Jumala luo uutta maailmanhistoriassa

Aamen, aamen.

Ja kuitenkin Jumalan kutsu ja valinta liitti hänet siihen Jumalan tekojen kokonaisuuteen, jossa ja jonka kautta Jumala toteuttaa lopullisesti oman koko maailmaa koskevan suunnitelmansa. Israelin kansa kytkeytyy monin meille vielä tällä hetkellä tuntemattomin tavoin tämän Jumalan maailmansuunnitelman toteutumisen loppuvaiheisiin (Osmo Tiililä).

Joka tapauksessa tänäänkin juutalaiset ovat maailmanhistorian keskuskansa, sanottakoon heistä muuten mitä tahansa. Jerusalemilla tulee olemaan lopun aikoina tärkeä merkitys. Siksi joka kerta kun Jerusalemissa hälistään, silloin kristityt valvokaa!

Miten yllättikään Jumala viimeisellä suurimalla lahjallaan Jeesuksella Kristuksella kansansa ja miten hän sekoittikaan kirjanoppineiden konseptit, niin että nämä luopuivat häntä seuraamasta. Kirjanoppineet olivat verrattavissa lapsiin, jotka kauan olivat toivoneet itselleen tiettyä lahjaa ja kuvitelleet sitä aivan määrätynlaiseksi. He olivat tyytymättömiä ja pettyneitä, kun lahja lopulta saavuttuaan ei täysin vastannutkaan heidän käsityksiään, vaikka se itsessään olikin kymmenen kertaa kauniimpi ja tarkoituksenmukaisempi kuin alun perin toivottu (Osmo Tiililä Viimeiset tapahtumat, Eichrodt)

Suurin ihme nykymaailmassa on uskon syntyminen sydämissä

Ihmisen lankeemus päästi demoniset vallat sisälle luomakuntaan ja nyt koko luomakunta huokaa turmeluksen alaisuudessa. Tämän maailman ruhtinas on Perkele. Jokainen ihminen palvelee jompaakumpaa Jumalaa tai saatanaa. Enemmistö ihmiskunnasta on vanhaa sanontaa käyttääksemme kadotuksen massaa - massa periditionis.

Jumala toteuttaa valtakuntaansa voittamalla ihmistahtoja puolelleen, mutta hän ei uudista ihmistä väkisin. Herra odottaa sydämen vapaehtoista taipumista. Siihen kuuluu sekä Jumalan valinta että ihmisen reaktio (Tiililä). Saarnauttamansa hullutuksen avulla hän pelastaa ne, jotka uskovat (1 Kor 1:23). Näin Pyhä Henki kokoaa ja pyhittää Jumalalle kansan myös meidän ajassamme. Uskon syntyminen ja Jumalan armon omistaminen on ihmiselämän tärkein ja suurin tapahtuma.

Ydintaistelu tässä maailmassa on uskon ja epäuskon välinen taistelu ihmisen sydämessä. Ei taistelu totalitäärisen valtion ja kirkkolaitoksen välillä. Taistelu on jatkuvaa, hellittämätöntä. Siihen kuuluu aina myös uskovan kohdalla tappion mahdollisuus. Siksi Jeesus kehotti valvomaan. Uskosta luopuminen on tappioiden tappio. Samaan aikaan kuitenkin on täysin varmaa Jumalan voitto kaikista vastustavista valloista (Room 8). Jumalan toiminnan valtasuuntaan kuuluu aikojen täyttymiset ja valtakunnan tuleminen.

Varmuuden seurakunnalle antaa Kristuksen ruumiillinen ylösnousemus. Se on todistus huikeasta taivaallisesta voimasta. Se on ennakkovälähdys siitä. Vain yksi on toistaiseksi perillä, seurakunnan pää. Mutta se takaa, että pian ruumiskin on kokonaisuudessa perillä. Miten ihanasti Paul Gerhard laulaakaan pääsiäisvirressä: ”Kristuksen jäseneksi mä olen liitetty. Ja minne pääni nousi saan nousta minäkin. Nyt kautta kuoleman, synnin ja maailman ja tuskan ja helvetinkin hän vie mun kotihin.”

Saatanan syytösvalta on voitettu, mutta tuhoamisvaltaa ei ole vielä voitettu. Saatanan valheet on paljastettu, mutta saatanan murhavoima jatkaa kauhistuttavaa toimintaansa. Sovitus ei tuhonnut syntiä maailmasta. Kristuksen omat elävät kyllä sovituksesta ja sovitetussa maailmassa, mutta samaan aikaan synti hallitsee maailmaa.

Siksi syyllisyydellä ja sovituksella on ihmisen kannalta kaikkein keskeisin asema tässä taistelussa. Kristus ei ole vielä voittava Kuningas, vaan kärsivä, teurastettu Karitsa. Siksi halvatulle miehelle Jeesus ei ensin antanut ruumiin terveyttä, vaan syntien anteeksiannon. Tietenkin voidaan sanoa, että tämä on vastoin Pelastusarmeijan visiota: ensin soppaa ja sitten evankeliumia. Ensin on ihmistä palvellen autettava ja vasta sitten hän herkistyy kuuntelemaan evankeliumia.

Jumala vie suunnitelmansa päätökseen

Historia ei pääty kaaokseen, vaan pienintä piirtoa myöten Jumalan käsiin. Jumalan vie päätöksen sen, mitä on aikonutkin. Kun Jumala kerran aikojen alussa alkoi toteuttaa omaa suunnitelmaansa tämän maailman kohdalla ja hän toteuttaa sen loppuun saakka. Jumala ei jätä työtään kesken, vaikka pienestä ihmisestä keskellä oman aikansa tapahtuminen kuohun voikin tuntua siltä. Jumalan vastustajat näyttävät voittavan lopullisesti. Ja voimallisesti julistetaan, että Jumala on kuollut ja suuret kertomukset ovat menettäneet merkityksensä ihmisten elämässä. Näin näytti tapahtuvan 70 vuoden ajan Venäjällä, kun kaikki kristillinen murskattiin ja tukahdutettiin. Näin tapahtui 12 vuoden aikana Hitlerin johtaessa Saksaa. Näin tapahtuu islamilaisen kiihkon jälleen noustessa, vaikka silloin UT:n kertomukset korvataankin Koraanin kertomuksilla.

Jumala toimii ja toteuttaa omaa suunnitelmaansa silloinkin kun ihminen näkee Jumalan kuolleeksi.

Meidän on kuitenkin suostuttava alhaisuudessa odottamaan että pyhien täysin luku tulisi täyteen. Jokaista jäsentä tarvitaan, viinipuun on oltava olemassa kaikkien oksineen. Ei päätä ilman ruumista, eikä runkoa ilman oksia.

Kuten valtamerilaiva vie matkustajat turvaan satamaan, samoin uskovat ovat Kristuksessa, mutta uskovat eivät silti ole Kristus. Meidät on liitetty Kristukseen Jumalan valinnan ja päätöksen tähden. Siksi se kestää. Minä en kestä, jos luovun uskosta, mutta kokonaisuus ei enää tuhoudu kävi tässä sukupolvessa seurakunnalle tai sen yksittäisille jäsenille miten tahansa.

Taistelu käydään myös taivaan avaruuksissa (Ef 6:12), mutta ratkaiseva on kamppailu ihmiskunnassa. Jokainen uskova elää näiden kahden valan ja voiman välisen taistelun rintamalinjalla, polttopisteessä. Välillä näyttää olevan asemasota ja sitten taas alkaa avoin taistelu. Minkäänlainen sovittelu ei ole mahdollista. Saatana tekee vastarintaa viimeiseen mieheen. Hän ei tule koskaan antautumaan Jumalale, ei, vaikka taistelu on täysin selvä ja lopputulos varma.

