen niin sanotusti kokeillut elämässäni kaikkea ja todennut, että täydellistä vaihtoehtoa ei ole. Moni hukuttanee tämän kipeän oivalluksen viinaan. Myös kyvyttömyys kohdata omia kielteisiä tunteita saattaa saada ihmisen hakemaan turrutusta päihteistä.

Omasta mielestäni olen niin sanottu kuiva alkoholisti. Alkoholi ei ole koskaan sopinut minulle, koska tulen siitä nopeasti huonovointiseksi, mutta persoonallisuuteni lienee melko tyypillinen alkoholistin persoonallisuus.

Lue lisää

Jotkut hyötyvät 12 askeleen ohjelmasta. Voi käydä AA:ssa, al-anonissa tai AAL:ssä tai CoDA: ssa.
On sitä huonompiakin ajanvietteitä, kuin käydä ryhmissä jakamassa ajatuksia. Muiden puheenvuoroissa tulee usein samanlaisia kokemuksia, ja oma olo alkaa helpottaa vähitellen. Jos joku ryhmä ei innosta, käy monissa kunnes löytyy sopiva.
Kun tunnistaa ongelman, toipuminen on mahdollista.

Olen käynyt hetken aikaa AAL:ssä, mutta minusta koen jotenkin ongelmallisena sen, että syyttäisi vanhempiaan jostain, millainen on itsekin. Kokoukset luisuivat herkästi lapsuuden katkerien kokemusten joukkotilitykseen. Siellä monilla tuntui olevan perfektionismi ongelmana eikä kukaan siellä käynyt juonut itse. Tai eivät ainakaan tunnustaneet. Uskon myös tunnistavani paljon juovan habituksen, ja siellä käyvät vaikuttivat enemmänkin ylitunnollisilta, yliempaattisilta ja itsesyytöksissä rypeviltä. Jollainen taidan olla itsekin.

Tuossa ohjelmassa en pitänyt siitä Korkeammasta Voimasta puhumisesta. En usko yliluonnolliseen, en ainakaan valmiina tuputettuihin kuvioihin. Minua myös häiritsi se, miten siellä käyvät ihmiset intoilivat AAL:n punaisesta kirjasta löytyvän vastaukset kaikkiin elämän ongelmiin ja tilanteisiin. En pidä yhden aatteen ideologioista enkä usko, että mikään kirja antaa valmiita vastauksia kaikkiin elämän tilanteisiin.

Kiitos kuitenkin vinkistä, pitänee kokeilla myös jotakin muuta ryhmää.

Häiriintynyt_ kirjoitti:

Olen käynyt hetken aikaa AAL:ssä, mutta minusta koen jotenkin ongelmallisena sen, että syyttäisi vanhempiaan jostain, millainen on itsekin. Kokoukset luisuivat herkästi lapsuuden katkerien kokemusten joukkotilitykseen. Siellä monilla tuntui olevan perfektionismi ongelmana eikä kukaan siellä käynyt juonut itse. Tai eivät ainakaan tunnustaneet. Uskon myös tunnistavani paljon juovan habituksen, ja siellä käyvät vaikuttivat enemmänkin ylitunnollisilta, yliempaattisilta ja itsesyytöksissä rypeviltä. Jollainen taidan olla itsekin.

Tuossa ohjelmassa en pitänyt siitä Korkeammasta Voimasta puhumisesta. En usko yliluonnolliseen, en ainakaan valmiina tuputettuihin kuvioihin. Minua myös häiritsi se, miten siellä käyvät ihmiset intoilivat AAL:n punaisesta kirjasta löytyvän vastaukset kaikkiin elämän ongelmiin ja tilanteisiin. En pidä yhden aatteen ideologioista enkä usko, että mikään kirja antaa valmiita vastauksia kaikkiin elämän tilanteisiin.

Kiitos kuitenkin vinkistä, pitänee kokeilla myös jotakin muuta ryhmää.

