Lyhyt onni ulkomaalaisen naisen kanssa

Tänään sen sitten sain kuulla - konkreettisen varoituksen rakkauden häilyvyydestä. Vaimoni muutti pois noin 7 vuoden yhteiselon jälkeen. Sain kuulla, että hän ”ei enää tarvitse minua”. Kotoutuminen oli onnistunut.

Kaikki oli aluksi hyvin ja oletin hänenkin olevan oikeasti rakastunut. Jouduimme menemään naimisiin nopeasti noin puolen vuoden seurustelun jälkeen. Saimme pojankin viisi vuotta sitten. Tapasimme useita kertoja hänen kotimaassaan, mutta koska minun oli vaikea järjestää pitkiä lomia, ei sitä yhteiseloa tullut siellä kuin pari kuukautta. Kiinnitin huomiota, että hän oli hyvin äkkipikäinen luonteeltaan saattoi loukkaantua ihan mitättömän tuntisesta asiasta mutta leppyi nopeasti.

Suomessa meillä oli aluksi kaikki hyvin. Koska puhuimme keskenämme hänen äidinkielellään, hän oppi hitaasti suomenkieltä. Olimme onnea tihkuva pari missä liikuimmekaan, vaikka joskus iloisesti alkaneen kauppareissun mieliala saattoi muuttua mykkäkouluksi yhdestä ainoasta lauseesta.

Mitä paremmin saimme omat asiamme järjestykseen, sitä huonommin alkoi mennä. Sallin hänen säästää aluksi kaikki hänen saamansa kotihoidon tukensa ja lapsilisät eli elimme edelleen yksistään minun laskuun. Kolme vuotta sitten hän pääsi pienipalkkaiseen työhönkin, josta hän oli innoissaan vaikka minusta vaikutti enemmän väsyttävän itsensä turhan takia. Muutimme suureen omaan taloonkin ja pari vuotta meni vielä hyvin sitä laittaessa.

Sitten tänä talvena kaikki alkoi muuttua. Haukkumista alkoi tulla jokaisesta asiasta, lähes päivästä toiseen tuntikausia ja se alkoi yleensä heti kun hän tuli ovesta sisään. Jos väitti jotain vastaan, hän kävi päälle terävin kynsin salaman nopeasti kuin villikissa tai repi vaatteet päälläni. Edelliset kynnen jäljet tuskin ehti häipyä, kun tuli jo uusia. Mikään ei ollut niin kuin olisi pitänyt ja pääsääntöisesti nukuimmekin jo erillään, milloin minkäkin (teko)syyn vuoksi. Kun sanoin, etteihän tuollaista haukkumista kukaan kestä kuunnella, vastaus oli "erotaan sitten vaan" ties millaisten saatesanojen kanssa. Pojalle hän oli alkanut puhua koko ajan, että isä on paha, älä mene lähelle isää, älä leiki isän kanssa. Pari kuukautta tätä ehti jatkua. Hyökkäykset kävivät rajummiksi ja joskus täytyi jo turvautua irrottelemaan kynsien puristusotetta kasvoista, kun se ei tahtonut rueta muuten hellittämään. Luojan kiitos, koskaan ei osunut pahasti silmään.

Viimeistä edellinen niitti tuli auton vaihtamisesta. Auto hänen piti saada jostain syystä omiin nimiinsä mutta maksamaan hän ei tämän tyyppisiä menoja edelleenkään ollut suostuvainen, vaikka se oli välttämätön hänen töissäkäyntinsä vuoksi. Kerrran sitten ihmettelin, että missä hänen kansionsa oli, jossa olin pitänyt järjestyksessä hänen kaikki tärkeät paperinsa, pankkitunnukset yms. Se oli yllättäen löytänyt salaisen paikan, ilmeisesti kodin ulkopuolelta, sillä minuun ei voinut enää luottaa. Keskustelun aloitukset kulkivat enää lähinnä rataa, kuinka erota ja mitä tehdä. Kerroin että minä en halua eroa ja että ero on vain ilmoitusasia jos sitä välttämättä haluat. Sitten usemeamman villikissahyökkäyksen jälkeen jouduin lopulta pistämään hänet lattialle sälälleen rauhoittumaan, jotta pääsisin irti hänen kynsistään ja siitäkös tämä pillaistui. Jonkun tanttasysteemin kautta löysi kämppyysin siltä seisomalta.

Mahtaakohan olla enää paljon toivoa paremmasta ?