Sen ydin ei suinkaan ole vain seurakunnan pelastuminen vaan Jumalan iankaikkisen aivoituksen toteutuminen Kristuksessa ja valtakunnassa ja siihen sisältyy koko luomakunnan täydelliseksi saattaminen. Jumala on asettanut luomakunnankin uudistumisen riippuvaiseksi Jumalan lasten ilmestymisestä (Room 8:19-21)

Elämme väliaikaa

Elämme Kristuksen ensimmäisen tulemuksen ja toisen tulemuksen, maailmansovituksen ja maailmanpäätöksen välillä. Kristuksen omat odottavat jo nyt, sillä ihmiskunnan koko elämän suuri ratkaiseva tapahtuma on jo tapahtunut Golgatalle. Mutta samaan aikaan me odotamme vielä nytkin, koska sittenkin lopullinen ja näkyvä ihmiskuntaa koskeva ratkaisu on edessäpäin. Maailman sovitus Golgatan ristillä ja maailmanhistorian täyttymys Kristuksen tulemuksessa kuuluvat mitä likeisimmin yhteen. Ei toista ilman toista. Kuten löydämme elämämme syvän lohdutuksen ja voiman Jeesuksen uhrikuolemasta ristillä, samoin meitä mitä syvimmin lohduttaa ja rohkaisee varmuus Kristuksen pikaisesta paluusta maan päälle. Herra tulee takaisin.

Meille annetaan aivan kuin välähdyksiä sanomattoman suurista tulevista tapahtumista. Mutta meille ei anneta mitään selvää karttaa tai aikataulua tai yksityiskohtaista kuvausta.

Kaikissa näissä tapauksissa kokija ja näkijä oli pieni ihminen, joka eli vain lyhyen ajan. Hän eli tavallista arkista elämäänsä äärimmäisen pienissä ja vaatimattomissa puitteissa.

Meillekään ei ole tärkeää tietää mitä ajallinen elämä tuo tullessaan. Vain yksi on tärkeä, että säilytämme uskon Jeesukseen Kristukseen tuli mitä tuli ja tapahtui mitä tapahtui. Juuri tällä tavoin Paavali tilitti omaa elämäänsä ennen marttyyrikuolemaansa: ”Minut itseni uhrataan jo pian, lähtöni hetki on tullut. Olen kilpaillut hyvän kilpailun, olen juossut perille ja säilyttänyt uskoni. Minua odottaa nyt vanhurskauden seppele, jonka Herra, oikeudenmukainen tuomari, on antava minulle tulemisensa päivänä, eikä vain minulle vaan kaikille, jotka hartaasti odottavat hänen ilmestymistään (2 Tim 4:6-8). Hän odotti Jeesuksen paluun ilmestymistä vielä ennen kuolemaansa.

Tämä maailma tulee kokemaan Kristuksen tulemuksen täydellisenä shokkina. Se yllättää kuin varas yöllä, kuin synnytyskipu raskaan vaimon (1 Tess 5:2-3). Suuri maailma kokee sen kauhun päivänä ja huutaa vuorille ja kallioille: "Langetkaa meidän päällemme ja kätkekää meidät hänen kasvoiltansa, joka valtaistuimella istuu, ja Karitsan vihalta! Sillä heidän vihansa suuri päivä on tullut, ja kuka voi kestää?" (Ilm. 6:16-17) Kristukseen uskoville se on suuren ilon ja riemun päivä.

Kyllähän alkukirkon kristityillä oli vaikka kuinka paljon ajallisen elämän huolia ja vaikeuksia. Eikä UT:n kirjoittajien elämä suinkaan ollut helppoa. Monet heistä kuolivat väkivaltaisesti. Kaikesta elämän raadollisuudesta ja kurjuudesta huolimatta vai pitäisikö sanoa juuri sen tähden, he odottivat Jeesuksen saapuvan pian takaisin. Heille Jeesus Kristus oli niin todellinen ja läheinen ja hänen herruutensa niin varma. Kristuksen tulemuksen odotus oli nimenomaan Jeesuksen näkyvän kohtaamisen ikävää ja kaipuuta. ”Haluaisin lähteä täältä ja päästä Kristuksen luo, sillä se olisi kaikkein parasta” (Fil 1:23, KR92).

Me olemme oppineet elämään pelkän uskon varassa. Emme ole koskaan kohdanneet suoraan ja välittömästi Jeesusta kuten evankeliumin kertomat uskovat. Siksi emme pysty millään edes kuvittelemaan kuinka suurenmoinen hän on! (Joh 1:49; Luuk 5:8). Saada kohdata hänet on maailman ihmeellisin asia. Mitään sen parempaa ei voi olla eikä tule olemaan koskaan elämässämme.

Elämä tietämisen ja ei-tietämisen välisessä jännityksessä

Lopun ajan tapahtumia ja ajankohtia ajatellen elämme tietämisen ja ei-tietämisen välisessä jännityksessä. Olemme varmoja ja kuitenkin epävarmoja. Meille annetaan aivan kuin välähdyksiä sanomattoman suurista tulevista tapahtumista. Mutta meille ei anneta mitään selvää karttaa tai aikataulua tai yksityiskohtaista kuvausta (Osmo Tiililä).

Samaan aikaan Jeesus puhuu siitä kuinka ”sitä päivää ja hetkeä ei tiedä kukaan, eivät taivaan enkelit eikä edes Poika, sen tietää vain Isä (Matt 24:36). Hän jopa sanoo, ettei ”kukaan aavista mitään, ennen kuin Ihmisen Poika tulee (Matt 24:39). Siksi "valvokaa siis, sillä te ette tiedä, minä päivänä teidän Herranne tulee” (Matt 24:42). Pyhä tietämättömyys on niin tärkeä, että Jeesus jopa toistaa uuden vertauksen muodossa saman asian. Hän puhuu päivästä, jota emme edes arvaa, hetkestä, jota emme voi tietää (Matt 24:50).

Olemme täysin vakuuttuneita ja varmoja Ihmisen Pojan tulemisesta (parusia). Totisesti, hän tulee! Samoin tiedämme varmasti, millainen on Herra Jeesus. Yhden talentin saanut mies sanoi suoraan: "Herra, minä tiesin, että sinä olet ankara mies” (Matt 25:24). Hänestä meidän ei tarvitse olla epävarmoja.

Epävarmuus koskee edeltäviä merkkejä, niiden tulkintaa ja sovellutusta sekä ajankohtaa: Olkaa siis tekin valmiit, sillä Ihmisen Poika tulee hetkellä, jota ette aavista (Matt 24:44). Merkit eivät siis voi olla täysin selviä ja vastaansanomattomia. Siksi voimme erinomaisen hyvin sanoa aikaamme ajatellen, että yksi on yhä mieltä ja toinen on toista mieltä. Niin monta kuin on miestä, niin monta on mieltä!

Jotain maailmaa koskevasta suunnitelmastaan Jumala on myös ilmoittanut palvelijoittensa profeettojen kautta. Varokaamme kuitenkin liian yksityiskohtaista ja liian varmaa tulkintaa tästä osasta Jumalan ilmoitusta. Erityisen varovaisia meidän tulee olla aikamääriin nähden. Mutta emme saa myöskään antaa houkkien pilata meiltä niin adventtia, sanomaa Kristuksen paluusta, ettemme julista siitä mitään.