Lue lisää

Tunnistan tuon perfektionismin ja tietynlaisen vakavuuden, joka ahdisti minuakin. Tunsin jopa häpeää etten ollut yhtä pyhimysmäinen. Tai mikä se sana onkaan. Nämä voi ajatella niin että ottaa sen mitä tarvii ja jättää loput. Korkeampi voima voi olla vaikka oma päätös, että toipuu.
Tunteita voi ruotia vaikka yksi kerrallaan. Tärkeää on jättää itselle jonkinlainen marginaali, että vaikka ei ole täydellistä, on kuitenkin sinne suuntaan.

ansaikuinen kirjoitti:

Tunnistan tuon perfektionismin ja tietynlaisen vakavuuden, joka ahdisti minuakin. Tunsin jopa häpeää etten ollut yhtä pyhimysmäinen. Tai mikä se sana onkaan. Nämä voi ajatella niin että ottaa sen mitä tarvii ja jättää loput. Korkeampi voima voi olla vaikka oma päätös, että toipuu.
Tunteita voi ruotia vaikka yksi kerrallaan. Tärkeää on jättää itselle jonkinlainen marginaali, että vaikka ei ole täydellistä, on kuitenkin sinne suuntaan.

Lue lisää

Pyhimysmäinen on juurikin oikea sana kuvaamaan tilannetta. Ollut esillä täällä aiemminkin.
"Kokoukset luisuivat herkästi lapsuuden katkerien kokemusten joukkotilitykseen. Siellä monilla tuntui olevan perfektionismi ongelmana eikä kukaan siellä käynyt juonut itse." Kuuluuko kenties konseptiin, että vaaditaan tuo juomattomuus, jotta voi osallistua?

uiououo kirjoitti:

Pyhimysmäinen on juurikin oikea sana kuvaamaan tilannetta. Ollut esillä täällä aiemminkin.
"Kokoukset luisuivat herkästi lapsuuden katkerien kokemusten joukkotilitykseen. Siellä monilla tuntui olevan perfektionismi ongelmana eikä kukaan siellä käynyt juonut itse." Kuuluuko kenties konseptiin, että vaaditaan tuo juomattomuus, jotta voi osallistua?

Lue lisää

Ryhmissä oli monia jotka kävivät myös AA:ssa.
Pitkään AA:ssa käyneissä on tietynlainen minäkeskeisyys joka ei häviä juomisen loputtua. Pohjimmiltaan ollaan haavoittuneita lapsia, ja diivailuakin muistuttava marttyyrimäinen loukkaantumisvaihe kuuluu toipumiseen. Pitkällä aikavälillä tulee ehkä vähän ymmärtävämmäksi itseä ja muita kohtaan, ja se on tarkoituskin.
On kuitenkin hyvä että ryhmissä käydään. Umpinarsistit eivät välttämättä ryhmiin menisi ollenkaan.

Hyvää dialogia tässä itsellenikin tutusta teemoista, perfektionismi, ylivastuullisuus, itseruoskinta jne...

Välillä tuntuu, että kyllä tämä tästä, välillä taas huomaa langenneensa tuttuihin käytösmalleihin. Omasta kokemuksestani olen huomannut, että ikä tuo kuitenkin armollisuutta itseään kohtaan ja sen oman epätäydellisyytensäkin alkaa kyetä hyväksymään ja sen kykenee muillekkin myötämään.

Tuossa vielä kun on puhetta toipumisesta, niin jälleen kerran tekee mieli lainata jo monesti aiemminkin tänne laittamaani linkkiä

"On valheellista luoda mielikuvaa, että toipuminen on pelkkä yksilön valinta ja mielen voimalaji – aärimmäisen kovat kokemukset eivät suinkaan aina jalosta.

Kaikki eivät toivu lapsuuden tai aikuisuuden henkisistä sodista ennalleen.

On karkeaa vääristää traumaattiset kokemukset sankaritarinoiksi. Yhtä karkeaa on sanoa, että ihminen rikkoutuu lopullisesti niin, että toipumisen mahdollisuudet ovat toivottomat.

Ihmismieli on samanaikaisesti käsittämättömän toipuva ja hauraan herkkä. Toipumisen keskeistä lähteitä ovat toisten ihmisten antama turva, sinnikkyys tunnemyrskyissä ja säröjen kanssa toimeen tulemisen opettelu.

