Onko 40 vuotta paras ikä kuolla?

Olen jo reilusti yli 60 vuotta, niin ihan tosissaan aika usein mietin ettei ajallista elämää ole enää paljon jäljellä. Parhaimmillaankin enää yksi kolmannes mikäli elän yli 90-kymppiseksi.
Tiedän kyllä ettei olemassaolo pääty kuolemaan ja sitten todellinen elämä vasta alkaakin, mutta kun tämä maallinen on sittenkin ainutlaatuinen kokemus.
Älä hyvä ihminen vaivu synkkyyteen ja maalaile olemattomia pöpöjä seinillesi.
Miksi kuvittelet pahinta mahdollista tarinaa tulevaisuuteesi. Työttömyyttä saattaa tulla, mutta ei välttämättä, voit toki sairastua mutta voit elää terveenä tervaskantona jopa satavuotiaaksi.
Itse koen eläväni elämäni parasta aikaa. Olen itseni kanssa sinut, en pelkää tyhjää, uskallan olla se mitä haluan.
Terveyteenkin voi itse vaikuttaa paljon elämäntavoilla: liikunta, terveellinen ravinto (ei välttämättä edes kallista), riittävästi lepoa, ei päihteitä.
Sinulla on nyt vain 40-kympin kriisi.
Paras aika lähteä täältä, on päivämäärä, jonka Luojamme on määrännyt. Sitä ei saa ihminen aikaistaa oman käden kautta.

"Paras aika lähteä täältä on päivämäärä, jonka Luojamme on määrännyt. Sitä ei saa ihminen aikaistaa oman käden kautta." Varmaan näinkin. Entäpä sitten ne tapaukset, joissa ihminen pitää ihmistä hengissä, vaikka Luoja olisi lähdön määrännyt jo aikoja sitten. Tiedän kolmekin keskosena syntynyttä, jotka olisivat kuolleet samantien, elleivät ihmiset olisi pitäneet heitä hengissä. No, kaikkien kolmen elämä on ollut melkoista kärsimystä erilaisten sairauksien ja synnynnäistenkin vikojen vuoksi. Lisäksi kaikille tullut elämässä muitakin vastoinkäymisiä enemmän kuin monikaan sietäisi. Yhdelle heistä eräs teologi oli sanonut, että Herra, nähdessään millaiseen kärsimykseen asianomainen tulee joutumaan, olisi ottanut tämän jo heti synnyttyään pois, mutta ihmiset pitivät hengissä. Siinäpä ajateltavaa. Tunnen nämä kaikki ihmiset.

Elokuussa tuli mittariin 47v. Silloin, kun täytin 30v, niin muistan sen Frederikin biisin "kolmekymppinen" ja silloin ajattelin, että alkaapa tässä ikää tulemaan.
Nyt olen 17 vuotta vanhempi ja monta rakasta lähisukulaista, viimeksi isäni ja eno, on hautaan saattanut ja maan poveen laskenut.
Säälin vain isääni ja hänen elämän loppuaikaa, kun hän sairastui syöpään ja se aiheutti moninaista kärsimystä. Isäni oli vielä elämänhaluinen ja olisi halunut elää.
Varmaankin syövästä selviäminen on harvinaista, kun ikää oli 78 vuotta.
Enoni kuoli suorilta jaloilta, eikä joutunut kärsimään.
Se vain tuntuu pahalta, että miksi joidenkin on kovasti kärsittävä, eikä elämän loppu tule nopeasti ilman, että joutuu valtavasti kärsimään, kuten moni vakavan sairauden takia.

Kyllä sitä vaan usein tulee mieleen, että voisi täältä jo lähteä, kun eipä jää tänne ketään kaipaamaankaan. Eri asia olisi, jos olisi vaimo ja lapsia, jotka jäävät kaipaamaan ja sellaisia ystäviä, joiden kanssa on lähes päivittäin tekemisissä.
Eipä nämä muutamat sukulaiset meikäläistä jää kaipaamaan, kun eivät serkutkaan liiemmin ole yhteyksissä.
Pari serkkua on vähän useammin, mutta muutama on sellainen, etteivät ole vuosiin mitään yhteyttä pitäneet ja muutama sellainen, jotka eivät halua mitään yhteyttä pitää, on salainen numero ja salainen osoite.

Minä ainakin toivoisin, että saisi kuolla ennen kuin täyttää 70 vuotta ja saisi kuolla ns. suorilta jaloilta. Jos kotiin kuolen, niin voi mennä viikkoja, ennekuin minut löydetään kuolleena, kun harvoin meillä nykyään kukaan enää käy.