Meidän toivomme varsinainen sisältö on Jeesus Kristus, hänen uhrikuolemansa puolestamme ja hänen tulemuksensa. Sanomamme ei ole se, mitä tapahtuu nykyiselle maailmalle ja miten kaikki tapahtuu.

olla ei ole Kristuksen Henkeä, ei ole hänen omansa (Room 8:9)

Puolustaja, Pyhä Henki, jonka Isä minun nimessäni lähettää, opettaa teille kaiken ja palauttaa mieleenne

kaiken, mitä olen teille puhunut (Joh 14:26).

12. HÄN TULEE JA HÄNEN TUOMIONSA ALLE ALISTUVAT KAIKKI JOKO IANKAIKKISEKSI ELÄMÄKSI TAI KADOTUKSEKSI.

Meidän kaikkien on tultava Kristuksen tuomioistuimen eteen (2 Kor 5:10)

Kuningas sanoo oikealla puolellaan oleville: 'Tulkaa tänne, te Isäni siunaamat. Te saatte nyt periä valtakunnan, joka on ollut valmiina teitä varten maailman luomisesta asti (Matt 25:34). Sitten hän sanoo vasemmalla puolellaan oleville: 'Menkää pois minun luotani, te kirotut, ikuiseen tuleen, joka on varattu Saatanalle ja hänen enkeleilleen (25:41).

Eräs syvän masennuksen ja itsetuhon kiusauksen kanssa kamppaillut Jumalan valtakunnan työntekijä kertoi, että hän kesti, koska kaksi Raamatun jaetta kannattelivat häntä (Miik 7:8 ja Ps 42:6). Niissä hän kuuli Jumalan äänen. Toki hän sai lääkäriltä sitä apua, jota nykyaikaiset lääkkeet voivat antaa masennuksen kanssa kamppailevalle.

Pyhä Henki käyttää aina Raamatun sanaa! Yllättävää vain on se, että sama Raamatun kohta, mikä toisen nostaa masennuksesta tuntuu musertavan toisen entistä pahemmin. Mikä toiselle on evankeliumia, ilosanomaa, saattaa olla toisella ankaraa lakia.

Voimme siis vastata kysymykseemme miten kestämme vain henkilökohtaisesti vaatimatta, että juuri sama asia ja Raamatun jae auttaa muitakin.

Sen temppelinä on Herra Jumala, Kaikkivaltias, hän ja Karitsa (Ilm 21:22)

Jumalan kirkkaus valaisee sen, ja sen lamppuna on Karitsa (Ilm 21:23)

Voiman kestää lopun ajan myrskyissä ja petollisessa uuvuttavassa tapahtumattomuudessa, jos annamme sovituksen sanan Jeesuksen ristiltä valloittaa meidät. Vain evankeliumissa on Jumalan voima (Room 1.16). Aivan avoimesti silmieni eteen asetettu ristiinnaulittu Jeesus Kristus (Gal 3:1) julistaa tänäänkin, että hän on rakastanut minua ja antanut itsensä minun edestäni (Gal 2:20b). Korjaantumattoman syntisyyteni, luoteeni lähimmäisiäni repivät viat ja niiden aiheuttaman jatkuvan syyllisyyden Jumalan Karitsa on kantanut. Juuri tällaista Jumalan Poikaa huudan päivittäin avukseni!

Voiman kestää antaa varmuus siitä, että kaikista lankeemuksistani ja epäonnistumisistani huolimatta uskallan uskoa Kristuksen lunastustyön tähden päässeeni Jumalan lapsen asemaan (Gal 4:5). ”Henki itse todistaa yhdessä meidän henkemme kanssa, että olemme Jumalan lapsia ” (Room 8:16). Pelastusvarmuus on suuri lahja ja Herra antaa sen jokaiselle, joka ottaa lahjan vastaan. Pelastusvarmuus perustuu siihen vakuutuksen, että Jumalan vanhurskauttaa minut jumalattomana, kun uskon (Room 4:5).

Voiman kestää antaa suostuminen siihen, että maailmassa Jumalan lapsella on ahdistus (Joh 14:33; KR38). Suostumme siihen, että monen ahdistuksen kautta meidän on mentävä sisälle taivasten valtakuntaan (Apt 14:22). Vasta siellä pyyhitään kaikki kyyneleet pois (Ilm 7:17). Tääl on sota, kilvoitus, vaiva ja työ” (Matti Paavola) ”Tääl on mun paha olla, vaivojeni vainiolla” (Siionin virsi). Emme odotakaan elämältä voittoa, riemua, onnea, hauskuuttaa, vaan vaivannäköä ja palvelua. Täällä kylvetään kyynelin, vasta siellä leikataan riemulla (Ps 126:5). Täällä kylvetään katoavaisuudessa, alhaisuudessa ja heikkoudessa, siellä nousee katoamattomuudessa, kirkkaudessa ja voimassa (1 Kor 15:42-42). Siksi ”mua auta Herra mä toivon vaan, vaik ei ois toivoa ollenkaan. En päästä sua, ennen kuin mua käyt siunaamaan (Siionin virret, 252

Millä tavoin Jeesus itse rohkaisi opetuslapsiaan? Hän varoitti harhaan johdattamisesta ja lähtemästä sellaisten perään, jotka esiintyvät Jeesuksen nimessä ja väittävät ajan olevan lähellä (Luuk 21:8). Hän varoitti antautumasta pelon valtaan silloin, kun sodat ja levottomuudet vyöryvät ylitsemme (Luuk 21:9). Ei tarvitse edeltäpäin huolehtia asioista (21:14). Jeesus jopa vakuutti, että päämme kaikki hiuksetkin ovat luetut (Luuk 12:7) eikä yksikään hiuskarva päästämme mene hukkaan (21:18). Pysykää lujina, niin voitatte omaksenne elämän (Luuk 21:19). Mutta entä silloin kun koen, etten millään jaksa pysyä lujana ja syvä uupumus valtaa mielen. Silloinkin Jeesus Kristus on Hyvä Paimen ja hän kantaa uupuneen olallaan. Ellette usko, niin ette kestä (Jes. 7:9).

”Minun täytyy olla varma siitä, että olen Jumalan kädessä enkä ihmisten. Silloin tulee kaikki helpoksi, myös ankarin luopuminen… Vain varmuudessa ja uskossa me voimme elää” (Bonhoeffer).

”Jumala antaa joka hätätilassa niin paljon voimaa vastarinnan tekemiseen kuin tarvitsemme. Mutta hän ei anna sitä etukäteen, jottemme luottaisi itseemme vaan yksin häneen. Sellaisen uskon pitäisi voittaa kaikki tulevaisuudenpelon” (Bonhoeffer). ”Meidän on löydettävä tie, jolla otetaan jokainen päivä vastaan niin kuin se olisi viimeinen, mutta eletään silti uskossa ja vastuuntunnossa niin kuin edessä olisi vielä suuri tulevaisuus” (Bonhoeffer).

Odotuksen hyväksyminen keskeiseksi osaksi uskonkilvoitusta auttaa kestämään. Odottaminen on aina vaikeaa, Janoamme toimintaa, selviä ja nopeita ratkaisuja. Odottaminen tuntuu elämän ja ajan tuhlaukselta. Odottaminen koettelee kärsivällisyyttämme. Mitään ei tapahdu ja koemme nääntyvämme. Juuri sellainen tunne petti kuningas Saulin. Hän toimi hätiköidysti ja menetti kaiken.