Hyvä elämä ei ole terveiden superihmisten yksinoikeus. Moni hengen sodissa haavoittunut on iäti säröillä, mutta silti hyvän elämän ulottuvilla. Toivoa on ilman sankaritarinaakin."

http://www.hs.fi/blogi/lujastilempea/a1455074356391

Voisiko ratkaisu ollakin sellaisen, että opettelee hyväksymään ja pitämään itsestään sellaisena kuin on, epätäydellisenä, inhimillisenä ihmisenä

yhteenlaskutoimitus kirjoitti:

Hyvää dialogia tässä itsellenikin tutusta teemoista, perfektionismi, ylivastuullisuus, itseruoskinta jne...

Välillä tuntuu, että kyllä tämä tästä, välillä taas huomaa langenneensa tuttuihin käytösmalleihin. Omasta kokemuksestani olen huomannut, että ikä tuo kuitenkin armollisuutta itseään kohtaan ja sen oman epätäydellisyytensäkin alkaa kyetä hyväksymään ja sen kykenee muillekkin myötämään.

Tuossa vielä kun on puhetta toipumisesta, niin jälleen kerran tekee mieli lainata jo monesti aiemminkin tänne laittamaani linkkiä

"On valheellista luoda mielikuvaa, että toipuminen on pelkkä yksilön valinta ja mielen voimalaji – aärimmäisen kovat kokemukset eivät suinkaan aina jalosta.

Kaikki eivät toivu lapsuuden tai aikuisuuden henkisistä sodista ennalleen.

On karkeaa vääristää traumaattiset kokemukset sankaritarinoiksi. Yhtä karkeaa on sanoa, että ihminen rikkoutuu lopullisesti niin, että toipumisen mahdollisuudet ovat toivottomat.

Ihmismieli on samanaikaisesti käsittämättömän toipuva ja hauraan herkkä. Toipumisen keskeistä lähteitä ovat toisten ihmisten antama turva, sinnikkyys tunnemyrskyissä ja säröjen kanssa toimeen tulemisen opettelu.

Hyvä elämä ei ole terveiden superihmisten yksinoikeus. Moni hengen sodissa haavoittunut on iäti säröillä, mutta silti hyvän elämän ulottuvilla. Toivoa on ilman sankaritarinaakin."

http://www.hs.fi/blogi/lujastilempea/a1455074356391

Voisiko ratkaisu ollakin sellaisen, että opettelee hyväksymään ja pitämään itsestään sellaisena kuin on, epätäydellisenä, inhimillisenä ihmisenä

Lue lisää

Sehän se ratkaisu juuri on. Opetella hyväksymään ja pitämään itsestään sellaisena kuin on täydellisen epätäydellisenä ihmisenä. Ihan kaikkine nurjine puolineen. Negatiiviset kokemukset ja puutteet omassa itsessä eivät jalosta, mutta ne kasvattavat selviämään taas seuraavasta haasteesta, jonka elämä heittää silmille. Oma mottoni on, ettei niin huonoa olekaan, ettei siitä jotain hyvää löytyisi. Onkin siis haasteellista tällä luonnolla elää parisuhteessa, jossa anopin peruina oli aina kaikista asioista ajatella ensin se pahin vaihtoehto, sieltä se puolisosta vain jostakin syvältä puskee läpi. Anoppini halusi vain kuolla ja se oli minunlaiselleni ihmiselle niin kova kokemus, että olin onnellinen pienestä lapsestani, joka alkoi jostain syystä kirkua vuodeosastolla, niin en enää voinut säännöllisesti sunnuntai-iltapäivisin käydä häntä katsomassa mieheni mukana kokoperheen voimin. Muutoinkin se oli helpotus, koska olin ymmärtänyt olevani se henkilö, joka varasti pojan hänen äidiltään ja tämän ymmärsin vasta kun sain soiton sisareltaan lastensyntymien yhteydessä, jossa minulle kerrottiin, että anoppi romahtaa tästä uutisesta ja joutuu taas hoitoon. Olen siis epätäydellinen ja puolisonikin on epätäydellinen eli se jutun juju onkin siinä kun on ensin hyväksynyt omansa, niin on helppo hyväksyä myös toisen epätäydellisyys. Minusta tuntuukin, että kun kaksi sopivasti epätäydellistä on yhdessä, niin siitä voi tulla ihan hyvä yhteinen elämä, mutta ei kuitenkaan täydellistä.
Kun minua sitten petettiin, niin vanhempani sanoivat, että historia toistaa itseään. Isovanhempani teki samalla tavalla, kun vaimo sairastui vakavasti, lastenlapsena olin kokenut sen kurjuuden, mitä oli olla pikkuisenvihattu lapsenlapsi. Olin varmaankin muistutus mummolle hänen omasta nuoruudestaan ukkomiehen kainalossa. Olihan se lapsena kummallinen kokemus käydä mummolassa, jossa rakastettiin ja mummolassa, jossa oli jotenkin eri tunnelma. Onneksi olin perintönä saanut tuon petetyn mummoni positiivisuuden ja ilolla olen sitä yrittänyt siirtää omiin lapsimme, samoin kuin sitä ajatusta, että me kaikki olemme epätäydellisiä.

hyväksyjoshaluat kirjoitti:

Sehän se ratkaisu juuri on. Opetella hyväksymään ja pitämään itsestään sellaisena kuin on täydellisen epätäydellisenä ihmisenä. Ihan kaikkine nurjine puolineen. Negatiiviset kokemukset ja puutteet omassa itsessä eivät jalosta, mutta ne kasvattavat selviämään taas seuraavasta haasteesta, jonka elämä heittää silmille. Oma mottoni on, ettei niin huonoa olekaan, ettei siitä jotain hyvää löytyisi. Onkin siis haasteellista tällä luonnolla elää parisuhteessa, jossa anopin peruina oli aina kaikista asioista ajatella ensin se pahin vaihtoehto, sieltä se puolisosta vain jostakin syvältä puskee läpi. Anoppini halusi vain kuolla ja se oli minunlaiselleni ihmiselle niin kova kokemus, että olin onnellinen pienestä lapsestani, joka alkoi jostain syystä kirkua vuodeosastolla, niin en enää voinut säännöllisesti sunnuntai-iltapäivisin käydä häntä katsomassa mieheni mukana kokoperheen voimin. Muutoinkin se oli helpotus, koska olin ymmärtänyt olevani se henkilö, joka varasti pojan hänen äidiltään ja tämän ymmärsin vasta kun sain soiton sisareltaan lastensyntymien yhteydessä, jossa minulle kerrottiin, että anoppi romahtaa tästä uutisesta ja joutuu taas hoitoon. Olen siis epätäydellinen ja puolisonikin on epätäydellinen eli se jutun juju onkin siinä kun on ensin hyväksynyt omansa, niin on helppo hyväksyä myös toisen epätäydellisyys. Minusta tuntuukin, että kun kaksi sopivasti epätäydellistä on yhdessä, niin siitä voi tulla ihan hyvä yhteinen elämä, mutta ei kuitenkaan täydellistä.
Kun minua sitten petettiin, niin vanhempani sanoivat, että historia toistaa itseään. Isovanhempani teki samalla tavalla, kun vaimo sairastui vakavasti, lastenlapsena olin kokenut sen kurjuuden, mitä oli olla pikkuisenvihattu lapsenlapsi. Olin varmaankin muistutus mummolle hänen omasta nuoruudestaan ukkomiehen kainalossa. Olihan se lapsena kummallinen kokemus käydä mummolassa, jossa rakastettiin ja mummolassa, jossa oli jotenkin eri tunnelma. Onneksi olin perintönä saanut tuon petetyn mummoni positiivisuuden ja ilolla olen sitä yrittänyt siirtää omiin lapsimme, samoin kuin sitä ajatusta, että me kaikki olemme epätäydellisiä.

Lue lisää

Niin, näinhän se yleensä menee kuten kirjoitat

"jutun juju onkin siinä kun on ensin hyväksynyt omansa, niin on helppo hyväksyä myös toisen epätäydellisyys."