Vanhurskas ja syntinen

Keskeinen ja kuitenkin niin käsittämätön uskonvanhurskaus

Varmaankin jokainen meistä on sitä mieltä, että Raamattu erikoissanoillaan vanhurskaus ja vanhurskauttaa ilmaisee jotain todella tärkeää. Ehkä myös tiedämme, että juuri nämä sanat olivat keskeisimmät uskonpuhdistuksen syntymisessä. Raamatusta löytynyt sanoma vanhurskauttamisesta uskon kautta Kristuksen tähden kosketti ja kuohutti syvästä ihmisten mieliä. Juuri tämä sanoma inhimillisesti katsoen halkaisi siihen asti yhtenäisen läntisen kristikunnan. Se teki lukemattomista Kristukseen uskovista marttyyreja. Se johti eräisiin historian pitkäaikaisimpiin sotiin keskellä Eurooppaa – me suomalaisetkin olimme mukana 30-vuotisessa sodassa - ja sillä tavoin se ohjasi maailmanhistorian kulkua.

Sitten tuli vaihe elämässäni, jolloin olin syvän ahdistuksen vallassa ja aikamoisissa jatkuvissa selkäkivuissa. Kuritusta oli kestänyt kymmenisen vuota. Sain silloin arvosteltavaksi erästä lehteä varten kirjan. Sen erään sivun alla olevasta viittauksesta luin muutaman rivin ja ne rivit auttoivat ymmärtämään koko olemustani syvästi koskettavalla tavalla uskonvanhurskauden merkityksen. Luulen, että kun kerron mitä siinä oli, moni pettyy ja sanoo tietävänsä kaiken tuon jo ennestään: ”Ei ole ihme, jos Jumala vanhurskauttaa rukoilevan uskovan tai Pyhän Hengen omistavan ihmisen, mutta se on ihme, että Jumala vanhurskauttaa jumalattoman” (Olavi Tarvainen, Paavo Ruotsalaisen opinkäsitys,, 19). Tämä heränneitten talonpoikaisjohtajan Juho Malkamäen ahdistuneelle kirkkoherralleen lausumien sanojen takana on eräs Raamatun kohta: ”Joka ei töitä tee, vaan uskoo häneen, joka vanhurskauttaa jumalattoman, sille luetaan hänen uskonsa vanhurskaudeksi” (Room 4:5, KR38).

Jumalan ihmeistä suurin on siinä, että minä, joka sisimmässäni olen pysyvästi syntinen, jopa jumalaton, olen kuitenkin tällä hetkellä Kristukseen uskoessani vanhurskas, minä kestän Jumalan tulisilmien edessä hänen ehdottoman tuomionsa minusta. Minunkin nimeni on kirjoitettuna elämän kirjaan.

1800-luvulla elänyt suuri herätyssaarnaaja Niilo Kustaa Malmberg tilitti omaa suhdettaan Paavo Ruotsalaiseen. Hän totesi, että tämä oli tehnyt hänelle suurimman hyvän työn, minkä ihminen täällä voi toiselle tehdä. ”Hän on näyttänyt minulle, kuinka voimme päästä uskomaan häneen, joka tekee jumalattoman vanhurskaaksi.”

Siksi on täysin käsittämätöntä, että vuosiakin uskossa ollut ei millään ymmärrä tätä ihmeellistä uskonvanhurskautta eikä osaa riemuita siitä.

Eräs 80-vuotias maallikkojulistajankin toiminut kristitty tutki ystäviensä kanssa rukouspiirissä kirjaa Kristuksen vanhurskaudesta. Hän kertoo kuinka ”silloin silmäni alkoivat kuin uudestaan avautua. Sain kuin uuden näkemyksen… Näin, että pelastukseni keskeisenä henkilönä on Kristus ja se, mitä hän on tehnyt minun hyväkseni. En minä voi elää Herralle otollista elämää, mutta kun minä uskon Kristuksen, hän on minun sijaiseni. Minä kurja syntinen saan luottaa siihen, mitä Kristus on tehnyt minun hyväkseni. Hän on antanut minun syntini anteeksi ja puettanut minut omaan vanhurskautensa vaippaan. Minun oma vanhurskauteni on kuin likainen vaate, mutta Kristuksen vanhurskaus on täydellinen. Minä saan etuoikeuden uskon kautta vastaanottaa ja omistaa tämän vanhurskauden. Kristus on minun sijaiseni. Tämä on jotain niin suurenmoista, etten tiedä miten tätä korostaisin ja kiittäisin siitä Jumalaan” (tri Henning Karström, Nykyaika, 10/1979).

Pelkään pahoin, että meille tämän päivän kristityille sanan uskonvanhurskaus ovat korvanneet monet muut Raamatusta löytyvät käsitteet kuten herätys, parannus, uudestisyntyminen, pyhitys, hengen täyteys, armolahjat, Jeesus parantaa, Jeesus tulee pian jne. Vasta ne sytyttävät sydämemme. Ne tuntuvat paljon paremmin kuvaavan kristillisen uskomme ydintä kuin tuo vanhanaikainen ja niin käsittämättömältä tuntuva sanonta uskon vanhurskaus tai vanhurskaaksi tuleminen uskon kautta.

Sanoma uskon vanhurskaudesta vie meidät oikeuden istuntoon

Raamattu määrittelee uskon isän Abrahamin yhteyden Herraan sanoen: ”Abram uskoi Herraan, ja Herra luki sen hänelle vanhurskaudeksi” (1 Moos 15:6, KR38). Nämä sanat ovat meille kultaa kalliimmat. Paavalin julistama evankeliumi Kristuksesta perustuu nimenomaan näihin Abrahamin saamiin ilmoitussanoihin (Room 3-4, Gal 2-3). Erityisen kirkkaasti se on esillä Room 3:23-26 ja Gal 2:16.

Tärkein sana tässä on heprealainen sana saddik ja kreikkalainen sana dikaios. Ne molemmat on käännetty sanalla vanhurskas.

Raamattu määritteleekin jokaisen ihmisen suurimmaksi ongelmaksi hänen rikkomuksensa, syyllisyytensä ja tuomionalaisuutensa. Raamattu ei pidä ongelmina niitä asioita, joita itse pidämme elämämme kauheimpina asioina, kuten vaikeita elämänkohtaloita, sairautta, väkivaltaa, sotaa, yksinäisyyttä, perheen ristiriitoja, alkoholia jne. Raamatun valossa ihmisenä olemisen syvin ahdistus on siinä, ettei hän ole Jumalan edessä vanhurskas eikä tuomion kestävä. Ihmisen kauhistuttavin pelon aihe on Jumalan viha ja tuomio. Kuinka selvästi UT sanotaankaan ”Ihmisille on määrätty, että heidän kerran on kuoleminen, mutta sen jälkeen tulee tuomio” (Hepr 9:27, KR38).

Meidän nykyajan ihmisinä on äärimmäisen vaikea samaistua tällaiseen käsitemaailmaan. Se ei alkuunkaan miellytä meitä. Torjumme sen ja meille tulee paha olla ja epävarmuus hiipii mieleemme.

Kuinka moni tuleekaan hengellisiin kokouksiin etsimään hyvää oloa, turvaa ja varmuutta sekavan ja levottoman ajan keskelle. Nykyajan ihminen haluaa Jumalan olevan hänelle leppoisan ja hyväntahtoisen taivaallisen ”isukin”, joka ei ole turhan tärkeä missään asiassa vaan kaikessa ymmärtää ihmistä ja ihmisen heikkoutta ja aina vain auttaa ja tukee. Mutta nyt puhe oikeudesta vain synnyttää entistä syvempää ahdistusta.