Kirjoituksessasi oli myös kohta joka sattui silmiini, jossa kerroit "varastaneesi pojan äidiltään". Menneeseen yli 20 vuotta kestäneeseen avioliittooni liittyi myös tuollainen asia, että voin aavistella millainen anoppisi on/on ollut, joka varmasti on osaltaan vaikuttanut siihen, millainen mies anopin pojasta on kasvanut.

Mutta joo, hieman arastellen aina suhtaudun näihin pettämistä sivuaviin kommentteihin, kun tosiaan itse olen täällä myöntänyt olleeni avioliittoni jälkeen seuraavassa suhteessa se ns. toinen nainen. Jonka johdosta täällä sitten moni on tuntuvan luulevan että olen sitte juuri hänen aviomiehensä kanssa ollut.

Mutta tuohon tarinaani liittyvä mies ei nyt kuitenkaan ollut avioliitossa, eikä edes asunut silloisen seurustelukumppaninsa kanssa, hänen kaikki lapsensakin olivat jo aikuisia/asuivat omillaan (eronnut vaimostaan jo 80-luvulla, lasten äitikin jo uusissa naimisissa ollut vuosia) ja tosiaan sitten loppupeleissä paljastui että meitä ns. toisia naisiakin oli minun lisäkseni muitakin.

Tää ny vaan tähän taas tiedoksi, kun aihe esiin tuli.

Että hyvinkin epätäydellinen ihminen löytyy täältäkin

yhteenlaskutoimitus kirjoitti:

Niin, näinhän se yleensä menee kuten kirjoitat

"jutun juju onkin siinä kun on ensin hyväksynyt omansa, niin on helppo hyväksyä myös toisen epätäydellisyys."

Kirjoituksessasi oli myös kohta joka sattui silmiini, jossa kerroit "varastaneesi pojan äidiltään". Menneeseen yli 20 vuotta kestäneeseen avioliittooni liittyi myös tuollainen asia, että voin aavistella millainen anoppisi on/on ollut, joka varmasti on osaltaan vaikuttanut siihen, millainen mies anopin pojasta on kasvanut.

Mutta joo, hieman arastellen aina suhtaudun näihin pettämistä sivuaviin kommentteihin, kun tosiaan itse olen täällä myöntänyt olleeni avioliittoni jälkeen seuraavassa suhteessa se ns. toinen nainen. Jonka johdosta täällä sitten moni on tuntuvan luulevan että olen sitte juuri hänen aviomiehensä kanssa ollut.

Mutta tuohon tarinaani liittyvä mies ei nyt kuitenkaan ollut avioliitossa, eikä edes asunut silloisen seurustelukumppaninsa kanssa, hänen kaikki lapsensakin olivat jo aikuisia/asuivat omillaan (eronnut vaimostaan jo 80-luvulla, lasten äitikin jo uusissa naimisissa ollut vuosia) ja tosiaan sitten loppupeleissä paljastui että meitä ns. toisia naisiakin oli minun lisäkseni muitakin.

Tää ny vaan tähän taas tiedoksi, kun aihe esiin tuli.

Että hyvinkin epätäydellinen ihminen löytyy täältäkin

Lue lisää

Niin muistelenkin, kultainen 80-luku, taisi se ero olla ihan loppupuolella. Mutta hei, jos ei ollut kerran edes missään liitossa, niin miten sitten oikein olit toinen nainen. Tähän ei moni kyllä pysty, joten ihan turhaan arastelet pettämiseen liittyviä kommentteja, jos olitte molemmat vapaita peitonheilutukseen. Joku tässä tarinassa nyt ontuu, vai tuliko sinulle vain sellainen toinen nainen olo, kun niitä muita oli siinä vilisemällä? En ymmärrä ellei joku näistä ns. toisista naisista ollutkin jotain muuta kuin toinen nainen. Vai olitko tuo toinen nainen, joka osaltaan avitti tuota eroa aikoinaan? Epätäydellisiä tarinoita, epätäydellisiä ihmisiä.

"Lopulta tämän kieroutuneen ihmisen seuraaminen sai kuitenkin omat silmäni aukeamaan, ja ymmärsin, miten rikkonainen ja vastenmielinen olen itsekin. "
Tähän miltei vuosi sitten kirjoitettuun tekstiin:
Nuori ihminen kasvaa usein narsistisessa kaveripiirissä ja imuroi sen asenteet, ainakin siltä jalostuneemmasta päästä kuten tämäkin ihminen joka ei ole halunnut olla julkinarsistinen imelä hirviö kuitenkaan koskaan... Tai sitten on itse kantanut narsistisia ihanteita sisällään vieden niitä mukanaan missä ikinä on liikkunutkin.

Niin minusta on osa ihmisen luonnollista kasvuprosessia että huomatessaan toisissa joitakin ällöttäviä piirteitä toteutuneina, joita on siellä itsessäkin, niin alkaa niitä sieltä omasta mielestään sitten kitkeä...
Minä herännyt näinä vuosina siihen, että olen kitkenyt aivan liikaa... Olin nöyrtynyt jopa kuvittelemaan, että narsisti-psykopaattinikin olisi aikuistunut... huu-haa. Narsisti ei aikuistu koskaan.
Narsisti ajattelisi vastaavassa tilanteessa kun olisi saanut iljettävän narsistipomon, että ompa iljettävä tyyppi enkä minä ainakaan ole tuollainen. Kiertäisi epäkypsemmän narsistin käyttämät keinot ja kiipisi narsistinpuuhissaan vain pomon ohi... Ei välttis pomoksi mutta se muu epävirallinen sosiaalinen hierarkia joka sallii niin monenlaista roolia...

Narsisimin syntyminen ihmiseen häiriöksi.
Tulee jo niin varhaisessa lapsuudessa, että
peruuttaminen siihen aikaan ja tapahtumiin
olisi suuri ihme. Vielä isompi ihme olisi
muutoksen aikaansaaminen.
Elän kolmannen polven narsistin kanssa.
Ensimmäinen polvi hylkäsi vauvan pienenä.
Hän oli vanhempana monelle kolmannen polven
jälkeläiselle. Monet heistä narsisteja.
Nyt seuraan neljännen polven edustajia.
Osalla heistä äärimmäisen vahvoja piirteitä
Parilla heistä käsittämättömiä luonteen
ominaisuuksia.

"Eihän narsismia olisikaan jos nämä henkilöt myöntäisivät jotakin tai tuntisivat jotakin . "
-tuossa on asian ydin.

Hän sanoi, ettei hän ala lukea psykopatiasta tarkistaakseen löytääkö nuo ominaisuudet itsestään koska on tyytyväinen itseensä sellaisenaan.
Ja minä kuulema saan olla hänestä mitä mieltä haluan.

Psykopaatillani on kokemusta, että tutkin asiat tarkkaan ennenkuin ikinä väitän mitään. Ja kerroin hänelle, että olen nyt tämän asian tutkinut yhtä perusteellisesti tarkkaillen häntä perusteellisesti ja lukien paljon psykopatiasta.
Tuohon hän siis sanoi, että tätä pitäisi pitää hänen ansionaan.

ölkgfdfghj kirjoitti:

Hän sanoi, ettei hän ala lukea psykopatiasta tarkistaakseen löytääkö nuo ominaisuudet itsestään koska on tyytyväinen itseensä sellaisenaan.
Ja minä kuulema saan olla hänestä mitä mieltä haluan.

Lue lisää

Näinhän se menee. Niin kauan kuin ympäristö tukee ja suo eli yleensä loppuun saakka. Mistä lie saanutkaan suosionsa ja myötätuulesrsa.

Noin ajattelee mun isä. Hän on niin niin viatonta narsistia.
Mutta mun psykopaattini ei silleen samalla tapaa ole olevinaan viaton, vaan ihan mielellään "paholainen".
Tyytyväinen narsisti ja iloinen psykopaatti.
Lopetan niiden puolesta suremisen.
Psykopaatin mielestä hänen aikansa meni hukkaan narsistin kanssa.
Minä sanoin: "Mutta ajatelkaas kuinka minun aikana meni teidän kanssa hukkaan ? se tässä epäoikeudenmukaisinta on!"