Millaisia tässä olemme? Meidän on pakko myöntää, että olemme kokonaan arvottomia ja ansiottomia emmekä ole täyttäneet hänen pyhän lakinsa vaatimia ehtoja. Siksi tuomio on lähellä. Vuosia kestäneestä uskonkilvoituksesta huolimatta synti edelleen asuu syvällä meissä, jopa tahtomme viimeisissä tahattomissa liikkeissäkin. Aina niissä on ylpeyttä, itseriittävyyttä, saastaa. Synti on siinä, että olemme perinjuurin minäkeskeisiä, itsekkäitä, itsemme ympärille käpertyneitä ja etsimme aina ja kaikkialla omaa etuamme ja kunniaamme. Sellaisena ihmisenä olemme nytkin Jumalan edessä: mitättöminä, arvottomina, lain, Jumalan vihan ja kauhistuneen omantunnon ahdistamina - ja kuitenkin omaa itseämme jumaloivina ja Jumalaa vihaavina ja vastustavina (Ajatukset on saatu Eino Sormusen kirjasta Jumalan armo).

On aivan hirvittävää seistä tämän tuomarin edessä, jolla on kuoleman ja tuonelan avaimet ja jonka silmät ovat kuin tulenliekit. Moni aikamme ihminen haluaa kuitenkin tulla tuomituksi lain vaatiman ihmishyvyyden ja oman hyvän elämänsä ja tekojensa perusteella. Ehkä on valmis vetoamaan siihenkin , että hän on tehnyt hyviä tekoja uskoon tultuaan ja on täyttynyt Pyhällä Hengellä.

Ongelmien ongelma on siinä, että vaikka olen tunnustanut syntini ja saanut ne anteeksi, vaikka olen tullut uskoon ja uudestisyntynyt ja saanut Pyhän Hengen lahjan, kaikesta tästä huolimatta synti edelleenkin asuu minussa. Olen joka hetki Jumalan pyhyyden edessä syntisenä enkä koskaan muutu siitä paremmaksi.

http://rovasti.fi/node/350
Sama kipeä todellisuuden tunto on Niilo Tuomenoksan laulussa: ”Näin syntisenä Herra, mun täytyy vaeltaa. Sun kanssas tiellä taivaan, perille kulkea. En paremmaks' voi tulla, en pyhäks' ollenkaan, ja kuitenkin, oi Herra, Sun käsiis jäädä saan. Sä suostut mahdottoman mun luonain asumaan ja aivan tällaisena mua kaikes kantamaan. Et väsy, vaikka usein mä väsyn kokonaan. Sun armos, rakkautesi ei lopu milloinkaan.”

aamen aamen
näihin pitää palata kyllä! kiitos! :)

Vanhurskauttamisen tullessa meille todelliseksi myös vanhat körttivirret alkavat uudella tavalla puhutella. Nuorempina ollessamme saatoimme pitää niitä aivan liian synkkinä.

”On köyhä sydämemme ja suuri kovuutemme. Ken heltymään sen saisi nöyräksi taivuttaisi? Ei sateet, salamatkaan, ei liekit palavatkaan sen aatamillisuutta voi murtaa, luoda uutta. Lyö Mooses vasaralla: Se itkee iskun alla, vaan kuritus kun laantuu, se entiselleen taantuu (Siionin virsi 64:1-3).

”Nyt suuren kurjuuteni havaitsen Herrani. Sovitus syntieni on pyhä ristisi. Itseni sulle soisin, vaan toimin silti toisin; ei sydän nöyrrykään. Taistellut olen kyllä ja jälleen langennut. Ei voittoon asti yllä heikko ja uupunut. En jaksa parannusta, vaan toistan rukousta: Oi, Herra armahda” (Siionin virsi 92:1-2).

Missä siis meissä on nyt se vanhurskaus, joka kuuluu jokaisen Kristukseen uskovan elämään? Tässä on juuri uskon taistelu kuumimmillaan. Todellisuudessa, käytännössä, näkyvällä tavalla (in re) jokainen uskova on vain syntinen. Ehkä hänen syntinsä eivät ole sillä tavoin kaikkien näkyvissä, kuin joittenkin suruttomien ihmisten synnit. Mutta ei synti ole uskovasta mihinkään lähtenyt, vaikka se olisikin piiloutunut. Kuin terävästi sen sanoikaan Luther: ”Sillä synti on todellakin minussa niin kauan kuin elän lihassa.”

Mutta sitten Luther jatkoi ja sanoi jotain todella tärkeää: ”Mutta nyt Kristus suojelee minua siipiensä varjossa niinkuin kana siipiensä alla (Matt 23:37) ja levittää verhokseni avarista avarimman, nimittäin syntien anteeksiantamuksen taivaan, ja sen alla minä olen turvallisena - se näet estää Jumalaa näkemästä niitä syntejä. jotka vielä ovat lihaani piintyneinä". "Näin elämme Kristuksen lihan esiripun suojassa (Hepr 10:20). Hän on pilvenpatsaanamme päivin ja tulenpatsaanamme öin (2 Moos 13:21), jotta Jumala ei näkisi syntiämme. Ja vaikka me näemme sen ja sen vuoksi tunnemme omantunnon tuskaa, me kuitenkin riennämme Kristuksen välimiehemme ja sovittajamme turviin, hänen, jonka kautta olemme saatetut täydellisiksi ja pelastumme. Sillä samoin kuin kaikki on hänessä, samoin meilläkin on kaikki hänessä, joka kaiken meissä täydellistää. Hänen tähtensä Jumala myös suhtautuu kaikkiin synteihimme lempeästi ja suo niiden jäädä peittoon, ikäänkuin ne eivät olisikaan syntejä. Koska, hän sanoo, sinä uskot Poikaani, niin olkoot syntisi, vaikka sinulle niitä on, anteeksiannetut, kunnes niistä kuolemassa kokonaan vapaaksi pääset."

Todellisuudessa uskova on siis joka hetki vain syntinen, mutta uskossa Jumalan sanan lupauksiin hän on samaan aikaan myös joka hetki vanhurskas ja autuas Jumalan lapsi. Hän on syntinen todellisuudessa (in re) , mutta vanhurskas toivossa (in spe). Toivo voittaa hänellä nykyisen todellisuuden eli synnin.

Emme kelpaa Jumalalle minkään omamme varassa - emme sen, mitä teemme, emmekä sen, mitä meistä on uskovina tullut sillä kaikki parhainkin omamme on tahrattua - vaan ainoastaan siitä syystä, että Jumala Kristuksen tähden ottaa meidät syliinsä. Meillä ei ole rauhaa siksi, että olemuksessamme piilisi jumalallinen ydin, synniltä suojattu alue, vaan siksi, että lähellämme on hän, joka on voittanut synnin, kuoleman ja perkeleen vallan. Hän on meidän rauhamme. Hänen turvissaan emme pelkää mitään pahaa tuli se ulkoa- tai sisältäpäin.

Juuri tämä kaikki sisältyy sanoihin, että uskova on samaan aikaan vanhurskas ja syntinen.

Samaan aikaan

Kristukseen uskovan elämää leimaa sekoitus heikkoutta ja voimaa, kärsimystä ja iloa, luottamusta ja toiveissa pettymistä, turvallisuutta ja pelkoa, menestystä ja vastoinkäymistä, epätoivoa ja toivoa, kiitosta ja panettelua, katkeraa itkua ja vapauttavaa naurua, sairautta ja terveyttä ja lopuksi kaikkein varmimpana vaiheena - usein vähiten sitä odottaessamme - kuolema.

Meille on säilynyt kummankin tarkat muistiinpanot tuosta tärkeästä keskustelusta. Keskustelussa tuli selvästi näkyviin se ero, mikä on tänäänkin englantilais-amerikkalaisen pyhityskristillisyyden ja edellä kuvatun luterilaisen herätyskristillisyyden välillä.

Zinzendorfin mielestä on erehdysten erehdystä väittää, että ihminen voisi tässä ajassa muutoin olla täydellinen kuin yhteydessä Kristukseen. Se olisi Kristuksen kieltämistä. Wesleyn mielestä Kristuksen Henki sen sijaan luo todellisissa kristityissä täydellisyyttä. Zinzendorfista tämä on mahdotonta. Koko meidän täydellisyytemme on Kristuksessa. Se ei ole meidän omaamme, vaan meidän hyväksemme luettua Kristuksen täydellisyyttä.