Sekin on mielestäni jotenkin vähän epäreilua, että muut ihmiset suuttuvat MINULLE. jos kerron, että olen tämmösten tytär.
Miksi lapsi laitetaan kaikkialla vastaamaan vanhemmistaan, vaikka ei ole voinu valita eikä vaikuttaa ?
Ihanku koko elämäntarinallani ei olisi olemassaolonoikeutta mukamas.
Olen kyllästynyt siihen.
Mitään muuta vapautta nämä vanhemmat eivät minulle suoneet, mutta surkutarinani sentään voin kertoa, ja he sanoo vaan välinpitämättömästi: "Ei voi mitään".
Sanoin eilen: "Huijasitte minua lapsena, että olen muka onnekas, vaikka 99% ihmisistä ei ole näin epäonnekkaita !"
Kyllä elämäntarinanikin tunteva sanoi: "Olet jotenkin ihmeen epäonnekas muihin ihmisiin verratuna."
No löytyihän se vihdoin se selitys poikkeukselliseen epäonneen.

Ja mikä minusta taas tuli tämän kaiken keskellä lapsesta lähtien:
Sellainen joka yrittää analysoida ja tutkia havaitsemiaan ilmiöitä.
Kuten nyt sitten lopulta tätä narsismi/psykopatia ilmiötäkin.
Täten itseänikään ei oikein ymmärretä, kun olen koko elämäni ollut niin suuntautunut ilmiöiden tutkimiseen ja nimenomaan siihen.
Se on mikä minä olen, se semmonen epävirallinen "tutkija".

Epäonnea minulle on tuonut ennenkaikkea se, että minun on koko elämäni ajan edellytetty luottavan minun kannaltani täysin epäluotettaviin ihmisiin, lähtökohtisesti ennen kaikkea vanhempiini, jotka eivät ole ajatelleet asioita minun kannaltani LAINKAAN.

Mielestäni psykopaatin lapselle voi olla ok kasvaa psykopaattinsa kanssa, mutta ympäristön ei pitäisi aina edellyttää, että lapsen olisi luotettava vanhempaansa tai vanhemman näkemyksiin. Koska ei ole oikein järkevää ohjata lasta sokeasti luottamaan psykopaattiin. Mielestäni vakavin ongelma on lapselle valehtelu, lapselle valehtelemisen edellyttäminen tai vaatiminen lasta luottamaan valheisiin.
Aina kun elämässäni yritin olla realisti, minua alettiin luonnehtia jotenkin "epäluottavaiseksi" ja sitten aina heti perään "sinisilmiäiseksi", kun asiat menivätkin pieleen, kun olin luottavainen kuten edellytettiin.
No nyt löyty selitys tällekin kun jotain 15 vuotta sitten kovasti ihmettelin: "Mitä ihmettä tämä on olevinaan että ihmiset tulevat minua vuoron perään syyttelelemään "epäluottavaiseksi" ja "hyväuskoiseksi", että voisivatkohan he edes päättää kumpaa, koska minut laitettaan kohtuuttomaan asemaan sillätavoin syyttämällä koko ajan kahta päinvastaista yhtäaikaa.

Analysoisin, että tämän ilmiön ristiriitaisuus johtuu tästä, että yleisesti ajatellan näin:
Äitiin pitäisi luottaa, mutta psykopaattiin ei pitäisi luottaa.
Mutta jos äiti on psykopaatti, niin pasmat alkaa vähän kaikilta mennä sekaisin.
Ehkä sen takia en saa oikein mitään järkeviä vastauksia oikein mihinkään asiaan ?
Ja sitten jos kyseenalaistan kommentin järkevyyden nimenomaisesti minun tilanteessani, minulle tulee luuria korvaan jne. , koska olen kritisoinut yleisestiottaen järkevänä ja hyvänä pidettyä neuvoa.
Tämä tuntuisi itselleni loogiselle selitykselle.

Siis ihmiset ottavat sen henkilökohtaisesti, että päädyn kritisoimaan heidän hyväksi uskomaansa neuvoa, ja täten he sitten eivät pidä MINUSTA sen takia, että äitini on psykopaatintapainen.
Koska psykopaatilla ei ole mitään ongelmaa puhua heille heitä miellyttäviä sanoja, mutta minulla on, koska minulle käy huonosti, jos noudatan tilanteeseeni sopimattomia neuvoja. Vähän kuin ihmiset neuvoisivat solkenaan minua menemään suohon, niin kyllä minun sitä pikkusen pitää kritisoida.

Ja psykopaatin mielestä se taas on lähinnä kyllästyttävää tai hauskaa, että ihmiset antavat niin sellaisia neuvoja.

Laitan tänne vielä linkin "analyysini" tueksi,
http://www.livescience.com/47197-narcissists-admit-to-it.html

Ja tämäkin vielä:
Minun vanhemmat suuttuu minulle jos puhun itsestäni, vaikka siitä, että olen iloinen tai surullinen, mutta he ei suutu minulle kun puhun HEISTÄ, vaikka nyt siitä kuinka olen analysoinut heitä.

Eli se on varsinkin minun tunteellisuus mitä he ei siedä.

Jos sanon mitään syvimmästä tai aidoimmasta itsestäni he joko suuttuvat, äkkiä vaihtavat puheenaihetta tai sulkevat luurin.

Tästä syystä rehellisyydestäni huolimatta heidän matkassaan olen joutunut olemaan jollain tavalla "keinohenkilö". Kylläkin koko ajan aina ja kaikkialla olen yrittänyt toistamistaan toistaa totuutta ja vain totuutta tulematta kuulluksi.
Tietysti näin kärjistetysti ja vähän liioitellusti voi vaikuttaa vähän hassulta jos kilttinä tyttönä hymyilen äitini vieressä kiltin hullunkurisesti: "Hän on psykopaatti!" Ja äitini siinä sitten jatkaa jotain normaalin asiallisen oloisesti.
No voinette kuvitella ketä siinä uskotaan.

Ja he voivat sitten siinä porukalla naureskella minulle, samalla kun minä tarkkailen ja analysoin heidän ymmärtämättään.

Ennenvanhaan minä sitten aina tarkkaan "koostin" analyysini ja sitten jaoin sen psykopaattini kanssa, (kun naureskelijat poistuvat paikalta), koska onhan hän äitini. Mutta minun oli vaikea uskoa sitä todeksi miten hän oikein koosteitani käytti, varmaankin siksi, että hän on varmaankin psykopaatti. Koska mielestäni moraalinen päämärä on ainoa hyväksyttävä käyttötarkoitus koosteilleni.

Minun mitään koostetta ei sovi käyttää ilman hyvin korkeatasoista moraalia !!!!

Ime sinä paskaa. kaikelisäks kuiteski imet omaa munaas jos oot mies, mulla on paljo uskoa ku teillä muilla.jumala rakastaa minua ainoostaa. Psykopaatintytär painu sinne helvetin kuoppaa

Tunnoto kirjoitti:

Ime sinä paskaa. kaikelisäks kuiteski imet omaa munaas jos oot mies, mulla on paljo uskoa ku teillä muilla.jumala rakastaa minua ainoostaa. Psykopaatintytär painu sinne helvetin kuoppaa

Lue lisää

Jos puhut kenellekään tuohon sävyyn, eipä ole uskosi sinua mitenkään auttanut.
Et ole huonompi kuin muut mutta et parempikaan, vaan kaikki ovat samanarvoisia.

Enkä jonkin verran narsistiset persoonat voi muuttua mutta ei varsinaiset narsistit.

Miksi edes pohdimme narsistia? Jokaisen tulisi keskittää kaikki energia omaan toipumiseen ja hyviin asioihin.

Kun jauhamme narsistista, se on sama kuin pohtisimme jotain hyvin yksinkertaista, turhaa, mitävain minkä pohtiminen ei vie mitenkään eteenpäin.
Keskittykää omaan toipumiseen.

Manipuloinnin takia.
Siksi kun joka puolelta uskotellaan että oman elämän elämiseen tai itsen rakastamiseen narsistin sijaan pitäisi hakea lupa esim. jostain terveyspalvelusta.