Kun Wesley väitti, että sitä mukaan kuin kasvetaan rakkaudessa, kasvetaan myös pyhyydessä, Zinzendorf puolestaan hylkäsi pyhyyden eri asteiden mahdollisuuden. Samalla hetkellä kun ihminen vanhurskautetaan, hänet myös kokonaan pyhitetään. Näiden Jumalan ”pyhittämien” välillä ei ole olemassa eroavaisuuksia. Ei ole pyhempiä ja vähemmän pyhiä, vaan kaikki ovat ”pyhyydessä” samanlaisia.

Wesleyn mielestä herrnhutilaiset seurasivat Lutheria liian sokeasti, ja erityisesti Lutherin Galatalaiskirjeen selitys oli johtanut herrnhutilaiset Wesleyn mielestä liian avaraan evankeliumiin (ks. Eetu Rissasen, Kristillinen palvelu, ss. 76-81, 53).

Luterilaisina otamme miellämme vastaan tällaisen pilkkanimen ja iloitsemme, jos luterilainen julistus todella pystyy lohduttamaan oman syntikurjuutensa vaivaamia uskovia. Tässä maailmassa on elänyt vain yksi ainoa synnitön ihminen – Jeesus Kristus! Jumalanpalveluksemme alkaa joka kerta synnintunnustuksella ja synnin päästön sanoilla. Se on suuri lahja ja etuoikeus. Näin siitäkin huolimatta, että jotkut saattavat käyttää ”lohdutettua syntikurjuutta” oman suruttomuutensa ja lihallisuutensa verhona. Kristitty on ”aina syntinen, aina katuva, aina vanhurskas” (Luther).

Lihan ja hengen välinen jatkuva taistelu jokaisessa uskovassa

Samaan aikaan vanhurskas ja syntinen totuuden rinnalla on toinenkin keskeisesti luterilainen pyhitysopetuksen tuntomerkki. Se on opetus jatkuvasti uskovassa riehuvasta lihan ja Hengen välisestä taistelusta.

Synti ja Jumalan vastainen vanha ihminen, liha, asuu uskovassa koko elämän ajan (Room 7:17). Synnin tahto on lihan tahto ja se on aina vihamielinen Jumalaa kohtaan (Room 8:7). Uskova haluaa olla itseriittoinen, seurata itsekkäitä intohimojaan ja palvoa omaa minäänsä. Lihan teot on luetteloitu Gal 5:19-21, vrt. 2 Tim 3:2-5. On kauhistuttavaa, kun ne pääsevät uskovassa valtaan ja toisinaan tapahtuu niin.

Samaan aikaan uskova on myös uusi ihminen ja hänessä asuu Kristus Pyhässä Hengessä. Jeesus on omiensa kanssa joka päivä.

Ytimeltään Hengen totteleminen on kuitenkin Kristukseen armoon tarttumista. Armoon turvautuessamme emme saa lakata taistelemasta itsessämme asuvaa syntiä ja sen ilmauksia vastaan. Emme saa jäädä synteihimme, vaikka olemmekin jatkuvasti syntisiä - siinä pysyvä ristiriita.

K

"Hurskaiden on toivottava kuolemaa siksi, että tässä elämässä ei synnin tekeminen koskaan lopu, ja niin asia totisesti on. Hurskaiden mielissä on enemmän murhetta synneistä ja kuoleman pelosta kuin iloa lahjaksi annetusta elämästä ja Kristuksen sanomattomasta armosta. He kuitenkin painiskelevat tuota epäuskoa vastaan ja uskon avulla he voittavat sen, mutta silti tuo murheen henki aina palaa. Siksi heissä pysyy parannus kuolemaan asti" (Luther).

2. Jumalan pelastustyön keskustapahtuma

Mikä on Jeesuksen ristinkuoleman tarkoitus? Jumala tahtoo kaikkien ihmisten pelastuvan (1 Tim 2:4). Hän pelastaa ihmiset antamalla Poikansa alttiiksi ristinkuolemaan meidän syntiemme tähden (Gal 1:4). Siksi Jeesuksen kuolema on Jumalan pelastavan toiminnan keskus, pelastushistorian syvin ja varsinainen sisältö (Matt 20:28; Joh 10:11). Risti onkin kaikilla maailmassa kristinuskon keskeisin vertauskuva.

3. Ihmisenä todellinen hätätila

Emme pysty oivaltamaan ristin ja sovituksen salaisuutta ja merkitystä ellemme hyväksy Raamatun ilmoitustotuutta siitä, että ihmisen ja Jumalan välille on repeytynyt täysin ylittämätön kuilu. Ihmisen pahuus ei ole vain yksittäisiä tekoja, vaan ihmisen luontokin on turmeltunut. Tämä jokaisen ihmisen perisyntisyys on tehnyt lopullisesti ja täydellisesti mahdottomaksi yhdellekään ihmiselle päästä yhteyteen Jumalan kanssa omin voimin tai teoin. Olemme kokonaan ja ehdottomasti hänen vihamiehiään (Room 8:7; Kol 1:21). Luonnossamme oleva vihamme Jumalaa vastaa ei sammu millään. Ihmisessä itsessään ei ole hyviä ja parantavia voimia. Tämän on Raamatun mukaan ihmisenä olemisen todellinen hätätila eikä ajalliset kärsimykset.

"Me olimme Jumalan vihamiehiä, joiden kohtalona olisi ollut tuhoutua Jumalan vihan aikanaan purkautuessa. Me emme älynneet emmekä tahtoneet tehdä mitään asian auttamiseksi. Jumala kuitenkin rakastaa myös vihamiehiään ja on siksi antanut Poikansa kuolla meidän sijastamme ja niin sovittaa meidät Jumalan kanssa eli lopettaa vihollisuuden Jumalan ja meidän välillämme, jotta me aikanaan pelastuisimme eikä tuleva viha kohtaisi meitä" (Jukka Thurén).

4. Suuri salaisuus

Jeesuksen sovitustyö jää ihmiselle syvimmältään suureksi salaisuudeksi. Näin silloinkin vaikka olemme kokeneet jotain omasta synnistämme ja syyllisyydestämme. Joudumme läpi elämämme rukoilemaan: "Kirkasta, oi Kristus meille ristinuhri Golgatan". Vaikka kuinka yritämme selvittää, mistä siinä on kysymys, sanamme ja käsitteistömme on aina kovin puutteellinen. Vasta perille päässeet ymmärtävät täydellisesti ja he eivät ikuisuudessa koskaan kyllästy veisaamaan ylistystä teurastetulle Karitsalle (Ilm 5:9,12).

"Jotteivät ihmiset ikuisesti eksyisi taivaasta, rakkaus niin sanoaksemme veti Jumalan itsensä alas taivaasta, puki hänet lihaan ja vereen, yhdisti Luojan luomakuntaan, sulki hänet neitsyen kohtuun, puki hänet ryysyihin ja laski hänet seimeen. Eikä tässä vielä kyllin: köyhyydessä ja taisteluissa eletyn elämän jälkeen rakkaus löi Kristuksen maahan Getsemanessa, kahlehti hänet, sitoi ja sylki häntä, kruunasi hänet orjantappuralla, iski naulat hänen käsiinsä, ripusti hänet ristille, antoi hänelle katkeran kalkin juotavaksi ja vei hänet viimein kuolemaan, ja kaikki tämä hänen vihollistensa puolesta" (Quenstedt).

6. Jokaista syntiä seuraa rangaistus

Jotain sovituksesta avautuu, kun hyväksymme juridisen ajattelun selvittämään meille sovituksen salaisuutta. Jumala ei voi pyhyytensä ja oikeamielisyytensä tähden jättää rankaisematta ihmisen kapinaa ja jatkuvaa vihaa. Jokaista syntiä on seurattava rangaistus tai hyvitys. Jumala ei voi katsoa syntiä sormiensa läpi ja olla Jumala. Hän ei voi antaa anteeksi selvittämättä tapahtunutta vääryyttä. Synti aivankuin imee itseensä Jumalan pyhän vihan. Samaan aikaan Jumala rakastaa kapinoivaa ihmistä ja tahtoo pelastaa. Raamatun suuri ilmoitustotuus on, että Jumala ratkaisee pyhyytensä (joka vaatii kapinoitsijalle rangaistusta) ja rakkautensa (joka haluaa pelastaa syntisen) välisen sovittamattoman ristiriidan lähettämällä ainosyntyisen Poikansa maailmaan sovittamaan maailman itsensä kanssa.

"Sovitus merkitsee yleensä sellaisen sovinnon tekoa, jossa osapuolten kesken tapahtunut vääryys tai rikos korjataan ja entisen riidan, vihollisuuden ja välirikon tilalle tulee rauha, rakkaus ja yhteys. Sovinto saadaan usein aikaan käyttämällä välimiestä eli välittäjää ja maksamalla vääryyttä kärsineelle osapuolelle hyvitys (satisfactio)" (Teinonen).

7. On vain yksi sovinnon välittäjä

Ainoa mahdollinen välittäjä Jumalan ja ihmisen välillä on Jeesus Kristus, sillä hän todellinen Jumala (1 Tim 1:5). "Ellei pidä paikkansa, että meidän edestämme on kuollut Jumala, vaan yksin ihminen, olemme kadotetut" (Luther). Hän on myös todellinen ihminen. Jumala oli hänessä (2 Kor 5:19), mutta hänessä oli myös jokainen ihminen. Hän on jokaisen ihmisen sijainen (vicaria). Mitä yhdelle tapahtui, se luetaan, katsotaan tapahtuneen kaikille. Samoin kuin Aadam edusti meitä jokaista, oli sijaisemme samoin on Jeesus (Room 5:12,17-18).

"Saatanan valta ei ole siinä, että hän enkeliruhtinaana on minun persoonallinen ja minua väkevämpi vastustaja. Ei siinä, että hän on kuin kiljuva leijona, fyysinen peto joka repii minut kappaleiksi. Ei, vaan saatanan vaarallisuus on siinä, että hän ottaa Jumalan sanan, Jumalan lain käyttöönsä minua vastaan ja syyttäjänäni vetoaa tähän Jumalan omaan sanaan ja aivankuin usuttaa Jumalan, joka on uskollinen sanassaan minua vastaan. Saatana osoittaa Jumalan sanasta kuinka syyllinen olen ja vaatii nyt sanan mukaista ankaraa rangaistusta, ja se on kuolema (Hebr 2:14)". "Saatana pitää syyttäjän ja pyövelin virkaa vain niin kauan kuin on olemassa laki, jonka mukaan ihmistä voidaan aiheellisesti syyttää ja tuomita. Jos laki on saanut loppunsa ja velkakirja on pyyhitty pois, ei paholaisella enää ole asetta. Se on syrjäytetty valta-asemastaan" (Agne Nordlander).

"Kun laki tulee ja syyttää sinua siitä, ettet ole sitä täyttänyt, käske sitä kääntymään Kristuksen puoleen ja sano: SIINÄ ON MIES, JOKA ON SEN TEHNYT. HÄNEEN MINÄ TURVAAN, SILLÄ HÄN ON MINUN PUOLESTANI TÄYTTÄNYT SEN JA LAHJOITTANUT MINULLE TÄYTTYMYKSENSÄ" (Luther).

9. Synnitön tuli synniksi sijaisenamme

Jeesus oli synnitön ja viaton ihminen (Joh 8:46, Hebr 7:26). Mutta meidän sijaisenamme ja meidän puolestamme hän tuli syntiseksi ja syylliseksi. "Sen joka ei synnistä tiennyt, hän meidän tähtemme teki synniksi" (2 Kor 5:21). "Hän kantoi monien synnit" (Jes 53:12). Jumala luki Kristuksen syyksi ihmisten synnit (1 Piet 2:24). Jumala kohteli häntä kuten synnintekijää ja jopa niinkuin hän olisi ollut ainoa syntinen koko maailmassa. "Sovituksen syvin salaisuus on sijaisuudessa. Ihminen on syyllinen kuolemaan. Vain hänen oman verensä vuodattaminen voi poistaa hänen rikoksensa. Nyt viaton ottaa päälleen ihmisen synnit ja kuolee syyllisen ihmisen sijasta" (Agne Nordlander).

"Jumala on sälyttänyt meidän syntimme synnittömän Jeesuksen kannettavaksi ja meidän asemastamme rangaissut kuolemalla häntä, meidän sijaistamme ja sovittanut siten meidän syyllisyytemme" (H. Lietzmann).

"Että jouduit tuskahan, pahuuten', sai aikaan senkin. Mä sun syöksin piinahan, alle Herra vihan liekin. Olen syypää siihenkin, että sinut surmattiin. Tuleen kuin sua kalvasi, minä raukka puita kannoin. Köydet käsivarsiisi minä synneilläni annoin. Minä naulat teroitin, joillas ristiin lyötihin" (Vanhat Siionin virret).

12. Uhrin ja veren salaisuus

Jeesuksen sovitusteko on myös uhri meidän puolestamme. Hän on Jumalan Karitsa (Joh 1:29). Hän antaa koko elämänsä uhriksi ja vuodatta verensä. "Veri tuottaa sovituksen" (3 Moos 17:11)."Ilman verenvuodatusta ei tapahdu anteeksiantamusta" (Hepr 9:22). Jeesus on uhrina kapinallisen ihmisen ja pyhän Jumalan välissä. Sovitusuhri peittää ihmisen epäpuhtauden ja näin lepyttää Jumalan ja kääntää hänen vihansa pois ihmisestä

Luther sanoi tämän voimakkaalla tavallaan: "Olenhan minä jo ennen usein sanonut, että Jumalaan uskominen ei yksin riitä, vaan että hinnankin täytyy olla mukana. Uskovathan turkkilaiset ja juutalaisetkin Jumalaan, mutta ilman välittäjää ja ilman hintaa. Mikä tämä hinta siis on? Sen evankeliumimme ilmoittaa. Pyhä Henkihän kaikkialla opettaa, että meillä ei ole Isää ilman välitystä, ja että hän ei päästä meitä Isän luo ilman välitystä" (Luther).

Jeesuksen kuolema ristillä syntiemme rangaistuksena on kuolema koko maailman syntien tähden (1 Joh 2:2), kaikkien edestä (2 Kor 5:18). Se sai aikaan iankaikkisen lunastuksen (Hepr 9:12). Sovitus on nyt tapahtunut jokaisen ihmisen kaikkien syntien ja ihmisen koko syyllisyyden puolesta menneisyydessä, nykyisyydessä ja tulevaisuudessa. Ja se merkitsee, että Jeesuksessa on syntynyt rauhantila Jumalan ja ihmisten välille. Nyt on mahdollista, että katkennut yhteys Jumalan ja ihmisen välillä syntyy jälleen.

14. Ylösnousemus sinetöi Jeesuksen sovituksen

Jumalan sinetöi Poikansa kärsimyksen ja kuoleman sovittavan voiman herättämällä hänet kuolleista. Jeesuksen ylösnousemuksen tähden sovitus on täysin varma ja pätevä kaikiksi ajoiksi kaikille ihmisille. Kristus toimii välittäjänämme Isän edessä edelleenkin. Hän on nyt meidän puolustajamme ja esirukoilijamme (Hebr 7:25, Room 8:24).

"Kaiken on saanut aikaan Jumala, joka Kristuksen kautta teki minun kanssani sovinnon ja antoi minulle sovinnon julistajan viran. Sillä Jumala itse oli Kristuksessa ja teki sovinnon koko maailman kanssa; hän ei lukenut ihmisille viaksi heidän rikkomuksiaan, ja minulle hän uskoi tämän sovinnon julistamisen. Me olemme siis lähettiläitä, koskapa Jumala meidän suullamme kehottaa teitä sovintoon. Pyydämme Kristuksen puolesta: suostukaa sovintoon Jumalan kanssa" (2 Kor 5:20-6:1, Jukka Thurén).

USKOSSA VAELTAMISEN PERUSASIAT

1. Toteutunut, toteutuva ja kerran täydelliseksi tullut pyhitys

Uskovan vaellusta uskosta vanhurskaana voidaan kutsua myös pyhitykseksi. Tällöin pyhitys on yleisnimitys koko uskonelämälle. Raamatussa alunperin sana pyhittää (hepr. kadash, kreik. hagiadzoo) on tarkoittanut Jumalan käyttöä varten erityisellä tavalla erotettua, puhdistettua ja vihittyä esinettä, eläintä tai ihmistä. Pyhä on nimenomaan arkikäytöstä erotettua ja kultillista, temppelipalveluun kuuluvaa pyhyyttä. Pyhyys puhtautena ja kirkkautena on taas Jumalan ominaisuus (Jes 6:3).

Samaan aikaan uskovaa edelleen pyhitetään ja hän pyhittyy (Ilm 22:11; Joh 17:17; 1 Tess 5:23; 2 Kor 7:1). Nyt on kyseessä uskon taistelussa toteutuva jatkuva, päivittäinen pyhitys. Tällöin pyhitys tarkoittaa uskoon tulon jälkeistä kilvoitusta uskon säilyttämiseksi elämän loppuun asti (2 Tim 4:6-8).

Ensin meidän on oltava osallisia Kristuksen ainutkertaisen uhrin antamasta pyhityksestä (Hepr 10:10) ja tehty täydelliseksi Jumalan silmissä (10:14). Vasta sen jälkeen alkaa jatkuva läpi koko elämän kestävä pyhitys (1 Tess 4:3-8; Room 12:1). Varhaiskristillisessä ehtoollisrukouksessa sanottiin: "Tulkoon armo ja tämä maailman hukkukoon. Hoosianna Daavidin Jumalalle. Kuka on pyhä, hän tulkoon, kuka ei, hän tehköön parannuksen".

Yllensä kuitenkin pyhityksestä puhuttaessa rajoitutaan uskon taistelussa toteutuvaan, päivittäiseen pyhitykseen. "Meidän tulee puhdistua kaikesta ruumiin ja hengen saastaisuudesta ja Jumalaa peläten pyhittää elämämme kokonaan hänelle (2 Kor 7:1).

Synnittömiä tekoja uskova voi tehdä vain siksi, että teot peitetään Kristuksen pyhyyteen ja puhtauteen. Uskova ei voi ylpeillä siitä, että hän vapaa synnistä, vaan hän on kiitollinen siitä, että hänen syntinsä ovat anteeksiannetut ja peitetyt.

"Syntinen ei näe muuta kuin Jumalan armon ja kuitenkin siinä tuntee Jumalan vihan, koska ellei hän sitä tuntisi, ei hän sanoisi: armahda minua. Tämä osoittaa, että vihan varjossa ja vihan ansainneena hän kuitenkin taistelee hätyyttääkseen pois tämän näyn ja tarttuakseen Jumalan armahtavaisuuteen" (Luther). "Se on suotu köyhille, jotta nämä tietäisivät olevansa sinun armossasi, kun he pahimmin tuntevat sinun vihasi ja tietäisivät, miten heidän tulee pahimmassa ahdistuksessa luottaa sinuun ja suurimmassa varmuudessa pelätä" (Luther).

3. Samaan aikaan vanhurskas ja syntinen

Jokainen Jeesukseen uskova on samaan aikaan vanhurskas ja syntinen. Syntinen tietoisesti ja vanhurskas vasta toivossa ja siksi, että hänelle tällä hetkellä luetaan Jeesuksen pyhyys ja puhtaus. Hän on omissa silmissään ja todellisuudessa monin tavoin epävanhurskas. Mutta Kristukseen uskoessaan Jumalan silmissä hän on kuitenkin vanhurskas ja kestää Jumalan tuomiolla. Kristus peittää uskovan syntisyyden omaan puhtauteensa, kuten morsian puetaan puhtaaseen morsiuspukuun.

Luther sanoo tämän tilanteemme varsin suorasukaisesti Galatalaiskirjeen selityksessään: "Vanhurskaushan...on meidän ulkopuolellamme, ainoastaan jumalallisen armon ja vanhurskaaksiarvostelemisen varassa eikä meissä ole mitään muuta oleellista eikä vanhurskautta kuin mainittu heikko usko eli uskon esikoislahja, me kun olemme alkaneet omistaa Kristusta. Meihin kuitenkin tosiasiallisesti jää synti olemaan" (Luther, 282)

Tämä kahden vastakkaisen totuuden samanaikaisuus leimaa kaikkea uskon elämää. Uskova on kyllä uusi ihminen, joka on jo luotu ja samaan aikaan hänen on päivittäin pukeuduttava uuteen ihmiseensä (2 Kor 5:17). Uskova on myös vanha ihminen, joka on ristiinnaulittu Kristuksen kanssa ja samaan aikaan hänen on päivittäin ristiinnaulittava vanha ihmisensä (Kol 3:1-5).

Meidän on opittava pitämään yhdessä tällaiset vastakkaiset kuvaukset uskonelämästä. On helpompi yksinkertaistaa ja korostaa vain toista puolta. Kuitenkaan Jumalan Hengen meissä tapahtuvaa työtä ei voida kuvata totuudellisesti muuten kuin näennäisesti toisensa poissulkevien vastakohtien avulla.

Ulkonainen sana tuo Jumalan lähellemme

Sana on ilmoitussanaa, jossa meille kerrotaan kuka ja millainen on Jumalan ja mitä hän tahtoo. Sana on myös armonvälinesanaa. Jumala käyttää sanaa välineenään ja sanan kautta Pyhä Henki luo yhteyden ihmiseen ja pitää sitä yllä (Matt 4:4; Joh 6:63,68; 17:20). Sana on perusarmonväline. Sana tiedottaa, sana pelastaa ja sana luo yhteyden. Jumala on sitoutunut rakastaessaan meitä käyttämään juuri sanaa välineenään.

Siksi Pyhää Henkeä ei ihminen voi saada ilman ulkonaista sanaa. "Jumala ei tahdo olla tekemisissä ihmisten kanssa millään muulla tavalla kuin sanan ja sakramenttien välityksellä. Kaikki se, mitä ilman sanaa ja sakramentteja Henkenä ylistetään, on itse Perkeleestä. Mooseksellekin Jumala ilmestyi ensiksi palavan pensaan ja suullisen sanan kautta" (Tunnustuskirjat).

Ja me kristityt toki puolustamme kunnon klassista kristinuskoa kaiken maailman puoljudaistisia perslahkolaisia ja heidän Jeesusta Kristusta kiroavia meshiaanisia harhoppejaan vastaan!

Jämpti niin!